tiistai 20. maaliskuuta 2012

Musiikillinen tajuntani laajentui jälleen.

Ajattelin olla pari päivää kirjoittamatta yhtään mitään, mutta lopultakin se osoittautuu liian vaikeaksi, koska en tahdo että tämä menee yhdeltäkään vähänkään kanssani samankaltaisesta musiikista pitävältä ohi: Yleltä tuli eilen Scott Walker dokumentti, joka on katsottavissa vielä seitsemän päivää. Scott Walker on sellainen nimi, johon olen törmäillyt siellä täällä aina tietyin väliajoin, viimeisimmän kerran istuessani paskalla kourassa vanha Soundi, jossa oli The Drift-levyn arvostelu. Sitä kehuttiin painajaismaiseksi avant-gardeksi, joka herättelee aika tehokkaasti minun mielenkiintoni, koska surrealismi musiikissa on itselleni tietyllä tapaa aina tervetullut asia. Mitä lähempänä tajunnan vapaata virtaa ja ihmisen sen hetkisen olemuksen ytimen tavoittamista, sen parempi. Liian pitkälle suunnitelluista jutuista hiotaan lähes väistämättä sielu pois ja kulmat pyöreäksi, mikä tekee niistä tavallisemmin vähän tylsiä. Toki nekin voivat toimia, mutta tuota dokumenttia katsoessani (olin yksin) henkäisin oikeasti puoliääneen "...EI VITTU!" koska sieltä huokuvat äänet oli vain jotain niin järjettömän siistiä, ettei kylmät väreet riittäneet sen fiiliksen selville tuomiseksi.

Ensimmäinen mielleyhtymä kaverin nimestä on itselleni jokin Scott Kelly vs Jeff Walker, eli Neurosis vastaan Carcass. Ehkä tämä kallistuu soundillisesti enemmän Neurosiksen puoleen, mutta toisaalta sanoituspuoli on suuren osan aikaa yhtä selkeää kuin Carcassilla, vaikka lääketieteen sijaan liikutaankin jossain alitajunnassa. Tämä kaveri on saanut orkesteritkin kuulostamaan aivan helvetin hienoilta, ja dokumentissa sanottiin hyvin, että se mitä hän oikeasti halusi kuulla, ja mitä hän etsi, oli soittajien kireys ja vittuuntuminen soittamiseen, kun se pieni huolimattomuus ja ahdistus saatiin nauhalle, homma oli valmis. Pakko sanoa, että se todellakin kuulostaa juuri siltä, että siinä on saatu nauhalle lukuisten soittajien ahdistus ja turhautuminen, mikä tekee koko musiikillisesta äänimaailmasta omalla tavallaan ihan vitun hienon. Toisaalta ymmärrän, että juuri tästä miehestä on tehty pilaa Dewey Coxx: Walk hardissa siinä kohtaa, kun suuri taiteilija tahtoo enemmän vuohia ja kilkuttimia studioon, ja kuulee vielä jotain uusia ääniä siellä seassa.

Mutta tällainen lähestymistapa musiikkiin, äänimaailmojen luominen on mielestäni aivan yhtä tärkeää, kuin niiden kahden ja puolen minuutin pop-rakenteisten biisien tekeminen. Siinä missä jälkimmäiset toistavat samoja latuja ja pitävät ne ihmismielen tietoisessa tajunnassa vaikka väkisin, nämä kaveri tekevät tutkimusmatkoja ihmisen tajunnan kääntöpuolelle, välittämättä siitä että se on kaikin puolin taloudellinen itsemurha. Tällaisia ihmisiä pitäisi mielestäni olla lisää, ja juuri tällaiseksi opettelen itsekin koko ajan. Taitoni ja tapani vain ovat vielä ihan helvetin alkeelliset, mutta kunhan osaan luoda juuri sellaisia äänimaailmoja kuin kuulen päässäni, olen tyytyväinen. Ne ovat vielä paljon hämmentävämpiä, kuin yksikään biisi jonka olen saanut aikaan. Nyt olo on sellainen, että puristan noita juttuja jonkun pienen pullon suun läpi, josta tulee vain tipoittain äärimmäisen pieniä osia niistä jutuista, joita päässä oikeasti soi. Puolessatoista vuodessa olen tehnyt kai noin 50 biisiä, ja erikseen kaikki muiden kanssa tehdyt jutut, kuten Cut To Fit ja nyt nämä uudemmat mielenkiintoiset projektit, mitä tässä edessä on. Toki seassa on paskaa (paitsi Cut To Fitillä, joka on aina ihan vitun awesome-hommaa tehdä) niin kuin kaikilla joiden etunimi ei ole Tom ja sukunimi Waits.

Musiikki on myös siitä petollinen asia, että mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä syvemmälle siihen uppoutuu. Siis kun ajattelee, että joillekin Tom Waitsikin saattaa näyttäytyä jollakin tavalla outona, minä kuulen siinä vain vähän kolhuista bluesia ja perinteisiä melodioita vähän eritavalla esitettynä. Tom Waits onkin mestari ennen kaikkea sen surrealismin yhdistämisessä niihin ihmiskunnan perintönä kulkeviin biiseihin, hän saattaa pyöritellä jotain irlantilaista kansanlaulua mudassa ja heitellä sitä vähän pitkin ladon seiniä, ja sitten soittaa sen läpi, kun kokee sen olevan itselleen riittävän rutussa. Se on aina ollut kiehtovaa kuunneltavaa. Myös Tuomari Nurmio on viime aikoina soinut todella paljon, ja hänenkin ensimmäisellä levyllään on hienoa kuulla ne Hank Williamsit ja muut kantrijutut suomalaiseen kontekstiin istutettuna. Hänen musiikkinsa tavallaan huijasi suomalaisen iskelmäjuntin huudattamaan niitä samoja bluesnuotteja, joita hän mustan miehen kitarasta saattoi vihata. En usko näidenkään juttujen olevan kenellekään tietoisia, ne on lähinnä sellaisia asioita, joita voi tutkiskella jälkeenpäin, kun aika on tappanut sen hetken ja kaikki siihen vaikuttavat tekijät, ja tehnyt siitä osan menneisyyttä, jättänyt sen kaiken taakseen juuri sellaisena, kuin se on.

Musiikki on loistava väline tutkimukseen, sekä ihmismielen, että musiikin itsensä tutkimiseen. Se on niin järjettömän vapaa kenttä, jolla saa temmeltää mihin suuntaan tahansa, eikä tila lopu koskaan kesken. Aina löytyy jotakin, mitä ei ole tehty. Joskus sinne kuljetaan yhdistelemällä uutta ja vanhaa, kulkemalla tuttuja, loogiisia hermoreittejä, joskus yhdistelmiä luodaan vähän kaoottisemmin, kuten vaikkapa 60-luvulla ja hapolla usein tehtiin. Joku linkitti Scott Kellyn haastattelua (jota en päässyt lukemaan kokonaan, koska linkki ei toiminut), josta lainatussa katkelmassa mies sanoi juurikin, ettei Hendrixin kaltaista juttua olisi voinut syntyä ilman LSDtä. Se on varmasti totta, katsokaa nyt tätäkin vitun pätkää. Ensinnäkin jo kuteet ja kampaukset kertovat, että nyt on vedetty muutakin kuin nallekarkkeja jo paremman aikaa. Ja nallekarkeillakin tarkoitan piliveä. Silti, ilman Hendrixin trippejä jollain muulla tyypillä olisi varmasti jäänyt omat biisit tekemättä, vaikka hän ei mihinkään huumeisiin olisi ikinä koskenutkaan. Toiset yhteydet luovat eri ihmisissä uusia yhteyksiä, jotka eivät välttämättä tulisi muille mieleenkään, ja se on musiikissa niin helvetin hienoa, että se yhdistää meidät kaikki, ja on filosofian tavoin suuri ja vapaa keskustelu, johon me kaikki voimme kommentoida läpi vuosisatojen ja tuhansien! Ainakin toivottavasti. Vielä kun kuolema-ongelma saadaan kumottua ja aikamatkailu mahdolliseksi, saadaan systeemi sujuvammaksi ja voidaan keskustella niin kauan kuin maailmankaikkeudessa riittää energiaa. Olen herännyt viideltä ja juonut pari pannua kahvia, jaksaisin selittää ikuisesti, mutta taidan mennä nyt tekemään jotain ihan muuta.
Kiitos jos jaksoit lukea tämän hämmentävän ja sekavan tekstin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti