Käytiin tänään katsomassa luokan kanssa Sinfonia Lahden harjoituksia. Kuten on varmaan tullut selväksi, en niinkään välitä klassisesta musiikista, koska olen jotenkin sielultani niin vinksahtanut, ettei asiodien paisuttaminen massiivisemmaksi ja isommaksi vain iske, kun monesti pienemmällä ja minimalistisemmalla lähestymistavalla saa luotua jotain äärettömän paljon intiimimpää ja raaempaa. Yhtä paljon on väliä sillä, mitä jätetään soittamatta, kuin sillä mitä soitetaan. Silti, pakko sanoa, että livenä sen kaiken kokeminen on aivan eri asia, kuin mikään levyltä väijyminen. En oikeastaan ymmärrä, miksi kukaan tahtoisi kuunnella klassista levyltä, koska siinä musiikissa ei ole mitään sellaista, mikä voisi elää nauhoitteelta paremmin, kuin livenä. Se on valtavan koneen toimintaa, täsmällistä ja ennalta määrättyä, fatalistista alusta loppuun kulkemista. Toisaalta se ei mielestäni ole musiikkia ensinkään, se on omanlaisensa audiotrippi, joka kuljettaa sinut jostain jonnekin muualle, mutta siitä puuttuu elämä ja henki, joka on musiikille mielestäni aina olennaista. Vaikka siinä soittaa järjetön määrä eläviä yksilöitä, he tekevät soittonsa tietoisesti kuolleeksi, se kulkee hiljaa, kun sen käsketään kulkea hiljaa, se nousee kun käsketään. Jokainen hetki on hallinnassa ja kontrollissa. Se ei silti mielestäni vähennä senkään taiteellista arvoa, koska joku sen on säveltänyt, joku on ajatellut sen valmiiksi, jottei muiden tarvitse.
Sinfoniaorkesteri on kone, valtava hämähäkkimäinen laitos, joka kutoo tunnelmia ja ääniä yhteen. Se dynamiikka, jonka tuollainen ihmismäärä pystyy luomaan, on aivan järjetön. Akustisten soitinten hiljaisimmatkin äänet soivat hyvässä tilassa lämpimästi ja pehmeästi, ja nousuun ei tarvitse soittaa paljoakaan kovempaa, kun se jo kuulostaa jykevältä ja massiiviselta. En voinut olla ajattelematta, miten mielenkiintoista olisi ottaa kaikki ne soittajat, ja roudata ne johonkin kaikuvaan betonikoppiin soittamaan musiikkia, siinä olisi aivan eri soundi ja fiilis. Luultavasti suurin osa heistä ei suostuisi työskentelemään sellaisissa olosuhteissa, mutta jos tahtovat, minuun saa ottaa yhteyttä. Uskon että osaisin väsätä niille jotain betonikellarissa soitettavaa, vaikka en osaakaan kirjoittaa nuotteja. Voisin vaikka käydä jokaisen soittajan kanssa yksittäin jokaisen kohdan läpi, lisäten elementtejä vähän kerrallaan.
Ensimmäinen soitettu "juttu" oli urkurin soolona toimiva pitkä hässäkkä, jossa jotkut jutut toimivat todella hienosti, toiset taas toivat mieleen lähinnä Metallica-efektin, että on pitänyt saada sävellyksen formaattiin kuuluvaa pituutta, koska kontrasti suvantojen ja tylytyksen välillä oli niin vahva. Mielestäni musiikki on liian arvokas asia turhille suvannoille ja puolivillaisuuksille, se pitäisi ottaa sen verran vakavasti, ettei siihen laitettaisi turhuuksia vain pituuden lisäämiseksi. Toinen teos vaikutti kaikin puolin mielenkiintoisemmalta kaikkine rytmisine elementteineen, mutta siitä soitettiin vain osia sieltä täältä, kun oli harjoitus kyseessä. Se latisti tunnelmaa, koska siihen ei osannut keskittyä enää, kun aina osan vaihtuessa ja tunnelman muuttuessa tiesi soiton katkeavan, ja sen suuren musiikillisen lunastuksen jäävän saavuttamatta. Se oli melko turhauttavaa, ja ihmetytti vähän, kun käsiohjelma mainitsi sen olevan ensimmäinen kerta kun he soittavat sitä livenä, luulisi olevan jonkun läpimenon paikallaan kenraaliharjoituksessa.
Arvatkaapa huviksenne mikä oli mielestäni koko jutun hienoin ja paras musiikillinen hetki? Se, kun orkesterin soittajat ennen kapellimestarin tahtipuikkoon tarttumisia lämmitteli ja soitteli omiaan. Se oli aivan tajuttoman siistiä! Siinä juoksivat ainoat kylmät väreet, kun soittajat soittelevat musiikkia, jotain omaansa, joka sekoittui yhdeksi valtavaksi biisiksi, jonka päällä kulki aina jonkun kovempana soiva osuus, ikään kuin päämelodiana tai teemana. Se oli lämmintä ja elävää, koska se ei ollut hallittua. Se pysyi kasassa vain omilla ehdoillaan, ilman tahtipuikkoja ja ohjausta, jonkun trumpetilla soittelema melodia sekoittui basson skaaloihin ja timpanin soittaja hakkasi pieniä helppoja rytmejä pitämään koko hommalla tasaista poljentoa. Se kuulosti Tom Waitsilta, ilman kolinaa ja kilkettä. Olisi tehnyt mieli soittaa siihen päälle vielä kitaran kanssa jotain omaa. Kyllä siinä ehkä ihan vähän pettyi, kun saivat soittimensa viritettyä, ja selvisivät alun raskaammasta hidastelusta, tehden tilaa sille merkityksettömälle tiluttelulle. Se oli välistä vähän kuin lukisi suomalaista kirjallisuutta, muotokieli ja tekniikka on kyllä täydellisesti hallussa, sisältöä ei vain juuri ole. Pientä hilpeyttä herätti myös esitysmerkinnät: "Hitaasti", "hilpeästi, kevyesti", "ei liian nopeasti" ja "kohtalaisesti" kun tuntuvat sanovan "ei-raskaasti", "keskinkertaisesti", "varokaa välittämästä säveltäjän mielenterveydellistä tilaa". En silti tahdo vähätellä kokemusta tai sen arvoa, se oli monessa kohtaa todella hieno elämys, ja onnistui viemään musiikilliseen transsiin, jossa ulkomaailma ei kiinnostanut yhtään, ja tarkastelu kääntyi sisäänpäin. Silmät näkivät vain hypnoottisen käsien liikkeen, eivät käsiä, eivät soittajia, vain liikettä, joka tuottaa ääniä. Se oli hienoa ja erilaista. Sellaista mihin en ole tottunut. Tuollaisessa tilassa olisi vain niin hienoa päästä tekemään aivan mitä tahansa, mistä syystä vähän harmittaa, että korkekulttuuriterroristit pitävät niitä tiukasti omassa hallinnassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti