keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Kuinka kauan kynttilää voi polttaa molemmista päistä?

Nyt kun korppikotkat ja kärpäset alkavat jo nopeaan tahtiin hävitä raadon ympäriltä, voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Tämä työharjoittelu ja yhteiskuntaan mukautuminen vituttaa nyt taas entistä enemmän, koska jokaisen päivän myötä huomaan vaan olevani kauempana ja kauempana, vaikka ihan oikeasti olen yrittänyt. Nyt vain kaikki henkilökohtaisen elämän oma paska, jota olen aiemmin käsitellyt, alkaa valua päälle ja haudata kaiken muun alleen, enkä osaa keskittyä työn tekoon. Tänäänkin olin töistäni kuulema tunnin myöhässä. Miksi? Koska luulin että minun pitää mennä kahteen, eikä kukaan vaivautunut siinä yhden pintaan soittamaan minulle. Tätähän tämä on. Mistään ei sanota, ennen kuin jälkeenpäin tarvitaan jonkinlaista henkistä asetta. Kyllähän mä juoksisin täältä vartissa, jos joku soittaisi että olet myöhässä. Ja mitäkö tein kotonani tullessani taas kuulema tahallani tunnin myöhässä? Odotin kotona, että kello on niin paljon että kannattaa lähteä kävelemään töihin. Siksikin myöhästyminen tuntuu ihan vitun turhauttavalta, että minä en varsinaisesti tiedä olevani myöhässä. Sitä ei normaalisti tapahdu missään kohtaa elämääni, olen aina vähintään kymmenen minuuttia ajoissa. Viimeisen kuukauden aikana niin on käynyt neljästi, joten alkaisiko se vika sitten ehkä kuitenkin olla edes vähän siellä toisessakin päässä? Myönnän toki, etten ole ollut millään tavalla Kuukauden Työntekijä, mutta kun en saa tästä edes sen vertaa rahaa, että minulla olisi varaa syödä työpäivän jälkeen, niin en voi sanoa, että minulla olisi motivaatio nyt ihan hirveän hyvin kohdallaan. Jokainen päivä on taistelua, ja joka vitun päivä minä häviän.

Olen ihan suhteellisen väsynyt kaikkeen. Tänään jouduin töissä vastaamaan yhdelle nuorelle kysymykseen rehellisesti. Hän kysyi minulta uskonko taivaaseen. Vastasin, että en. Toki minun olisi pitänyt ehkä vastata Lahden kaupungin kannan mukaisesti, että totta kai, joo joo, vittu enkelit lentelee ja silleen. Mutta perustelen nyt vastaukseni, ja mielestäni tein pikaisesti ihan oikean ratkaisun, jonka takana seison. Ko. nuori on ollut vaikeuksissa jo jonkin aikaa. Hän kertoi uskovansa että kuoleman jälkeen on vain pimeää. Päätin, että jos hän jää tuollaisen näkemyksen kanssa yksin, ja pitää sitä jollakin tavalla poikkeavana tai epätavallisena asiana, hän alkaa hävetä sitä ja kehittää siitä paljon suuremman ongelman, kuin mitä siitä on tarvetta kehittää. Lisäksi hän kysyi minulta, omasta uskomuksestani. Minä en sanonut "EI TIETENKÄÄN MITÄÄN VITUN TAIVASTA OLE OLEMASSA!", vaan " en usko, mutta voin yhtä hyvin olla väärässä, koska siitä ei voi olla kukaan varma. Nämä ovat isoja asioita.." Sitten sitä ei enää kiinnostanutkaan, ja juteltiin jostain muusta. Tahdoin kuitenkin kertoa, ettei hän ole uskomuksensa kanssa yksin, ja toisekseen olla rehellinen, koska lapset eivät ole mitään vitun idiootteja. He näkevät jos epäröit vastauksesi kanssa, tai valehtelet.

Tuo oli mielestäni aidoin ja hienoin hetki, jonka olen töissä kokenut tämän kahden kuukauden aikana. Siksikin voin sanoa olevani jo melko loppu, ja valmis pois. Minulla ei ole mitään annettavaa, olen vain tiellä, enkä kykene tekemään mitään, kun luottamus ei toimi oikein mihinkään suuntaan. Viikonloppu vaikuttaa nyt ajatuksena sellaiselta, etten millään jaksaisi painaa kahta päivää päästäkseni sinne asti. Tunnen olevani sen tarpeessa jo yhden ainoan työpäivän jälkeen.


Kuten kuvasta näkyy, kaikenlainen todellisuuspakoilu on ollut ajankohtaista...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti