sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Kotiuduin Tampereelta

Koitin kirjoittaa jo autossa tullessa, mutta näköjään siitä ei tullut taas lasta eikä paskaa. Oltiin siis soittamassa Tampereella, Hertassa. Tampere on tietyllä tapaa kyllä yksi maailman ehdottomasti hienoimmista paikoista, juurettoman Lahden ohella se on suomalaisen anarkian kehto. Siinä missä lahtelainen anarkia tarkoittaa lähinnä vapaasti rehottavaa huumekauppaa, jengejä ja väkivaltaa, Tampere hengittää tietynlaista kulttuurillista anarkiaa koko ajan. Tamperelaiset osoittavat mieltänsä joka vitun asiassa, ja kun tamperelaiset osoittavat mieltänsä, ne laittavat paikkoja palamaan ja heittelevät kiviä Nordean ikkunaan, he pitävät meteliä ja huolen siitä että heidät huomataan. Toki sielläkin punk-skene pyörii lähinnä toisaalta sekakäyttäjien ja toisaalta kiihkostreittareiden harteilla, mutta silti se jotenkin ihmeellisesti vain toimii. Se on kansalaisaktivismia, siellä ihmiset nousevat perseiltään ja tekevät asioita itse. Siitä loistavana esimerkkinä on vaikkapa Vastavirta, ja sen kodikas Yläkerta, jossa on useamman kerran odotettu kahvikupin ääressä soundchekkien tai keikkojen alkua. Hertta oli hyvin samanhenkinen paikka. Meitä kohdeltiin ihmisinä, mikä ei aina varsinkaan tuolla etelämmässä ole itsestäänselvyys. Siellä oli todella mukava olla, ja vaikka minulla on jokin ongelma toisten olkkareissa huutamisen kanssa, sain itsestäni puristettua ulos ihan suhteellisen paljon mökää ja eloa. Ehkä se johtuu siinä, että nyt jokainen keikka todellakin on minulle henkireikä, kun tuntuu että kaikki niiden ympärillä on pelkkää paskaa, ja minun todellakin on pakko saada huudettua nämä asiat ulos.

Vili vittuili mulle siitä että puhun liian nopeasti, eikä kukaan saa mitään selvää, mutta se on niiden ongelma. Siinä on sellainen savolainen syke päällä koko ajan, pitää puhua ihan vitun nopeasti silloinkin kun ei huuda. Keikka oli mielestäni kuitenkin hyvän puolella, mutta näitä asioita ei tavallaan enää osaakaan ottaa itsestäänselvyytenä. Meillä kerkesi ehkä kolme keikkaa mennä jossain välissä vähän puolivaloilla, ja se kyllä riitti merkiksi että nyt pitää vaihtaa biisejä taas ja sekoitella pakkaa vähän. Nyt on melko hyvä, alkupaletiksi otettiin että aloitetaan Consumer-Gatherersillä, sitten vedetään Children of the Cold War ja Hiljaisuus, ja siitä eteenpäin kaikki on taas meikäläisen dadaistista tajunnanvirtaa, tai Vililtä kysyessä Noidankehää. Se on kyllä yksi munkin henkilökohtaisia lempibiisejä soittaa livenä, se "kertsi" on vaan niin saatanan hyvä, siihen saa aina järjettömän latauksen.

Fuck The Facts oli livenä todella vitun kova. Pakko sanoa, että me ollaan aika onnekkaita kun on päästy soittelemaan niin monien hyvien bändien kanssa, eikä tarvitse vain kohteliaisuuttaan komppailla. Kaikkien melodioiden ja muiden kanssa mietin, että mitenhän ne toimivat livenä, mutta ne kyllä pelitti todella vitun hyvin. Ja se laulaja oli sanalla sanottuna ihana. Teki mieli tuoda se kotiin ja lukea sille runoja, kattoa kun se syö ja puhuu. Se oli ihan järjettömän nätti, menin ihan hämilleni ja sönkötin sille jotain siitä miten mun keikkahousut haisee ihan vanhoille perunoille, kun ne on muhineet autossa pesemättä yön yli. Smooooth operator. Nolasin itseni miljoona kertaa ja tuli melko Forrest Gump-olo. Mama told me they're my magic boots.... No, ehkä sain pelastettua siinä keikan aikana vähän kun hetken ihmettelyn jälkeen tajusin, että sillä oli mikkipiuhat irti ja syöksyin lattialle laittamaan ne kiinni. En kyllä aluksi edes huomannut, että ne irtosi, niin pienestä tytöstä lähti ihan järjetön ääni. Basistin kanssa klikkasi melkein saman tien, naureskeltiin meidän bändin nimelle ja basisteille. Mietin, että josko menisi tiistaina vielä Helsinkiin kattomaan niitä ja Famine Yearia ja Nothing More To Eatia, jos joku haluaisi lähteä mukaan tai lainata autoa niin arvostan.

Tämä Suomen sahaaminen on kyllä suunnilleen siisteintä mitä voi tehdä, en oikeasti keksi kovin montaa hienompaa asiaa, kuin tämä bändi ja tämä elämä just nyt. Kaikki on hetken aikaa ihan vitun siistiä, eikä kukaan voi ottaa tätä multa pois. Huomenna puoli yhteentoista töihin, ja masentumaan taas viimeiseksi kokonaiseksi viikoksi. Tämä kaksi kuukautta on tuntunut jo ainakin vuodelta, enkä nyt oikeastaan toivo muuta, kuin sen loppua. Osasinpa laskeutua taas jo tuolle pimeälle puolelle, kun vielä piti olla vitun siistiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti