keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Taas joku sivuhuomio..

Olen huomannut aikamme lapsissa yhden keskeisen piirteen. He eivät osaa hävitä. Ehkä heidän vanhempansa ovat nyt näitä teini-ikänsä laman aikaan eläneitä, jotka saivat silloin vain hävitä koko ajan, eivätkä he ole tahtoneet tuottaa lapselleen samanlaista nuoruutta, mistä syystä he ovat sitten ajaneet mukelonsa täysin päinvastaiseen suuntaan. Tämä aika vaan tavallaan veti maton alta muuttamalla kaiken kehityksen ihan helvetin paljon nopeammaksi tässä välissä, tasapäistäen koko maailman teinit samaksi suureksi massaksi jolta odotetaan samoja asioita joka puolella, koska internet on kertonut nuorten käyttäytyvän tietyllä tavalla. Jos todellisuuden rajat ovat hämärtyneet lapsilla, ne ovat lähes totaalisen kadonneet aikuisilla. Mutta näillä lapsilla olisi mahdollisuus vaikuttaa tähän negatiiviseen kehitykseen, mikäli heillä olisi olemassa jotain muuta kunnianhimoa, kuin sitä millä pyritään olemaan paras kaikissa peleissä. Jos näissä peleissä pärjätään, sisäiset attribuutiot kyllä pelaavat, ja henkilö on vain niin saatanan hyvä pelaamaan, ettei kukaan voi voittaa. Kaikki muut on ihan nuubeja, luusereita ja ihan vitun huonoja.

Mutta heti kun alkaakin tulla turpaan, attribuutiot lipsahtavatkin päästä ulos. Ohjain oli paska. Kai nyt ku toi häiritsi. No tää peli nyt onki ihan perseestä siihen toiseen ihan samanlaiseen nähden. Toki tätä tekevät kaikki ihmiset, mutta kun tämä on esitetty ylimääräisellä raivokohtauksella, ja melkein tunnin murjotuksella, niin jotenkin ajattelee, että kuinka pitkälle nuoriso-ohjaajalla on lupa muokata nuoria aivoja, jos sen tekisi näiden omaksi parhaaksi? Olen päättänyt, että ainakaan tässä duunissa ei kyllä tasan yhtään. Erikoisnuorisotyö on sitten se kakku, tämä on vain lasten vahtimista, kun niiden vanhemmat eivät jaksa niitä. Mutta se harmittaa. Ehkä se toisaalta on ihan persoonallinenkin ero, koska itse olen aina syyttänyt jokaisesta häviämisestä ja epäonnistumisesta itseäni. Olen kävellyt sille reijälle, joka muurissa ammottaa, katsellut että onpas siinä muuten perkeleen iso reikä meikäläisen systeemissä, ottanut laastia ja tiiliä ja alkanut rakentaa itseäni ehjäksi. Kun minä häviän jossain pelissä, tahdon pelata sitä uudestaan jotta opin miten se toimii. Lapsena siis. Mulla saattoi olla nintendo piilossa mutsilta päivätolkulla päällä, kun hakkasin jotain Battletoadsin kenttää, laitoin aina telkkarin kiinni kun piti nukkua tai käydä kavereiden kanssa leikkimässä Mortal Kombatia pihalla, mutta sitten tulin takaisin mättämään. Se oli pitkäjänteistä hommaa, mutta nämä nyt on niitä vanhojen merikarhujen juttuja joihin mulla ei riitä vielä ikä. Paitsi näiden nuorten silmissä, arvasivat mun iäksi 27.

Mulla ei ole esittää oikeastaan mitään ratkaisuja tähän häviämisen vaikeuteen. Kaipa se Siperia opettaa. Ei mulla ole lapsia, ei mulla ole varaa aukoa päätä kenenkään kasvatuksesta, luultavasti mun omista lapsista tulee aikanaan täysiä kyrpänaamoja, tai sitten täysiä hermoraunioita kun ne saa kuunnella mun horinoita aamusta iltaan. Mutta jos ei niitä pettymyksiä tule kotona, siellä missä se on turvallista ottaa vastaan, niin ei niitä osaa ottaa vastaan missään muuallakaan. Sitä pelottavammalta se tuntuu, mitä uudempana asiana häviäminen tulee. Ihmiset eivät löydä koskaan sitä vitutusta itsestään. Nykypäivän ihminen osaa katsoa ulos, kirjoittaa blogeja ja tehdä jotain rasittavasti leikattuja videopätkiä joka vitun asiasta, joka vähänkin ärsyttää, mutta ei koskaan osaa suunnata katsetta itseensä, olla rehellinen itselleen, ja nähdä mikä hänessä itsessään on ihan paskaa. Nouskaapa joskus perseeltänne, kävelkää itsenne ulkopuolelle ja katsokaa sitä ulkoseinää hetken aikaa rehellisesti. Ei kukaan ole täysin tyytyväinen, mutta varmasti jokaisessa on myös jonkin verran hyvää, vaikka sitä ei aina osaa löytääkään. Se on ihmismielen merkkivika, joka ei huoltamalla parane, mutta sen kanssa voi koittaa oppia elämään..

2 kommenttia:

  1. toinen huomio vähän tähän aiheeseen liittyen on se, että lapset ei oikein osaa olla kilpailematta. Melkeen joka ikisestä asiasta mistä vaan voi täytyy ottaa kisaa.

    VastaaPoista
  2. Joo, sen laskisin kyllä ennemmin mallioppimiseksi, että kun aikuisetkin kilpailee nykyään ihan kaikesta, niin mukelot haluaa pärjätä siinä maailmassa kanssa. Ainoa vaan että jos tahtoo kilpailla niin kannattais opetella häviämäänkin, kun sitä se kilpailu suurin osa ajasta kuitenkin on. Tänään ihan kokeilumielessä myllytin kaikki pöytäfutiksessa ja ilmakiekossa, olihan se osalle melko vaikea paikka kun eivät voittaneetkaan, mutta sain vähän selitettyäkin sitä ehkä niille.

    VastaaPoista