torstai 22. maaliskuuta 2012

Kotimatka

En tiedä onko minulla jonkin sortin menkat, onko aivoni asetettu syksyyn kaiken tämän märän ja iltaisin vielä pimeän keskellä, vai onko Kauko Röyhkän suhteellisen kuvallinen lyriikka vain niin vahvasti mieleen vaikuttavaa kamaa, että se virittää ihmismielen jotenkin vastaanottavaisemmaksi samanlaiselle kuvastolle. Kävelin tuossa yhdeksän aikaan Torvelta kotiin, ja tuntuu että joka ikisellä askelella oli minulle aivan helvetisti kerrottavaa. Joku nainen kiiruhti edelleni, oli tulossa selkeästi junalla jostain kaukaa ja tahtoi vain päästä pois ihmisten ilmoilta, kotiinsa, tekemään niitä asioita mitä hän tällaisina iltoina tahtookin tehdä. Takaisin rutiiniin, jonka tämä matkustaminen on rikkonut.

Työvoimapalvelun näyteikkuna lupaa jokaiselle töitä, mainoskuvissa hymyilevät jostain puolitutut mallit työntekijöiden sijaan, ja en voi olla ajattelematta, miten asian laita mahtaa todellisuudessa olla. Onko työn tekijöitä niin vähän, ovatko he niin epäedustavia ja liian vähän työläisen ominaisuuksia omaavia, jotta heitä voisi esitellä mainoksissa, vai onko juuri tuolla mainoksella työllistetty ne pari näyttelijää, jotka niissä hymyilevät?

Alamäkeä Vesijärvenkadulla kävellessä seuraavana tulee vastaan hautausliike. Näytehuone täynnä mustia, suuria kiviä, jotka nököttävät siinä pilkaten koko ihmiskuntaa. Ne näyttävät vain odottavan, että joku meistä kuolee, jotta pääsisi tämän päälle makaamaan, sulkemaan kaikki hänen olemassaolonsa mahdollisuudet päivämäärään, jolloin kaikki loppui. Ne haluavat nähdä meidän kuolevan. Ihan ilkeyttään. Ja niillä on aika puolellaan. Ne eivät kuole, me kuolemme. Jos lyön kiven kahtia, se on kaksi kiveä. Jos lyön naapurini kahtia, se lakkaa olemasta naapurini ja muuttuu monimutkaiseksi. Siinä on heti paljon enemmän huomioon otettavia asioita, joista mikään ei enää ole naapurini, vaikka kaikki ne yhdessä tekivätkin hänestä naapurin. Ja tietysti rikosteknisessä mielessä se silti on vielä naapuri, koska murha ei kuulema vanhene. Mutta siinä on kyse lähinnä ihmisten välisistä sopimuksista. Puolan läpi ajellessamme toissa kesänä oli hämmentävää nähdä mutkaisen tien varrella noin kilometrin välein pihoja, joilla myytiin hautakiviä, vaikkei missään lähellä ollut hautausmaita. Se vaikutti vittuilulta, tai uhkaukselta. Jos tahdot ajaa puuta päin, pikahautajaiset järjestyvät kyllä. Naurettiin, että olisi pitänyt ostaa kaikille läheisille tuliaisiksi sieltä omat kivet, joihin on hakannut jonkun päivämääränkin valmiiksi. Se olisi lahja, joka asettaisi vähän paineita.

Edelläni kulki joku mies, joka kävellessään päin punaisia katsoi taaksensa minua silmiin. Mietin vain, että olipa vähän tyhmästi tehty, koska minä en ole kolmea metriä pitkä, paina tonnia ja liiku keskusta-alueella n. 40 kilometrin tuntivauhtia, niin kuin ne jutut mitä voi punaisia päin kävellessä tulla oikealta ja vasemmalta. Silti hänelle syyllisyyden ilmaiseminen yhdellä katseella tuntui olevan olennaisempi tai tärkeämpi teko. Tai sitten hän oli jostakin syystä luullut, että seuraan juuri häntä kävellessäni Lahden toisiksi vilkkainta katua alas, ja päätti eksyttää minut, ja katseen tarkoitus oli sanoa: "minä tiedän..."

Joku nainen riitelee puhelimessa Vanhan Mestarin edessä. En kuule mitään, kun Röyhkä laulaa elämästä ja kuolemasta. Kontrasti tässä kaikessa on minusta jostakin syystä aivan helvetin hieno. Liikennevaloissa ohi ajaa auto, jonka pakokaasukin haisee Wunderbaumille. Voin vain kuvitella millaiset römpsäansat sinne oikein on viritetty sisälle.

Ensimmäinen vastaantuleva vaatekauppa esittelee mallinukeillaan markkinatalousvetoisen yhteiskunnan ideaa ihmisestä tänä keväänä. Huomaan taas kerran, ettei omani voisi olla kauhean paljon kauempana tästä vallitsevasta ihanteesta. Olen taas ulkopuolinen, en edes masturboi samoille kuville kuin muut. Mä olen yksin yksinäinen, kurjuuden kuningas. Niin kaukana myös niistä lähimmistä ihmisistä, miljoonien vuosien päässä jossain muualla. En ole varma onko täällä edes muita ihmisiä. Harvemmin olen varma itsestänikään.

Jatkan matkaa, levy lähenee loppuaan, ja kotikin on ihan tuossa seuraavana. Yhden kerrostalon portailla istuu spurgu, ja minua kaduttaa heti kolme askelta ohi kävellessäni, etten keskeyttänyt musiikin kuuntelua ja istunut viereen, kysynyt mistä hän on tulossa ja mihin menossa. Aina toisinaan teen niin. Kerran aamusta kotiintullessani jäin juttelemaan jonkun päänsä aukaisseen vanhan miehen kanssa, soitin sille Convergen Axe To Fall-levyä kun kysyi mitä kuuntelen. Kehui helvetin hyväksi kamaksi. Toisaalta sen jälkeen hän kysyi tarvitsenko lappuja, etten ole varma puhuiko hän musiikista vai LSDstä. Ilmeisen rento kaveri se kuitenkin oli, yksi mukavimpia spurguja joiden kanssa olen paskaa jauhanut. Ei ne kyllä koskaan mitään vittupäitä ole.

Levy loppuu juuri kun pääsen kotiportille, ja avainta kääntäessäni mietin että olipas kymmenen minuutin kotimatkaksi aivan helvetin tripauttava ja hieno kokemus kaikinpuolin, tunsi taas ihmisyyden olevan kuitenkin melko helvetin hieno juttu..

2 kommenttia:

  1. Ala tosissaan kirjoittamaan! Juttusi oli hyvä, ja lahjoja olisi lajempaakin kirjoitteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. On tuota tullut jo aika paljon kaiken näköistä kirjoitettuakin. Viime aikoina olen tyytynyt ihan suosiolla silpun omaisiin pienoisnovelleihin, niitäkin löytyy täältä blogista, ainakin kun kirjoittaa hakuun "silput", jos ei muuten ole tuttuja.

      Pitempien kirjojen kirjoittaminen tuntuu turhauttavalta kun ei ole mitään tietoa siitä, että kukaan tulisi sen koskaan lukemaan. Puolikkaita romaaneja on ainakin kaksi-kolme, valmiita novellikokoelmia kaksi kappaletta. Runojakin taitaa olla kolmen kokoelman verran. Sitten se olisi enää kustantajista kiinni.. :)

      Poista