perjantai 23. maaliskuuta 2012

Jaz Colemanin haastattelusta

Vaikka Inferno on nykymuodossaan melko masentava lehti, tarjoten haastatteluja joko vanhoilta jääriltä, jotka muistelevat menneisyyttään sen sijaan että keskittyisivät nykyisyyden arvostamiseen ja eteenpäin kulkemiseen, tai sitten vaihtoehtoisesti täysin yhdentekeviltä bändeiltä jotka vielä esittävät tasokasta "uskontokritiikkiään" kuvitellen Jeesuksen kusen vielä säpsäyttävän ketään tällä vuosituhannella, ajoittain se tarjoaa myös helvetin hyviä haastatteluja, joita lukee mielellään. Lähes poikkeuksetta niiden toimittajana on Riitta Itäkylä tai Vilho Rajala. Tämän päiväisessä lehdessä oli haastattelu Killing Joken Jaz Colemanista, joka kiinnitti huomioni monellakin tapaa. Ensinnäkin se oli kirjoitettu helvetin hyvin, toisekseen siinä esiintyvä hahmo on mystinen, itse-keskeinen sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Ristiriitainen, surrealistinen mies, josta minulle on enemmän tai vähemmän viimeiset kymmenen vuotta sanottu, että joko pitäisin hänen ajatuksistaan tai musiikistaan, hyvässä tapauksessa molemmista. Olen kuullut Killing Jokea elämäni aikana ehkä kolme kappaletta. Se on jälleen yksi suuri musta aukko, joka aikanaan vetää minua puoleensa, kun vain ajaudun riittävän lähelle sen vaikutuspiiriä.

Itäkylä maalaa Colemanista kuvan välittömänä, tiukkana tyyppinä, joka ei päästä ketään ympärillään helpolla, mutta on luultavasti aina tiukempi ja vaikeampi itselleen. Tässä suhteessa näen hänet samanlaisena ihmisenä kuin itseni, tästä syystä minun on helppo ymmärtää hänen ajatuksiaan lyhyistä lauseista. Ymmärrän ristiriitaa siinä suhteessa, että tahtoo tehdä maailmaa paremmaksi ja omaa ihmisyyttään täydemmäksi, vaikka ei jaksakaan uskoa ihmiskunnan tajuavan omaa parastaan ainakaan riittävän ajoissa. Ihmiset häsäävät täysin yhdentekevien asioiden parissa, välttelevät itseään ja taistelevat vain kun heidän vapaus tuhota itsensä supistetaan vähemmälle. Silti se ei ole syy lopettaa itsensä kehittämistä. Ei oikeastaan edes siksi, että voisi nousta minkäänlaiseksi esimerkiksi yhtään kenellekään, vaan siksi ettei välitä muiden tyhmyydestä paskan vertaa. En tarkoita sanoa, etteivätkö minua kiinnostaisi muut ihmiset, heidän ajatuksensa ja heidän elämänsä kehitys. Päin vastoin. Sanon, että ihminen joka ei tahdo lunastaa omaa ihmisyyttään on aivan yhtä vitun tyhjän kanssa, yksi eläin muiden joukossa. Mutta sitäkään en tarkoita pahalla, eivät eläimet ole hyviä tai pahoja. Ne ovat eläimiä. Joitakin niistä rakastaa, joitakin ei.

Tätä itsensä ymmärtämiselle, oppimiselle ja kehittämiselle elämistä tukee myös Colemanin lausahdus siitä, että hänellä on tapana painua vittuun, kun hommat menevät liian oudoksi. Olen itse lopettanut kaksi bändiä siksi, että niiden tavoitteena oli tulla kuuluisaksi ja tunnetuksi. Se ei ole koskaan ollut minun tavoitteeni, muuten olisin mennyt musiikkiopistoon bändiäni perustamaan, osallistunut ääneen ja vimmaan ja olisin tuolla jossain baareissa ryypiskelemässä musiikkijournalistien, tai muiden "se tuntee tyyppejä"-tyyppien kanssa. Minä tahdon kyllä tutustua ihmisiin, mutta tahdon sen olevan avointa ja rehellistä vuorovaikutusta kahden ihmisen välillä, tahdon että molemmat keskittyvät keskusteluun, eikä se ole kenenkään puolelta alaspäin puhumista. Olen lopettanut jopa kirjoittamisen kahdesti aiemmin, kun lukijoita on ollut liikaa, eikä niitä koskaan ole ollut näinkään paljon. Rehellisesti sanoen olen joskus vakavissani miettinyt tämänkin lopettamista. Mutta en tiedä mitä se palvelisi, eikö se juuri olisi muiden mielipiteistä välittämistä, jos antaa muiden lopettaa jonkin itselle tärkeän asian puolestasi?

Ehkä olisi aika kaivaa Killing Joken levyjäkin jostakin, uskon että monet ihmettelevät miten olen voinut välttyä noinkin merkittävältä bändiltä. Minulla on syyni vältellä musiikkia, jota ihmiset minulle suosittelevat. Ensinnäkin kunnioituksesta musiikkia kohtaan. Jos en ole luonnollisesti ajautunut jonkun tietyn yhtyeen hengentuotosten äärelle, se menee luultavasti ihan hukkaan. Voi olla väärä vuodenaika, minulla voi olla ihan vähän liian hyvä fiilis, voi olla liian sateinen päivä pihalla, jolloin ko. musiikki ei vain satu pääsemään oikeuksiinsa. Ja se voi pilata koko bändin minulta. Siksi tahdon ajautua musiikin pariin luonnollista tietä, löytää sen ja kokea kaiken sen järjettömän inspiroivan voiman, joka siitä virtaa parhaimmillaan ulospäin. Uusi musiikki antaa aina virtaa omalle kirjoittamiselle, oman musiikin tekemisellekin, vaikka se olisi aivan täysin päinvastaista kamaa. Ette varmaan päältä kuunnellen arvaisi, miten paljon joku vartin Cut To Fit levykin imee täysin ulkopuolisia vaikutteita. Vili taitaa kuunnella meistä eniten death ja extreme metal hommia, kun me ei Eetun kanssa taas kuunnella niitä melkein ollenkaan. Ehkä se rumpalina kiinnostaa jo ihan siitäkin näkökulmasta enemmän. Eetu kuuntelee nykyään lähinnä House Of Painia, La Coka Nostraa ja Entombedia, pääasiassa kuitenkin räppiä. Meikän musiikkimakua täällä nyt on ruodittukin noin 500 A4:n verran. Ne jutut, mitkä meitä kaikkia yhdistää on oikeastaan The Offspring, Type O-Negative, ja ne Sepulturat ja Panterat mitä me soiteltiin muutamia vuosia sitten Ohtosen autotallissa. Lisäksi tekstipuoleen toki vaikuttaa aina kaikki Vonnegutit, Sartret ja Hesset, mitä olen koskaan lukenut, eli tuollainen 14 biisin grindcorelätyskä raapii noita vaikuttimiaan aika laajalta skaalalta, ja silti kaikki biisit kuulostavat ihan samalta paskalta.

Miettikääpä sitä. Sekin on vain yksi pieni kosminen vitsi, joista Coleman puhui haastattelun loppupuolella. Sitä olen välillä miettinyt, että olisiko mahdollista, että maailmankaikkeus olisi kuitenkin tietoinen olento, joka ihan vain vittuillakseen heittelee meille jotain järjettömän ironisia ihmiskohtaloita eteen, jotta voisimme naureskella itsellemme matkalla hautaan. Ja suurin osa ei silti koskaan tajua vitsiään, ei opi nauramaan, näkee elämänsä vain todella epäonnisena ja surullisena tapahtumaketjuna, koska ei pääse oman päänsä ulkopuolelle ihmettelemään kaikkea tätä. Ei tahdota nähdä sitä, että jokainen ihmiselämä on väistämättä ihan samanlainen surkeiden sattumusten sarja, ja pitää vain tajuta, missä se punchline siellä seassa oikein oli. Jos tänään käyn kirjastossa vaihtamassa kirjoja, voisin samalla hakea vähän sitä Killing Jokeakin ehkä. Mikäli en taas ole kirjastolle velkaa. Siellä ne virkailijat hierovat rystysiään ja odottelevat huumevelkojaan, usuttavat vahtimestarin taas kimppuuni ja sitten lähdetään automaatille tyhjäämään tiliä, tai teleskooppipamppu heiluu ja multa rikotaan sormet. Not funny.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti