torstai 22. maaliskuuta 2012

Huuto

Tyhjä, valtava huone resonoi huudostani. Ääni juoksee nopeasti takaseinään ja syöksyy takaisin kohti minua, sisään korviini, täyttäen aivoni ja koko olemukseni minulla itselläni. Huudan ulos päin, vajoten yhä syvemmälle itseeni. Hukun omaan huutooni, siihen valtavaan energiaan, jonka se tyhjyydessä kiertäessään kerää, jonka kiviset seinät sille antavat. On vaikea käsittää, miksi huudan. En tiedä itsekään. En voi lopettaa. Kun keuhkoni ovat tyhjät, vedän ne täyteen happea. Kaiku huutaa vielä puolestani, ja ennen kuin se kerkeää kuolla pois, synnytän jo uutta huutoa.

Massiivinen ääni pyyhkii kaiken muun tieltään. On vain kylmää pimeyttä, ja betonista kaikuvaa huutoa. Huudanko minä seinille, vai huutavatko seinät minulle? Yhtäkkiä minusta tuntuu kuin olisin mykkä, kuin en saisi minkäänlaista ääntä aikaiseksi. Kaikki voima on imeytynyt minusta ympäröivään tyhjyyteen, takertunut betoniseinien röpelöiseen pintaan. Se on varastanut minun ääneni, ja huutaa sen nyt takaisin kohti minua.

Putoan polvilleni, se tekee kipeää. Ääni on kuin alkuräjähdys, joka on päättänyt luhistua sisään päin. Se palaa takaisin minuun, suuni sijasta korviini, tukahduttaen oman huutoni. Se on pelottavan väkivaltainen, minun on lähes mahdoton uskoa, että se on vain vaimeampi heijastus siitä äänestä, joka juuri lähti minusta.

Huone humisee vielä pitkään huudon vaiettua, aivan kuin ääntä olisi ollut liikaa korvillenikin, ja loput siitä olisi jäänyt ilmaan pyörimään tietämättä minne mennä, mitä tehdä seuraavaksi. Seiniä ei saanut siirretyksi huudolla, eivätkä ne kyllä liikkuneet ihmisvoiminkaan.

Kun humina lakkaa, on pitkään täysin hiljaista. Ei minkäänlaisia ääniä. Ahdistava, tukahduttava pimeys ja hiljaisuus. Kuolema elävälle ruholle, kuolema elävässä mielessä. Ruumiini vaikuttaa kylmältä ja elottomalta, enkä kykene liikuttamaaan sitä, mutta kuulen sydämeni lyönnit ja tiedostan oman olemassaoloni. Tunnen lattian, näen silmieni raosta pimeyttä. Koska tiedän näkeväni pimeyttä, olen varmasti elossa. On pimeyttä, mitä nähdä. On hiljaisuutta, jota kuulla. Kaikki tämä on ahdistavaa, pelottavaa, ja vaikeaa käsittää. Kuulen vetäväni taas henkeä. En tajua tekeväni niin. Kuulen suuni huutavani lyhyesti ja vaivalloisesti, mutta en tajua tekeväni niin.

Ruumiini on kone, tarkkuudella ja huolella viritetty, ja sitten lyöty seinään. Kaikki se työ, jota sitä ennen on tehty, on tehty tyhjäksi yhdellä iskulla. Ajatukseni alkavat hämärtyä, mihin tarvitsen kuuloa, jos kuulen sillä taas vain hiljaisuutta, mitä teen näöllä, jos näen vain pimeyttä? Mitä teen aisteilla, jotka kertovat minulle, ettei mitään aistittavaa ole? Missä menee minun ja kylmän lattian raja, onko meillä mitään eroa? Tekeekö ruumiin lämpöni ja liikkuvat elimeni ja raajani minusta jotain muuta, kuin kylmää lattiaa? Mitä väliä sillä on, jos kuolen kuitenkin, ja muutunn kylmäksi ja liikkumattomaksi, kuin tuo lattia? Emmekö me silloin ole samaa olemassaoloa, samaa ainetta ja samaa turhuutta, ihmismielen rajoista vapautunutta olemattomuutta ilman ääriviivoja?

Tunnen miten ilma kevenee, yritän haukkoa henkeä kuin kala, tuntuu ettei happi riitä, vaikka huone on valtava. Seinät lähenevät toisiaan, katto tulee alas. Tyhjyydessä on ahdasta, pimeää ja hiljaista. Äänettömyys on täydellinen, minusta tuntuu kuin näin kuuluisi aina olla. Mitä me teemme maailmalla, joka on ääniä ja valoja, kun se kaikki tulee kuitenkin kerran olemaan juuri tätä, täydellistä tyhjyyttä, täydellistä poissaoloa ja unohdusta.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koskaan kasva riittävän ihmiseksi arvostaakseen kaikkea tätä. He pysyvät kaloina, he pysyvät lintuina ja jyrsijöinä, he pysyvät vaistojensa varassa elävinä koirina, joita ei kiinnosta ajatella. He eivät koskaan kasva ihmisiksi. He eivät koskaan lunasta olemassaoloaan. Heille asiat vain ovat, eivätkä ne kiinnosta heitä. He eivät ole nähneet sitä tyhjyyttä, joka ammottaa valtavan kuilun tai alligaattorin kidan tavoin heidän omassa mielessään, sitä ääretöntä vyyhtä hermosoluja, joka mielellään sykkisi ja tuottaisi heidän mieleensä kuvia ja ajatuksia, mikäli sille annettaisiin mahdollisuus.

He eivät tahdo käsittää, mitä todellisuudessa ovat, he tekevät mitä vain välttääkseen sen. Ja kun he vanhenevat, he eivät voi olla huomaamatta, miten se hiipii heidän tietoisuudensa rajoille. Tietoisuus elämästä, tyytymättömyydestä kuolevaisuuteen. Ei välttämättä halu elää, mutta haluttomuus kuollakaan. He eivät ole koskaan tyytyväisiä, eivät voi löytää itsestään mitään jonka alkulähteenä toimisi hyvyys tai edes ymmärrys siitä mikä on hyvää. He elävät mukavuudelle, lyhytjänteisille iloille jotka ovat merkityksettömiä ja melko surullisiakin.

Huudan, koska tiedän olevani elossa. Huudan, koska tahdon kuulla olevani elossa. Huudan, koska tiedän sen olevan etuoikeus. Se on se asia, joka erottaa minut tästä huoneesta. Ne huutavat minulle takaisin, ne toistavat minun tekemisiäni, kopioivat ja matkivat, mutta minä olen se alkulähde, jolla on voimaa ja ymmärrystä synnyttää jotakin tyhjyydestä, luoda asioita, joita ei hetki sitten ollut. Koska olen kuolevainen, kykenen pelkäämään, ja pelko opettaa minut huutamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti