sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Ikä tuo näkökulmaa

Aika ajoin törmää rock-maailman vanhojen partojen jutusteluihin siitä, miten uudemmalla sukupolvella on jo hyvin varhaisessa vaiheessa musiikin tielle opiskelua opetettu perseen nuolemisen tärkeys, ja toisaalta leikattu pallit irti. Viimeisimpänä tämän on sanonut (tai viimeisimmäksi tänään juuri siihen törmäsin) Kauko Röyhkä, johon kuin sattumalta olen juuri yrittänyt tutustua vähän paremmin kuin ennen. Tahdoin kirjoittaa hänelle eräänlaisen kiitos-kirjeen, mutta se ei näemmä ollut mahdollista, koska en löydä mistään sähköpostiosoitetta yhdellekään vanhemman liiton äijälle, Facebookit kyllä on jokaisella. Kaipa tahtovat vain suojella omaa yksityisyyttään, mutta minä saatan tästä vielä innostua ja kirjoittaa kirjeen käsin, koska luultavasti kotiosoitekin löytyy helpommin, kuin sähköpostiosoite. En oikein edes tiedä, mitä mieltä olin murahduksesta, mutta ainakin tiedän sen suuremmilta osin olevan totta.

Ei tarvitse kuin katsella Emma-gaalaa, ja näkee että se on aivan samanlainen pienen piirin perseennuolentajuhla, kuin vaikkapa Finnish Metal Expo. Siinä vain jaetaan palkintoja ja "arvostusta". On jotenkin vaivaannuttava katsella kun samat naamat käyvät hakemassa joka palkinnon, kun kyseessä on kuitenkin Suomen laajuinen musiikkipalkintojen jako, veikkaan täällä kuitenkin olevan muitakin bändejä kuin Jukka Poika, Chisu ja Michael Monroe. Jos siis katselee musiikkia himastaan, omilta keikoiltaan, ja niistä omista jutuistaan, jotka eivät välttämättä risteä tämän pinnan alla vahvana elävän musiikkipiirin kanssa, niin saattaa hiipiä epätoivo pintaan kaikkea musiikkia ajatellen. Mutta voin ylpeänä sanoa, että kyllä täällä vielä on vitusti ihmisiä, jotka tahtoo tehdä ja kuunnella kaikenlaista musiikkia, maksaa siitä, rakastaa sitä ja olla osana sitä äärettömän pitkää ketjua, johon kaikki musiikkia soittavat ihmiset kuuluvat. On jopa aivan sama, levyttävätkö nämä ihmiset ikinä yhtään mitään, ei se ole minkään mitta, kuka sitä kuulee tai kuinka monella höntillä on sinun levysi kotona. Tärkeintä on se, että olit täällä ja teit jotain. Toki se tallennettuna säilyy vähän pitempään, mutta ehkä hienoimpia ovatkin juuri ne, jotka osaavat lähteä pitämättä meteliä itsestään. Tiedän pari aivan helvetin taitavaa muusikkoa, jotka eivät ole ikinä säveltäneet yhtään biisiä. Yksi, jota arvostan melko korkealle näissä hommissa, on sanonut ettei ehkä aio koskaan tehdä yhtään mitään, että se on hänen suurin lahjansa musiikille. Olla tekemättä yhtään paskaa biisiä ikinä. Sekin on jo aika paljon luvattu, ja toisaalta osoitus asenteesta ja sellaisesta pelottomuudesta, jota minulla ei ole ollut viimeiseen pariin sataan biisiin olemassakaan.

Itse olen aina arvostanut vanhempia ihmisiä, mikä on ehkä käynyt monessa käänteessä selväksi, mutta juuri siksi olen aina ollut kiinnostuneempi myös heidän musiikistaan, kuin nuorten musiikista. Röyhkillä ja Nurmioilla ja Waitseilla on tarinoita, heillä on kärsivällisyyttä ja kerrottavaa, jotain eteenpäin siirrettävää, mitä ei nuorten kohkaamisella voida koskaan paikata. Toisaalta nuorten kohkaamisessa on jotain sellaista intoa ja uutuuttaan kiiltävää, mitä ei vanhempana voi löytää, koska elämän halkaiseva kyynisyys kulkee aina mukana jossain takaraivossa kertomassa, ettei se enää voi muuttua paremmaksi. Koen, että minun on nyt aika kohkata, riehua ja reuhata ja kerätä sitä kerrottavaa, jota voin sitten nelikymppisenä, kolmeen kertaan unohdettuna has beeninä kierrellä baareissa esittämässä. Ja olen vanha jo nelikymppisenä, koska en oikein usko eläväni ihan niin vanhaksi kuin tahtoisin. Ihmissolukko ei vaan elä neljääsataa vuotta, vaikka kuinka tahtoisin.

Suurin osa musiikista on paskaa, mutta niin se on ollut aina ennenkin. Ei joka ikinen Jenkkilää kokkelipäissään kiertänyt separi ollut Elvis Presley, ja se on fakta jonka ihmismieli unohtaa. Samoin kuin sen, että Elvis makasi alaikäisten tyttöjen kanssa. Se on vain kiiltokuvan kannalta ikävä tahra liimapintaa väärällä puolella, se on jotain sellaista mitä ei tahdota muistella, koska Elvis on pyhempi, kuin vaikkapa katolinen kristinusko, jonka pappien harjoittamaa pedofiliaa ei taatusti unohdeta mainita ikinä. Maailma vaan toimii niin, etenkin tämä viihdeteollisuus. Siksi olenkin onnellinen siitä, etten joudu olemaan osana sitä. Toki joku voi alkaa osoitella minulle toimintani ristiriitoja, aina löytyy jostain joku vitun puristi, joka ei vain tajua.

Olen esimerkiksi Teoston jäsen, liityin siihen kun se oli ilmaista. Homman nimi on siinä, että yhden yhtä Cut To Fitinkään biisiä en ole sinne ilmoittanut. Se on sitä varten, että jos joskus teen jollekin pällille biisejä, joista saa ihan vitusti fyrkkaa, niin minulla on mahdollisuus varastaa siitä rahat, joilla maksaa kaikkea tätä taloudellisesti ankeampaa, mutta nupin kannalta välttämätöntä sekoilua. Grindibisnekset eivät nimittäin todellakaan maksa itseään takaisin, kun kiertää maata vaikka ilman bensakorvauksia. Useimmiten reissuista jää nollille, parista reissusta ollaan jääty jopa voitolle, mutta kyllä se bändikassa on aina jossain vaiheessa tankattu meidän tuista tai liksoista. On se silti joskus jopa pitänyt minut ja veljeni hengissä seuraaviin tileihin asti, eli on voinut sanoa päivän ajan, että elämme musiikillamme. Me myös julistamme kuolemaa musiikkibisnekselle, ja silti myymme keikoilla levyjä ja paitoja, what the fuck is up with that?! Emme koskaan vaadi bensarahoja tai liksaa tapahtumien järjestäjiltä, koska tiedän itse miten kiittämätöntä ja paskaa hommaa se on, kenenkään meistä henki ei ole siitä rahasta kiinni, ja yleensä jos soittaa riittävän hyvän keikan, saa myös auton tankattua himaan päin ajellessa. Tässä kohtaa paitojen ja levyjen myyminen on ihan kätevä tapa paikkailla tätä ammottavaa aukkoa budjetissa. Jos meillä on kuski, niin pyritään myös siihen, että kuski saisi ainakin bensat, jos tulee jotain rahaa tai paikalla on ruokaa, kuski saa todellakin myös syödä. Yleensä on ollut Vilin tyttöystävä Heidi, jonka porukoita täytyy kiittää todellakin siitä, että ovat antaneet pörinäörinäbändin lainata uutuuttaan kiiltäviä audejaan. Sekin on usein herättänyt hilpeyttä, kun tullaan paikalle hienolla autolla, ja sitten sieltä valuu tällaisia rastapäitä ulos. Eikö kuitenkin ole melko ekologista ajella laina-autolla, sen sijaan että vuokrattaisiin joku vitusti dieseliä syövä paku, ja ajeltaisiin nelistään sillä toiselle puolelle Suomea? Siinä hipeille selitystä ja luuta.

Kaikkia käsiä pitää ja saa purra aina, jos sille ilmenee jotain syytä. Kukaan ei ole pyhä, eikä mikään ole totuuden ulottumattomissa. Toki totuuden subjektiivisuudesta voidaan väitellä ihan niin paljon kuin jaksetaan, osallistun tähän väittelyyn myös mielelläni, mutta mielestäni ihmisen tulee toimia niinkuin näkee kaikkien kannalta parhaaksi, ja puuttua siihen mikä on väärin. Ainakin olla lähtemättä mukaan siihen, minkä näkee olevan täyttä paskaa ja kyseenalaistamatonta, ääliömäistä toimintaa toisen osalta, vaikka kyseessä olisi ystäväkin. Ryhmäpaineen ja ystävän edessä Ei on vaikeampi sanoa, kuin vaikkapa neljänkymmenen kuvia täyteen hakatun skinheadin edessä. Silti olen aina kokenut tärkeämmäksi sen, että pystyy elämään tekojensa ja sanomistensa kanssa. Ei pidä sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että näkemyksesi asioista muuttuu ja takkisi kääntyy, se on enemmän kuin luonnollista kun saat elämältä kokemusta ja perspektiiviä. Pitää vain tehdä se, minkä kokee oikeaksi sen ymmärryksen perusteella, joka sinulla tapahtumahetkellä on.

Musiikki kytkeytyy tähän kaikkeen olennaisesti myös sitä kautta, että se on minulle ajatusteni jatke. Hyvin monet biisit lähtevät versomaan juuri sen pohjalta, mitä olen kirjoittanut tässä, saattavat sisältää jonkin saman kielikuvan tai lauseen. Tai vain saman aiheen. Siitäkin syystä minun on tärkeä pitää tällaista turhan analyyttista päiväkirjaa omasta tajunnastani ja sen reunoista, sillä toisinaan kaiken turhan paskan seassa kimmeltää joku sulamaton pähkinän tai paprikan pala, josta saa vielä ihan hyvän kuvan siitä alkuperäisestä ajatuksesta, joka minulla on ollut. Näiden vanhojen partojen viisaudet ovat saneet minut ainakin käsittämään sen, että on aivan luonnollista olla musiikillisesti näin vitun hukassa, kuin mitä tällä hetkellä olen. Tahdon etsiä itseäni, tehdä levyjä joilta löytyy vähän kaikkea, löytää ne omat heikot puoleni (joita nyt äkkkiseltään on ainakin se, että kuulen kaikki äänet puoli- tai vähän vajaan sävelaskelen verran matalammalta, enkä ehkä osin siitäkään syystä pysy laulaessa nuotissa kauhean hyvin, ellen sitten tahallaan ölise vain jotain epämärääistä todella alhaalta. Äänialani ei myöskään ole mitenkään laaja, en osaa käyttää sitä, enkä pääse niin matalalle, kuin mihin melkein kaikki kitarani on viritetty) ja opetella käyttämään niitäkin jotenkin etuna. Pitkä ja kivinen tie, mutta mikäpä ei olisi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti