maanantai 12. maaliskuuta 2012

paska maanantai

Sunnuntai alkoi osaltani siinä yhden aikaan, asuntooni majoittuneet suuri kokoiset, mutta mukavat herrasmiehet heräilivät ja valittelivat krapulaansa. Oma vointini oli heikko siitäkin huolimatta, että olin taaskin seurueemme ainoa henkilö, joka kykeni muistamaan oman nimensä vielä nukkumaan mennessä. Aikamme sohlailtuamme saimme suunnitelluksi hyökkäyksen Ylämummon ruokapöytään, ja toinen vieraistamme lainasi minulle sen verran rahaa, että sain helvetin hyvän valkosipuli-pippuripossu-salami-sipuli-pizzan syötyä. Arvatkaa vaan onko suussa maistunut tuo sipuli puoli koko loppuillan sitten? Tultiin kotiin ja kävin melkein heti pienille päiväunille, Laineen Kasperin Olet Tässä/Du Är Här/ You Are Here, loistavat kaksi levyä, toimivat suhteellisen tripauttavana unen ja valveen rajamailla nuokkumisen soundtrackina. Kasperille edelleen täydet propsit siitä, että mun mielestäni se jätkä on Suomen räppäreistä paras levyjen tekijä, hienoimpia kokonaisuuksia ja soundeja, tajua siitä kaaresta joka levylle pitää rakentua. Pelkkää 10+ kamaa.

Kun heräsin, oli tullut jo pimeä. Ei ollut tarkoitus nukkua niin kauan. Kasperi soi, mutta Eetu oli vaihtanut levyn Saatana Saapuu Sörnäisiin-lätyskään, joten aistin fiiliksissä ja yleisessä ilmapiirissä muutoksen hivenen kuumottavampaan suuntaan. Kuulin päässäni oman ääneni lukemassa jotain hämmentävää noir-tyyppistä soopaa, ja tajusin olevani vielä unessa. Kiskaisin itseni hereille, selvisi että veljeni leijonamieli oli paennut Sheriffin ja Paken compoundiin tuohon muutaman sadan metrin päähän, ja lähdin sinne itsekin. Kävin matkalla Siwassa. Siellä on töissä joku kiva tyttö, joka aina karkaa kassalta tekemään jotain oikeaa työtä juuri ennen kuin minä sitten olenkin valmis siihen, ja se joutuu varta vasten tulemaan takaisin. Tunnen oloni aina vähän hölmöksi siinä vaiheessa. Ostin limpparin, koska tuntui että nukkuessani valkosipuli oli rakentanut kurkkuuni limasta ja räästä linnan, josta se kyttäsi kaikkea sitä ilmaa, joka puhuessa on pakko uloshengittää, saastuttaen hengitykseni vahvalla presenssillään. Vieläkin vähän sellainen fiilis, koitan tässä syödä Fazerina -suklaalevyä ja oikein hitaasti ja vaikeasti niellä palaset, että saisi valkosipulin sieltä nujerrettua.

No, kuitenkin. Selvisin tuohon virillien poikamiesten residenssiin, ja katsoimme elokuvan The Spirit, jota oli aika vaikea ottaa vakavasti, kun oli ensin nähnyt South Parkin Coon-jaksot. Muutenkin se vaikutti vähän sellaiselta todellisuutta pakoilleen kaverin uravalinnalta, muut lähtee amikseen tai lukioon, ja yksi päättää ruveta supersankariksi, kun poliisikoulun kokeet oli liian vaikeita. Sitten se heiluu ympäri kyliä ja puhuu käheästi. Eikä kukaan tunnista sitä, koska sen silmien ympärillä on naamio, joka peittää suunnilleen juuri ne alueet ihmiskasvoista, joista kukaan ei yritäkään ketään koskaan tunnistaa muutenkaan. Mutta ihan viihdyttävä elokuva se silti oli, vaikka monet Sin Cityssä FUCK YEAH! fiiliksiä aiheuttaneet Millerismit olivat tässä ehkä lähinnä ärsyttäviä. Mutta aina ei voi voittaa. Tultiin leffan jälkeen saman Siwan kautta kotiin, ja taas tyttö joutui tulemaan takaisin juuri kun malttoi lähteä kassalta. Pyysin sentään anteeksi tällä kertaa.

Tultiin himaan, oltiin sovittu Viljamin kanssa, että jos tänään käytäisiin vähän Sopenkorvessa pyörähtämässä, katselemassa sitä sen soololevyltä mulle tarkoitettua biisiä. Ajeltiin sitten Viljamin, Eetun ja äänituotantozenmies Alkun kanssa treenikselle. Pojat inspiroituivat ja Viljami kirjoitteli sanat siihen biisiin, katseltiin se läpi kerran, sulkeuduin Alkun ja mikin kanssa kämppään ja vedin sen ykkösellä purkkiin. Lauloin toisella raidalla stemmat, ja sitten vielä kertsiin pari stemmaa. Sanon, että melkein lentosovituksella ja ainakin stemmojen kohdalta improvisoituna ihan saatanan kova. Siis niin kuin minun laulamakseni. Alkku sanoi että Kauko Röyhkä tulee mieleen, ja nyt minun oli pakko oikeasti kaivaa youtubesta Röyhkää ja kaventaa tätä sivistyksessäni ammentavaa aukkoa, ja onhan se ehkä vähän samanlaista. Mutta enpä juuri muutenkaan osaa tuntea laulaessani oloa kotoisaksi. Hassua tässä on lähinnä se, että juuri tänään päivällä äiti soitti ja ilmoitti lukeneensa jotain Röyhkän haastattelua, ja siitä oli kuulema tullut mun jutut mieleen.

Oli juuri sellainen sessio, kuin millaista siitä toivoinkin, mentiin sinne sunnuntain puolella, Viljami väkersi sanoja vähän aikaa, ja sitten siinä maanantaina yhden aikaan kai alettiin jo nauhoittaa tätä Paskaa Maanantaita. Siihen meni ehkä se puoli tuntia kaikkinensa, kahdeksan minuutin eeppinen blues-jumittelu bassosooloineen ja kaikkine hienouksineen kun on. Mutta suhteettoman tyytyväinen kyllä tuohon illan saldoon olen itsekin, varmaan Viljamikin, ainakin vielä, ennen kuin se huomenna kuuntelee hommia tuoreella korvalla ja alkaa kuulla puutteita. Mutta kyllä tässä joku onnistui, kun kuuntelen tätä raakaversiotakin jo kolmatta kertaa nyt. Hyvä teksti siinä on, alkupuoli oli vähän kankeaa, mikä toisaalta sopii fiilikseen ja biisin luonnolliseen kehitykseen, toka säkeistö on sellaista vitun tykittelyä, ettei mitään järkeä! Sitten kuulette, kun kuulette. Nyt voisin käydä pesemässä tämän tupakan hajun hiuksista ja nahastani ja mennä kissan viereen nukkumaan. Hyvät yöt, paskat maanantait. Onnittelen itseäni myös siitä, että olen nyt todistettavasti kirjoittanut ainakin 500 A-nelosta paskaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti