tiistai 27. maaliskuuta 2012

Tiistai. Töitä ja Fuck the Factsia.

Heräsin taas kuudelta kiduttaakseni omaa ihmismieltäni ja nähdäkseni mihin se väsyneenä pystyy. Todellisuudessa menin nukkumaan vähän ennen yhtä, ja koska aina herään virkeänä viiden tunnin jälkeen, tavallisimmin katsomaan kelloa ja toteamaan että mun mieli toimii unessakin kuin atomikello, päätin sitten nousta ylös. Keitin tuossa kahvit ja laitoin Fuck The Factsin soimaan, tänään mennään parin kaverin kanssa kahtelemmaa ku Mel ja pojat räyhää. Toki asiaan vaikuttaa myös se, että ne soittavat kuitenkin Famine Yearin ja Nothing More To Eatin kanssa, Famine Yeariakaan en ole nähnyt sen jälkeen kun olin itse siinä tuurailemassa ja siksi on siistiä nähdä nekin livenä. Nothing More To Eatistäkin on jo melko pitkä aika. Joten siinähän tappaa kolme kärpästä yhdellä iskulla.

Sitä ennen pitäisi kuitenkin selviytyä työpäivästä. Oletettavasti se on vain kolmetuntinen, mutta vitustako minä tiedän, kun ei mulle kerrota mitään. Tänään ei kyllä pitempi päivä onnistu, jos olisivat pyytäneet aiemmin niin kyllä olisi, mutta ei nyt. Nyt en taivu. Tajusin eilen saadessani pitää ruokatunnin, etten ole pitänyt sellaisiakaan koko aikana. Se tekee kahdelle kuulle sitten kaksi vapaapäivää, joita en kerkeä pitää. Mutta jos tuossa nyt alkaa joku russutus siitä miten työmaailmassa toimitaan, niin minä laitan kyllä kovan kovaa vastaan ja kaivan noita vipuvarsiksi. Työelämään kai muuten kuuluu olennaisena osana se, että joka ikinen aamu sinua vituttaa mennä töihin, mutta sinulla on obligaatioita, jotka eivät salli potkuja? Joillain se on asuntolaina, minulla koulu. Joka ikinen päivä saan vedellä henkeä ja rauhoittua, koittaa laskeutua jonnekin syvälle omaan itseeni ja yrittää sisäistää sen, että nyt pitäisi käyttäytyä niin kuin ihmiset taas hetken aikaa vielä. Viimeaikoina tämän tekstin lukeminen on tainnut olla vähän niin kuin eläintarhassa käymistä, saa katsella miten apina raivoaa häkissään turvallisen välimatkan päässä ja tietää ettei se pääse ulos? Minun ainoa iloni on sentään se, että olen häkissä enkä lasikopissa. Voin aina heitellä ohikulkijoita paskalla.

Fuck The Facts on auennut ihan uudella tavalla, kun sen näki livenä. Kaikki nuo kitarajutut ja rytmikikkailut heräsivät ihan eri tavalla eloon keikalla. Siinä oli jotain Mastodon-henkistä, mutta synkempää. Tänään kun vielä pääsee pällistelemään ja reuhaamaan, niin ehkä huominen yhdeksän tunnin päiväkään ei tunnu niin raskaalta. Tai sitten se on kahta vittumaisempi. Toivotaan ettei ole. Tunnin päästä pitäisi aloittaa jo työpäivä. On vähän perhosia vatsassa. Töihin menosta! Ei kai sen ihan niinkään pitäisi mennä. Tämä on minun reaktioni aina kun teen jotain, mitä minun ei pitäisi tehdä. Kehoni reagoi siihen pahoinvoinnilla ja adrenaliinilla. Siitä tiedän tekeväni jotain sellaista, mikä ei tule olemaan nupille hyväksi. Ja tavallisimmin lopetan kun on nuppi kovilla. Mikään ei ole mielenterveyden menetyksen arvoista, vaikka se saisi koko muun maailman itkemään. Ei minua kiinnosta mitä kukaan on mieltä omasta toiminnastani. Olen itse kuitenkin aina heijastellut tilannetta niin monelta kantilta, kuin on sillä hetkellä mahdollista, ja toiminut kuten olen parhaaksi nähnyt. Tämä duuni jakso on kyllä jo kirjoittanut pari seuraavaa Cut To Fit-levyä valmiiksi, mutta ensin pitäisi saada edellinenkin ulos..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti