torstai 8. maaliskuuta 2012

Henkisesti hajalla, osa 2

Mä en tahdo sönköttää ihmissuhteistani. Ikinä, missään. Ne eivät ensinnäkään kuulu kenellekään muulle, niistä sönköttäminen on mielestäni aina rasittavaa ja lapsellista. Se on jotain liian arkista ja tavallista. Koska se kuitenkin on nyt psyykeeseeni vaikuttava tekijä, aion sössöttää siitä vähän. Sillä tavalla kevyesti. Suunnilleen heti siinä papan kuoleman jälkeen päätin myös parisuhteeni. Ymmärtääkseni ja käsittääkseni täydessä yhteisymmärryksessä ja molemminpuolisessa vapautumisen ja rauhan tunteessa. Koska en puhu näistä asioista juurikaan, ei ketään kiinnostanut kysyäkään, ja meni aika pitkään ennen kuin kukaan tajusi ettei olla pyöritty yhdessä missään. Tämä nyt vain oli klassinen erilleenkasvaminen, kun ei meillä ole juurikaan yhteistä kiinnostusta mihinkään muuhun kuin musiikkiin, mutta siinäkin oltiin niin eri aaltopituuksilla, että koin oloni vaivaantuneeksi kun yritin keskustella siitä. Siitä tuli ennemmin vakiintumista, yksinolemisen pelkoa ja kaikkea sitä sellaista mitä sen ei todellakaan pitäisi olla. Siksi oli terveempää katkaista se, molemmille meistä.

Ainoat epäilykseni tässäkin liittyivät vain oikeastaan siihen, että en ikinä tule kohtaamaan toista ihmistä, joka olisi esimerkiksi tavannut isovanhempani, en tule koskaan saamaan ketään käsittämään niitä asioita, mitä minulle on tässä neljän vuoden aikana tapahtunut. Toisaalta myös vapautuminen on paljon hitaampi prosessi, kuin mitä voisi luulla. Se ei tapahdu yhdessä yössä. Kun on neljä vuotta vältellyt kaikkia mahdollisia kontakteja vieraiden naisten kanssa (kun on niin sulkeutunut kuin minä, se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta parisuhteessa eläessä), on todella vaikea päästä siitä syyllisyydentunteesta, joka hiipii tajuntaan, jos puhuu jonkun vieraan tytön kanssa. Uuden vuorovaikutuksen kanavan avaaminen. Se on yllättävän vaikeaa. Lisäksi, kun asunnossasi on vielä toisen asioita ja tavaroita, roikut sellaisessa ahdistavassa kiirastulessa koko ajan. Se tekee ihmisen näkemisestä jotenkin kiusallista ja vaikeaa. Et osaa olla luonnollisesti, kun tekisi mieli sanoa, että tule hakemaan kamojasi, jotta minä saan mielenrauhani takaisin. En tahdo loukata, en tarkoita pahalla.

Olen päättänyt myös, että naiset, joilla on pienintäkään halua käyttää alkoholia, eivät ole enää mitenkään päin minun juttuni. Kyse ei ole siitä, kieltäytyykö hän siitä minun takiani, se saa minut vain tuntemaan oloni ja itseni paskapääksi, joka rajoittaa toisen vapautta olla oma itsensä. Jos hän tahtoo käyttää alkoholia, hän tekee sen kuitenkin. On turha luulla, etten minä haistaisi sitä jonkun mynttonin läpi, olen kasvanut alkoholistien keskellä, osaan luetella vaikka illan menun takaperin hengityksen perusteella jos siihen täytyy mennä. Jos hän tahtoo salata sen, ajattelee että se on jotenkin eri asia, se ei oikeastaan paranna tilannetta. Yritin sitäkin, että ihan vitun sama, mutta kun se ei vaan ole. Se ei toimi. Sen pitää lähteä ihmisestä itsestään, sen pitää olla hänessä jo ennen minua, ettei hän käytä alkoholia. Se ei ole mikään viikonloppuretriitti. Tiedostan kyllä, että tulen elämään selibaatissa lopun ikääni. Se ei juuri haittaa.

Minulla oli parisuhteessani silloin tällöin todella hyvä olla, oli hyviä aikoja ja mukavia muistoja, mutta lopultakin siinä oli liikaa yksipuolisuutta, kun minun vaikeammat neuroottiset kauteni tekivät kaikesta, ja etenkin seurustelusta aivan vitun yhdentekevää. Siksi olen ajatellut myös, etten minä kuulu myöskään normaalin perinteisen yksiavioiseen kaksijapuolilapsiseen perhekäsityksen piiriin, koska siinä on liian paljon asioita, joiden kanssa en kykene elämään. Ihmisellä on kuitenkin vain yksi elämä, ja suvun jatkaminen on ollut mielessä ihan siksi, että mulla on niin helvetin hieno suku. Ei minua kiinnosta nihilistien itkeminen siitä, että maapallolla on liikaa ihmisiä, vitun oikeassahan ne ovat, mutta kyllä luonto tekee tilaa. Koko ajan, jatkuvasti, ja kohta luultavasti entistä tehokkaammin ja suurella rytinällä. Kyllä tässä sen verran ihmisiä kuolee, että minulla on varaa pari kitukasvuista Kilpistä lisää tänne tuoda. Mutta en tahdo jämähtää paikalleen. Tietenkin joku asuntoautossa eläminen olisi aivan loistavan white trash-henkinen ajatus, mutta kukapa sellaistakaan jaksaisi katsoa?

4 kommenttia:

  1. kun lyhyen ajan sisällä tapahtuu paljon mullistavia ja raskaita asioita niin ihminen ymmärrettävästi ahdistuu ja hajoaa! ja varsinkin kun kyseessä on elämän tukipilarit niin saattaa tuntua siltä että matto vedetään alta... mutta sun isovanhemmat elää sun muistoissa eikä KUKAAN voi KOSKAAN viedä sun muistoja sulta pois!!! ei koskaan. ne on sun. oman menetykseni kohdalla paras ystäväni tokaisi viisaasti: (silloin ei kyllä siltä tuntunut mutta jälkeenpäin olen tajunnut hänen viisautensa) pitää olla onnellinen että on saanut kokea sellaista rakkautta ja ystävyyttä vaikka se niin musertavaa onkin... mutta silloin kun ikävöi ja koskee niin saatanasti niin ainakin tietää että on rakastanut... sulla on oikeus surra ja sulla on myös oikeus olla onnellinen.

    VastaaPoista
  2. ja lisäykseksi vielä että varmasti tulee olemaan pitkä prosessi ja omanikin on vielä vasta ihan alussa! mutta porskutellaan eteenpäin ja yritetään pitää päät pinnalla!

    VastaaPoista
  3. ja vaikka koittaa porskutella eteenpäin se ei tarkoita ettei enää välittäisi, muistaisi tai surisi!! tämän kaiken varmasti tiedätkin mutta muistutin itseäni tässä samalla.

    VastaaPoista
  4. Jep, kyllä tämä tästä vähitellen eteenpäin kulkee. Keikat ovat tällä hetkellä ainoa kiinnekohta elämässä,ainoa asia jolla on väliä, koska ne tuntuvat olevan ainoita hetkiä jolloin pääsen soittamaan näitä biisejä nähden ihmisten kanssa. Ne ovat täydellisen unohduksen ja kadotuksen hetkiä, jolloin mielessä ei ole yhtään mitään muuta. Se on täydellistä keskittymistä siihen, että vaikka kuinka sekoilet siinä, joka ikisen sanan on tultava ulos. Nämä auttavat enemmän kuin mikään varsinainen terapia. Tuntee osaavansa jotain, eikä tunne oloaan ihan mulkuksi koko aikaa.

    VastaaPoista