keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Vhjenäläishtä njäkjemjystä eljhämjästä.

Luin nyt tässä pari Leo Tolstoin kirjaa, Kreutzer-sonaatin ja Ivan Iljitsin kuoleman. Jos näistä jotain voi päätellä, niin ainakin sen, että Tolstoilla oli todellakin jotain hampaan kolossa lääkäreitä ja avioliittoa kohtaan. Ensimmäinen kirja kertoi vaimonsa tappaneen miehen tarinan junassa matkalla jonnekin kauas, toinen kirja kertoi sovinnaista ja mukavaa elämää eläneen oikeuden palvelijan hitaasta ja kivuliaasta kuolemasta. Ivan Iljitsin kuolemassa oli melko paljon kaikkea sellaista, mitä on ollut aikaa pohdiskella itsekin tässä elämän aikana, vaikka en ikinä kuoleman sairas ole ollutkaan. Ehkä pitäisi teettää jonkinlainen tieteellinen tutkimus siitä, ovatko keskoset keskimäärin masentuneempia, kuin ne, jotka ovat saaneet lillua äitinsä kohdussa raskausajan loppuun asti. Ainakin itse uskon jo elämän kalkkiviivalla kokemani epävarmuuden jotenkin heijastuneen koko myöhempään elämääni. Vaikka siitä ei tietysti voi minkäänlaisia muistikuvia olla, niin onhan se lapselle outoa kuulla, että meinasit kuolla jo synnytyksessä.

Tolstoin käsitys kuolemasta ylipäätään on mielenkiintoinen. Hän katsoo, ettei kuolemaa ole mikäli ihminen elää pelkäämättä rakkaudesta, ja hänen hengen tekonsa jatkavat elämäänsä. Ihmisen henki ei ole se aalto, joka on hänen ruumiinsa, olemassa vain vähän aikaa, kunnes hajoaa rantakiviin, vaan se voima, henki, joka kuljettaa aaltoa eteenpäin kohti sen luonnollista loppua. Hän sanoo, että jos ihminen oppii elämään tästä rakkaudesta ja hyväksymään loppunsa osana elämää, kuolema lakkaa olemasta, koska sillä ei ole merkitystä. Kirjassa Ivan Iljits huomasi viimeisillä hetkillään, että koko hänen sovinnainen ja kevyt elämänsä oli ollut kuoleman pakoilua, sen väistelyä ilman todellista iloa ja lämpöä. Uskon, että tuohon ajatukseen on monen kuolevaisen helppo samastua, mutta minun ei, sillä tämä elämä ei oikeastaan hetkeäkään ole ollut minulle itsestäänselvyys. Kesti vain aivan järjettömän kauan, ennen kuin uskalsin herätä elämään tätä elämää. Nyt kun olen päässyt siihen kiinni, en tahdo menettää sitä. Mikä toisaalta kertoo myös siitä, että en vielä ole valmis. Ihmisen tulisi kyetä olemaan joka hetki valmis luopumaan elämästään, sinut itsensä ja tekemistensä kanssa niin että kykenee jättämään ne sikseen. Siihen minä en vielä ole valmis. Koko tämä matka on vielä aivan kesken, enkä olisi vielä tyytyväinen, jos kuolisin tänään.

Venäläiset kirjailijat ovat monella tapaa hyvin mielenkiintoisia, vaikka en ole heidän tuotoksiaan mitenkään liikaa lukenutkaan. Dostojevski ja Tolstoi maalailevat samanlaisia kylmän betonisia ihmiskuvia, joissa muiden odotusten mukaan eläminen ja yhteiskunnan normeihin sopeutuminen tuo päähenkilöilleen vain suurta päänvaivaa, epäluuloa lääkäreitä ja vihaa naisia kohtaan. Toki omastanikin mielestä yksi parhaista vitseistä maailmassa on se Monty Pythonin sketsi, jossa lääkärit kiertävät kyselemässä potilaiden vointia, ja tyhjentämässä heidän taskujaan, mutta Tolstoi näki heidät lakimiestä vastaavina käärmeinä, jotka pelaavat pelejään pitääkseen rahahanansa avoimena mahdollisimman pitkään, lypsäen kuolevia niin pitkään kuin se vain on mahdollista. Toisaalta myös naisia kohtaan Tolstoi osasi osoittaa vihaa, joka tuntui turhan aidolta ja läpinäkyvältä pelkästään kahden kirjan päähenkilöiden mielenhäiriöksi. Kreutzer-sonaatissa hän tosin vihasi enemmän aikaansa, sitä miten jokainen mies on vain pillun perässä silloinkin, kuin esittää olevansa kiinnostunut jostakin aivan muusta. Hän piti aikaansa sairaana ja perverssinä. Tervetuloa tänne vaan. Lähdetään viivoille katselemaan. Toisaalta uskon ihmisen olleen kyllä aina aivan samanlainen, nyt kaikki on vain läpinäkyvämpää kuin ennen.

Kreutzer-sonaatti sai nimensä Beethovenin sonaatista, ja siinä esitettiin mielenkiintoisia käsityksiä musiikin voimasta ja vaikutuksesta ihmismieleen. Päähenkilön mukaan musiikki on katalinta noituutta, koska se virittää ihmisiä tekemään tietynlaisia asioita, ja siksi Kreutzer-sonaattia ei kuuluisi alkuosansa vuoksi esittää missään kevyissä tilaisuuksissa, koska sen esittämistä ei seuraisi se toiminta, johon kyseinen kohta ihmismielen virittää. Käsittääkseni hänen näkemyksensä mukaan se sitten viritti hänet siihen raivoon, jossa hän tappoi vaimonsa, jota oli oppinut vihaamaan. Uskon kyllä musiikin "virittävään" vaikutukseen, mutta on mielenkiintoista miten eri tavalla ihmismieli samanlaisen musiikin kokee. Itse en löydä tästä sonaatista välttämättä mitään niin synkkää, että se ajaisi ihmistä murhaan, Beethovenilta löytyy kyllä paljon synkempää, ja mielestäni hienompaakin kamaa. Oikeastaan Beethoven ja ehkä Wagner ovat klassisista säveltäjistä ainoat, jotka ovat saaneet minut syventymään klassiseen musiikkiin vähänkään pitemmäksi aikaa. Mozart nyt oli sellainen aikansa Aleksi Laiho, sitä liruttelua en jaksa kuunnella juuri yhtään. Toki myönnän, että koko tämä alue on toisaalta minulle suuri musta aukko, vaikka juuri seurustelin melkein viisi vuotta viulistin kanssa, joka joutui soittamaan milloin mitäkin. Mutta ainoat mieleeni jääneet ovat Beethoven ja Wagner. Ehkä joskus kaivan nämäkin äijät naftaliinista ja kuuntelen niitä enemmän, mutta sen aika ei ole nyt. Enkä muutenkaan ole jaksanut innostua isoksi paisuttelusta koskaan, yksi äijä kitaran kanssa voi saada paljon enemmän aikaan, kuin massiivinen sinfoniaorkesteri.

5 kommenttia:

  1. "-- sitä miten jokainen mies on vain pillun perässä silloinkin, kuin esittää olevansa kiinnostunut jostakin aivan muusta. Hän piti aikaansa sairaana ja perverssinä. " Tuota tuota, oletko lukenut Decameronen? Mie luin ja... no, tsekkaa tämä: http://www.youtube.com/watch?v=Pza7fwwObbs

    VastaaPoista
  2. Dostojevski ei todellakaan maalaile kylmän betonisia ihmiskuvia. Dostojevskin ja Tolstoin välillä on muutenkin melko suuria eroja. Kerronnallisesti, maailmankuvallisesti, kielellisesti.

    VastaaPoista
  3. No joo, myönnän kyllä että ainoa lukemani dostojevski on kirjoituksia kellarista, ja siitäkin on jo paljon aikaa,mutta muistan masentuneeni :) ehkä pitäis ottaa sekin uudelleen lukuun ja samalla jotain muutakin,että saa paremman kuvan. Betoninen kuva taas lähinnä tarkoitti sitä, että henkilöistä tuntuu siltä, kuin heidät oltaisiin valettu kaulaa myöten omakotitalon perusteisiin.

    VastaaPoista
  4. anna kuitenkin edes mozartin requiemille mahdollisuus!

    VastaaPoista
  5. Annan toki, sitten kun sille on luonnollinen flow. Nyt ei vielä ole, minimalismi tuntuu kiinnostavammalta lähes kaiken suhteen. Mitä enemmän jätetään auki, sitä enemmän on varaa vastaanottajan mielikuvitukselle.

    VastaaPoista