sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Muutama merkityksetön anekdootti, joilla voi päteä luultavasti ennenaikaisissa hautajaisissani.

1. Eka kalja

Join ensimmäisen ja viimeisen täyden kaljapulloni Lahden Sopenkorvessa vanhan teurastamon pihassa 6.9.2006, noin kello kolmen pintaan. Tähän johtanut tapahtumaketju alkoi jo useita vuosia aiemmin, Pertunmaan yläasteella fiilisteltyäni melko kovasti Profane Omen-yhtyeen Label of Black demoa. Tämä mystinen Viljami Kurki, joka oli tehnyt näin siistiä musiikkia, vaikutti niin kovalta jätkältä, että lupasin jopa juoda kaljan, mikäli hän sattuisi sellaisen minulle tarjoamaan. Jos olisin nähnyt tulevaisuuteen, en ehkä olisi tehnyt tätäkään lupausta. Siinä sitten seistiin, valmiina siirtelemään romuja treenikseltä Torveen ja valmistelemaan jatkopaikkaa iltaa varten, kun korvani tavoitti kohtalokkaan lauseen: "ottaaks Kilpinen kaljan?" Olin jo sanomassa, että pärjään ilmankin, kun nämä menneisyyden haamut hiipivät mieleeni ja muistuttivat minua tuosta suuresta valasta, jonka annoin aikoja sitten. Siinä sitten kai puolitoista tuntia nielin sitä saatanan tervaa, se oli helvetin pahaa, enkä mitenkään meinannut saada sitä koko pullollista uppoamaan. Voinpa kuitenkin leuhkia sellaisenkin uroteon joskus elämäni aikana tehneeni. Ehkä se oli minun kasteeni suomalaisuuteen.

2. Terapia

Kävin kahdeksan vanhana melkein päivittäin juttelemassa kuolemasta ja kuolemisesta naapurissa asuvan erityisopettajan kanssa. Tämäkin tuli mieleeni viimeöisestä unessa, jossa hän oli jostakin merkillisestä syystä. Hänellä oli tapana paistaa pannukakkua. Istuimme hänen pienessä keittiössään ja keskustelimme ehkä sellaisellakin syvyydellä, joka ei uskoakseni ole tokaluokkalaiselle mitenkään kauhean ominaista. Lopulta valehtelin hänelle ymmärtäväni mistä kaikessa on kyse, tahtoen uskoa itsekin että muka olisin jotenkin sinut asian kanssa. Enpä ollut, enpä ole, enpä tule olemaan. Hän oli mukava nainen, jolla oli pitkät mustat hiukset ja aina paljon asiaa. En usko että niin avoimia ja mukavia ihmisiä ihan kauheasti tässä maassa juoksee, toisaalta en tiedä kuinka paljon mielipiteeni on värittynyt siitä pannarista, se oli kuitenkin melko hyvää.

3. Aamunavaus

Yläasteella hurjassa nuoruudessa meitä vähän kyrsi seurakunnan aamunavaukset. Minä ja pari muuta kaveria hipsimme yhtenä aamuna seurakunnan nuorisotyöntekijän mankalle, ja vaihdoimme aiotun Vesa-Matti Loirin heviin. Se oli ihan kuin South Parkista. Täti mesosi ympäri käytävää, jolla me kaikki seisoimme rivissä aamunavausta kuuntelemassa, huutaen "KUKA VAIHTOI TÄMÄN KASETIN!?" Se oli muuten CD, teki mieli sanoa. Yritettiin pidätellä naurua naamat punaisina, ja muistan lukeneeni vastapäätä seisovan kaverin, yhden syyllisen, olan takaa jonkun palokunnan mainosjulisteen, jossa luki osuvasti "KOHTA ON POJALLA KUUMAT PAIKAT!" Siinä koitin pitää pokkaa kahta kauheammin, enkä jäänyt kiinni. Toisin kuin tämä kaveri joka seisoi vastapäätä, vedet silmissä naama punaisena ei oikein meinannut mennä läpi, ettei hänellä ollut mitään osuutta asiaan.

4. Ekat bändit

Ekat bändit sain kusettamalla. Ihan ensimmäinen musiikkiin jollain tavalla liittyvä juttu oli Ordeal of Soulin, kämppiksen ja yhden meidän kaverin bändin koskettimissa tuurailu kolme kuukautta ennen kuin ne löysivät jonkun oikean soittajan siihen tilalle, mutta sitä ei lasketa. Ensimmäinen bändi oli Havoc Supreme, jossa soittivat Vili "Musiikin Multi-classaaja" Kähäri, Harri "Jumalankämmen" Puonti ja Juho "Thaikkuboxingin Salimestari Sarjassaan 2011" Ohtonen. Olin juuri nähnyt Vilin toisen bändin keikalla laulamassa, ja hän kysyi minulta ajan hengen mukaisesti irc-galleriassa (olen tosin aikaani jäljessä kun roikun siellä yhä) tahtoisinko tulla bändiin laulamaan, ja osaanko Panteraa. Olin kuullut Panteraa ehkä kolme biisiä ja sanoin että joo, totta kai menee. Siinä sitten opettelin kiireesti Panteran biisejä ja vedettiin niitä, Sepulturat oli sentään tutumpia. Tavallaan kusetin tieni siihen bändiin, enhän mä mitään osannut.

Samoin kuin toiseenkin yhtyeeseeni, miljoona kertaa nimeään vaihtaneeseen Chaosphereen pääsin vain siksi, että istuin lukiossa lyhyen ruotsin kolmoskurssilla oikean kaverin vieressä, joka tekstasi kaverilleen, joka istui yhden jätkän vieressä, joka valitti kun ei hänen bändillään ole laulajaa. Vieressäni istuva kaveri kysyi kiinnostaisiko minua lähteä koittamaan, sanoin heti kyllä, seuraavalla välitunnilla soitin jo Jaskalle ja torstaina taisimme pitää ensimmäiset treenit. Treenis oli Lignellien Kukkilan residenssin vaatehuoneesta, jonne emme kaikki edes mahtuneet kunnolla samaan aikaan, mutta siellä soiteltiin puolisen vuotta ennen kuin saimme treenikämpän nuorisokeskukselta. Se oli melko hauskaa aikaa. Sen muiston jollakin tavalla lähellä pitääkseni ostin Jaskan rummut pois siltä kun kuulin että se on niitä myymässä, nuo Yamahan vitun läskit pannut muistuttaa aina siitä ensimmäisestä bändistä, jonka kanssa pääsi keikkailemaan ja näkyi jopa telkkarissakin kaapelikanavalla aina satunnaisesti.

Lisäksi itse rumpuihinkin liittyy yksi omasta mielestä huvittava, muista varmaan ihan tylsä juttu. Oltiin Damngodin ja The Undivinen kanssa lepakkomiehessä soittamassa, ja Mixulla oli joku lisenssisopimushomma, ettei saanut olla kuvia joissa se soittaa muita kuin Pearlin rumpuja. Siksi päätettiin peittää se Yamaha tuosta edestä, ettei voida sanoa, että se olisi todistettavasti soittanut muita rumpuja. Tinnerillä väritettiin YA yli, ja siitä asti Jaska soittin MAHA rummuilla. Sitten se taisi kai alkaa vähän lihoakin..?


5. Kitara

Ostin ensimmäisen sähkökitarani The Undivinen Iirolta ylihintaan. Olin Lohjalla käydessäni soitellut tuota Epiphonen halpaa SGtä, jossa kaula oli antanut vähän periksi, se on ihan vähän epämukava soittaa, ja jonka Iiro sanoi ostaneensa satasella. Se oli myymässä sitä jollekin muulle, kun ruinasin sitä, mutta vähän ajan päästä ilmeisen rahapulassa sanoi voivansa myydä sen mulle 150 eurolla. Se oli niitä harvoja hetkiä, kun mulla on ollut 150 euroa lompakossa, sanoin heti että kaupat tuli, ennen kuin se kerkesi sanoa mitään vastaan, ja se toi sen sitten seuraavalle keikalle Vastavirralle. Se on tosi läski kitara soittaa, ja siinä pörisee alaäänet jostain syystä ihan järjettömän kovaa. Kaula alkaa sattua sormiin jo ehkä kolmen minuutin soittamisen jälkeen, ja jos yläkieliä taivuttelee liikaa, ne osuvat mikkien ruuveihin ja soivat niistä. Silti se on niin persoonallinen, etten juuri voisi olla tyytyväisempi ostokseeni. Sitä paitsi se on riittävän halpa sotkettavaksi ja hakattavaksi, ja olen vähän suunnitellut jonkilaista pedaalilaudan rakentamista itse tuohon kitaran runkoon...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti