keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Henkisesti hajalla, osa 1

Pakko myöntää tässä vaiheessa elämää, että mä olen juuri nyt henkisesti hyvin loppu ja oikeastaan paskana. En tiedä miksi, tai osaisin sanoa moniakin syitä, mutta tämä väsymys itsessään johtuu ennemmin hämmennyksestä tämän kaiken edessä. Sitä on monta vuotta kuvitellut itsensä jo melko valmiina palettina, jonka toimintatavoista ja systeemeistä on perillä, ja loppuelämä olisi vain jonkinlaista kehittymistä ja paremmaksi tulemista siinä mitä on, sen sijaan että aika menisi etsimiseen. Yksi näistä suurista hämmentäjistä on työ. Kirjoitan tätä taas migreenin kourissa, joten pyydän anteeksi kirjoitusvirheitä ja sekoiluja ajatuksessa, vaikka yritän siivota niitä pois. "Aikuiset", eli omaan elämäänsä ja sen tasaisuuteen tottuneet ja mieltyneet ihmiset jaksavat aina valittaa nuoremmilleen kaikesta, ennen kaikkea siitä, miten paskoja nämä ovat tekemään töitä. Toki tämä on jatkunut läpi ihmiskunnan historian, mutta koska meillä on nyt internet, saamme kärsiä siitä sielläkin, minne tavallisimmin tarkoitamme tulla rentoutumaan.

Sanon, että jos nuoret tietäisivät mitä haluavat tehdä, he todellakin haluaisivat tehdä. Tämä aika tasapäistää koko maailman samalle viivalle, tekee kaikkien vitseistä samoja ja kaikkien mielenkiinnon kohteista samoja. Minkäänlaista omaa juttua on vaikeampi löytää, koska ei oikeastaan tiedetä mikä se minä on, tai miten se toimii. Minä olen perinyt perheeltäni helvetillisen työmoraalin, joka ei salli löysäilyä tai lipsumista. Niin kauan kuin työ on motivoivaa, minulla riittää intoa motivoida itseni tekemään sitä. Harhailen. Suoraan pointtin: Nuoria ei todellakaan pelota tehdä töitä, he haluavat tehdä töitä. Ei vain ole heidän vikansa, että työyhteisöt on täytetty omaan työhönsä sopimattomilla ihmisillä, jolloin kaikenlainen into tehdä omaa, mielekästä työtä alkaa rakoilla huomattavasti. Eikä mielestäni ole mitään myrkyllisempää yhteiskunnassa, kuin se että se saa nuoret vihaamaan sitä, mitä he rakastavat. Mikäli tällaiseen ei kiinnitetä huomiota ja pyritä muuttamaan asenteita työympäristöissä, on turha itkeä siitä ettei nuorilla ole mitään intoa kuulua maailmaan, joka on katkera, selkään puukottava, masentava ja ahdistava. Sellaiselle keskisormen näyttäminen, sellaisesta maailmasta kieltäytyminen, toisenlaisen maailman rakentamisen toivossa, on tässä tilanteessa todellakin ennen kaikkea oikeutettu ja hyvä teko.

Kyllä, puhun omakohtaisesta kokemuksestani. Työ menee tällä hetkellä melko matalalle omassa arvohierarkiassani, eikä todellakaan nuorten takia. Jos huomaa laskevansa päiviä kouluun pääsemiseen, niin työssä on ehkä jotakin sellaista, joka ei nyt ihan natsaa. Teen sen kuitenkin niin hyvin kuin kykenen, ja silti saa kuunnella paskaa. On nähty ennenkin, että tämä pää ottaa lyöntejä vain tiettyyn rajaan asti, ja siihen rajaan voin olla yhtä hymyä ja pyytää ystävällisesti lopettamaan. Sen jälkeen repeää hermo, ja kannattaa pitää huoli että Cut To Fitillä on kiertue, ja tilanne pääsee rauhoittumaan luonnollista tietä. Toisaalta nyt kun olen yrittänyt purkaa kaikkea työn kautta, onnistumatta kuitenkaan juuri nauttimaan siitä, olen tuntenut oloni ihan vitun tyhjäksi. Ja tuossa kohtaa käytetty tehostettu ilmaus on todellakin ollut tarpeellinen. Olen avannut tämän kirjoitusikkunan noin miljoona kertaa useammin, kuin mitä olen kirjoittanut, saamatta mitään ulos. Olen ollut ahdistunut, koska työtä vastaavassa määrässä ei ole ollut tarjolla musiikkihommia, töiden takia en ole kyennyt kirjoittamaan ja sotkemaankaan samalla tavalla. Se on ollut yksinomaan rajoittava tekijä, ahdistava ja masentava asia. Ja edelleen, ei todellakaan itse työn takia. Työ on ainoaa työtä, jota jaksaisin tehdä yli puolen vuoden jaksoa. Ainakin luulen niin. Nyt en kyllä enää ole yhtään niin varma.

Toki tässä nyt on paljon muitakin asioita, jotka vituttavat ja vetävät syvemmälle tähän olemassaolon suohon, mutta koska olen purkanut itseäni lähinnä työn kautta, se kostautuu myös tässä, kun suurin vitutus eskaloituu työtä kohtaan. Kun tekee musiikkia enemmän, on turvallista purkaa turhautumistaan siihen, koska se tuottaa jotain todellista, jota ei aiemmin ollut olemassa. Monesti aiemmin selittämäni palaminen: alkutilanne->tuli/räjädhys-> palamistuote. Näytössäkin sai kuulla, että vaikea arvioida, kun eivät he voi tietää mitä minun päässäni liikkuu. Siinäpä suurin pointti onkin. Monessa tilanteessa voisin vastata, voisin olla vaikea, voisin vittuilla, vängätä ja vääntää. Aivokapasiteetista tai järjenjuoksusta se ei jää kiinni. Voisin myllyttää näitä ihmisiä henkisesti ihan mennentullen, mutta kun tähän "älylliseen ja humanistiseen ihmisten kohtaamiseen" kuuluu vähän jotenkin niinkuin keskeisenä ajatuksena myös se, että ei kaadeta omaa paskaa muiden niskaan, vaikka muilla olisikin jo kolmas saavi menossa. Siksipä olen jatkuvasti purrut kieltäni, hillinnyt itseäni, padonnut kaikki ne loistavat one-linerit ja vastaukset sisääni, ollut mieluummin apaattinen kuin aggressiivinen. Tänään käytiin lähellä rajaa, mutta jäätiin sen alapuolelle. Minä pidän ajatukseni ja mielipiteeni itselläni, kunnes joku niistä kysyy. Siinäkin tilanteessa annan luultavasti nopean referaatin siitä tulkinnasta, joka minulle on siitä tilanteesta jäänyt. Se, että tämä kuva miellytä kysyjää, ei varsinaisesti ole millään tavalla minua koskeva tai kiinnostava asia. Olen mieluummin rehellinen, kuin kenenkään puolella. Jos voin sanoa näkemykseni suoraan pahoinpitelyistä tunnetuille rikollisille, voin sanoa sen suoraan myös pomolleni.

5 kommenttia:

  1. Olisi hienoa, kun oppisi tuollaisen taidon kuin purra kieltä. Miulla on tapana töksäytellä asiat suoraan päin naamaa ja siitä kärsii sitten aina välillä vähän niinkon kaikki. Joskushan se on ihan hyvästä, mutta ei todellakaan aina. Kaipa sitä kouluttautuessaan oppii. Ja jos ei, niin varmaan pitää hankkia uusi ammatti, asiakaspalvelutyössä kun ei kauheasti varmaan voi vittuilla.

    VastaaPoista
  2. Siksi musta ei asiakaspalveluhommiin olisikaan, koska tuollaisissa lyhytaikaisissa kontakteissa, niinku asiakkaan ja työntekijän välillä, se olis varmasti pelkkää pään aukomista. Mutta kun "työhenkilöille" pitäis pystyä puhumaan vähän kauemmin, niin koitan pitää mölyt mahassa ja sonnan sisällä. Ja vaikka muut eivät ehkä hallitse tuota psykologiaa ja ihmisten välisiä kommunikaatiotaitoja ihan yhtä hyvin, ei ole minun hommani edes huomauttaa siitä heille. Sittenpä vaikutan työyhteisön silmissä apaattiselta tuppisuulta, se ei oikeastaan kiinnosta minua mikä heidän tulkintansa siitä helvetin vaikeasti ylläpidetystä hiljaisuudesta oikein on..

    VastaaPoista
  3. Tuossa on aika kovasti semmonen vaara, että jossain vaiheessa räjähdät ihan vitun kovaa. Mie tein sitä ennen ja voi vittu että siitä aina seuras kaikkea paskaa. En tiiä kyllä, että onko se vaan ollut joku murrosiän juttu. Ei tällä iällä kauheesti voi vielä sanoa. Mutta jotenkin se purkautuu, toivottavasti hyvää reittiä.

    Miun äiti on aina yrittänyt opettaa mulle, että jos ja kun ei saa pidettyä naamaa kiinni, niin pitää piilovittuilla hyvin. Koska silloin ei pahoita kenenkään mieltä ja saa salaa tyydytystä siitä, kun toinen on niin "tyhmä" ettei tajua. Äiti varmaan on aika samanlainen miun kanssa tuossa naamanaukomisessa...

    VastaaPoista
  4. Vähän niin kuin siitä syystä mulla tämä kirjoitus- ja musiikkitouhu tässä elämässä onkin, ja nämä mahdolliset ylilyönnit ovat vain merkkejä siitä ettei minulla riitä aika purkaa niitä mitään muuta kautta. Se näkyy heti kaikessa, jos ei pääse huutamaan.

    Helpompaa on silloin, kun Cut To Fitin pari seuraavaa kuukautta näyttää riittävän täydeltä, että tietää että on tulossa keikkoja, mutta nyt on tiedossa neljä keikkaa, joista yksi on huomenna ja kaksi loppukuusta. Toki se nyt on jo melkein enemmän kuin keskiverto "Puhutaan enemmän kuin soitetaan"-hevibändillä, ja kuitenkin aika hyvin musiikilla, jolle 99% elävistä olennoista sanoo "vittu mitä paskaa.", mutta silti niitä voisi olla paljon enemmän, ennen kuin saisin yöni nukuttua. Se on ainoa asia mitä osaan tehdä, ja lisäksi välttämätöntä mun mielenterveydelle ja pitemmällä tähtäimellä myös hengissä pysymiselle.

    VastaaPoista
  5. Mie en oo ikinä osannut tehdä musiikkia mitenkään. Mutta olen aina purkanut tunteitani musiikin kautta, kuuntelemalla sitä. Musiikki, josta näkee selvästi, että se on tehty jonkun tunteen tai tunteiden vallassa, on mahtavaa. Siihen kun voi samaistua niin yhtäkkiä on vähän kevyhempi olo.

    VastaaPoista