Hajonneen mielen mysteeri

Odottaessani ystävääni tänään bussista kauppakeskuksen, modernin ajan Moolokin, kidalla kuuntelin Portisheadin ankeinta, eponyymiä levyä ja tarkkailin ohikulkevia ihmisiä, jotka olivat sulkeneet aivonsa täysin voidakseen nauttia vapustaan täydellisen vapaana itsetietoisuudesta. Minulle on yhä, kaiken ihmettelyn jälkeen melko suuri mysteeri, miksi ihmiset tahtovat sulkea tajuntansa ulos pitäessään hauskaa, turruttaa oman itsensä jotta voivat päästä siitä häpeästä, joka tuntuu seuraavan jokaista varjon lailla paikasta ja olotilasta toiseen. Miksi suurin osa koko ihmiskunnasta tahtoo olla tyhmä, ja miksi tälle tyhmyydelle tarvitsee hakea oikeutus jostain yleisesti hyväksytystä huumeesta? Miksei voi olla tyhmä ihan siitä syystä, ettei aina jaksa olla älykäs? Eikö lepo ole ihan riittävän hyvä syy puhua sekavia ja tuntea olonsa hölmöksi? Minulle se ainakin on. Olen tyhmä tasan silloin, kun tuntuu siltä, enkä koe minkäänlaista häpeää siitä. Koen sen kuuluvan olennaiseksi osaksi täyttä ihmisyyttäni, koko sitä spektriä. Tyhmyys vain kuuluu ihmiseen. Ei sille mahda mitään. Humalan tavoittelu tässä mielessä vaikuttaa siis mielestäni vähän hölmöltä, ja johtaa tavallisimmin vielä suurempiin hölmöyksiin, kun turta tietoisuus pyrkii alitajunnasta väkisin pintaan lähinnä jonkinlaisen super egon muodossa, joka sitten pakottaa lähinnä tappelemaan ja todistelemaan omaa puolijumaluuttaan kuolevaisten keskellä. Eli siis vie sinut Jonen grillille rikkomaan poskipäitä.

Tähän mennessä hienoin, ja mielestäni ehkä osaltaan myös todennäköisin selitys on Kurt Vonnegutin esitys siitä, että evoluutio vain on huomannut tietoisen ja itsekriittisen ajattelun olleen omalta kannaltaan huono veto, kun ihmiset ovat alkaneet manipuloidia rodunjalostusta niin monien eläinten kohdalla, ja se on päättänyt hankkiutua tietoisuudesta eroon, tyhmentämällä ihmiset hitaasti, mutta varmasti jonnekin norpan tasolle, omille pieruilleen naureskeleviksi ötököiksi meren rannalle lojumaan.  Tämä kuulostaa fiksuimmalta selitykseltä. Ihminen ei vain kestä kaikkea sitä tietoa, ja sen mukanaan tuomaa vastuuta, ja se pyrkii takaisin ameebaksi, lukuisten level downien kautta takaisin alkulimaan, jossa ei ole tietoisuutta tai vastuuta ympäristöstä. Onhan se tietysti yksi syy sekin, evoluution auttaminen, ihmisyyden hävittäminen. Ihan riittävän hyviä syitä.

Yksi silmiin pistänyt piirre oli se, että lähes jokainen naisihminen oli kasvatellut itselleen kaljamahan, josta jokainen mies olisi joko ylpeä, tai kuvottunut. Siitä johtui mieleeni myös tietysti äskeistä teoriaa vastaan sotiva näkemys, eli suvunjatkaminen. Alkoholi on olennainen liukaste tuntemattomien ihmisten välillä, miehen juttu menee naisen juttuun ja tulee uusia ihmisiä. Toisaalta määrä ja laatu eivät välttämättä kulje käsi kädessä, kun he joskus ne vahinkonsa sitten sairaalasta kotiin kantavat. Toisaalta eikö luulisi, että suvunjatkamisen näkemys kannustaisi naisia ja miehiä ennemmin pitämään itsestään huolta, esittelemään henkisesti vahvaa puoltaan, sen sijaan että esittelevät vain löystyneitä arvoja ja paskaa itsekuria kehonsa muodossa? Ilmeisesti ei. Jossain vaiheessa historiaamme, tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana, naiset huomasivat, että miehiä löytää baarista tuoppeihinsa itkemästä. Siellä he alkoivat sitten hioa omia juomataitojaan, saadakseen miehiä, ja nämä tyhmät miehet hokivat miten siistiä on kun nainen juo kuin mies. Minun mielestäni se on aivan helvetin ällöttävää. En tiedä mitään kuvottavampaa, kuin kaljapäkkejä kantava naisihminen. Ehkä joitain henkilökohtaisia visioitani kuvottavuudesta, joiden tässä luonnostelu on tarpeetonta, mutta niitä lukuunottamatta. Tässä maailmassa olevista asioista kaljaa kaupasta kantava nainen on omalla tavallaan ällöttävyyden huipennus. Aivan sama minkä ikäinen, olen minä katsonut säälien eläkeläistätiäkin, joka on kymmenen tölkkiä ostanut lähikaupasta arkipäivänä. Toisaalta vittuako se meikäläisen sääli niitä liippaa. Tuskin paljoa kiinnostaa. En minä heitä tavallaan säälikään, vain ihmisyyttä. Alkoholistin  huonoin puoli on se, ettei se kuole nopeasti. Se elää vuosikymmenet toisensa perään, itkien omaa voimattomuuttaan ja heikkoutaan, kuluttaen kaikkien sukulaistensa voimia, henkisenä loisena, kunnes lopulta riutuu pois tai tukehtuu oksennukseensa.

Miksi ihmiset eivät osaa nauttia olostaan samalla tavalla selvinpäin? Tiedän, että monet osaavat. Tiedän myös, että ihmiset alkavat osaltaan vähän ehkä heräilläkin ryyppäämisen typeryyteen, ainakin selvinpäin ollessaan. Ehkä vähitellen ajattelutapa koko asian suhteen muuttuu, ihmiset tulevat tietoisemmaksi itsestään, ja tajuavat, miten helvetin siistejä tyyppejä he lopultakin oikeasti ovat. Niin hyviä tyyppejä, että niiden kanssa voi hengailla jopa selvinpäin. Toisaalta ihmisiä aivan tietoisesti kyllä ajetaan mielikuvamainonnan, median, yleisen asenteen ja koko suomalaisen kulttuurin voimalla näyttämään oma tyhmyytensä alkoholin kanssa. Silti, aivan yhtä hauskoja juttuja olemme saaneet revittyä siitäkin, että meikäläisellä on ollut aivan saatanan pitkä putki päällä, ei yhtään päihtynyttä päivää välissä, kun on pitänyt olla koko ajan niin vitun selvinpäin! Kyseenalaistakaa sitä omaa huvikseen dokailuannekin aina silloin tällöin, olkaa kavereittenne kanssa selvinpäin, niin tajuatte miten vitun siistejä ihmisiä teillä on ympärillänne. Ne ei kuitenkaan ole siinä aina. Humalaisten katsominen on sitä paitsi hauskaa selvinpäinkin, etenkin jos tilasta löytyy kitara, jolla voi sävellellä hauskoja pieniä biisejä ihmisten sekoiluista.

Mind blown...

Tuossa lueskelin tätä Aldous Huxleyn Ape and Essenceä, ja yhdessä kohtaa saatanallisen kultin ylipappi selittää Uudesta-Seelannista tulleelle vangille yhteiskuntansa ja ihmiskunnan historian toimintaperiaatteita. Siinä siis palvotaan saatanaa, koska kolmannen maailmansodan jälkeen ihmiskunta menetti toivonsa ja jaksamisensa ja mukelot syntyivät epämuodostuneina. Sitä sallitaan tiettyyn rajaan asti, mutta Belialin päivänä ne yli sallittujen normien mukaan epämuodostuneet sitten uhrataan ja niiden äitejä rangaistaan, ja kaikki lisääntyvät rituaaleissa sen tietyn jakson aikana, jolloin se on sallittua. Ne, jotka harjoittavat perinteisiä parittelumuotoja, eli siis kuksivat milloin tahtovat, vainotaan ja tuhotaan vähemmistönä. Vanki näki tämän hirviömäisenä, ja ylipappi myönsi sen olevan sitä, muistuttaen kuitenkin häntä omasta historiastaan. Tässä kohtaa tuli se pikku asia, mitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi juuri tällaisenaan, mutta jonka vaikutukset olen kyllä nähnyt käytännössä.

Sosiaalisen yhtenäisyyden saavuttamiseksi tarvitaan kaikkia yhdistävä vihollinen. Joko se on ulkoinen, tai oman yhteisön sisältä löytyvä vähemmistö. Omasta lapsuudestani muistan lähinnä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ryssävihan, kaikki joivat Karjalaa takaisin pullo kerrallaan ja kiroilivat venäläisiä ja heidän vaikutustaan potentiaalisen Suur-Suomen historiassa. Todellisuudessahan tämä paikka olisi ilman Ruotsin ja Venäjän vaikutusta pelkkää kehitysmaata. Ajan kanssa venäläisyyden uhkakuva on kuitenkin lientynyt, mistä on tullut tavallaan vihollistyhjiö, jonka täyttämiseksi ei ole löytynyt oikein mitään pysyvää. Nyt sitten Perussuomalaisten ja Itä-Suomen puolesta on yritetty saada sen tilalle omasta maasta löytyvää vähemmistöä. Saamelaiset eivät oikein toimi, kun niitä on niin pirun vähän, asuvat Lapissa, ja siellä on jo riittävän rankkaa sen jälkeen, kun natsit siellä lähtiessään vähän lämmittelivät. Edes älyltään heikommat eivät tahdo kääntää veistä siinä haavassa. Mannetkaan ei oikein toimi, kun niillä on puukot aina mukana ja ne on olleet täällä pitempään, kuin me. Siksi jossain selkärangattomien nilviäisten kollektiivisessa alitajunnassa on kummunnut huuto "MAMU! MAMU! MAMU!" joka on mantran omaisesti lähtenyt leviämään torpasta toiseen.

Ongelmana on vain se, että maahanmuuttajat ovat käsitteenä vähän turhan laaja. Ja sitten jos valitaan sieltä jokin yksi, leimaudutaan jo ihan suoraan rasisteiksi. Maahanmuuttajien yleisellä kritisoinnilla on helpompi välttyä siltä, mutta vaikeampi tähdätä tarkasti. Siinä he sitten hikoilevat median ajovaloissa pohtien, kumpi on heille tärkeämpää: rasistiksi leimautumisen välttäminen, vai yhteisen vihollisen nimeäminen. Onhan kuitenkin olennaista säilyttää hyvät välit mediaan, ettei saa koko ajan olla karistamassa sitä kannoiltaan. Tämä juna taisi tosin vähän niinkuin mennä jo, ja media hyppii innosta aina kun Perussuomalaiset tekevät yhtään mitään, vaikka siinä ei mitään rasistista tai umpimielistä olisikaan. Ei tarvitse kuin iskeä Halla-Ahon tai Hakkaraisen naama isolla viereen, niin se on jo rasistinen ja myyvä. Maahanmuuttajien vihaaminen tulee olemaan liian hankalaa, koka suurin osa siitä on oikeastai vain ja ainoastaan hyödyksi, ja jos te vihaatte niitä kymmentä raiskaajaa tuhatta työntekijää kohti, haukkuen niitä työntekijöitä raiskaajiksi, huomaatte pian olevanne yksin vihanne kanssa.

Koska en tahdo olla vain puskista huuteleva anarkisti, jolla ei ole mitään kehittävämpää ideaa tilalle, tahdon antaa teille nyt vapaakortin: Kristinusko. Se on tullut tänne tuontitavarana, on haitannut ihmisten henkistä kasvua ja pitänyt yhteiskunnan eriarvoisena (Helsingin herrat-kortti 1900-luvun alkupuolelta tähän väliin), syyllistänyt ihmisiä ja edesauttanut raiskaustuomioiden alhaisina pitämistä. Sitä vihaamalla saatte varmasti mukaan myös sellaisia ihmisiä, jotka osaavat artikuloida ajatuksensa vähän paremmin, kuin valtaosa teistä, ja varmasti myös löytää väitteilleen jotain oikeasti tieteellistä painoarvoakin.

Kehittävää kerhotoimintaa kaikenikäisille..

Hesarin uutinen Bandidoksen pahoinpitelemistä nuorista.

Hyvä. Miksikö? Perstuntumalta. En tiedä tilanteesta, taustoista tai sen todellisesta luonteesta yhtään mitään, mutta tuohon liitetty kommentti nuorten kehuneen omaa ajoneuvoansa hienommaksi, kuin Bandidos-autoa, jota eivät välttämättä edes tienneet Bandidos-autoksi, viittaa minun silmissäni tämän maan nuorille ja rikkaille ominaiseen materian palvontaan, jota olen saanut työni puolesta nähdä. Vaikka joku voisi sanoa, että minun kuuluisi sen puolesta hyssytellä ja valitella sitä, etteivät nuoret ole missään turvassa, kun jengiläiset tuolla tavalla riehuvat kadulla, sanon että hyvä. Nuorten kuva todellisesta maailmasta, siitä jossa vanhemmat eivät osta tietä ulos jokaisesta ongelmasta, on hämärtynyt ja etääntynyt liikaa. Heille syy-seuraus-suhteiden maailma on käsittämätöntä hepreaa, he eivät ymmärrä, että jokainen teko tässä maailmassa vaikuttaa kaikkeen. He eivät ymmärrä, että kun riittävän leveästi kulkee ja tönii kaikkea, saattaa tönäistä joskus väärää kaveria. Järvestä löytyy aina isompia kaloja.

Esimerkiksi pyörittäessämme toissakeväänä kahdeksasluokkalaisille suunnattua infoa mopoilun vaaroista kävimme läpi mahdollisia ongelmia. Mitä jos mälläätte sen vitun kalliin mopoautonne johonkin oikeasti kalliiseen E-sarjan mersuun? "No faija maksaa" kuului todella monesta suusta, mikä pisti meikäläisen veren kiehumaan jo ihan sellaisenaan. Tuollaiset ihmiset eivät ole valmiita kuljettamaan yhtään mitään luultavasti vielä kahdenkymmenenkään ikäisinä, ja voin kuvitella että kun Petri Nygårdia autossaan huudattava nuorisoporukka lähtee ajelemaan rinksoja ja huutelemaan ohikulkijoille hävyttömyyksiä, on taustalla "me ei kuolla koskaan!"-fiilis. Siksi on hyvä, että se herätys tulee vasten kasvoja ilman, että tarvitsee olla varsinaisessa kuolemanvaarassa. Yhtä hyvin he olisivat voineet ajaa kolarin kotimatkalla, ajaessaan kuitenkin kännissä ja ylinopeutta. Ihmisen tappamisen seuraukset ovat kuitenkin sen verran pitkälliset, ettei yksikään ihminen ota sellaista riskiä selvinpäin ollessaan mitenkään kevyesti. Etenkin jos kuuluu porukkaan, joka suuren osan ajasta vakuuttelee omaa syyttömyyttään vastaavankaltaisiin tapauksiin.

En väitä, ettäkö Bandidosit olisivat jotenkin syyttömiä yhtään mihinkään, juurihan he todistettavasti rusikoivat auton ja hakkasivat nuoria. Täytyy tuntua ihan vitun hyvältä nyt. Silti empatiani tässä tilanteessa väistämättä lankeaa ennemmin heidän puolelleen. Jos joku on niin tyhmä, että huutelee kaikille tuntemattomille tyhmyyksiä, niin kyllä siitä kuuluukin tulla paluupostia Karmalta. Se on suunnilleen ainut keskeinen pointti, jota koko tämä blogi on koittanut parin vuoden ajan kaikille sitä lukeville ihmisille toitottaa: ÄLÄ OLE MULKKU. Mitä yleensä tulee järjestöihin, jotka ajelevat pyörillä, ottamatta kantaa rikollisuuteensa. Mielestäni ajatuksen tasolla omilla periaatteilla ja säännöillä lain harmaalla alueella kuulostava yhdistys kuulostaa vielä hyvältä, mikäli sitä pyörittävät älykkäät ihmiset, jotka kykenevät käsittämään moraalin ja etiikan käsitteet ja perusnäkökulmat, sekä ajattelemaan rationaalisesti toimintaansa ja niiden seurauksia ja vaikutuksia mihin tahansa yhteisöön. Harmittavan usein huumeet vain pehmittävät päitä, ja seurauksena on porukka, joka ei oikein meinaa pysyä missään itselleen rakentamissa raameissa. Se on sääli, koska oikein toimiessaan kyseessä voisi olla jotain vähän Sons of Anarchyn kaltaista, jossa kerho pyrkisi toimimaan jonkin omaksi kokemansa yhteisön hyväksi pelkän yleisen kaaoksen sijaan. Silloin hyväksyisin laittomuudet, mikäli tarkoituksena olisi jonkinlaisen utilitarismin edistäminen. Nyt en osaa muodostaa minkäänlaista jyrkkää kantaa suuntaan enkä toiseen, koska nämäkään asiat eivät koskaan ole niin mustavalkoisia. Enemmän rikollisuuksia tekevät aina kuitenkin kerhoihin tahtovat, kuin kerhoissa olevat.

Musiikista taas vaihteeksi

Tässä huomataan taas miten paljon konteksti, tilanne ja fiilis vaikuttaa siihen, mikä milloinkin kuulostaa hyvältä. Eilen ollessamme Pitkä pubissa kuuntelin, että aika rohkea veto on ollut joltain lähteä vetämään King Crimsonia suomeksi. Siinä ympäristössä, suomalaisessa baarissa, jossa oli melko paljon vakiokalustoon kuuluvaa asiakaskuntaa, vähän ahdas ja kodikas tunnelma joka tuntui puhuvan suoraan 70-luvulta meille tämän päivän hörhöille, ei mikään olisi voinut toimia paremmin kuin tuo Hectorin esitys noin loistavasta biisistä. Ehkä siitä puuttui se olennainen, viimeinen isku, se massiivisen muurin kokoinen fiilis, joka alkuperäisestä löytyy. Sen takia se sitten mahtui juuri ja juuri siihen pieneen pubiin, ja toimi loistavasti juuri siinä, juuri niiden ihmisten läsnäollessa. Sanoja ei voinut kuulla, mikä oli ehkä moneltakin kannalta hyvä, kuuli vain epämääräisesti laulumelodian ja rytmin myötäilevän melko paljon alkuperäistä, vaikka samaa haurautta ei saavutetakkaan aivan niin helpolla. Tässä se kuitenkin on, omana puutteellisena ja vähän apaattisena itsenään:

Ja taas näkee, miten nopeasti fiilis voi muuttua täysin. Eetu vaihtoi Entombedin Serpent Saintsin soimaan, ja saman tien alkoi bileet. Tuossa bändissä on vain jotain maagista, kaikessa saatanallisuudessaan se toimii aina yhtä hyvin. Se jättää groovessa jälkeensä suuren osan kaikista jatsinäpertäjissä, ihan vain sillä että se soittaa suoraan silloin kun pitää, ja hassuja rytmejä silloin kuin pitää. Siinä on enemmän tyylitajua, voimaa ja pitelemätöntä energiaa, kuin yhdessäkään black metal bändissä, tai oikeastaan missään hevibändissäkään. Sepultura ja The Haunted pääsevät sille samalle tasolle, muuten noita ei kauheasti ole. Yksi olennainen ero tämän ja kaiken muun hevin välillä on se, ettei tässä ole sellaista vitun rasittavaa tuplabasareiden hukkakäyttöä. Niitä poljetaan vain silloin, kun niitä tarvitaan. Onneksi Entombediltakin tulee uusi levy kohta, tästä onkin jo ihan liian pitkä aika. Ja Neurosikselta kanssa. Sekin saisi tulla jo. Samoin Scott Kellyn soololevy. Tahdon itsekin soittamaan. Olisi kiva saada pari oikeatakin levyä vielä tänä vuonna lapasiinsa. Mielellään yksi jyräilylevy.

Musiikki on vain niin siisti asia. En koskaan pääse siitä yli enkä ympäri. Mitä tapahtuu pään sisällä, kun joku hikinen punkkari hakkaa rummuista ulos D-beattia? En tiedä. Ne sammuvat. Ne kuolevat ja päässä kuuluu vaan isolla "DESTROYYYYY!" Juoksee sinne hikisten ihmisten sekaan ja koittaa tuhota jokaisen tielleensä tulevan asian atomeiksi. Kukkahattutädeistä tämä kuulostaa pelottavalta. Niin pitääkin. Se on meidän juttu, ei niiden. Niin kauan kuin kukkahattutädit pyrötyilevät ja punastelevat, tiedät olevasi oikeilla jäljillä. Tiedät liikkuvasi sillä yleisesti hyväksytyn ja hämmentävän rajamailla, siellä mitä kukaan ei pidä musiikkina. Tiedät sen olevan oma juttusi, kun se ei ole kenenkään muun juttu. Sitä ei pidä pelästyä, ettei kukaan tahdo kuunnella musiikkiasi, jos se nyt vain ei ole vaikkapa soittoteknisistä tai laadullisista tekijöistä kiinni. Kun tiedät mitä olet itse tekemässä, paahda satasta päin metsää, jonkun sielläkin pitää asua, tai loppuu elintila kesken.

Sir Huxley...

...You we're precisely right about everything.

Jännä katsella noin kauan sitten tehtyä haastattelua, joka osaltaan kuvailee noin tarkasti tätä maailmaa. Televisio on pelkkä manipulaation välikappale, ihmiset rakastavat orjuuttaan, teknologia mahdollistaa suuremmat ympyrät, mikä edellyttää tarkemmin määritettyjä rajoja ja sääntöjä, vaikka näennäisesti lisäävätkin vapautta. Kannattaa katsella tuo haastattelu, tuossa oli mies joka oli jotenkin päin yhteydessä johonkin universumin alkujuureen, mistä luultavasti on kiittäminen LSDtä. Hienoa kamaa kaikki tuossa. 

Tämä aamu alkoi sillä, että vielä viiden aikaan hereillä ollessani kävin tuolla kaupungilla pyörähtämässä pienen lenkin ja kuuntelemassa Tom Waitsin Alicen läpi, aurinko nousi voimalla ja kaikki oli aivan järjettömän hienoa. Juuri aamulla Waitskin on parhaimmillaan, kun eri äänet kietoutuvat omien ajatusten sekamelskaan ja kompuroivat jossain aivojen eteisessä, korvakäytävässä, kohti tarkempaa prosessointia. Väsyneenä kaikki tuntuu niin hienolta, tulin sieltä kotiin ja piirtelin vielä vähän, luin Huxleyn Ape and Essenceä ja kävin pikkuhiljaa nukkumaan, heräsin puoli kahdentoista aikaan ja nyt tässä vähän pällistelen youtubesta juttuja. Täytyy sanoa, että huolimatta kaikesta googlen tuomasta epäkäytännöllisyydestä ja viihdeteollisuuden yrityksistä kuristaa se hengiltä, Jewtube on vieläkin ihmiskunnan parhaiden keksintöjen joukossa, koska se tarjoaa sulle ensikäden tietoa ja ymmärrystä aiheista ja henkilöistä, joihin sinulla ei ole elämäsi aikana ollut mahdollisuutta törmätä. Nyt kun se vain ei kuolisi noihin Sonyn ja Warnerin ja kumppaneiden yrityksiin puristaa se hengiltä.

Värähtelyä

Kylmät väreet. Osoitus siitä, että mitä tahansa teetkin juuri nyt, teet juuri oikein. Et voisi tehdä mitään tärkeämpää, nämä ajatusket ja tämä tilanne juuri tällaisena osui kerrankin yksiin universumin rytmin kanssa, ja värähtelet juuri oikealla taajuudella aistiaksesi olemassaolosi täydellisenä- koet kerrankin juuri sen, mitä sinun pitää kokea. Tämän saavuttamiseen ei tällä kertaa vaadittu mitään muuta, kuin Scott Kellyn Catholic Blood, ja ensimmäisiä sanoja miehen blogista:

"I lost my Dad back in October. It was from Leukemia, he was diagnosed in June and it took him down fast."

Se riittää tuomaan kaikki omat kokemukset ja ajatukset melko vahvoina takaisin, musiikki palauttaa sinut kaikkiin niihin hetkiin, joina olet sitä kuunnellut. Se on hermosolujen väliin rakennettu riippusilta, jota pitkin pääsee kulkemaan samaan tunteeseen, samaan hetkeen, samaan tilanteeseen. Ne kylmät väreet löytyvät sieltä aina, koska se on aina oikea hetki. Aina oikea tunne. Silloin tuntee olevansa lähempänä totuutta kuin koskaan. Ei se totuus silti löydy, mutta tuntee olevansa siinä aivan vieressä. Tietää olevansa vain yhden seinän päässä siitä. 

Jos saan elää tuhat vuotta, tahdon elää tuhat vuotta. Minä en koskaan usko voivani pitkästyä tähän maailmaan, aamukusella käymisiin, pitkiin kävelyihin, paikallaan istumiseen, ajattelemiseen, kitaran soittoon, yhtään mihinkään. Jos te muut tahdotte kuolla pois täältä ajallaan, ymmärrän sen kyllä. Minä rakastan jopa migreeniä niin paljon, että voin kärsiä sitäkin tuhat vuotta, jos se tarkoittaa, että saan jatkaa musiikin kuuntelua, kylmien väreiden tuntemista, olemassaoloa tässä ainutlaatuisessa maailmassa. Tahdon tutkia sitä luita ja ytimiä myöten. Löytää kaikelle merkityksen, ja kuulla ne selitykset, joita tiedemiehet kaikille näille ilmiöille keksivät. Mutta ehkä niiden nyt ensin pitää keksiä jotain, millä pysyn hengissä sen tuhat vuotta.

tuli taas idis

En esitä tätä nyt minään tieteellisenä teoriana, vaan jälleen itselleni ominaisena filosofisena harhailuna, sinä pienenä ajatuksena, joka kehittyi päässäni tuossa kotiin kävellessäni. Vähänkään oikeiden tieteiden kanssa sohlailleet osaavat varmasti löytää ja nimetä kaikki epäkohdat ja jumahdukset tässä, mutta toisaalta jokainen saa myös valita itse luettavansa, ja asiallista luettavaa on internet täynnä. Mietin Torvesta kotiin kävellessäni, että mitäpä jos ihminen on kehityksensä varhaisessa vaiheessa ollut muurahaiseen verrattavalla tajunnan asteella varustettu laumaeläin, jota on oikeasti konkreettisesti ohjannut kollektiivinen tajunta. Tästä tajunnasta ihmiset ovat sitten oppineet lajin selviytymisen kannalta hyödyllisiä taitoja, metsästystä, rakentelua, olla juoksematta tuleen, kaikkea sellaista pientä, mikä on auttanut pitämään hengissä. Ajan kanssa siitä on sitten vähitellen eriydytty yksilöllisemmäksi aivojen ja tajunnan kehittyessä monimutkaiseksi, ja tämä kehittyminen ja hienosäätäminen on sitten tavallaan kasvattanut meidät näennäisesti irti tästä tajunnasta.

Tämä heräsi ajatuksesta siitä, että muinaisessa Egyptissäkään ei varsinaisesti ollut raksoilla niin paljon orjia, kuin täysin vapaita miehiä, jotka rakensivat omasta vapaasta tahdostaan. Koko kulttuuri oli yleisesti oletetusta hierarkisesta luonteestaan huolimatta yhtenäisempi ja "kommunistisempi", kuin varmaan mikään sen jälkeen tullut kulttuuri. Katsoin tänään siis aiheesta löytyvän dokumentin, jossa Terry Jones kierteli ympäri Egyptiä "murtamassa myyttejä" maan historiaan ja kulttuuriin liittyen. Työtä tekivät kaikki, sairaanhoito oli samanlaisena kaikille, ja pyramidit ja patsaat toimivat myös melko vahvoina argumentteina yhteistyön ja tasapainon voimasta. Sen jälkeen on kuljettu kulttuureissakin yksilökeskeisempään ajatteluun, ja ne kulttuurit, jotka sen hauskan pyramididokkarin mukaan tulivat perässä, olivat mahdollisesti eristäytyneisyytensä ja kaukaisuutensa vuoksi muutenkin hieman eri nopeudella kehittyneitä.

Kun ihmisen tajunta sitten kehittyi yksilölliseksi, tarve kollektiiviselle yhdessä kokemiselle väheni, minkä lisäksi omat ajatukset alkoivat monimutkaistuessaan vaatia isompaa kapasiteettia nupilta. Ihminen kasvoi moderniksi kaiken kyseenalaistavaksi ja täysin itsenäiseksi itsekseen. MUTTA eikö ajatuksen tasolla olisikin kaikkein tehokkainta suuremman tajunnan taholta jalostaa jokainen siinä toimiva aivosolukin tietoiseksi itsestään, jotta voi taas kehittää omaa ajatteluaan ja palvella suurempaa kokonaisuutta? Ja mitä toisaalta on kulttuuri, jos ei ihmiskunnan yhteisen kokemisen historiaa ja heijastelua? Siitähän kaikki vähänkin suositummaksi nouset ilmiöt kertovat, että ihmiset kollektiivisesti kokevat ne aiheet ja tunnelmat itselleen tärkeiksi. Ja jos tämä isompi ymmärrys onkin vain taustalla, antamassa meidän kuvitella olevamme vapaita sitiä, jotta kannustaisimme itseämme viemään sitä tajuntaa itseään eteenpäin? Jos kokemuksemme jumalastakin ovat vain täydellisen yhtenäisyyden kokemuksia? Siitähän Raamatussakin puhutaan, että taivas on yhteyttä jumalaan, hinduilla taas on yhteinen maailmansielu, josta kaikki ihmiset ammentavat omansa. Ehkä tämä sielu on tajunta, ja ammennamme sitä siitä samasta lähteestä, osaamatta kaataa sitä takaisin altaaseen enää siinä vaiheessa, kun se on suodatettu teeksi. Itämaisissa uskonnoissa tätä sanottaisiin yksilöllisyyden harhaksi, länsimaissa SYNNIKSI ja LANKEEMUKSEKSI..

Sen verran olen kuitenkin aina buddhalaisudeen kannalla, että jokainen elämä on tärkeä, eikä kenellekään tarvitse olla mulkku. Siksi tuli ehkä jälkeenpäin vähän paha mieli, kun juuri olin jollekin teekkarihevarijuntille vähän mulkku. Black Magic Six toimi aivan helvetin hyvin. Siinä bändissä on räimettä ja voodoota juuri oikeassa suhteessa, ei voi kuin tykätä täysillä. Käytin viimeiset rahani patchiin ja lähdin käpsimään kohti kotia ja tuntemaan oloni mukavaksi.. Pitäisi vissiin kävellä enemmän ulkona, kun se on tuon aivotoiminnan kannalta niin psykedeelistä hommaa. Eikä siihen tarvita muuta kuin musiikkia ja aikaa.

Viimeaikojen touhuja

Vaikka olen tässä nyt tuota Punaista Viivaa ja suomalaista kirjallisuutta ylipäätään jaksanut arvostella, niin voin sanoa, ettei se nyt ihan niin paskaa ole. Sitä vaivaa vaan se sama herttainen itsetunto-ongelma, kuin kaikkea muutakin suomalaista. Ihan mitä tahansa me teemme, emme uskalla heittäytyä ja tehdä jotain aivan erilaista, jotain mikä ei ole meidän omassa hallinnassamme. Neuroottisesti tehdään joko sellaista, mikä pysyy helposti hallinnassa, mielikuvituksen rajoissa ja vältetään "tekotaiteellisuuden" leimoja muiden silmissä. Vittu, jos sinusta tuntuu hyvältä kirjoittaa vaikka lentävistä myrkkyapinoista, niin sittenhän kirjoitat. Ei siinä pitäisi muiden ajatukset painaa. Täällä tahdotaan miettiä tekemistä sen kautta, että siitä saa rahaa, tai muuten sillä ei ole arvoa. Mitä hyötyä on musiikista, jota kukaan ei tahdo kuunnella? Se pitää tekijänsä järjissään, antaa hänelle kanavan saada oman äänensä kuuluviin, pitää hänet polttelemasta taloja ja parhaimmillaan opettaa joitain sosiaalisia taitojakin.  Kaikkea ei aina tarvitse tehdä rahan takia, ja jos se ei olisi elämisen välttämättömyys täällä, en tekisi mitään rahan takia, vaan kaiken hyväntekeväisyytenä. Jos täällä voisi vaivatta nukkua pihalla ympäri vuoden, irtisanoisin kämppäni heti, ja kävisin kirjastossa kirjoittelemassa näitä.

Nyt käyn sitten vain kirjastossa unohtelemassa, mitä piti lainata, ja näemmä usein myös unohtaen mitä minulla on lainassa. Sitten maksellaan verirahoja niille. Mutta on mielestäni hienoa, että tuo instituutio nimenomaan on olemassa, ja on sääli miten vähän henkisesti laiskat ihmiset sen päälle tajuavat. Ne on kuitenkin täynnä aivan kaikenlaisia kirjoja, ja jos osaa tavuttaa, pärjää kuitenkin jo aika pitkälle tuossa lukemishommassa. Kaikki eivät osaa sitäkään hommaa, kannattaa pitää mielessä ne aina syntiset ja aina kuolevat Afrikan pakanat.

Tässä parin päivän aikana olen siis lähinnä katsonut dokumentteja, ja luskellut Punaista viivaa. Dokumentit ovat vaihdelleen psykedeelisten huumeiden terapeuttisesta käytöksestä teoriaan, jonka mukaan Jeesus oli buddhalainen munkki. Kyseinen dokumentti oli tykittelyodotuksiin nähden pieni pettymys, koska siinä puhuttiin itse asiasta vain vähän, loput oli Da Vinci-koodi-pähkäilyä. Mutta yksi asia, jota en ollut kyllä edes tiennyt buddhalaisuudesta, oli se että siihen kuului enneuni, jossa Siddharthan äidille ilmoitettiin siitä, että hän tulee synnyttämään buddhan. Dokumentin tiedemiehille tämä oli vain "ää-ä, eiks olla melko fiksuja, kun nähdään että ne oli samanlaisia jumalolentoja", mulle se oli lähinnä aika selvä merkki siitä, että kun kristinuskon dogmaattista puolta on alettu parsia kasaan siinä 60 vuotta Jeesuksen jälkeen, niin on vähän katseltu ympärille eri uskontoihin, että mitäs tuolla on tarjolla, ja ripattu koko uni sitten suoraan kristinuskon keskeiseksi osaksi. On annettu sille vain nimeksi SAASTUMATON SIKIÄMINEN, koska se syyllistää seksuaalisuutensa kanssa kärvisteleviä ihmisiä ihan vähän enemmän. Mutta en oikein ymmärrä, miten tuo ajatus buddhalaisuuteenkaan sopii. Jos buddha tulee takaisin maan päälle, eikö se tarkoita, että edellinen ei kuitenkaan ollut niin valaistunut, että olisi onnistunut sielunsa hävittämään? Eikö jokainen itsensä valaistuneeksi julistava siis kuse edellisen muroihin?

Lisäksi katsoin Richard Dawkingin God Delusionin, ja vaikka se on pointtien täyteistä ja hyvää tykittelyä, ja vaikka Richard Dawking on kuinka älykkyyden ja kriittisen ajattelun ja ateismin esikuva, niin myötätuntoiseksi hänestä ei ole. Hän kykeni kyllä näkemään elämän ainutlaatuisuudessa olevan hienouden, ja rakastamaan tiedettään, mutta hän ei kyennyt mielestäni näkemään uskontoa sinä tieteen katalyyttinä, jona se on tajunnan kehittymisen alkuvaiheilla ollut. Uteliaisuus ja tylsistyminen ovat ajaneet ihmisiä selittämään erilaisia ilmiöitä tarinoin, joiden väärintulkintana on sitten ehkä syntynyt sokea usko niihin selityksiin ja tarinoihin, mutta ilman niitä ei olisi syntynyt halua tutkia niitä syvemmin ja analyyttisemmin, tieteen keinoin. Siksi tieteen tulisi suhtautua uskontoa kohtaan myötätuntoisemmin, kuin mihin tahansa oman tarkoituksensa jo täyttäneeseen vanhukseen. Toki tyhmiä ihmisiä tulisi kohdella kuten tyhmiä ihmisiä aina. Ei se muutu mihinkään, fanaattisten uskontojen pariin he tuntuvat eksyvän vähän helpommin, mutta ihmisen ei koskaan pitäisi tulla niin kylmäksi, ettei hän voi nähdä viisasta ihmistä sellaisen kohdatessaan. Se ei ole mistään uskonnosta tai tieteestä kiinni, jos joku on avarakatseisempi ja omaa laajemman näkemyksen aiheesta, on aivan sama, mikä usko häntä on eteenpäin ajanut. Kaikki meistä uskovat kuitenkin johonkin. Olkoon sitten anarkia, humanismi, tiede tai jumala, jokaisen tulee löytää omat valheensa, joiden kanssa kuolla. Siihen pitäisi suoda jokaiselle vapaus. Asioiden eri puolista voidaan keskustella, ja itselleen nauramisen jalo taito helpottaa ymmärretyksi tulemista myös muiden kanssa asioihin syventyessä. Se, että näet vihollisia siellä, missä niitä ei ole, on pelkkää ajan hukkaa, vitun kuluttavaa ja kaikkea elämää kuluttavaa.

Kävelyllä

Kaupungissa on todella helppo tuntea itsensä yksinäiseksi ja syrjäytyneeksi. Ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin lähteä asunnosta ulos, kuunnella musiikkia ja kävellä ympäriinsä. Kuuntelin Cult of Lunan Eternal Kingdomia ja lähdin hukkaamaan itseäni. Kävelin purkutyömään ohi, ennen kävin aina siellä pihalla istumassa ja miettimässä asioita, mutta nyt siinä pyöri kolmea eri vartiointifirmaa autoineen ympärillä. Ihmiset omivat asioita, ja suojelevat omistamiaan asioita niin hanakasti, etteivät hyödy itsekään niistä mitään. On tärkeämpi sulkea muut ulos, oman alueensa ulkopuolelle, kuin jakaa mitään siitä kenenkään kanssa. Se on helvetin rasittavaa. Se on niin urbaania ihmistä. Jatkoin matkaani jalkapallokentän ohi, ja mietin siinäkin että on ollut pojilla kiire rakennella aitoja ja häkkejä ja istuttaa kameroita avarien tilojensa ympärille, ettei vain kellään voi olla kivaa ilman pääsymaksua. Ei ketään kiinnosta liikkua, kun siitä on vedetty kaikki kiva, rento ja mukava pois. Sama on tehty oikeastaan kaikille elämän osa-alueille, lobotomia hauskuudelle ja mukavuudelle. Ihmiselämä on maalattu harmaaksi ja päällystetty betonilla.

Katselin avaria tiloja, ja mietin että nekin tuntuvat nyt todella keinotekoisilta. Luonto kaupungissa tuntuu keinotekoiselta, tekohengitetyltä elämältä betonilla vuoratussa helvetissä. Näön vuoksi säästetty pensas siellä, pikku puisto täällä. Se oli vähän vaikeaa koittaa löytää mitään mielenrauhaa tuollaisten ajatusten keskellä. Ajattelin vähän kaikkea, laskin askelia, laskin tahteja, kuuntelin torvia ja kaikkia pikkuääniä siellä levyn taustalla, annoin sen virrata ja soljua, mietin että jokin tässä ei nyt vain oikein toimi. Lähdin kävelemään Sibelius-talolta kotiin päin, ja vaihdoin soimaan Tom Waitsin Alicen. Jokainen lamppu muuttui keltaisemmaksi, taivas muuttui sinisemmäksi, tila aukesi järjettömän kokoiseksi avaruudeksi ja minä kutistuin protoniksi. Kylmät väreet olivat elektroneja, tunsin niiden vastakkaisen varauksen vaikutuksen koko ajan itsessäni. Kävelin hitaasti, ja ajattelin Tom Waitsin olevan kyllä ihan heittämällä maailman siistein ukko. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Mikään ei pääse yhtä lähelle ihmisen koko elämänkaaren tunteiden värittämisessä. Lisäksi sanoituspuolella se on vaan nerokkainta ja tyhjentävintä tylytystä koko ihmiskunnalle.

Tuntui kuitenkin, että tuo reissu loppui liian aikaisin, vaikka alkoi jo vähän tuntua siltä, että jos pyörii pitempään niin tulee kipeäksi. Tuli siitä kuitenkin vähän eheämpi ja parempi olo, jokin epämääräinen ahdistus on vaaninut tässä jossain tajunnan laidalla koko ajan. En tiedä miksi, enkä usko että se täysin meni poiskaan, mutta ainakin tuossa ulkoisessa yksinäisyyden ja eristyksen maailmassa on jotain lohdullista. Tämä minun maailmani on sentään jonkinlainen valon ja luottamuksen paikka tuohon ulkona odottavaan verrattuna. Täällä käy mielenkiintoisia ja älykkäitä ihmisiä pitämässä mulle seuraa, väittelemässä mun kanssa itsestäänselvyyksistä ja soittelemassa kitaraa. Se on piristävää, kiitos teille siitä. Ja kiitos jokaiselle, joka jaksaa lukea tätä paskaa, vaikka olenkin vahvasti sitä mieltä, että kaikki tämä paska on turhaa masturbaatiota, jonka jätteet jätän näkyville, vaikka en itsekään jaksa vaivautua katsomaan niitä..

Bättre musik för bättre folk.

Käytiin tänään katsomassa luokan kanssa Sinfonia Lahden harjoituksia. Kuten on varmaan tullut selväksi, en niinkään välitä klassisesta musiikista, koska olen jotenkin sielultani niin vinksahtanut, ettei asiodien paisuttaminen massiivisemmaksi ja isommaksi vain iske, kun monesti pienemmällä ja minimalistisemmalla lähestymistavalla saa luotua jotain äärettömän paljon intiimimpää ja raaempaa. Yhtä paljon on väliä sillä, mitä jätetään soittamatta, kuin sillä mitä soitetaan. Silti, pakko sanoa, että livenä sen kaiken kokeminen on aivan eri asia, kuin mikään levyltä väijyminen. En oikeastaan ymmärrä, miksi kukaan tahtoisi kuunnella klassista levyltä, koska siinä musiikissa ei ole mitään sellaista, mikä voisi elää nauhoitteelta paremmin, kuin livenä. Se on valtavan koneen toimintaa, täsmällistä ja ennalta määrättyä, fatalistista alusta loppuun kulkemista. Toisaalta se ei mielestäni ole musiikkia ensinkään, se on omanlaisensa audiotrippi, joka kuljettaa sinut jostain jonnekin muualle, mutta siitä puuttuu elämä ja henki, joka on musiikille mielestäni aina olennaista. Vaikka siinä soittaa järjetön määrä eläviä yksilöitä, he tekevät soittonsa tietoisesti kuolleeksi, se kulkee hiljaa, kun sen käsketään kulkea hiljaa, se nousee kun käsketään. Jokainen hetki on hallinnassa ja kontrollissa. Se ei silti mielestäni vähennä senkään taiteellista arvoa, koska joku sen on säveltänyt, joku on ajatellut sen valmiiksi, jottei muiden tarvitse.

Sinfoniaorkesteri on kone, valtava hämähäkkimäinen laitos, joka kutoo tunnelmia ja ääniä yhteen. Se dynamiikka, jonka tuollainen ihmismäärä pystyy luomaan, on aivan järjetön. Akustisten soitinten hiljaisimmatkin äänet soivat hyvässä tilassa lämpimästi ja pehmeästi, ja nousuun ei tarvitse soittaa paljoakaan kovempaa, kun se jo kuulostaa jykevältä ja massiiviselta. En voinut olla ajattelematta, miten mielenkiintoista olisi ottaa kaikki ne soittajat, ja roudata ne johonkin kaikuvaan betonikoppiin soittamaan musiikkia, siinä olisi aivan eri soundi ja fiilis. Luultavasti suurin osa heistä ei suostuisi työskentelemään sellaisissa olosuhteissa, mutta jos tahtovat, minuun saa ottaa yhteyttä. Uskon että osaisin väsätä niille jotain betonikellarissa soitettavaa, vaikka en osaakaan kirjoittaa nuotteja. Voisin vaikka käydä jokaisen soittajan kanssa yksittäin jokaisen kohdan läpi, lisäten elementtejä vähän kerrallaan.

Ensimmäinen soitettu "juttu" oli urkurin soolona toimiva pitkä hässäkkä, jossa jotkut jutut toimivat todella hienosti, toiset taas toivat mieleen lähinnä Metallica-efektin, että on pitänyt saada sävellyksen formaattiin kuuluvaa pituutta, koska kontrasti suvantojen ja tylytyksen välillä oli niin vahva. Mielestäni musiikki on liian arvokas asia turhille suvannoille ja puolivillaisuuksille, se pitäisi ottaa sen verran vakavasti, ettei siihen laitettaisi turhuuksia vain pituuden lisäämiseksi. Toinen teos vaikutti kaikin puolin mielenkiintoisemmalta kaikkine rytmisine elementteineen, mutta siitä soitettiin vain osia sieltä täältä, kun oli harjoitus kyseessä. Se latisti tunnelmaa, koska siihen ei osannut keskittyä enää, kun aina osan vaihtuessa ja tunnelman muuttuessa tiesi soiton katkeavan, ja sen suuren musiikillisen lunastuksen jäävän saavuttamatta. Se oli melko turhauttavaa, ja ihmetytti vähän, kun käsiohjelma mainitsi sen olevan ensimmäinen kerta kun he soittavat sitä livenä, luulisi olevan jonkun läpimenon paikallaan kenraaliharjoituksessa.

Arvatkaapa huviksenne mikä oli mielestäni koko jutun hienoin  ja paras musiikillinen hetki? Se, kun orkesterin soittajat ennen kapellimestarin tahtipuikkoon tarttumisia lämmitteli ja soitteli omiaan. Se oli aivan tajuttoman siistiä! Siinä juoksivat ainoat kylmät väreet, kun soittajat soittelevat musiikkia, jotain omaansa, joka sekoittui yhdeksi valtavaksi biisiksi, jonka päällä kulki aina jonkun kovempana soiva osuus, ikään kuin päämelodiana tai teemana. Se oli lämmintä ja elävää, koska se ei ollut hallittua. Se pysyi kasassa vain omilla ehdoillaan, ilman tahtipuikkoja ja ohjausta, jonkun trumpetilla soittelema melodia sekoittui basson skaaloihin ja timpanin soittaja hakkasi pieniä helppoja rytmejä pitämään koko hommalla tasaista poljentoa. Se kuulosti Tom Waitsilta, ilman kolinaa ja kilkettä. Olisi tehnyt mieli soittaa siihen päälle vielä kitaran kanssa jotain omaa. Kyllä siinä ehkä ihan vähän pettyi, kun saivat soittimensa viritettyä, ja selvisivät alun raskaammasta hidastelusta, tehden tilaa sille merkityksettömälle tiluttelulle. Se oli välistä vähän kuin lukisi suomalaista kirjallisuutta, muotokieli ja tekniikka on kyllä täydellisesti hallussa, sisältöä ei vain juuri ole. Pientä hilpeyttä herätti myös esitysmerkinnät: "Hitaasti", "hilpeästi, kevyesti", "ei liian nopeasti" ja "kohtalaisesti" kun tuntuvat sanovan "ei-raskaasti", "keskinkertaisesti", "varokaa välittämästä säveltäjän mielenterveydellistä tilaa". En silti tahdo vähätellä kokemusta tai sen arvoa, se oli monessa kohtaa todella hieno elämys, ja onnistui viemään musiikilliseen transsiin, jossa ulkomaailma ei kiinnostanut yhtään, ja tarkastelu kääntyi sisäänpäin. Silmät näkivät vain hypnoottisen käsien liikkeen, eivät käsiä, eivät soittajia, vain liikettä, joka tuottaa ääniä. Se oli hienoa ja erilaista. Sellaista mihin en ole tottunut. Tuollaisessa tilassa olisi vain niin hienoa päästä tekemään aivan mitä tahansa, mistä syystä vähän harmittaa, että korkekulttuuriterroristit pitävät niitä tiukasti omassa hallinnassaan.

Ote oppimispäiväkirjasta

"Tänään pidetyt tunnit olivat pienestä draamapelotteesta huolimatta kuluvan jakson parhaimmat ja mukavimmat. Ehkä selkeämpi on nyt erottaa omassakin päässä, että toiminnallisuus ja ”draamallisuus” itsessään eivät ole ne vastenmielisimmät jutut, vaan se käskystä hyppääminen, esiintyminen. Kyse ei ole edes siitä, ettenkö osaisi olla ihmisten edessä, tai heittäytyä mukaan tuntemattomaan. Soittohommien kautta vaihtuvat olosuhteet, improvisoidut settilistat ja jatkuvat yllätykset ovat tulleet tutuiksi. Soitan kuitenkin bändissä, joka ei tavallisimmin tiedä vielä keikalle ajaessaankaan, että missä ja miten sitä tänään oikein soitetaan. On ennemmin sääntö, kuin poikkeus, ettei paikalla ole täyttä äänentoistoa, ja sitten sitä huudellaan megafooneihin tai päin ihmisten naamaa. On silti aivan eri asia esittää jotakin itsensä ulkopuolella olevaa, jotain sellaista, mikä ei tule sinusta. En nauti siitä, mutta teen senkin täysillä. Äärimmäinen samastuminen ja empatia kai tekevät helpommaksi omaksua "erilaisia hahmoja", joiden kautta lähestyy tilannettaan. Pieniä improvisaatiojuttuja ja niiden purkua, sitten tutkittiin itseään oppijana. Kaikki omaa kognitiivista puolta koskeva on toki mielenkiintoista, mutta koen sen olevan ainakin tältä oppimisen osa-alueelta itsestäni jo aika loppuun kaluttu. Tiedän miten opin, mikä toimii ja milloin asia jää päähän, joten voin keskittyä vain oppimaan asioita.

Kaikenlainen keskustelu muiden kanssa on minusta mielenkiintoista, ja vaikka monet varmasti ajattelevat minun purnaavan aina vastaan tai esittävän vain jatkuvalla syötöllä omia mielipiteitäni, on tarkoituksenani aina laittaa muita miettimään omia näkemyksiään. Minulla on kuitenkin aikaa prosessoida omiani kirjoittamisen kautta ihan riittävästi. Lisäksi, vaikka en voi sanoakaan erityisemmin ehdottomasti pitäväni kaikista maailman ihmisistä, ovat heidän tarinansa, mielipiteensä ja kokemuksensa minusta huomattavasti omiani kiinnostavampia. Omatkin kokemukseni tahdon aina suhteuttaa muiden kokemusten kautta, koska vaikka minulla olisi jostakin asiasta negatiivisia kokemuksia, ja kaikilla muilla positiivisia, en ehkä voi väittää olevani absoluuttisen oikeassa kokemusteni kanssa. Pyrin rohkaisemaan muita jakamaan omia kokemuksiaan olemalla avoin omasta itsestäni, toki se usein voi tuntua vieraasta ihmisestä vaivaannuttavalta, kun joku on heti aluksi kaula paljaana esittelemässä heikkouksiaan ja inhimmillisiä puoliaan. Toisaalta tahdon uskoa ja luottaa ihmisiin siinä määrin, että pystyn paljastamaan niitä puolia itsestäni myös täysin vieraille ihmisille. En silti usko, että kovinkaan monet ihmiset ymmärtävät minua oikein, jos ymmärtävät ollenkaan. Ihmisten ajatukset värittyvät kuitenkin aiempien kohtaamisten ja ihmisten kautta. 

Koen, että tämän samankin luokan kanssa olen tehnyt töitä yläasteelta asti. Kaikki samat keskeiset hahmot ovat siellä, samoissa nurkissa kuin yläasteen luokassani. Samat arkkityypit ovat olleet mukana jokaisessa ryhmässä, jossa olen tehnyt töitä tai opiskellut, mikä on melko mielenkiintoista, vaikka onkin minulle vielä vähän mysteeri, että miksi näin oikein on. Huomasin sen ensimmäistä kertaa lukioon mennessäni, aloin osoitella toiselle pertunmaalaiselle hahmoja yläasteeltamme, ja hän komppasi mukana suunnilleen jokaisen kohdalla, eli en ollut tulkinnoissani yksin. Seuraavaan työpaikkaan mennessäni huomasin porukan koostuvan taas samoista paloista, ja vaikka nyt en muista lukioporukasta mitään, huomaan näiden ihmisten olemusten olevan täsmälleen samoja, kuin edellisessä työpaikassani. Kokemusta vahvistaa toisaalta se, että vähintään yksi ihminen on kulkenut mukana molemmista ryhmistä seuraavaan.

Ryhmämme on siitä mielenkiintoinen, että se on ryhmäytynyt nopeasti. Ehkä vähän liiankin nopeasti, kun ajattelee että sen pitäisi kuitenkin toimia kasassa vielä toisen vuoden, välillä mietityttää, josko muiden naamat alkaisivatkin osaa porukkaa ärsyttää sitten melko äkkiä. Itse en pidä aivan jokaisesta, mutta pystyn kyllä toimimaan heidänkin kanssaan, ja tunnistamaan hyvät ideat, vaikka ne tulisivatkin itselleni muka jotenkin epämiellyttävästä suusta. En minä ketään kyllä vihaakaan, minulla ei vain ole osalle juuri mitään asiaa. Toisaalta  juuri ne ihmiset ovat ehkä niitä, jotka näkevät minut selvimmin ulkopuolelta, ja siksi juuri heidän näkökulmansa kiinnostaakin minua."

Tein viimeyönä pienen tönäisyn yllyttämänä Jungin persoonallisuustestin, jonka vastaukseksi persoonastani tuli INFP. En ensinnäkään ole koskaan lukenut tarkempaa kuvausta omasta itsestäni, ja mietin, että tältäkö idiooteista tuntuu, kun he lukevat horoskooppia. Siinä oli monia asioita, jotka olen aina kokenut selkeinä, eniten väärinymmärrettyinä ominaisuuksina, joita minussa on. Vaikka otan esimerkiksi musiikin, kirjoittamisen, kaiken itseyden ilmaisemisen äärimmäisen vakavasti, en ota itseäni yhtään vakavasti. Vaikka pidän ihmisten kanssa keskustelusta, heidän elämänkokemuksensa jakamisesta, ja ihan vain surujen kuuntelemisesta, en juuri pidä ihmisistä. Sanon aina, että minulle voi kertoa aivan mitä tahansa, koska minua ei yksinkertaisesti kiinnosta niin paljoa, että jaksaisin kertoa kenenkään murheita ja nupinrakoiluja eteenpäin. Ihan mielenkiintoinen välihavainto tämä kyllä, nyt painin taas suomalaisen jänkhä-kuvauksen kanssa ja katson dokumenttia Buddhan elämästä.

The Revelation of the buuulllshit

Grindcore Finlandille linkittivät dokumentin, joka lupasi tarjota vaihtoehtoisen näkemyksen historiaan, kyseenalaistaa sitä ja tarjota vastauksia pyramidien arvoituksiin. Mikä on ensimmäinen ajatus, joka kaikille tulee mieleen?

That's right. Näitä dokumentteja on nähty jo vaikka kuinka paljon, ja niiden sisältö on aina suunnilleen samankaltaista. Jotenkin tuntuu, että niiden keskeinen tarkoitus olisi vain tehdä pullamössöissään vellova nykyihminen onnellisemmaksi mustamaalaamalla menneisyyden saavutuksia. Ei hätää, vaikka me ei todellakaan osata enää rakentaa mitään noin järjettömän suurta ja ikuista, ei nekään niitä varmasti itse tehneet, ufot auttoi, ja sitten ne tarjosi kaakaon! Tässä jaksettiin puolisen tuntia kasvatella jonkinlaista fiilispohjaa ja järkevää, tieteellistä pohjaa, kunnes sitten rämäytettiin ihan vain yhtenä teoriana muiden joukossa, että hieroglyfit näyttää vähän avaruusaluksilta.

Miten voi olla vaikea käsittää, että vaikka matematiikka ei kiinnosta meitä oikeastaan mitenkään, muinaisissa korkeakulttuureissa oikeastaan kaikki on pyörinyt matematiikan ympärillä. Se on ollut magiaa, se on ollut tiedettä, se on ollut uskontoa, se on ohjannut kaikkea toimintaa, ja sen avulla on saatu rakenneltua niitä nerokkaita rakennelmia, jotka menevät ihan kuin vahingossa kaikki Piin ja Kultaisen leikkauksen mukaan. Se on välttämätöntä, jos tahdot rakentaa jotain noin helvetin isoa, että olet myös suunnitellut sen melko hyvin. Kun asiat on tehty itse, käsin, ilman melkein mitään työkaluja, on luultavasti tahdottu pitää melko tarkkaan huoli siitä, että koko paska täytyy tehdä vain ja ainoastaan yhden kerran. Kun hinkataan ja leikitään 40 auton painoisten murikoiden kanssa ilman pyöriä (muka, uskon kyllä että niillä on voinut olla jotain jo aikaa sitten lahonneita vinssisysteemeitäkin, joista ei ole jäänyt mitään jäljelle.) niin sen homman pitää olla just eikä melkein.

Dokumentissa ihmeteltiin sitä, miten joka puolella maailmaa on osattu rakentaa täsmälleen samoilla keinoilla samankaltaisia rakennelmia, mutta mielestäni yksi aivan looginen selitys on ollut se, että ihmiset ovat oppineet tämän taidon jo ennen kuin mannerten varsinainen eriytyminen on alkanutkaan, ja se taito on kulkeutunut jonkunlaisena uskonnollisena know-howna voodoon ja muun vastaavan ohella.  Onhan meilläkin vielä kaikkia käsittämättömiä uskonnollisia traditioita kirkkojen rakentelujen ja muun vastaavan suhteen, tuhannen vuoden päästä niistä ei välttämättä ole enää mitään hajua, mikäli koko ihmisestä on. Ero on siinä, että meidän kirkkomme eivät kestä, heidän systeeminsä kestivät.

Se ainoa ja keskeinen syy, miksi linkitän tämän dokumentin, on lopun 20 minuuttiia, jossa on luultavasti päästy lähemmäs pyramidien tarkoitusta, kuin koskaan aiemmin. Toki siihen on pitänyt liittää vielä maailmanlopulla pelottelua, kuten jokaisen hyvän Jim-tason dokumentin loppuun, mutta mikäli tuon polar shiftinkin aikaväli on 25 000 vuotta, ja ihmiset ovat olleet täällä noin 170 000 vuotta, niin olisi tämä maailma sitten loppunut jo muutamaan kertaan. Siinä siis esitetään niitä valtaviksi avaruuskelloiksi, joiden avulla ihmiset kykenevät paikantamaan maan universumissa ja ehkä myös määrittämään näiden suurten luonnonmullistusten aikaväliä, jos tietää mistä tähdestä tämä lasku on oikein alkanut. Me emme tiedä, mutta onhan täällä nyt saatana maa jyrissyt ja meret nousseet jo melkein kymmenen vuotta aika tasaiseen tahtiin, että eiköhän se muutos ole tässä jo koko ajan käynnissä, ja se voi hyvinkin jatkua vaikka seuraavat muutama sata tai tuhat vuotta. Ihminen tuppaa dramaattisuuden tarpeessaan unohtamaan, että maailmankaikkeudella ei ole mikään kiire yhtään mihinkään.

Linkki tässä lopuksi, ja jos osaan laittaa oikein, niin suoraan sinne lopun mielenkiintoisiin tykittelyihin, mutta katsokaa koko paska jos aikaa riittää, on se ihan viihdyttävä kaikessa eeppisyydessään. Miinusta ehdottomasti tuollaisista pienistä uskonnollisvakaumuksellisista sävyistä ja I want to believe-meiningeistä.

http://youtu.be/3yUqb0wrxRw?t=1h21m22s

Pitäisi keksiä elämälleen tekoa..

Tiedän hokevani tätä samaa jokaikisen uuden vuoden ajan alkaessa, mutta täytyy taas sanoa tämän kevään olevan todella vahvasti minun aikaani. Ehkä se vain alleviivaa sitä, miten paljon minä rakastan tätä järjetöntä, täysin merkityksetöntä ihmiselämää ihan sellaisenaan, ilman että minulle annetaan siinä edes yhtään mitään. Kun ulkopuolelta ei löydy mitään hyödyllistä tai käyttökelpoista, pitää se etsiä sisältäpäin. Jokaikinen luonnon ilmiö ja sisäpihan ihme, joita tämä urbaanikin asuminen aina silloin tällöin tarjoaa, jaksaa aina pitää minut maailman äärellä hetkestä toiseen, ja vaikka oleminen joskus ahdistaakin juuri siksi, että sen täytyy loppua, sekin on osaltaan tekemässä jokaisesta hetkestä merkityksellisemmän ja hienomman. Tahtoisin vain jatkaa tämän kaiken ihmettelyä niin pitkään, kuin sitä vain on mahdollista ihmetellä. En usko, että voisin koskaan kyllästyä elämään. Siitä löytyy aina jotain sellaista, mitä et osaa, mistä sinulla ei ole pienintäkään käsitystä. Jotain missä voi kehittyä, jotain opittavaa. Säälin valmiita ihmisiä, koska heille ei oikeastaan ole sitten olemassa enää mitään. Todellisuudessahan he eivät ole sen valmiimpia, kuin kukaan muukaan, he ovat vain tulleet kykenemättömiksi havaitsemaan omaa vajavaisuuttaan. Ehkä syy sääliinkin on ennemmin siinä. En tahdo ikinä saavuttaa sellaista tilaa. Tasapainoa. Onneksi kuolevaisuus tulee aina pitämään huolen siitä, etten pääse tasapainoon. Silti jokainen keino pidentää elämää on tervetullut, koska ihan mielelläni kuolisin myöhemmin, kun kokisin olevani siihen henkisesti valmiimpi. Sata vuotta vaikuttaa järjettömän pieneltä ajalta, vaikka todellisuudessa täyttääkseni edes 40 minun täytyy elää koko tähän astinen elämäni melkein uudestaan, ja koko siihenkin astinen elämäni ennen kuin olen 80. Se on melko hämmentävä ajatus, koska toisaalta tämä 23 vuottakin on tuntunut aivan helvetin pitkältä ajalta. Vaikka vuodet tuntuvat menevän aina nopeammin, tuntuu ettei aika varsinaisesti mene.

Luin lisää Nietzscheä, ja aloitin Ilmari Kiannon Punaista Viivaa, koska tahdon välistä lukea jotain suomalaista. En ole koskaan saanut sitä aikaiseksi, nyt aloitan sitten jostain edes. Suomen kieli on kuitenkin väriltään paljon englantia kauniimpi luonnon kuvailuun, se on suomalaisen luonnon näköistä ja kuuloista. Ehkä se on Aleksis Kivestä imeytynyt tunne- ja ilmapiirikysymys, mutta monesti sillä maalaa täsmällisemmän ja selkeämmän kuvan, kuin englannin kielellä vähän taitavamminkaan pyöriteltynä. Toisaalta suomalainen metsä on minulle varmasti äärimmäisen paljon tutumpi, kuin ulkomaiden maisemat, joten mielikuvatkin siitä ovat syvemmällä tajunnassa, helpommin palautettavissa. Suomen kieli eri aikoina on myös mielestäni melko hieno ilmiö. Tomppa löysi kirpparilta heti sotien jälkeen kirjoitetun maantiedon kirjan, jossa pystyy aistimaan sen 50-luvun jäykän, mutta humoristisen, tarkasti kuvailevan ja dokumentoivan kirjakielen. Sitä voi lukea samalla jäyhyydellä, ja kuva mustavalkodokumentista ja suhisevasta ääniraidasta välittyy heti. Lisäksi sen esittämä asia on erittäin hauskaa ajan kuvaa, jossa "Afrikka ei ole enää vain suuri tuntematon maanosa, vaan osa siitä on kartoitettu".

Ruokaa ei tietystikään ole taas, nälkätaiteilijan elämä jatkuu. Tilillä on 3 euroa, laskuja on tässä pöydällä 75llä eurolla. Kirjoittaminen on toki mukavaa, mutta ei se vatsaa täytä, ja kesäksi pitäisi sitten keksiä jotain, millä maksaa vuokransa. Jos joku tahtoo maksaa minulle jonkin asian tekemisestä, niin työ kelpaa. Tai pitäisi vaan laittaa tilinumero tuohon omiin tietoihin, jotta kuka tahansa voi koska tahansa naurahtaa että "onpas ahne jätkä, ajattelee olevansa niin iso stara että jengi syytää sille rahaa kun vain laittaa tilinumeron näkyviin."

Valveunia

Näin viime yönä monia valveunia, joista muistan selkeimmin ehkä seuraavat pari:

Oltiin jostain syystä meidän luokkalaisten kanssa sisustus- ja huonekaluliikkeessä, koska minä olen näissä paikoissa kuin kotonani, keskityin lähinnä loikoilemaan jollain sohvalla. Liike oli iso halli, jossa oli hyllyväleittäin eri juttuja, vähän niinkuin Lahden kirpputori Lanttila. Joku luokkalainen tuli esittelemään pientä keraamista sisustustaulua, joka oli seepian sävyinen. Siinä oli koira ja metsämies haulikon kanssa, taivaalla lensi sorsa. Sanoin, että tuo on minun elämäni tarina, olen juuri menossa lopettamaan koiraa. Vähän ajan päästä, kun muut alkoivat olla valmiimpia lähtöön, yritin harhailla ympäriinsä, mutta heti kun pääsin vähän kauemmas minut huudettiin takaisin, kun lattiat olivat täynnä sahanpurua, eikä tahdottu että sotken lisää. Henkilökunta alkaisi kuulema valittaa. Taisin tämän kerran kuunnella.

Toisessa olimme jossain sukujuhlissa. Kävelimme Eetun kanssa takapihalle, jolla yllättäen olivat lähes kaikki serkkummekin. Kaikki tuijottivat pienen leikkimökin takaseinällä olevaa kahta tuolia. Ne olivat jotenkin merkillisellä tavalla piirrettyjä, kuten leikkimökkikin. Toinen tuoli oli tyhjä, toiseen tuoliin oli piirretty vanha, läpikuultava nainen hymyilemään kahvikuppi kädessä. Siinä näyssä tiivistyi jokin täydellinen suru, ja aloimme kaikki itkeä jokaista kuollutta ihmistä, jokaista surematonta kuolemaa ja padottua tunnetta. Se kuulostaa massiiviselta ja ehkä nololtakin, mutta oikeasti herätessäni tunsin vielä jäänteitä siitä surusta, se oli täydellisen puhdas tunne ilman sävyjä. Tavallaan siinä oli myös jotain lohdullista. Tämän unen jälkeen tajusin näkeväni valveunia, olevani oikeastaan yhtä paljon hereillä, kuin unessa. Kuljin vähän epämääräisesti unesta toiseen, kunnes lopulta nukahdin syvään uneen. Nyt olo on levännyt, vaikka muistan maanneeni silmät auki melko suuren osan yötä.

En ole kai ikinä paininut ulkonäössäni minkään asian kanssa niin kauan, kuin juuri äsken viiksieni. Viiksivaha maksaa kuulema aivan vitusti, joten käytän Eetun vanhaa hiusgeeliä, joka haisee hunajalle ja näyttää vähintäänkin epäilyttävälle. Tuli heti vahvat Sekaisin Marista-assosiaatiot, ja varmistin viisitoista kertaa, ettei se ole spermaa. Ei se nyt ihan siltä näytä, muttei voi koskaan olla varma. Nyt voisin keittää itselleni aamukahvit, lueskella vähän kirjoja, ja katsella auringon nousua, mikäli se paskiainen nyt saa raahattua itsensä taivaalle. Ei se eilinen nyt niin paska päivä ollut, etteikö kannattaisi uudestaankin tulla.

Näin eilen lööpin siitä, kuinka "Kokoomus-pomojen" auto suistui tieltä, mikä on ensimmäinen asia, joka käy mielessäni?
-Luonnonvalinta? Ehkä "Kokoomus-pomot" vain ovat liian tyhmiä ajamaan autoa.

Antikristuksen tilinpäätös.

Nietzsche sanoi skeptisten sielujen olevan ylevimpiä ja mahtavimpia. Minä olen niin saatanan mahtava, että olen skeptinen Nietzscheä kohtaan, siinä missä muu läntinen maailma tuntuu kumartuneen hänen jalkojensa juureen. Toki nyökkään kohteliaasti hänen suuntaansa aurinkoisen kadun toisella puolella kulkiessani, tunnustaen kaiken sen hyvän, perusteltavissa olevan, mitä hän on sanonut, mutta samalla näyttäen keskisormea monille hänen käsityksilleen. Monista kristinuskoa koskevista asioista voin sanoa olevani melko samaa mieltä, mutta tahdon silti jättää älykkäille ihmisille mahdollisuuden harjoittaa tahtomaansa uskontoa miten päin tykkäävät, kunhan suovat tämän vapauden myös kaikille muille älykkäille ihmisille. Toki kristinuskoa voi lukea kuten Nietzscheäkin luetaan, napaten sieltä vain itselleen sopivimmat kohdat, joiden noudattaminen ei tuota ristiriitaa tai pään vaivaa. varmasti suurin osa kristityistä niin tekeekin, mutta olen silti kohdannut riittävän monta järkevääkin uskossa olevaa ihmistä tietääkseni, ettei se ole mikään default setting uskovaisen päässä. Tyhmät ihmiset ovat aina vitun tyhmiä ihmisiä, olivat sitten ateisteja, kristittyjä tai vaikka buddhalaisia. Ei sille tarvitse mitään sen suurempaa oikeutusta hakea.

Nietzsche näki Jeesuksen aikansa juutalaisia hierarkioita ja uskonnollisia käsityksiä vastaan taistelleena poliittisena hahmona, joka kuoli vain ja ainoastaan omien tekojensa ja oman itsensä nähden.  Hänen mukaansa Jeesuksen sanoma kuoli ristillä, hänen pääpointtinsa oli se ettei taivas ole mitään kuolemanjälkeistä, ei mitään maan yläpuolella olevaa, vaan samanlainen mielenrauha, joka buddhismissa olisi saavutettavissa. Eli siis ihan maan päällä tavoiteltava ja saavutettava asia, jonka pääpointti oli, että yrität olla olematta mulkku kaikkia muita kohtaan. Hänen mielestään Jeesus kuoli kuten eli, tekemättä vastarintaa sille pahalle, jota häntä vastaan kohdistettiin, nostamatta kättään, kostamatta ja vihaamatta. Sen sijaan hänen opetuslapsensa eivät suoneet hänelle sen hienon kuoleman armoa ja symbolista merkitystä, vaan kusivat sen päälle lupaamalla, että jonain päivänä Jeesus tulee kostamaan kaikille hänelle väärin tehneille. Minulle täysin uutena näkökulmana, jota en ole aiemmin tajunnut ajatella, Nietzsche nosti Paavalin petollisuuden, sen miten hän käänsi kelkkaa, koska näki pappien voivan sortaa ja tehdä suurempaa pahaa ihmiselle, ja kaikki ylistivät hänen suurta hengellistä heräämistään. Olen samaa mieltä vielä siitäkin, että kristinusko ohjaa ihmistä sivuun omasta olemisestaan, omasta luonnollisesta olemisestaan tehden kaikesta luontaisesti ihmiselle tulevasta syntiä. Seksuaalisuuden tuhoaminen on aina kuulunut olennaisena osana syyllistävään puoleen kristinuskoa, ihmisen minän silpominen ja tukahduttaminen hallinnan edessä. Se on kirjoitettu jo Raamattuun, kun puhutaan "saastumattomasta sikiämisestä" Jeesuksen syntymän kohdalla, ja tuomitaan kaikki haureus, jota ihminen voi harjoittaa muussa kuin lisääntyäkseen. Tästä on tulevalla Cut To Fit levyllä myös biisi, Religious Lea$h.

Se, mikä ehkä eniten pisti silmiin oli Nietzschen asennoituminen anarkismia vastaan. Hän vertasti sitä kristinuskon kaltaiseen vampirismiin, jonka ainoa tarkoitus on myrkyttää ja toimia tuhoavasti. Esitän tässä eriävän mielipiteeni, koska mielestäni etenkin omiin tapoihini kuuluu aina toimia rakentavasti ja jollakin tapaa utilitaristisesti, pyrkien saavuttamaan mahdollisimman hyvä lopputulos niiden tietojen ja sen ymmärryksen pohjalta, mikä minulla kyseisellä hetkellä on. Se on eksistentialismia, joka totetuttaa itseään, intuitiivista olemista joka levittää ymmärrystä ja itsestään vastuun ottamista ympärilleen. Kun olen aina vastuussa omasta itsestäni, pyrin tekemään sen, minkä jotenkin näen oikeaksi, huomaan sen asenteen leviävän myös ihmisiin lähelläni. En tahdo ottaa siitä kuitenkaan pienintäkään kunniaa itselleni, koska jokainen niistä ihmisistä on itse tehnyt tietoisen päätöksen muuttaa suuntaansa. Melko monet "paatuneina alkoholisteina" itseään pitävät ovat kuitenkin vähentäneet tai lopettaneet juomisen kokonaan, mikä nyt on yksi esimerkki siitä että oman pään sisäinen maailma alkaa kiinnostaa edes sen verran, ettei tee mieli pakoilla sitä joka päivä. Tämä taas itselläni on kummunnut aina siitä anarkismista, että teen aivan kuten itse tahdon, toimin niin että kykenen elämään päätösteni kanssa mielellään vähän pitempäänkin.

Kun sokeasta vihasta kaikkea kohtaan päästää irti, oppii näkemään sen, mitä oikeasti tulee vihata. Kaikki ne ihmisen älykkyyttä ja mielenterveyttä polkevat sisäänrakennetut mekanismit, vaikka kaikki amerikkalaiset, jotka tosissaan tahtovat lähteä opettamaan lapsilleen kreationismia, kaikki nuorisotyöhön jämähtäneet dinosaurukset, jotka eivät tajua ajan muuttuvan nopeammin kuin koskaan, ja sopeutumisen olevan ainoa edellytys työn hyvin tekemiselle. Kreationisteistä hauska huomautus, Nietzsche uskoi ainakin Antikristuksessa näkevänsä kristinuskon kuoleman elinaikanaan. Ei varmaan tykkäisi hyvää, jos näytettäisiin maailma, jossa elämme nykyään. Jossa sotia voidaan vielä oikeuttaa uskonnoilla ja lapsille voidaan opettaa tieteellisenä totuutena sitä mitä hän piti symbolina pappien pelolle kaikkea tieteellistä kohtaan.

Itse en ole koskaan oikeastaan osannut uskoa jumalan olemassaoloon, ihan jo sillä, että kristittyjen jumala raukeaa tyhjiin jo heidän oman logiikkansa, ja länsimaisen tieteen (siis ihan simppelien osa-alueiden, jotka hekin vielä tunnustavat omakseen) avulla. Uskovaiset sanovat jumalan olevan aivan kaikki kuviteltavissa ja kuvittelemattomissa olevat asiat. Tällöin jumala on myös ei-olemassa. Ja jos jokin asia on ei olemassa, se on aivan sama, kun lukuja alettaisiin kertoa nollalla. On aivan sama mitä kaikkea jumala hypoteettisesti on, niin kauan kuin se kerrotaan nollalla, se ei ole olemassa. Ääretön kertaa nolla tekee mitä? Toki, mikäli se on jotakin täysin toisesta maailmasta olevaa, irrallaan tämän maailmankaikkeuden lainalaisuuksista, juuri sellaisena tietoisena ja himoitsevana olentona, kuin se Raamatussa esitetään, ja se pölähtää bisneksiltään takaisin tänne tylyttelemään eläviä, niin onhan se sitten olemassa. Ei ole edes "en usko, ennen kuin näen", vaan "en usko, ennen kuin se selittää nollansa". Myös buddhistisen näkemyksen mukaan olemassaolon ylin aste on raueta olemattomiin, lakata olemasta. Henki on kulkenut täyden ympyrän kadotessaan, se on täydellinen, kuten jumalakin kristinuskon mukaan on. Jos jumala onkin ollut vaan jonkinlainen triggeri, välikappale, joka on ollut välttämätön maailman syntymisen kannalta, mutta joka on kadonnut välittömästi sen jälkeen olemattomiin.

Vihaa ja anarkiaa voi käyttää aina rakentavasti, luomalla sillä jotain ei-konkreettista, jotain sellaista, minkä hajottaminen on vaikeampaa. Ajatuksia ei voi hajottaa sen jälkeen, kun ne on luotu. Niitä voi kumota ja muokata, mutta sen jälkeen kun jokin ajatus on tehnyt itsensä olevaksi, ei se enää häviä yhtään mihinkään. Jos Nietzsche sanoo filosofoivansa vasaralla, minä filosofoin polttopulloilla ja tuhopoltolla. Tulesta tulee tuhkaa, ja tuhkasta tulee hedelmällistä maata, jossa voi kasvaa jotakin uutta ja parempaa. Sille pitää vain raivata ensin tilaa vaikka väkisin, mikäli vanhat ja liitoksissaan natisevat ajatus- ja toimintamallit eivät tunnu antavan periksi.

Loppukevennyksenä ajatus, joka tuossa Eetun kanssa saatiin pällistellessämme yhden kirjan kantta. Kirjan nimi on suhteellisen osuvasti FILOSOFIT, ja se on melko hyvä yleishakuteos, joka löytyy melko monesta kirjakaupasta. Perustetaan jyräysbändi, jonka nimeksi tulee FILO SO FIT, ja siinä sitten meuhkataan puvut tai toogat päällä, kunkin valitseman hahmon mukaan, ja kasvatellaan joko viiksiä tai partaa, tehdään biisejä ontologisista todistuksista, yhteiskuntafilosofioista tai vaikka moraalirelativismista. Patent pending, että näpit irti vaan.

Nietzsche jatkuu.

Mitä enemmän Nietzscheä lukee, sitä enemmän sieltä löytää itselleen sopivia juttuja. Uskon tämän olevan yleistä, ja selittävän osaltaan miehen ajatusten levinneisyyttä joka suuntaan. Toki siinä on varmasti myös paljon omaa jyrinää, mutta uskon hänen olleen ennemmin menneiden aikojen turhautuneiden sävyjen kanavoija, joka niputti yhteen monien eri ajattelijoiden yksittäisistä ajatuksista jalostettuja johtopäätöksiä.  Hän tarjoaa jokaiselle jotakin, mutta ei silti sorru olemaan sitä "ei mitään kellekään", vaan hänellä pysyy koko ajan fokus siitä, mitä hän on saarnaamassa. Monella tavalla mielenkiintoista tekstiä, ja saa vähän myös jonkinlaista järkeä, kun lukee samaan aikaan vähän hänen elämästään. Esimerkiksi lukemani mukaan hän itse ei ollut läheskään niin juutalaisvastainen, kuin hänen tekstejään sensuroinut antisemitistinen siskonsa, joka huolehti hänen arkistoistaan mielenterveyden järkkymisen jälkeen. Nietzschen kritiikki uskontoa kohtaan on vähemmän yllättäen samaa, jota minäkin olen aina esittänyt, luultavasti olen tietämättäni imenyt sen välikäsien kautta juuri hänen ajatuksistaan.

Uskonto, joka jakaa ihmisen moraalin hyvään ja pahaan, määrää itse eron näiden välille ja sanoo, että niiden toteuttaminen tässä maailmassa on tärkeää vain, jotta päästäisiin seuraavaan elämään, on vinksahtanut. Lähinnä siksi, että se kieltää elämän kauneuden ja arvon sellaisenaan, kieltäytyy näkemästä ihmistä vapaana toimijana mahdollisuuksien maailmassa. Fatalismiin on helppo tuudittautua, koska se tuo järjettömään maailmaan jonkinlaista lohtua ja turvaa, että kaikki muka kulkisi kohti jotakin moraalisesti oikeaa lunastusta. Moraali on kuitenkin yhtä venyvä ja taipuva käsite kuin aikakin, ja valtaosalle moraalin seuraaminen taitaa puusilmäisesti tarkoittaa lain noudattamista, koska laki on perusteltu sillä että se on perustettu kunkin maan uskonnollisten säädösten ja perinteiden ja moraalikäsityksen pohjalle, mikä monesti on jo lähtökohtaisesti kehäpäätelmä. Itse olen sen verran utilitaristi, että koen moraalini olevan mahdollisimman monelle hyvää tuottavan moraali, ja uskon intuition ja vaiston, vahingon ja sattuman ohjaavan minua luontaisesti sille tielle, joka pyrkii löytämään mahdollisimman hyvän loppuratkaisun, vaikka ihminen, jolle se on koitumassa, ei omaa parastaan aluksi ymmärtäisikään. En luota niinkään kohtaloon, vaan luontaiseen flowhun, joka saa asiat muuttamaan kurssiaan ja liikkumaan kohti ratkaisua, joka on "hyvä" niiden käsitysten mukaan, jotka minulla siitä on. Lain noudattaminen ei ole välttämätöntä, mikäli laki on tehty sortamaan ihmisiä, pitämään massat tyhminä tai ohjaamaan heitä henkiseen heikkouteen. Sellaisen lain noudattaminen ei palvele kenenkään etua, ja esimerkiksi nuorisotyössä olen ehdottoman valmis sellaisia lakeja rikkomaan.

Nietzschellä on esittää myös hieman eri sanoin sama kritiikki, jota itse olen käyttänyt nimenomaan kristinuskoa kohtaan, ja josta myös pastori oli osaltaan samaa mieltä. Frieetu puhui jumalan muuttumista kosmopoliitiksi, minä puhun kristinuskon henkisen ilmapiirin muutoksesta. Kristinusko ei alunperinkään ole ollut mikään valtava maailmanuskonto, vaan se on ollut sorrettujen, heikkojen, maahanpoljettujen uskonto. Rooman valtakunnassa näitä on riittänyt, ja sen on ollut helppo levitä Euroopan laajuisesti, tehokkaasti ja nopeasti. Siinä vaiheessa, kun Konstantinus hurahti siihen ja teki siitä Rooman valtiouskonnon, sen "underdog" asema kärsi huomattavan kolauksen, ja sen sovinnaistuminen alkoi. Koska heikkojen ja poljettujen uskonnosta tuli sortajien ja polkijoiden uskonto, se muuttui väkivaltaiseksi ja jokapuolelle leviäväksi, kauemmas alkujuurestaan, jossa oli olemassa myötätunto, ja myös ihan vitusti väärinymmärrety nasaretilainen humanisti.Olen monta kertaa toistellut, että jos Jeesus oli yhtään omien saarnaustensa jäljillä ja juurella, hän ei koskaan tahtonut että häntä alettaisiin palvoa puolijumalana. Tämä on mielestäni selkeimmin jälkipolvien muodostama käsitys aiheesta, eikä siinä ole mitään kristillistä, tai oikeammin juutalaista. Jeesus ei kuitenkaan koskaan elämänsä aikana ollut kristitty, vaan juutalainen, vaikkakin anarkistinen ja epäsovinnainen.

Luen Nietzscheä hitaasti, koska tahdon saada siitä kaiken irti, sulatella, pohtia ja purkaa kaiken lukemani. Pidän siitä, että hän oli riittävän viisas erottamaan buddhalaisuuden muista uskonnoista, objektiivisempana ja todellisempana kuin muut. Itse olen aina nähnyt buddhalaisuuden ja eniten vielä ehkä Zen-buddhalaisuuden jonakin uskontoa täydellisempänä, järjestelmänä ajatuksia, jotka eivät pyri hallitsemaan ihmistä, vaan auttamaan tämän eroon siitä kärsimyksestä, jota hän väistämättä itselleen aiheuttaa. Hermann Hesse kirjoitti Siddharthassa valaistusta etsivästä miehestä, joka koetti kaikkea, yritti ystävänsä kanssa valaistua, hylkäsi kaikki opit ja viisaudet, jopa ystävänsä, ja löysi lopulta rauhansa vanhan lautturin luota, joelta, jolle jäi itse jatkamaan lautturin hommia tämän kuoltua. Kun hänen ystävänsä vuosien päästä eksyy vahingossa tälle joelle, hän tunnistaa ystävänsä ja näkee tämän löytäneen mielenrauhan, jota hän ei vieläkään ole saavuttanut, vaikka on etsinyt ja metsästänyt nimenomaan vain sitä koko elämänsä. Lautturi taas luopui kaikesta etsimisestä, ja tuli lähemmäs rauhaa kuin hän, joka sitä yritti tavoitella.

Jatkan lukemista ja puran ajatuksiani sitä mukaa, kun etenen. Käsitykseni kuitenkin muuttui muutamien sivujen aikana vahvasti jo eilisestäkin, ja lähinnä vituttaa jokainen kouluampuja, joka tahtoo ottaa Nietzschen vastaan ainoastaan mustavalkoisena maailmanvihaajana. Sieltä luetaan mitä halutaan, ja perustetaan oma viha kaksi vuosisataa vanhalle systeemivihalle, joka ei ole tällaisessa yhteiskunnassa pätenyt enää ainakaan viiteen vuosikymmeneen. Tuossa toissapäivänä Eetu soitti minulle aivan loistavaa bändiä, joka saattaa nousta ensi kesän soitetuimmaksi, mikäli saan jostain rahaa tilata Amazonista Rainbow Ride-levyn:
Kaptain Sun - Invisible Dragons.

Nietzsche

Aloin tuossa aikani kuluksi ja yleiseksi sivistyksekseni lukea myyttisen FriedriCHH! NIETZSCHE!!!n Antikristusta, ja olen melko onnellinen siitä, että olen saanut lukea miehen tekstejä välikäsien ja kommentaarien kautta ainakin kuuden vuoden ajan, ennen kuin varsinaisesti törmäsin itse mieheen. Jos olisin lukenut tätä 16-vuotiaana, olisin varmasti hurahtanut tähän yhtä täysillä, kuin jokainen henkisesti kuusitoistavuotias saatananpalvoja hurahtaa. Onhan tässä nyt kaikki kohdallaan, pituus on sata sivua pieneen vihkoseen painettuna, ei liian pitkä viimeisiä aivosolujaan sisäänhengittelevälle tai suoneen tykittelevälle "erilaiselle maailmanvihaajalle". Myös nimi on riittävän bad ass herättämään kiinnostuksen, ja teksti riittävän vaikea selkoista, jotta siitä voi vetää omat tulkintansa. Monella tavoin hyvinkin lähellä black metallin nykyistä muotoa. No ei, hän on monella tavoin hyvin mielenkiintoinen hahmo, lähinnä siksi että hän tuntui alkujaan lähinnä mesoavan mesoamisen vuoksi, ja tunsi sitten tajuavan itsekin, että ehkä se suuri mesoaminen ja paatoksellinen maailman polttaminen on tehnyt hänen omalle vakavasti otettavuudelleen enemmänkin hallaa.

Salvador Dalí ajoi minut vihdoin ja viimein Nietzschen syliin, hän sanoi pärähtäneensä nuorena saksalaiseen lähinnä juuri sitä kautta, että oli ensin taistellut ateisminsa puolesta, kunnes oli tullut vastaan saksalainen, joka oli wagnerieaanisesti toitottanut, että jumala oli paitsi olemassa, myös kuollut. Häntä ärsyttivät miehen masentuneen jyhkeät viikset, ja hän päätti tulla kaikessa Nietzscheä paremmaksi. Jopa viiksissä, minkä historia voi toki osoittaa ainakin käyneen toteen. Nietzschen tekstistä paistaa läpi hänen inhonsa ja vihansa ihmisten sovinnaisuutta ja maailman valmiutta kohtaan. Vaikka hän ilmaisee kaiken provosoivasti ja hyökkäävästi, on taustalta luettavissa mielestäni enemmän sen suuntaisia sävyjä, että häntä vitutti enemmän ihmisten tuudittautuminen valmiiseen moraaliin, joka on pääasiassa kristillisen maailman luoma ja valmiiksi rakentama. Hän oli siis heittämässä kaikkea kristillisen maailman luomaa romukoppaan, sukeltaakseen siihen tuntemattomaan, jota uskonnollinen maailma määrittelee pahuudeksi. Hän tahtoi tuhota koko hyvän ja pahan käsitteet, hävittää sellaisen mikä ei pärjää ajattelussa ja käytännössä itsekseen, vaan jota täytyy säälistä tukea ja pitää hereillä. Näin esitettynä en näe näissä ajatuksissa yhden yhtä ristiriitaa oman maailmankuvani kanssa. Mutta jos sitä ruvetaan kaivelemaan lukien Nietzscheä fundamentalistisen puusilmäisesti, kuten olen ikäväkseni aina saanut huomata monien tekevän, en ole monestakaan asiasta hänen kanssaan samaa mieltä.

Minä en olisi tuhoamassa ja hävittämässä kaikkia uskontoja, koska ne ovat merkkejä ihmiskunnan menneisyydestä, siitä alusta, jolloin ihminen on oppinut erottamaan totuuden ja mielikuvituksen eron, ja alkanut tyylillisesti leikitellä näiden kahden asian välillä, selittäen tosimaailmassa tapahtuvia asioita mielikuvituksen kautta, antaen elottomille ja hengettömille luonnon asioille ja tapahtumille sieluja ja henkiä. Vaikka kukaan ei uskoisikaan niihin, niiden tarinat kuuluisi mielestäni säilyttää. Uskonkin, että monessa tapauksessa kyse on todellakin ollut ennemmin ajan kuluksi keksityistä tarinoista, joita taas aikansa amikset, karvanoppia ja wunderbaumeja aasinsa korviin ripustaneet juntit ovat lähteneet kertomaan tosiasioina.  Silti on monesti tullut todettua, että vaikka luulen etten kykene enää ihmisvihaan, olen väärässä. Olen vain siitä onnekas, että olen ympäröinyt itseni älykkäillä ja hyvillä ihmisillä, enkä ole juuri tekemisissä ulkopuolisten kanssa. Kun vähänkin pitempään joutuu altistamaan itseään ulkomaailmalle ja sen ihmisille, huomaa aina, että älykkäät ihmiset eivät ole mikään ihmiskunnan vakiovarustelu, vaan marginaali, joka tuntuu ympäröivän onneksi minut. Se auttaa pysymään järjissään, kun tietää että ympäröivät ihmiset eivät ole niin perseestä, kuin muut. Ehkä Nietzschellä oli hiekkaa vaginassa senkin takia, ettei hänelle oikein löytynyt kavereita, jotka vallitsevana aikana olisi olleet kaikesta ehdottoman samaa mieltä hänen kanssaan, ja hän päätti sitten olla eri mieltä vähän kaikesta. Ehkä luen kuitenkin vähän enemmän, ennen kuin alan mitään syvällisempiä psykoanalyyseja ilman ammattitaitoa ja osaamista suoritella. Mielenkiintoinen mies toki monella tavalla, varmasti myös vähän rakastunut omaan ääneensä, kun noin kovaa huusi.

Nämäkin tulee taas..

Saattaa olla, että Cut To Fit soittaa kans, mutta voi myös olla että ei. On tuossa melko sopivasti vastinetta rahalle, sanon minä.

Ei vituta niin paljon.

Jos ette vielä ole katsoneet loistavaa Eastbound & Down sarjaa, jota on tehty kolme tuotantokautta, olisi korkea aika. Homman nimi on siis se, että entinen pesis-syöttäjä-jäbä (ei meikä tiedä miksi niitä sanotaan) tulee kotikyläänsä vetämään kokkelia ja nahjustelemaan veljensä kämpille, tokassa tuotantokaudessa lähdetään Mexicoon vetämään kokkelia ja nahjustelemaan, kunnes ura lähtee uuteen nousuun, ja päästään kolmannelle kaudelle Myrtle Beachille pelaamaan, vetämään kokkelia ja nahjustelemaan. Kolmoskausi oli aika helvetin kovaa tykittelyä, kun samasta paikasta tulee kilpailemaan Venäjän ylpeys, jolla on hölmö kampaus ja paksu aksentti. Will Ferrel tekee loistavan roolin katkerana autokauppiaana. Jos joku on nähnyt leffan Your Highness, niin se sama jätkä siinä vetää täsmälleen samaa roolia, taitaa olla luonnenäyttelijä. Kova äijä, kova sarja.

Tässä koitan kehitellä ohjelmaa itselleni sunnuntaiksi, ei satu päähän eikä vitutakaan mikään muu kuin se, että vaikka aioin valvoa auringon nousuun asti, menin kuitenkin nukkumaan neljältä, eli juuri ennen kuin se aurinko oikeasti alkoi nousta. Mikähän välimallin ratkaisu se sellainen oikein on? Pilasin vain koko aamuni kun nukuin niiden parhaiden tuntien yli. No, ehkä tuonne kohta jaksaa lähteä ulos kävelemään ja ihmettelemään maailmaa, kun ensin juo kahvit ja katsoo mahdollisen rahatilanteensa. Pystyykö syömään vai ei. Huomenna olisi edessä taas paluu kouluun ja arkeen, mutta en ole siitä mitenkään päin pahoillani. Jos siellä oikeasti vaikka keskusteltaisiin kaikesta fiksusta, niin siitä voi tulla taas ihan hyvä päivä. Mikäpä siinä päätään tonkiessa ja kahvia juodessa. Fyysisimpiä päiviä minulle ovat selkeästi kaikki askarteluhommat ja muut, koska niin kauan kuin ei väännetä kollaasia London Timeseista, liikutaan melko kaukana meikäläisen mukavuusalueelta. Sellaiset hommat taas ovat minusta melko hauskoja tehdä, missä pääsee ottamaan asioita irti konteksteissaan, ja rakentelemaan niille uusia merkityksiä. Siinä on jotain hauskaa kierrätysideaa, asioiden ja merkitysten kierrätystä, ja toisaalta myös ihan käytännössä niiden lehtien hyötykäyttöä vielä kerran, ennen kuin kirjaston tädit heittäisivät ne roskiin.

Pitäisi kai alkaa miettiä kesäksi jotain tulonlähdettä. Vuokra pitäisi kuitenkin maksaa, ja töitä en aio tehdä. Sossuun olisi suunnitelmissa mennä, mutta pitäisi kai tietää, minne se on muuttanut ja alkaa katsella vähän jo kaikkia liitteitä kasaan. Helpointa olisi kai päästä juttelemaan tädille, ja selittää tilanteensa. Luultavasti, kun se näkee miten vähillä rahoilla olen kuitenkin opiskellut koko tämän vuoden, se syytää mulle rahaa ovista ja ikkunoista. Tästä on nimittäin jäänyt minulle käteen n. 200 euroa vähemmän, kuin mitä sossuista jää, koko vuoden. Eikä se nyt sinällään haittaa tai kiinnosta, kun olen hengissä pysynyt. Siihen asti selviän kyllä ihan melkein miten päin ja millä ravinnolla tahansa. Sitten kun on enemmän rahaa, tulee syötyäkin enemmän. Se on rahasta kiinni.

Yllättävän hyvä sunnuntai, ei vituta oikeastaan yhtään! Voi johtua siitä, että eilinen oli yhtä vitun sunnuntaita, enkä nyt nukkunut kauheasti yli kuutta tuntia, niin ei vitutakaan. Tässähän alkaa elämä voittaa taas pitkästä aikaa, vähän kerrallaan. Mitenkäs teillä, kertokaa juttuja. Mitä absurdimpia, sen parempi.

Lahdistus. Jaskan termi, se itkee kuitenkin heti jos joku käyttää sanoja, joita se on joskus sanonut.

Tuossa on monena päivänä kotiin kävellessä pistänyt silmään Multicultin edessä pönöttävä valtava Seppälän mainos, jossa muka omasta naiseudestaan ja kauneudestaan jotenkin yllättynyt malli ja toimittaja Backman pönöttää parin metrin korkuisena esimerkkinä kaikille ohi kulkeville naisille. Kuvat ovat minusta jotenkin vaivaannuttavia, langanlaiha malli kampanjassa, joka käsittääkseni ja ymmärrykseni mukaan on pyrkinyt kuvaamaan tavallaan tavanomaista elämää viettäviä ihmisiä, jotka ovat voittaneet jotain itsessään päästessään kuviin Seppälän mainokseen. Siksi ammattimalli, sekä hänen naamansa viereen painettu "oman elämänsä supermalli" tuntuvat vähän vittuilulta kaikkia niitä "rumia" ihmisiä kohtaan, jotka siitä päivän aikana kävelevät ohi. Ja kun asumme Lahdessa, näitä "rumia", vaikutukselle alttiita ja itsestään epävarmoja ihmisiä on varmasti aika paljon. Ei edes sillä, että lahtelaiset olisivat ihmisinä jotenkin keskimääräistä rumempia, vaan ennemmin siten, että tähän kaupunkiin tuntuu kerääntyvän keskimääräistä enemmän itsestään epävarmoja ihmisiä. Tämä on juurettomien ajelehtijoiden, vätysten ja pikkurikollisten turvasatama, joka on ehkä itselleenkin liian nopeasti lähtenyt vaurastumaan ja keskiluokkaistumaan, mikä taas aiheuttaa melko selkeän jaon perheiden, ja juurettomien rikollisten välille. Väkivaltarikoksia on paljon, eikä tuo huumetilanne ainakaan helpota sitä. Grillijonossa saat turpaasi, jos olet vähänkään tajuissasi. Jos et, saatat selvitä taskujen tyhjennyksellä ja litsarilla. No ei se nyt aivan niin paha ole, en minäkään ole saanut täällä koskaan turpaani. Mahdollisuuksia on silti ollut useita. Niitä yleensä tarjotaan auliisti pienikokoisille rastapäähipeille. Ei tarvitse miettiä, mitä tekee lauantai-iltana jos naama tuntuu liian ehjältä. Etsit ensimmäisen itseäsi isomman lahtelaisen ja alat vihjailla tälle jotain henkisestä epävarmuudesta pelottavan ulkokuoren alla.

Toki tämä henkinen epävarmuus sitten heijastelee ihan kaikkeen, yhteisöllisyyteen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Eetu jaksoi yhteen vaiheeseen aina selitellä, ettei muualla tajuta lahtelaisten vittuilua, mutta hän on tainnut itsekin huomata, että on itseasiassa tuonut sen mukanaan Pertunmaalta, ja että kaikki muutkin päätään aukovat taitavat olla lähtöisin tuolta Savon suunnalta. Synnynnäiset lahtelaiset sen sijaan eivät vastoin yleistä käsitystä ole niin kovia vittuilemaan, eihän heillä nyt ole juuri syytä, he ovat kuitenkin syntyneet täällä. Ongelma on ennemmin meidän muiden, jotka olemme tulleet tänne muualta aukomaan päätämme. Asuinalueiden väliset erot ovat melko suuria, tai vaikka eivät olisikaan, niiden halutaan olevan. Ankkurissa lohdutellaan itseään sillä, ettei ainakaan asuta Liipolassa, siellä taas röhistään että eihän tämä mikään Mukkula ole. Se mikä tässä kuitenkin on mielestäni järkevää on se, että joudut ajelemaan kymmenenkin minuuttia ennen kuin paikka vaihtuu, kun taas Helsingissä vaihtuu kaupunginosa noin neljän metrin välein. Ei kai sekään sen vaikeampaa ole, mutta näin ulkoa päin katsellen se vaikuttaa vähän höntiltä touhulta.

Mitä tuohon mainontaan vielä tulee, se on mielestäni jotenkin kornia. Tuo mainos on kuitenkin nähtävissä siellä koko ajan, ja Backmanin asento ja eleet kielivät sellaisesta "hui kauheeta, minäkö nyt jotain mallin töitä tekisin!"-asenteesta. Siitä syntyy mielikuva pienistä piireistä ja sisäänpäin lämpeämisestä, sellaisesta paremman porukan sisäsiittoisuudesta, jollaista olen saanut seurata vierestä nyt ehkä liiankin kanssa viimeaikoina. Ei paljoa inspiroi kuulua sisäpiireihin, kun näkee miten tuhoisia vaikutuksia niillä on vapauden, maalaisjärjen ja osaltaan myös luovuuden suhteen. Yksi riittävän hyvässä asemassa oleva idiootti voi pilata kuviot monilta sellaisilta, jotka ovat hänen toiminnastaan riippuvaisia, mutta myös tavallaan hänen alapuolellaan, asemassa, josta eivät voi nousta vastustamaan yhden tyhmyyttä. Esimerkiksi musiikkipiirien suhteen, olen onnellinen siitä, että olen saanut pitää henkilökohtaisen vapauteni tehdä aivan mitä tahdon, vapauden olla kuuntelematta kenenkään muun sönkötystä sen suhteen, mitä meidän pitäisi tehdä seuraavaksi. Onhan tuo levy nyt vähän venähtänyt, mutta kun ottaa huomioon tavallaan lepäävän statuksen, niin on kahdeksan keikkaa tällekin keväälle jo ihan hyvin, etenkin kun sen suhteuttaa siihen että vuonna 2012 on soitettu kahdet treenit. Kyllä se sieltä ulos saadaaan. No stress. No gods, no managers.

Vielä nyt kun muistan, mikä tuon aloituksen pointti oli, tuon mainoksen voisi vaihtaa, tai jos joku tällä hetkellä spray-maalit omistava voisi käydä vaikka vetämässä sille edes hipsteri-viikset ja lasit, niin se olisi ihan hauska juttu.

Time, time, time..

Aika on hämmentävän suhteellinen käsite. Toisaalta viimeiset kaksi kuukautta ovat tuntuneet aivan helvetin pitkältä loopilta, mutta sitten taas yksittäiset päivät ja tunnit ovat menneet ehkä omasta mielenkiinnosta ja vireystilasta riippuen hämmentävän eri vauhtia. Välillä olen ollut jopa tietoinen ajan kulkemisen nopeudesta tai hitaudesta, ja olen jotenkin koittanut napata siitä kiinni, hahmottaa sen olemusta ja sitä miten se jäsentyy aivoissani, että mikä varsinaisesti aiheuttaa sen tunteen siitä, että aika kuluisi nopeammin tai hitaammin. Toisaaltahan kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, miten paljon asioita tapahtuu miten lyhyessä ajassa. Mitä enemmän kerkeät saada aikaan, kokea, tuntea ja ajatella, sitä hitaammin aika tuntuu lopulta kulkevan, koska et ole tuhlannut sitä. Silti ristiriita on juuri siinä, että käytännön kokemisen tasolla monesti tuntuu, että juuri paljon tehdessä aika menee nopeammin, mutta kuitenkin huomaa kaikkein nopeimmin menneen aina juuri sen ajan, jonka on vain maleksinut ja tuhlannut tekemättä oikeastaan mitään. Tässä korostuu ehkä tekemisen mielekkyys. Kun tekee jatkuvasti paljon mukavia asioita, joiden tekeminen tuottaa jonkinlaista nautintoa, mutta ei juurikaan stressiä, on ikään kuin jatkuvassa Matrixin hidastetussa luotienväistelytilassa. Pystyy huomioimaan ympärillään tapahtuvia asioita ja reagoimaan niihin nopeammin. Sitten kun taas tekee ihan vain perusvittumaisia asioita, se kuluttaa ja vie kaiken energian ja huomion ihan siltä omaan olemiseensa keskittymiseltäkin. Se on monin tavoin rasittavaa, ja myös melko haitallista nupille.

Aika oletettavasti fysiikan mukaan on riippuvainen painovoimasta, mikä tekee siitä vielä entistäkin omituisemman ja hämmentävämmän ja siistimmän asian minun mielessäni. Mietin sellaisia epäolennaisuuksia, kuin että jos valtava musta aukko syntyisi juuri nyt tähän, vaikuttaisiko se oikeastaan yhtään mihinkään, koska olen käsittänyt että niin suuren painovoiman vallitessa aika on lähes täysin pysähtynyt. Eli kulkisiko tämä meidän näennäinen aikamme ja olemassaolomme täsmälleen samalla mallilla seuraavat miljoona vuotta, ennen kuin se aika olisi hidastunutkaan riittävästi, että se olemassaolo pysähtyisi, ja onko ihmismielen tajunta ajasta riippuvainen asia? Siis jos aika pysähtyy ja meidän fyysisen maailmamme asiat pysähtyvät, pysähtyykö ihmisen mielen liikkeet ja ajatukset samalla? Vai käykö jokaisen ihmisen aivoissa järjetön kuhina, jonka ulosartikulointi vain on mahdotonta, koska emme voi liikuttaa kehoamme? Periaatteessahan ajatus hidastuisi samaa vauhtia, kun hermosolujen toiminta hidastuu ajan myötä, mutta jos kaikki tämä hidastuminen on yhtä suhteellista, muuttuuko meidän kokemuksemme siitä? Jos joku osaa vastata näihin tyhjentävästi, tai oikoo käsityksiäni fysiikasta, olen kiitollinen, koska kiinnostukseni ylittää ymmärrykseni näissä asioissa.

Ja anteeksi, että jatkuvasti tuhlaan tuntemattomien ja puolituttujen ihmisten kallista aikaa kaikkeen tähän subjektiiviseen nollainformaatioon. Olen melkein pahempi kuin Facebook. FACE! Tällä ajalla moni olisi lukenut itsensä jo fyysikoksi tai ainakin kirjoittanut älliä lukiossa. Sen sijaan luette jotain M:n ylioppilaskirjoituksen tasoista sontaa suunnilleen joka päivä. Sain eilen taas "lukijapalautetta", joka on aina yhtä hämmentävä hetki, koska vaikka näen tuolla jossain, että noita on luettu, niin en oleta että kukaan oikeasti käyttäisi näihin aikaansa tai ajatustansa. En vain keksi omalle ajalleni mitään parempaakaan tekemistä, koska olen tylsä absolutisti, jolla ei olisi oikeutta kutsua itseään edes absolutistiksi, koska juon kahvia ja syön suklaata. Olen anarkisti jopa siinä suhteessa. Ja anarkisti myös siinä suhteessa, etten kelpaa anarkistiksi, kun en räjäytä juttuja ja pidä jokaista ihmiskunnan ideaa automaattisesti vitun tyhmänä, jos huomaan sen olevan pohjimmiltaan hyvä. Nyt lopetan tämän ajan tuhlaamisen, katson jonkun leffan ja syön pizzaa, kuunnelkaa tätä, tämä on vitun hyvä.

Kissoista.

Olin kotona kai joskus vähän ennen neljää, oli aika helvetin sumuinen yö ajella. Piti välistä ihan hiljennellä kun ei tuntunut tulevankaan seuraavia tolppia näköpiiriin, ja mietin että olenko ollut tiellä enää hetkeen. Mutta hyvin se meni, Mark Lanegan lauleskeli CD-soittimessa ja liikenteessä oli melko paljon autoja joiden imussa pystyi ajamaan aina vähän matkaa kerrallaan. Tänään heräsin sitten tuossa ennen kolmea, päähän sattuu ihan homona ja pitäisi koittaa saada kai jotain kehittävää ja järkevää aikaan. Tyypillinen mielikuvituskrapulapäivä. Homma olisi voinut toimia, jos olisin noussut ihmisten aikaan, mutta nyt päivä on jo aivan pilalla. Ei tällä tee mitään, ei kellään olis heittää uutta? Oikeastaan syytän tästä kaikesta pikkukissaa, joka nukkui keskellä peittoa niin, että minulle jäi siitä n.20 senttiä, ja kissan toisella puolella sitä olisi ollut varmaan puolitoista metriä. Vittu, jos en olisi ollut niin unessa, olisin ehkä tajunnut vaihtaa kissan puolta, mutta se pikku ruippana oli päättänyt jämähtää kiinni siihen, eikä siirtynyt vaikka yritin heittää sen pois. Nyt Mölli nukkuu tyytyväisenä samalla paikalla, ja tuo AD/HD-ötökkä koittaa improvisoida itselleen leluja, kunnes taas kohta tajuaa, että mä istun koneella kirjoittamassa ja mulla on kymmenen sormea ja kaksi rannetta täynnä helvetin hyviä osumapintoja.

Aina välillä sitä herää miettimään, että helvetti, mulla on kaks villieläintä, täysin meistä erillistä ja erilaista olentoa vaan pyörimässä ympäri kämppää. Ilmeisen tyytyväisiä ne ovat oloonsa, kun tykkäävät niin paljon sylissä kiehnätä, mutta onhan se silti ajatuksenkin tasolla todella hämmentävä. Eihän meillä ole mitään yhteistä, minä olen kädellinen apina, jolla on liian vähän tekemistä ja liian vähän aikaa, pääasiassa päiväeläin vastoin tahtoaan ja pakotettu taistelemaan eloonjäännistään lähikaupan hyllyrivien viidakoissaa. Nuo on kaksi suhteellisen pienikokoista (no, Mölli nyt ei älyttömän pieni ole, mutta siitä huolimatta) rotan näköistä eläintä, jotka nukkuvat suurimman osan vuorokaudesta, ja lopun aikaa tuntuvat syövän ja fiilistelevän juttuja. Ehdottomasti siisteimpiä juttuja maailmassa. Pienempi tykkää Eetusta ihan helvetisti, se menee aina saman tien syliin kun toi menee sohvalle istumaan. Mölli ei tykännyt alkuun yhtään kenestäkään, mutta nyt se tulee idioottienkin kanssa vähän paremmin toimeen. Meikästä se on tietysti tykännyt aina, samanlaisia läskejä. Nyt pitää juoksennella Suomalaiseen Kirjakauppaan, paskanjauhaminen to be continued...

Viisaudesta ja spirituaalisuudesta.

Kävin juuri keskustelemassa koulupastorin kanssa, mistä mainitseminen on viime päivinä nostanut kulmakarvoja ja hämmennystä melko monessa. Juurikin siksi olen tietoisesti myös maininnut asiasta, ja katsellut kuinka tutut ja kaverit miettivät, että mitähän vittua, onko tuo nyt ihan pimahtanut kun menee joillekin vitun uskovaisille selittämään. Homman nimi kun kuitenkin on se, että ihmiset ovat ihmisiä, eivätkä ateistit ole sen viisaampia, vaikka väittävät olevansa älykkäämpiä. Sen huomaa etenkin internetissä. Älykkyys on luonteeltaan todistelevaa, uhittelevaa, näsäviisasta ja kyynistä. Viisaus on myötätuntoista, empaattista ja lämmintä, jossa on älyn lisäksi myös kokemuksen ja ymmärryksen, kaiken näkemänsä hahmottamisen ydin. Se on merkittävä ja keskeinen ero, jota itseään rationalisteina pitävät ihmiset harvoin tulevat käsittämään. He etsivät viisautta, mutta lähestyvät sitä aivan vääristä lähtökohdista, koittaen laittaa sen laatikkoon ja antaen sille määreet, jotka voivat ymmärtää. Viisaus on kuitenkin jotain muuttuvaa ja elävää, luonnon kaltaista, joka voi tulla vain ajan ja kokemuksen kautta, mikäli ihminen pitää mielensä avoinna kaikille uusille näkemyksille ja kokemuksille. Jos tahdot vain suojella omaa näkemystäsi muiden näkemyksiltä, pelkäät pohjimmiltasi vain, että hurahdat seuraavaan asiaan, joka asetetaan houkuttelevasti eteesi. Eikö se kerro jotain olennaista näkemyksesi perustuksista, sen älyn epätoivosta, joka kulkee sisällä kyllä mukana, mutta on valmis hylkäämään itsensä heti kun löytyy jotain näennäisesti parempaa?

Itse tahdon nimenomaan kerätä kaikki ne ihmisten tarinat, kaikki näkemykset ja ristiriidat, joita tuntemattomat ihmiset voivat minulle antaa. Minua kiinnostaa kuulla ympärilleni kasaantuneiden ihmisten kokemuksia ja tarinoita, koska tiedän, etteivät ne ihmiset kerry ympärilleni sattumalta. Alitajuisesti meissä on aina jotain samaa, joka vetää meitä yhteen, vaikka moni muu asia olisikin aivan eriävä omamme kanssa. Ihminen, joka vaikuttaa elämässäsi pelkältä statistilta, saattaa yhdessä yössä ja yhdessä keskustelussa kasvaa yhdeksi läheisimmistä ystävistäsi, mikäli jaksat kuunnella hänen tarinansa loppuun asti. Juuri näille kokemuksille minä tahdon raivata itsessäni aina tilaa, pysyä avoimena ja vailla ennakkoluuloja, tai ainakin kykenevänä kasvamaan irti niistä omista ennakkoluuloistani. Ei palvele mitään tarkoitusta sulkeutua omaan itseensä ja kuvitella olevansa muka jollakin tavalla valmis vähän päälle 20 vuotiaana. Se tekee loppuelämän tarkoituksettomaksi ja masentavaksi. En usko olevani valmis edes 60-vuotiaana. En edes 120-vuotiaana, mikäli niin pitkään saan elää. Jos sinä et muutukaan, maailma muuttuu. Se tuo eteesi uusia asioita, joihin sinun pitää rakentaa oma suhtautumisesi uudelleen, se pakottaa sinut kasvamaan lisää, koska muuten jäät säälittävän pieneksi ja tyhjäksi versoksi tässä puutarhassa.

Tämän ammatti-ihmisen kanssa olimme samaa mieltä melko monistakin asioista myös hänen uskontokuntansa sisällä, rippiopetuksen olemuksesta ja monesta keskiajalla Raamattuun lisätystä turhuudesta, jotka eivät tänä päivänä enää juurikaan vaikuta ihmisten elämään, ja tekevät vain meidän kaikkien elämän vaikeammaksi, kun fundamentalistit pänttäävät niitä ulkoläksynä, tajuamatta että ne on kirjoitettu aikana, jolloin Raamattuun sai tehdä lisäyksiä aivan kuka tahansa vain osasi kirjoittaa, suojelemaan alta 30-vuotiaina kuolevia ihmisiä kuolemanpelolta, joka heidät saattoi toisinaan ottaa voimakkaastikin valtaansa. Myös dogmaattinen numerologia, etsikkoajat ja muut suhteellisen tarkasti määritellyt henkistä putkinäköä edistävät asiat olivat keskustelun aiheina. Hänellekin oli melko selvää, että silloin oli olennaisempaa pystyä hallitsemaan ihmistä uskonnon kautta, ja nyt sen pitäisi pyrkiä ennemmin myötätuntoon ja ymmärrykseen, jota ei silti monestakaan kirkosta taida löytyä. Esimerkiksi tapa, jolla uskonnolliset yhteisöt suojelevat nuoriaan kaikilta eriäviltä näkemyksiltä on hämmentävä, koska se estää ihmisen kasvamista omaan älylliseen potentiaaliinsa, tekee hänestä umpimielisen ja myöhemmässä elämässä se oireilee varmasti. Ja minkä takia? Kuten aiemmin sanoin, jos pitää muut näkemykset ja maailmankatsomukset oman päänsä ulkopuolella, sen syynä voi useimmiten olla pelko oman näkemyksen menettämisestä, HÄVIÄMISESTÄ, joka on tämän päivän ihmiselle kirosana. Minä en pelkää hävitä. En edes "älyllisissä" tai "filosofisissa" sodissa. Jos minun pähkäilemissäni ajatuksissa tai asioissa on aukkoja, on vain hyvä että löytyy jotain, mikä täyttää ne paremmin. Ei se silti huononna sitä omaa ajatusta, tai poista sen arvoa. Siitä saa korkeintaankin aineksia, joilla voi rakentaa omaa ajatteluaan ehjemmäksi kokonaisuudeksi.

Hän ymmärsi sen, että olen ihminen, joka ei usko yliluonnolliseen, mutta sanoin olevan vielä aivan helvetin paljon kaikkea sellaista luonnollista, mitä me emme ymmärrä, ja minkä olemassaolosta meillä ei ole mitään käsitystä. Minussa on spirituaalinen puoli, jolla ei ole mitään tekemistä uskonnollisuuden kanssa. Uskon, että jokaisella ihmisellä on, tai ainakin kuuluisi olla. Jokaisen ihmisen pitää uskao johonkin. Omiin tekemisiinsä, omaan itseensä, omaan perheeseensä, työhönsä, merkitykseensä, aivan sama mihin. Ihmisessä on sellainen puoli, ja sitä täytyy ilmaista jotenkin. Se on olennainen osa ihmistä ajattelavana olentona, siitä syystä uskonnot ovat saaneet alkunsa, että meillä on ollut mielikuvitusta, ja uskoa, jota ei ole kanavoitu mitenkään pitkäjänteisesti. Minun spirituaalinen puoleni kanavoituu musiikkiin, luontoon, ja niiden kombinaatioon. Siihen miten musiikki värittää tilanteita, hetkiä ja tunteita omanlaisiksi kokonaisuuksikseen. Se on minun uskonnon korvikkeeni. Tiedän, miten fysiikka toimii, kun kitarankielen tuottama ääni värähtelee vaihtaen koko ajan suuntaa, tuuli työntää eteenpäin asioita, jotka liikkuvat silmissäni ilmamassojen vaihtaessa paikkaa. Fysiikkapuoli on minulle kyllä mielenkiintoista, mutta lopultakin se on samaa, kuin uskonnot ovat uskomiselle. Turhia dogmia asioille, jotka jokainen voi nähdä, kokea ja tuntea itse. Kun istun ulkona ja katson tuulista metsää, kuuntelen musiikkia ja tuijotan kiinteästi yhteen kohtaan, suljen siitä hetkestä kaiken fysiikan pois. Minua ei kiinnosta se puoli asioista, jonka tiedän, vain ainoastaan se puoli jonka näen edessäni. Männyt näyttävät ristiaallokossa taistelevalta mereltä, joka leijuu taivaalla suurten varsien varassa, liikkuen hitaasti ja kaoottisesti musiikin mukana. Siinä missä musiikki on jotenkin järjellistä, rytmistä ja ennalta-arvattavaa, luonnon moderni tanssi on vain kaaosta. Sitä ei pysty hallitsemaan, sitä ei ole mitään tarvetta hallita. Tunnet sen saman tuulen osuvan itseesi, sen "kolmedeemmäksi" ei kokemus mene. Et mahda sille mitään, mutta olet silti jotenkin olennainen osa sitä kaaosta, joka ympärilläsi kulkee. Se on inspiroivaa, voimauttavaa ja kaunista. Se on järjetöntä ajanhukkaa, mikäli sitä tarkastelee länsimaisesta näkökulmasta. Metsässä istuva ihminen ei tuota mitään, tuhlaa vaan aikaa. Se tekee kuitenkin ihmeitä sille osalle ihmistä, joka säätelee kaiken muun jaksamista, ymmärrystä ja olemista. Se on pitkällä tähtäimellä kokemuksen kauttakin tuottavampaa, kuin mitä töissä juokseminen voi olla.

Näistä voisin jauhaa varmaan melko kauankin, mutta voisin nyt keskittyä juomaan aamukahvia, kuunnella Tom Waitsin Orphans kokoelmaa, jolta Bawlers-levy on jäänyt aina vieraammaksi, mutta nyt puolivahingossa kompastuin It's Overiin, ja päätin laittaa tämänkin soimaan. Illalla käyn Helsingissä Nosturissa katsomassa Profane Omenia pitkästä aikaa, en selkeästi ole viimeaikoina istunut riittävästi autossa viime aikoina, kun vieläkin jaksan. Mutta mikäs siinä, oikeasti pidän kaikenlaisesta kiertämisestä enemmän ja enemmän. Ei siitä mihinkään pääse. Heimoveri herää.

Le Fiilis.

Tämä päivä on ollut monin paikoin melkoista tasailua, olo on ollut koko ajan huono, ja Dalín päiväkirjojen lukeminen pitemmälle ei varmasti ole ainakaan tehnyt olosta vähemmän psykedeelistä, kun mies levittelee omat ulosteensa ympäri sivuja melko vapautuneesti. Olen huomannut viimeaikoina omienkin ulostejuttujeni ja yleisen anaalisuuteni lisääntyneen jopa siinä määrin, että pohdin hetkellisesti seksuaalista suuntautumistani, tullen kuitenkin siihen tulokseen, että sama se on kuin aina ennenkin, sulkeutunut ja turhautunut hetero, jota ei juuri seksi kiinnosta, ja vaivaakin lähinnä se, että ympäröivä maailma on sen suhteen vähintäänkin pakkomielteinen. No, eilen sattui hauska välikohtaus eräässä irkkupubissa, kun yksi luokkakaveri sanoi, että tahtoisi tietää mitä ajattelen, kun jumitan suu auki katossa roikkuvia lamppuja. No, sanoin suoraan että itseasiassa satuit kysymään juuri sopivalla hetkellä, sillä tässä juuri yllätin itseni ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelemassa yhtään mistään, että nuo näyttää ihan vitusti tisseiltä. Kyse oli siis lamppujen lasikuvuista, joissa oli rautainen nuppi päässä. Kyseinen ajatus ei todellakaan ole tainnut koskaan ennen käydä mielessäni, ja mietin, että kyllä tässäkin on Dalín lukemisella ja maalaamisen aloittamisella taas selkeä vaikutus. Olen miettinyt, onko minulla joku hyperkorkea empatian taso, ja pyrin samastumaan kameleonttimaisesti jossain määrin kaiken lukemani elämäkerrallisen maailmaan saadakseni paremman kokonaiskuvan kyseisen henkilön nupin toiminnasta. Ehkä tämäkin on sellainen asia, jota olisi syytä pohtia jossain vaiheessa tarkemmin, sen tiedän, ettei kyse ole minkäänlaisesta henkisesta kateudesta tai vajavaisuuden tunteesta, koska nautin omasta elämästäni juuri nyt aika paljon. Toki tässä on joitakin yksittäisiä juttuja, joita muka voisi parantaa, mutta en koe minkään kusevan isommin.

Tekisi mieli fiilistellä vielä viime yötä, koska se oli oikeasti mukava ilta. Tai siis aamu. Tai ihan miten vain. Tekisi mieli vetää tänä yönä samalla tavalla, mutta toisaalta ajatuksen tasolla häiritsee se, että minulla nyt kuitenkin on menoa tuossa kello 11. Pitäisi olla Kirkkokadulla keskustelemassa ihan huviksi ja yleiseksi hyödyksi, joten en oikein tiedä, olisiko hyvä mennä sinne koko yön valvoneena, jolloin se saattaisi ohjata keskustelua jo valmiiksi paljon mielenkiintoisemmille vesille. Toisaalta mietin, onko se epäkohteliasta tuntematonta ihmistä kohtaan, vai osaisiko hän mahdollisesti arvostaa sitä, että minulta löytyy arvostusta sitä hetkeä kohtaan, jota suurin osa ihmisistä vihaa? Ne aamun ensimmäiset tunnit neljän ja seitsemän välillä vain ovat hienoimpia koko vuorokaudessa. Laineen Kasperin Aamu Kuus tai Uuteen Aamuun soimaan vaan ja omaa olemassaoloaan havainnoimaan johonkin suihkulähteen laidalle. Tai tuo Mark Laneganin loistava Blues Funeral. Toisaalta on minua tuollaisina aamuina toisinaan pelottanutkin aika vahvasti, kun taivas palaa ja ensimmäiset rekat jyrisevät ohi. Mutta nekin ovat rehellisen vahvoja, väsymyksen voimistamia olitiloja, ja mielestäni myös negatiiviset tuntemukset ovat kuitenkin pohjimmiltaan aina jotenkin kasvattavia tai eteenpäin vieviä, koska niillä on jokin merkitys sytyttiminä luomiselle.

Olen jumittanut kaikkea epäolennaista nyt melko pitkään, lähinnä aina loistavaa Tim Minchiniä, King Crimsonin ekaa levyä ja yrittänyt metsästää Tinner-dokkaria YLE areenasta, mutta en oikein löydä... Löysinpäs. Hyvä dokumentti, joka saisi olla pitempi, mutta onhan se nyt tuollaisenaankin Tinnerin keikkaa pitempi, joten kannattaa pällistellä läpi:
http://areena-beta.yle.fi/ng/arenan/tv/1485123