torstai 29. maaliskuuta 2012

Vituttaa niin että viikset kasvaa.

Olen oppinut itsestäni paljon. Ensinnäkin sen, että huutaminen on ainoa vitun asia, jota osaan ja tahdon tehdä niin pitkään kuin se tuntuu luonnolliselta. Ja sitten kun ei, toivon että blues ja kähinä tuntuu luonnolliselta. Työtä voin tehdä koko ajan sivussa, mutta paskoista työyhteisöistä en aio kärsiä. Kestäkööt itse toisiaan helveteissä, joita rakentelevat. Olen oppinut myös sen, että minulla on melko pitkä pinna sen suhteen, etten ala tuhota ihmisiä henkisesti vaikka ne todellakin olisivat jo ansainneet sen. Jostain tuolta koulun penkiltä jäänyt päähän häivähdys humanismia sen suhteen, että voi pitää päänsä kiinni jos ei ole hyvää sanottavaa. Konfliktien hakeminen turhanpäiten on tarpeetonta, koska joskus niihin ajaudutaan kuitenkin väistämättä. Mieluummin säästelee energiaansa siihen. Vaikka tämä on ympärillä olevien ihmisten kannalta turvallisempaa ja sovinnaisempaa, se on aina tuhoisampaa ihmiselle itselleen, koska sitten koko paska kääntyy entistä vahvemmin sisään päin, ja tulee herkemmin ylilyöntejä niissä harvoissa tilanteissa, joissa pääsee sitä purkamaan. Toisaalta ne myös tuntuvat aivan helvetin paljon paremmalta. Yksikään seksikokemus ei ole vastannut mulle kolmen viimeisen keikan vapautusta.

Olen myös huomannut selvän korrelaation vitutuksen ja viiksien kasvamisen välillä. Se on kuin lannoite, tai ehkä nimenomaan juurikin lannoite, kun paskaa sataa niskaan ja voit vain ottaa sen vastaan. Viikset kasvavat kohinalla, ja tällaiset minunkin, silminnäkijähavaintojen mukaan, "Dali-viikset" sudit ovat tulleet lärviin ihan muutamissa viikoissa. Toisaalta eihän tällaisen tiedon pitäisi olla mikään yllätys kenellekään, katsellaan vain pari vuosikymmentä vanhoja valokuvia ysärilaman ajalta, ja voin sanoa että aika vitun harvassa ovat viiksettömät miehet. Siksi niitä kai nytkin kasvatellaan, kun taloudellinen tilanne ja maailmantila ylipäätään on heikompi, ja kaikkia vituttaa todella paljon enemmän, kuin vaikkapa kuusi vuotta sitten. Voin vain kuvitella, miten hirveää kaikilla niillä on, joilla ei ole mitään haavaa, mistä vuotaa pahaa verta pois. Minulla on kuitenkin näin monta, ja silti minulla on näin pitkät viikset.

Vähän vielä lämmittää jossain sydänalassa tiistain meiningit ja tietysti myös Mel, mutta tämän työpäivän kireä ilmapiiri oli kyllä aivan omiaan romuttamaan fiiliksiä. Huomenna on viimeinen ilta nuorisotalolla, sitten jäljellä on vain maanantain päivä miesten kesken. Viikonloppuna on pakko päästä soittamaan jotain ihan saatanan raskasta, ei tästä muuten tule yhtään mitään. Pakko purkaa taas oloaan johonkin. Kaksi kuukautta ehkä ei nyt syvimmässä itseinhossa ja -halveksunnassa koko elämäni aikana, mutta ollut kyllä selkeästi taas heikompi kausi. Oikeastaan kun se ei ole edes niin suuressa kaavassa keskittynyt itseen ja omiin ominaisuuksiin, vaan ulkoisten tekijöiden vaikutukseen omassa persoonassa. Siihen miten aina hirttää kiinni kun täytyy pitää kaikki pahat sanat sisällä, eikä hyviä olekaan missään tallessa tai varastossa yhtään. Naivia piilovittuilua en ole ottanut välineeksi, koska se on liian helppoa ja merkityksetöntä. Ironia ja sarkasmi on hakattu jo henkihieveriin kaikilla niitä kohtaan tehdyillä vääryyksillä, niin kaipa tässä maailmassa on hyvä olla edes pari sellaista, jotka puhuvat suoraan. Vitun venkoilijat, pelkäätte itseänne. Nyt on oikeastaan kaivettava täältä kovalevyn uumenista Famine Year Jerelle niminen kansio, josta löytyy keikkasetin takia kasetin biisit digitaalisena. Laitan soimaan kappaleen Misanthropolis, ja nojaan rikkinäisellä tuolillani taaksepäin, annan Peten huudella tuolta vihaansa ihmisiä ja niiden maailmaa kohtaan. En voi sitä paremmin sanoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti