sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Sunday, honey, sunday..

Eilen oltiin Torvessa pällistelemässä Miikka Kallio bandia, jonka solistina oli tällä kertaa Knucklebone Oscar, ja olihan se nyt ihan vitun hyvä. Oscari vei shown kyllä ihan täysin, se oli todella hyvä keikka, ja pitkästä aikaa oli todella mielenkiintoista nähdä kitaristi, joka saa sen kitaran soiton tuntumaan ihan vitun vaaralliselta hommalta. Ei sellaista vain saa aikaan valmiilla sooloilla ja hinkatuilla ja hiotuilla jutuilla, pitää olla viidakkorumpua ja selkäedellä putoamista. Lisäksi miehen vähintäänkin sekopäinen olemus sai kaikin puolin homman tuntumaan ihan helvetin siistiltä. Ja soittivat ne Tom Waitsin Whistlin' Past the Graveyardin, mistä varaukseton iso lapanen ja ehdoton plussa. Oskari sai naiset niin kiimaisiksi ja epätoivoisiksi, että joku naisihminen koitti minullekin jotain sanoa, mutta minun osaltani on alkoholia elämäänsä kaipaavat naisihmiset kyllä jo takana päin kaikin puolin. Ei sillä että minulla mitenkään paljon olisi ollut valinnanvaraa tätä ennenkään, mutta nyt sitä on entistä vähemmän. Selibaatti ja henkinen level up ovat siis väistämättömiä edessä olevia asioita. Kä-tshink!

Muuten tämä päivä näyttää ihan mukavalta, I ain't got no money, mutta aurinko paistaa ja eilinen keikka soi, joten mikäs tässä on ollessa. Tomppakin tulee kohta käymään ja juonitaan tässä meikäläiselle parempaa kuuntelua tätä mun kotistudiota ajatellen. Sunnuntaista voi näköjään saada ihan hyvänkin päivän, kun ei yritä liikaa. Ja ei heti aamusta aloita päivän väritystä Neurosiksella. Vaikka ei se bändi mulla suurimpaa osaa ajasta edes yhdisty masisteluun, vaan lähinnä helvetin rehelliseen suhtautumiseen musiikkia kohtaan, sen käsittämiseen ja sisäistämiseen ja ymmärtämiseen. Ja tietysti absoluuttiseen täydellisyyteen. Se on jatkuvaa musiikillisen lunastamisen virtaa. Aivan järjettömän hienoa kamaa. Mutta tällaisina päivinä joku kepeämpi ja iloisempi ilmaisu toimii tehokkaammin.

Tänään voisi taas käydä soittamassa rumpuja ja koittaa sisäistää sitäkin taitoa vähän syvemmin. Olen käynyt yllättävän monena päivänä tälläkin viikolla, ja tekee mieli käydä useammin ja oppia enemmän siitäkin. Se on siitä palkitsevaa hommaa, että kehitystäkin huomaa suhteellisen nopeasti, kun vain tekee sitä. Ja kestävyyskin kasvaa vähän kerrallaan, vaikka mulla ei olekaan mitään käsitystä soittoergonomiasta, ja juuri toissapäivänä vasta tajusin että voisihan sitä toki opetella edes rumpujen soittoa metronomin kanssa. Se voi auttaa melko paljon kaikkea muutakin soittamista. Yksi tavoite tässä omavaraistumisessa olisi se, että kun minä ja Eetu opittaisiin soittamaan rumpujakin, ja opetan Eetun huutamaan, niin joskus voidaan Cut To Fitin keikalla soitella biisejäkin ristiin, että vaihdellaan lennosta soittimia ja kukaan ei pysy kärryillä siitä että kuka tässä bändissä oikein tekee mitäkin.

Yleinen hämmennys on aina vain ja ainoastaan jees! Siihen tämä bändi tähtää, jos se ei mitään muuta saada aikaan, ja kyllä me keskimääräistä enemmän taidetaan hämmentää, tosin vain siinä mielessä ettei ihmiset oikein tiedä miten meihin pitäisi suhtautua. Liikaa heviä, liikaa punkkia, liikaa kaikkea kaikille. Silti noita biisejä soittaessa tulee aina se fiilis, että tässä ollaan nyt jonkin elämää suuremman äärellä. Tai siis minun elämääni suuremman äärellä. En osaa suhtautua musiikkiin kauhean kevyesti, koska tajusin juuri eilen, etten tuntisi ensinnäkään perheeni ulkopuolelta yhtään näistä nykyisin tuntemistani ihmisistä, ellen soittaisi musiikkia. En myöskään ole tuntenut yhtään ystävääni tai tuttuani yli seitsemää vuotta. Silti osan kanssa olen alusta asti tuntenut sellaista yhteenkuuluvuutta, jota en tuntenut koskaan vaikkapa Pertunmaalla kasvaneiden kavereitteni kanssa. Siellä kukaan ei kuulu oikein mihinkään, kuin korkeintaan perheeseensä. Mutta jo yksin se, että olen saanut kaikki ystäväni nimenomaan musiikin ansiosta riittää pitämään suhtautumisen sitä kohtaan vakavana. En huuda, jos ei tunnu siltä. Kun Eetu ja Vili alkavat soittaa, tuntuu välittömästi siltä. Se on samantien jotain sellaista, mitä minä olen syntynyt tekemään. Musiikkia ja energiaa. Se on kanavoimista, ei esiintymistä. Se on osaltaan toki negatiivista energiaa, sitä omaa vitutusta, jota olen itse tuntunut milloin mitäkin asiaa kohtaan. Sen ulos saaminen tuntuu aina yhtä hyvältä. Koska meidän settilistat on aina improvisoituja, saa soittaa vain sellaisia biisejä, joiden esittäminen tuntuu sillä hetkellä luonnolliselta, huutaa niistä asioista, jotka oikeasti ovat mielessä. Ei tarvitse kaivaa väkisin jotakin tunnetta biisiin, josta olisi kasvanut ulos jo ajat sitten. Se pitää homman itselle tuoreena ja luonnollisena.

Monesti keskustelen toisten laulajien kanssa siitä, että vaikka sköödiföödin vetäminen minulta tarvittaessa onnistuu, en tee sitä mielelläni. Tahdon muistaa jokaikisen biisin jokaikisen sanan, koska se ei todellakaan ole sama asia huutaa jotain "JAAJAJAAJAAJAAJAA"-skebeliä, kuin huutaa vaikka "No time for compassion, no place for peace, industrial war runs every fucking thing, no sense of pride at all." Siinä on aivan totaalisen eri tunnelataus, se on nimenomaan kanavoimista. Sama oli myös kun olin tuuraamassa kolme keikkaa Famine Yearilla. Jos en olisi musitanut sanoja, se ei olisi ollut yhtään sama asia. Vaikka en itse niitä ollut kirjoittanutkaan, niissä oli niin vahvoja juttuja, että niiden vetäminen oli todella helppoa. Ne olivat rehellisiä, paljon värikkäämpiä ja visuaalisempia kuin mun omat tekstit yleensä on. Se oli mielenkiintoista, ja sitä tekisi mielellään ehkä lisääkin, koska kaikki tuollaiset kokemukset ovat aina innostavia myös oman "työn" kannalta, ne antavat näkökulmaa ja näyttävät vilaukselta myös, miten muut bändit toimivat näissä samoissa asioissa. Musiikista olen jauhanut, voin jauhaa ja tulen jauhamaan vielä paljon lisää, sen tutkiminen ja ymmärtäminen on yksi niitä asioita, joille olen omistanut koko elämäni, ja se tarjoaa aina kaikkea uutta ihmeteltävää. Nyt koitan kuitenkin luonnottomasti irtautua tästä tekstin loputtomasta flowsta, ja mennä keittelemään lisää kahvia tämän sunnuntain ratoksi. Kiitos jos jaksoitte lukea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti