perjantai 9. maaliskuuta 2012

Henkisesti hajalla, osa 3

Huutaminen on olemassaoloni kannalta ehdoton välttämättömyys. Puhtaimmillaanhan se on olemassaolon selkein manifesti, todiste siitä että olet olemassa, kun kykenet pitämään niin saatanallista meteliä niin vaatimattomasta ja katoavasta ihmisruumiista. Se on monella tapaa aivan järjettömän hienoa. Se on jotakin sellaista, mikä tyhjentää minut kokonaan, tekee tilaa uudelle paskalle, mitä niellä seuraavaan keikkaan asti. Voin uskoa, että melko monet, jotka ovat nähneet minut keikan jälkeen jossain lattiassa tai nurkassa tärisevänä ihmisrauniona voivat allekirjoittaa sen verran, että se on selkeästi minulle hyvin vahva kokemus. Jos keikan jälkeen pystyn kävelemään alle minuutissa pois, siinä on mennyt jotain pieleen. Se ei ole tehnyt tehtäväänsä. Niitäkin keikkoja on, ja ne tuntuvat todella musertavilta ja turhauttavilta. Jotenkin pelkään, että koska odotan huomista niin paljon, se tulee olemaan juuri tällainen keikka. Sen etukäteen ajattelu on stressaavaa.

Toisaalta tavallisimmin parhaat keikat ovat juuri niitä, jotka eivät tunnu lähtöasetelmiltaan yhtään sellaisilta. Näissä yhteyksissä Turku-Raisio-akseli on yllättänyt positiivisesti ennenkin, mutta parilla viime käynnillä meno on ollut melko vaisu. Tavallisestihan se ei vaikuta omaan vapautumiseen juuri millään tavalla, mutta nyt kun on soitettu bändinä vähemmän, ei treenata juuri yhtään nykyään, tuntuu että joutuu pelkäämään liikaa koko ajan. Ei osaa aina vain laskea sen varaan, että me kyllä tiedämme mitä olemme tekemässä. Olemme kuitenkin tehneet sen jo yli 50 kertaa aiemmin, ja lisäksi soittaneet alkupäässä niin järjettömän monta tuntia treeniä, että näiden hommien luulisi jo sujuvan. Silti, mitä enemmän on keikkoja, sitä turvallisempi mieli on soittamisen suhteen, ja sitä helpompi on jaksaa myös tavallisen elämän jauhavaa koneistoa, kun tietää että täältä jään alta pääsee aina avantoon hengittämään happea, kun jaksaa uida sinne asti. Siltikin, jos avannot ovat liian kaukana toisistaan, voi koko touhuun kyllästyä, jolloin alkaa vajota.

Huutaminen on ainoa asia, missä olen koskaan kokenut olevani jollakin tavalla hyvä. En tiedä kuinka merkittävä taito se on tuolla teidän työmarkkinoilla, mutta minulle se on tärkeämpää, kuin oikeastaan mikään muu. Se on tapa olla yhtä musiikin kanssa, tuntea syke ja kaikki ne tunteet, joihin se minut virittää. Sitten räpättää ne ulos jotain kolmea sataa. Tiedän kuulostavani lähinnä äkäiseltä puudelilta, mutta kuulostanpa sitten ainakin vitun nopealta äkäiseltä puudelilta. On niin helppoa sanoa että tuota pystyy tekemään kuka vaan. Niinhän sitä pystyy. Koittakaa. Menkää johonkin ahtaaseen betonikoppiin parin kaverin kanssa, n. 15 täysin tuntemattoman ihmisen eteen tekemään ensin kiireinen soundcheck jolle ei olisi edes tarvetta, koska et kuule mitään kuitenkaan ja sitten menette huutamaan asioita päin näiden 15 tuntemattoman ihmisen kasvoja. Kokeilkaapa. Sehän on ihan vitun helppoa, ja niin voi tehdä kuka vaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti