Tätätätätätätätätätää-pu-prrr-prrr-pa!

Viimeinen työilta takana, nyt vielä maanantai. Menee helposti. Viikonloppuna on pakko päästä soittamaan jotain raskasta, mistä tulisi vähän parempi mieli. Jos ei ihan Cut To Fit treenejä sentään, niin jotain jamittelua kuitenkin. Olisi se kiva niitäkin taas vedellä, mutta Eetulla taisi huomenna olla toisen bändin treenit. Varmaan Vililläkin, mutta voihan sitä kysyä. Olen tässä viimeisen kahden-kolmen päivän aikana soittanut sähkökitaraa varmaan enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. On ollut melko siistiä, ja alkaa tuo paSGa tuntua taas vähän paremmalta lapasessa, riffejä tulee sen kuin vaan ottaa ja soittaa ne ulos. Siitä tulee aina hyvä fiilis, tuntuu että ei ole ihan tyhjän päällä kun aletaan seuraavaa levyä tehdä. Tosin Vili tahtoi että tehdään 7" splitti jonkun kanssa, jolle se tekee sitten ne 4-5 biisiä. Passaa minulle kyllä hyvin, taidettiin me neljää jo kokeillakin tuossa ennen joulua. Itseasiassa viimeiset treenit, joissa on kokeiltu uusia biisejä, ovat olleet samana päivänä kun pappakin kuoli. Ei ole sen jälkeen juuri treenailtu muutenkaan, ehkä kahdesti tai kolmesti tässä neljän kuukauden aikana. Keikkojakin on soitettu enemmän.

Mistä tuli mieleeni, että olen suhteellisen innoissani siitä, että seuraavaksi päästään soittamaan 13.4 Resistori-klubille Kuopioon. Oltiin siellä viime syksynä, ja se oli ihan vitun kivaa. Olen aina tykännyt Kuopiosta kaupunkina ylipäätään, siellä on ollut hyvä fiilis ja mukava soittaa. Nyt saadaan sitten tehtyä paitojakin lisää tässä ihan just kohta, ja toivottavasti niillä saisi lunastettua ainakin bensoja keikkapaikoille, jos ei nyt ihan sentään rahoiksi lyömään. Pitää seuraavaksi kyllä sitten saada ne vitun Havoc Supremet pois jaloista pyörimästä ja kansiin ja hyllyyn keräämään pölyä. Se on hyvä levy kyllä, mutta oma katse on jo jossain niin kaukana tulevaisuudessa, että sen suhteen saamattomuus vähän vituttaa. Toisaalta kyse on vain kylmästi rahasta, ei ole ollut olemassa mitään rahaa, millä niitä olisi saanut tehtyä. Itse tekemisen paskoja puolia on vain ja ainoastaan se, että raha määrää asioista, mutta enpä usko että voi olla tilannetta, missä se ei rajoittaisi musiikin tekoa. Tahtoisin palata taas siihen "luonnolliseen" 2-3 levyä ja monta keikkaa vuodessa, koska sellaiseen tämä bändi on tarkoitettu. Tämä himmailu tuntuu vähän hölmöltä, kun tämä on kuitenkin ainoa asia, minkä koen elämässäni tärkeäksi juuri nyt. Millään muulla ei ole väliä oikeastaan hevon vittua.

Pitäisi taas varmaan kohta järkätä The Arson Projectille jonkin sortin kiertue, Niklas oli pyytänyt laittamaan sähköpostia. Se on nyt jossain päin Indonesiaa, ja kello on siellä puolella vähän mitä sattuu, odottelen vastausta, että tiedän mitä asiaa sillä oikein on. Ja venailen Raxia yöksi, kun se on tuolla kylillä sekoilemassa. Arvatkaa mikä levy soi? Fuck The Factsin Disgorge Mexico, pitkästä aikaa raskaamman puoleinen ja pitempi levy, jonka olen jaksanut kuunnella useammin kuin kerran. Toki se on julkaistu jo vitun kauan sitten, mutta mä olen vähän hidas syttymään näille jutuille, ja kuten usein, bändin livenä näkeminen avaa paremmin sitä käsitystä siitä mikä on homman nimi. Siksi kaikki bändit pitäisi aina nähdä ensin livenä, ja vasta sitten kuunnella niitä levyltä, koska sillä tavoin lätyskät aukeavat paremmin, kun ne on jo valmiiksi sidottu joihinkin kokemuksiin tuolla hermostojen verkossa. Ei mene niin kauan aikaa siihen, että sinun oma elämäsi antaa niille jonkun värin, fiiliksen ja maiseman päässäsi, kun niille on olemassa jo valmiina joku konteksti johon niitä voi palapelinomaisesti liittää täydentämään näkemystään yhtyeestä.

Tänään on tullut jostain syystä mietittyä asioita vähän taaksepäin, ja on melko hyvä fiilis viimeisestä kolmesta vuodesta Cut To Fitin kanssa. Ei voi kuin hymyillä kun ajattelee miten järjettömän hauskaa tämä on jo tähän mennessä ollut. On saatu soittaa päälle 50 keikkaa ja tehdä 6 levyä, jokuhan itkee ettei vartti ole levyn mitta, mutta miksi ei? Ei meidän biisit niin hyviä ole, että kukaan jaksaisi puolen tunnin levyä kuunnella kuitenkaan. Joten ihan hyvin sen voi sitten pitää sellaisena, että sen jaksaa kuunnellakin. Lisäksi on saanut soitella melko paljon kaiken maailman ulkomaan elävien kanssa, saanut täältä Suomestakin enemmän kavereita kuin mitä olen koskaan tuntenut ihmisiä, ja saanut elämään monellakin tavalla tärkeimmän kanavan, mitä kautta toteuttaa itseään niin kansitaiteissa, sanoissa, kuin musiikissakin. Se on tehnyt tämän kirjoittamisenkin osaltaan jotenkin luonnollisemmaksi osaksi kaikkea, muuten voisi olla vähän irtonaista kirjoittaa jotain random gonzoilua köyhyysrajan alapuolelta. Olen muuten käynyt sen yläpuolella elämässäni tasan kerran, rippijuhlien jälkeen, kun minulla oli yli tonni rahaa. Voi miten vitun tyhmästi sekin raha kuitenkin meni. Niin se aina menee. En tahdo pitää sitä käsissäni, siitä tulee epämukava ja luonnoton olo. Bändihommat tarjoaa onneksi aina ratkaisun myös ongelmaan "mihin työntää kaikki tämä ylimääräinen raha!?"

Piirsin taas pari sarjakuvaa vikan työillan kunniaksi.

Hintin ihmeelliset seikkailut osa mikälie

Vitun kiltti siili

Olisko aika keksiä joku oma sarjakuvahahmo, eikä vaan vittuilla muiden jutuille?

Vituttaa niin että viikset kasvaa.

Olen oppinut itsestäni paljon. Ensinnäkin sen, että huutaminen on ainoa vitun asia, jota osaan ja tahdon tehdä niin pitkään kuin se tuntuu luonnolliselta. Ja sitten kun ei, toivon että blues ja kähinä tuntuu luonnolliselta. Työtä voin tehdä koko ajan sivussa, mutta paskoista työyhteisöistä en aio kärsiä. Kestäkööt itse toisiaan helveteissä, joita rakentelevat. Olen oppinut myös sen, että minulla on melko pitkä pinna sen suhteen, etten ala tuhota ihmisiä henkisesti vaikka ne todellakin olisivat jo ansainneet sen. Jostain tuolta koulun penkiltä jäänyt päähän häivähdys humanismia sen suhteen, että voi pitää päänsä kiinni jos ei ole hyvää sanottavaa. Konfliktien hakeminen turhanpäiten on tarpeetonta, koska joskus niihin ajaudutaan kuitenkin väistämättä. Mieluummin säästelee energiaansa siihen. Vaikka tämä on ympärillä olevien ihmisten kannalta turvallisempaa ja sovinnaisempaa, se on aina tuhoisampaa ihmiselle itselleen, koska sitten koko paska kääntyy entistä vahvemmin sisään päin, ja tulee herkemmin ylilyöntejä niissä harvoissa tilanteissa, joissa pääsee sitä purkamaan. Toisaalta ne myös tuntuvat aivan helvetin paljon paremmalta. Yksikään seksikokemus ei ole vastannut mulle kolmen viimeisen keikan vapautusta.

Olen myös huomannut selvän korrelaation vitutuksen ja viiksien kasvamisen välillä. Se on kuin lannoite, tai ehkä nimenomaan juurikin lannoite, kun paskaa sataa niskaan ja voit vain ottaa sen vastaan. Viikset kasvavat kohinalla, ja tällaiset minunkin, silminnäkijähavaintojen mukaan, "Dali-viikset" sudit ovat tulleet lärviin ihan muutamissa viikoissa. Toisaalta eihän tällaisen tiedon pitäisi olla mikään yllätys kenellekään, katsellaan vain pari vuosikymmentä vanhoja valokuvia ysärilaman ajalta, ja voin sanoa että aika vitun harvassa ovat viiksettömät miehet. Siksi niitä kai nytkin kasvatellaan, kun taloudellinen tilanne ja maailmantila ylipäätään on heikompi, ja kaikkia vituttaa todella paljon enemmän, kuin vaikkapa kuusi vuotta sitten. Voin vain kuvitella, miten hirveää kaikilla niillä on, joilla ei ole mitään haavaa, mistä vuotaa pahaa verta pois. Minulla on kuitenkin näin monta, ja silti minulla on näin pitkät viikset.

Vähän vielä lämmittää jossain sydänalassa tiistain meiningit ja tietysti myös Mel, mutta tämän työpäivän kireä ilmapiiri oli kyllä aivan omiaan romuttamaan fiiliksiä. Huomenna on viimeinen ilta nuorisotalolla, sitten jäljellä on vain maanantain päivä miesten kesken. Viikonloppuna on pakko päästä soittamaan jotain ihan saatanan raskasta, ei tästä muuten tule yhtään mitään. Pakko purkaa taas oloaan johonkin. Kaksi kuukautta ehkä ei nyt syvimmässä itseinhossa ja -halveksunnassa koko elämäni aikana, mutta ollut kyllä selkeästi taas heikompi kausi. Oikeastaan kun se ei ole edes niin suuressa kaavassa keskittynyt itseen ja omiin ominaisuuksiin, vaan ulkoisten tekijöiden vaikutukseen omassa persoonassa. Siihen miten aina hirttää kiinni kun täytyy pitää kaikki pahat sanat sisällä, eikä hyviä olekaan missään tallessa tai varastossa yhtään. Naivia piilovittuilua en ole ottanut välineeksi, koska se on liian helppoa ja merkityksetöntä. Ironia ja sarkasmi on hakattu jo henkihieveriin kaikilla niitä kohtaan tehdyillä vääryyksillä, niin kaipa tässä maailmassa on hyvä olla edes pari sellaista, jotka puhuvat suoraan. Vitun venkoilijat, pelkäätte itseänne. Nyt on oikeastaan kaivettava täältä kovalevyn uumenista Famine Year Jerelle niminen kansio, josta löytyy keikkasetin takia kasetin biisit digitaalisena. Laitan soimaan kappaleen Misanthropolis, ja nojaan rikkinäisellä tuolillani taaksepäin, annan Peten huudella tuolta vihaansa ihmisiä ja niiden maailmaa kohtaan. En voi sitä paremmin sanoa.

Working Class Zero

Machines make the most beautiful sound
Industrial music in factory lounge
Exhausted slaves make new notes every day
Playing the chords of humiliation

In this inhumane race
Not a single person remains
The machines take your place

Working class zero
Pounds his life
Through the nothingness he feels
To become something he will never be
Until one day..
Hammers come down!

Kuten muutkin biisit, tämä on melko selkeä tapaus. Eetun riffit, yhdet parhaista mitä se on koskaan saanut aikaan. Siinä on aika paljon punkkia (tai nu-metallia) kun se tahtoo aina soittaa samaa riffiä eri kompilla, sillehän tuokin biisi melko vahvasti nojaa. Alussa on sample, jossa Vili kertoo kännissä juuri työt aloittaneena, mitä mieltä on töistä. Äkkiä se mieli muuttui siitäkin huolimatta. Oikeastaan tämä ei edes kerro varsinaisesti työn teosta, tai työn tekijöistä, vaan siitä miten sen merkitys ihmisen elämässä tulee vähenemään koko ajan, ja ihmiset saavat vain vahtia koneita ja katsoa kun ne tekevät heidän työnsä. Mielestäni se ei täytä niitä edellytyksiä, joista puhutaan kun sanotaan että työ on ihmisen psyykkiselle hyvinvoinnille välttämätöntä. Niin on, fyysinen työ, jonka jälkeä saa ihailla, sosiaaliset kontaktit ja yhteinen viha pomoa kohtaan luovat yhteenkuuluvuutta ja tietynlaisen henkisen turvaverkon, mutta jos vaihdat vuoroa ja vahdit yksin jotain vitun paahtoleipälinjoja, niin sillä ei ole mitään tekemistä tällaisen kanssa. Olisin halunnut tähän biisiin samplena Oululaisen tehtaan koneiden hurinaa, mutta Eetun työsopimus loppui juuri paskaan aikaan. Nythän se siis on taas samassa talossa töissä. Mutta ehkä ne olisivat pilanneet koko paskan, olisin vaan tahtonut sellaisen Brutal Truthin ekojen levyjen fiiliksen siihen.

Työstäkin olen jauhanut monesti, mutta silti se mietityttää ja ihmetyttää minua yhä. Luulin jo löytäneeni oman alani, joka siis on helvetin kaukana tuollaisesta nollailuduunista, mutta viimeiset kaksi kuukautta ovat osoittaneet minulle, miten helvetin paljon henkilökemioilla on tekemistä työn kanssa. Ja voitte olla ihan varmoja, että hyvällä porukalla rakentelen aitoja tai teen lumihommiakin, mutta paskalla porukalla en tee edes sitä työtä, jota rakastan muuten. Joku sanoo että työkavereitaan ei voi valita, vitut. Kyllä voi. Ei sinun tarvitse vittupäitä kestää ihan vain siksi että joku muu ei osaa sanoa omilleen ei. Toki työnäkymät eivät ole kauhean hyviä kenellekään, ja asuntolainat hiertävät kaulaan punaisia naarmujaan, mutta jos näin vapaan miehen näkökulmasta ajatellaan, niin ennemmin otan potkut ja mielenrauhan, kuin rahat ja vittupäät. Mikäli ei ole tuollaisia taloudellisia köysiä kaulassa, työttömyyden ero työllistymiseen on oikeastaan vain se, että sinulla on enemmän vapaa-aikaa, ja koko ajan nälkä. Nyt olen tehnyt kaksi kuukautta töitä, on mennyt vapaa-aika ja on ollut koko ajan nälkä. Joten kaikki on edelleenkin aina vain tilanteesta kiinni, eikä tuossakaan hommassa mikään ole itsestäänselvää.

Joskus olen myös keikoilta sanonut, että tämä idea tähän olisi pöllitty Feastemilta. On se vähän, mutta siinä missä Feastem mesoaa duunin tekemisestä ja vitutuksesta, tässä vituttaa juuri se duunin vähäisyys suhteessa vitutukseen itseensä. Joskus ne vasarat sitten tulevat väkisin alas, vaikka kuinka koitat pitää kaiken paskan sisällä (näiltä osin se on pöllitty vähän Feastemilta) ja nousta työn sankariksi, vaikkei sellaisia ole enää olemassakaan. Se on kommunistinen ihanne, ja sinä elät nyt kapitalistisessa maailmassa. Työ tekijäänsä siittää, luvatta ja takaapäin. Pomot elävät omaa kapitalistista unelmaansa, ja koittavat uskotella sinulle, että se kommunistinenkin olisi vielä joskus mahdollinen, kun nyt vain teet töitä ihan vitusti. Pöllittyä tässä biisissä on sen sijaan alun snarefilli, joka on otettu Nothing More To Eatin Mo' Money biisistä. Se on tribuutti, ja toivomme sen ohjaavan tavallaan sen levyn äärelle, samoin kuin Edustuksellisessa Byrokratiassa (josta en viitsinyt enää omaa pätkää kirjoittaa, vaikka siinä tekstissä vitusti ruodittavaa ehkä olisikin, mutta koin että sitä on täällä nyt jauhettu jo aika paljon) intron päälle lähtevä huuto on omanlaisensa tribuutti Nistikolle. Eli ollaan pöllitty juttuja, jotta te pällit tajuaisitte joskus aikanaan noita levyjä kuunnellessanne, että ei vittu, Cut To Fit on pölliny näiltä juttuja. Silloin sitä ei sanota varastamiseksi, vaan alluusioiden rakentamiseksi.

Eilinen grindi-ilta

Eilisilta oli aika helvetin mukava. Pääsin töistä jo suhteellisen hyvissä ajoin, vissiin puoli yhdeltätoista, sitten odottelin että matkaseurani Raxi Raatikainen saa itsensä ylös ja siihen kuntoon että karautti meidän Wolksvagenin valmistaman hävittäjän (ainakin minun käsissä tuota MIGiä on syytä kutsua hävittäjäksi, kun tajuan noista autoista ja niiden ajamisesta ihan vitusti.) tuohon pihaan, josta sitten lähdettiin ajelemaan kohti Helsinkiä. Oltiin kaupungissa jo neljän aikaan ja mietittiin että mitäs vittua sitä nyt tekisi. No parkkeerattiin auto sitten jonnekin siihen Kallion huudeille ja naureskeltiin että tämä on aivan kuin joku PikkuLahti, ihan samanlainen ajelehtijoiden ja vetelehtijöiden kaupunginosa, jossa käsittääkseni nuo huumeetkin pyörii melkein samalla volyymillä kuin täällä. Talotkin oli vielä 50-luvulla, ihan niinkuin täälläkin! Metrolla mentiin sitten Kamppiin, käytiin syömässä helvetin hyvässä paikassa, toisaalta kahden päivän nälkälakon jälkeen mikä tahansa ravintola on helvetin hyvä. Gonzoiltiin siinä vielä vähän miten sattuu ympäri kylää, käytiin rahattomana levykaupassa ja pummikahvilla, oli koko ajan vähän "mun kotjhi ei ooo tjhäällä"-olo.

Lopulta mentiin tuntia ennen alakerran avautumista Lepakkomieheen odottelemaan, katottiin siinä sitä big bang theorya, jonka pointtia en ole koskaan tajunnut, ja simpsoneita. Tuttuja ramppasi rappusissa koko ajan, oli kiva nähdä kaikkia, en ole Helsingissäkään käynyt oikeastaan kuin kai joulukuun alussa viimeksi. Silloinkin vaan huutamassa Famine Yearin keikan ja lähdin heti takaisin himaan. Oli melko kiireinen se nimenomainen viikonloppu.. Näin myös noita vanhoja bändikavereita, kun Lassi ja Sieni Santeri tuli omista treeneistään. Hassua, että juuri toissapäivänä löysin vaatehuoneen perukoilta ikivanhan Chaosphere t-paidan, mikä alkaa kyllä olla jo aika KVLT-kamaa, mikäli sellaista minun elämästäni voi löytää. Ja tänä aamuna tuli bändrekisteristä viesti, että oonko muistanut päivitellä sen yhtyeen tietoja. Mikä on ensimmäinen asia, jonka 16-vuotias tekee keksiessään bändille nimen? laittaa sen bändirekisteriin. Koko paskaa ei ole ollut olemassa kuitenkaan ainakaan neljään vuoteen..

Famine Year aloitti soittelemalla uudet biisit, ja oon vähemmän salaa ihan vitun kateellinen siitä, miten helvetin hyviä biisejä ne jätkät vääntää, ja toisekseen Petelle kun se on vaan niin helvetin kova jätkä. Oikeasti, mikä vaan sen laulama lätyskä pieksee mennen tullen melkein kaiken muun kaman mitä tässä maassa on tehty. Jos ette muka ole tutustuneet, niin Feastemin World Delirium tai mikä tahansa Famine Yearin demo tai uusin 7" on loistava tapa aloittaa. Niitä biisejä oli todella hauska vetää tuurauskeikoillakin livenä, koska sovitukset on ihan vitun tiukkoja. Lepakkomiehessä on muuteltu paikkoja, tykkäsin itse tosi paljon siitä että pöydät ja tuolit on roudattu siitä edestä pois, koska niinä harvoina kertoina, kun mä olen siellä soittanut, olen melkein lyönyt pääni niihin. Mutta olisi sinne pari tuolia ehkä voinut säästää sivuille, että jos väsähdys iskee niin voi rojahtaa lepäilemään. Muuten oli kyllä paljon parempi.

Ai joo, myös seinien demppailu vaikka vain räsymatoilla tekisi ihmeitä ainakin alavireissä möyrijöille, koska Nothing More To Eat murisi ja mölisi melko tasaisena puurona, vaikka salissa oli melko paljon ihmisiäkin. Saa niiden seinien sointia vähemmälle niin homma selkiytyy, en epäile etteikö soittopuolesta vastaavat tätä jo tietäisi. Nothing More To Eat on aina yhtä hauska nähdä livenä, vaikka vanhemmat keikkahitit olikin vähemmällä ja tiesin uusista biiseistä vain muutaman, edellä mainitusta puuroutumisesta johtuen oli ehkä vähän vaikea saada tolkkua niistäkään. Mutta psykedeelisen suomenruotsalaiset välispiikit ja jätkien rento asenne tekee jokaisesta keikasta aina megabileet. Mua myös aina ihmetyttää se, että miten nuo löytää joka vitun huoneesta jotain minkä päälle kiivetä! Ne on aina roikkumassa jossain helvetin korkeelta tai seisoo jonkun monitoripinon päällä, jota mä en ole edes huomannut olevan.

Fuck The Factsia olin katellut koko maanantain youtubesta enemmän ja vähemmän, osa biiseistäkin oli kerennyt tarttua jo paremmin takaraivoon, se on ihan helvetin hypnoottista kamaa kun siihen pääsee sisään. Jotenkin tuntuu että kun menee Youtubeen, kirjoittaa siihen vain ekana Fuck The Facts. Ja sitten sitä vaan uppoaa sinne mesoamisen suohon. Se on helvetin hyvä bändi, ja eilinen keikka niiltä oli yksi kovimpia mitä olen nähnyt näitä ulkomaan ihmeitä pällistellessäni. Kaikki olivat helvetin mukaviakin, ja sanoin Toponille, että jos ne tulevat taas Eurooppaan ja tarvitsevat lämppäriä niin me lähdetään niiden matkaan ilmaiseksi. Otetaan henkiläauto ja teltta ja ajellaan niiden perässä. Jotenkin tuntui synkkaavan koko porukan kanssa saman tien ihan järjettömän hyvin, ja tuli saman tien ikävä jo melkein siinä kun tiesi, ettei näitä ihmisiä näe välttämättä enää koskaan. Melanien kanssa keskusteltiin siitäkin miten tämä homma tekee puolipakostakin ihmisestä paljon sosiaalisemman, kun ainoat oikeat ystävät ovat oikeastaan löytyneet soittamisen kautta, ja nähdäkseen niitä ihmisiä on pakko järjestää yhteisiä keikkoja. Samalla tavalla tuntuu, että näiden meidän ulkomaalaisten vieraiden kanssa on aina löytynyt ihan heti jonkinlainen yhteinen sävel, mistä syystä noita keikkoja on myös helvetin kiva järjestää. Tämän sulavan aasinsillan kautta ilmoitan teille, että tämän vuotiset Lahden grindibileet ovat perjantaina 8.6 ja siellä soittaa
Death Toll 80k
Spawn From Deceit
Famine Year
Slash Dementia
ja joku yksi vielä, kun me ei päästä. Vili menee Sweden Rockiin katselemaan King Diamondia, mietin että pitäiskö opetella soittamaan blastia ja vetää Eetun kanssa joku duokeikka jollain muulla nimellä.

Pitää tuosta eilisestä sanoa vielä sen verta, että 8 euroa maksavaksi tiistai-illan grindcoretapahtumaksi tuolla ollut vähän päälle 50 ihmistä oli ihan saatanan paljon porukkaa. Lahdessa se voi olla välillä jo hyvä viikonloppusaldo, viime kesänä taidettiin mennä vähän ylikin, kun oli lauantai, mutta normaalisti nuo pyörii täällä melko samoissa lukemissa. Illan jälkeen Fuck The Factsin piti hengata paikalla niin pitkään kuin baari antoi, olisin tahtonut jäädä hengailemaan vielä pitemmäksikin aikaa, mutta Raxi tahtoi lähteä kohti kotia, kun piti käydä vielä kaverilta röökiä pummaamassa, ennen kuin se oli tosi vihainen. Raivotin sitten vähän päälle puoleen tuntiin tuon Helsinki-Lahti välin, autosta noustessani mietin että miten vitussa olen uskaltanut ajaa niin saatanan kovaa, kun tasapainoaisti heitti vielä keikkojen jäljiltä ja nestehukasta ihan saatanasti. Kävin siihen Raxille nukkumaan, koska ei keksitty minne olisin keskustaan saanut auton turvaan parkkipirkoilta, ja aamulla Tomppa haki mut siitä himaan.

Meillä on Cut To Fitin kanssa nyt ihan liian vähän keikkoja fiilikseen nähden, eli jos teillä on tiedossa jotain iltoja tässä kevään aikana, minne kaipaisitte keskipaskaa lämppäribändiä tai hyvin paskaa pääesiintyjää, niin me tullaan ihan mihin vaan ihan koska vaan ihan millä rahalla vaan. Kohta pitäs saada paitojakin taas tehtyä, ja niillä rahoilla olisi sitten tarkoitus saada levytkin vihdoin ja viimein tehtyä.

Tiistai. Töitä ja Fuck the Factsia.

Heräsin taas kuudelta kiduttaakseni omaa ihmismieltäni ja nähdäkseni mihin se väsyneenä pystyy. Todellisuudessa menin nukkumaan vähän ennen yhtä, ja koska aina herään virkeänä viiden tunnin jälkeen, tavallisimmin katsomaan kelloa ja toteamaan että mun mieli toimii unessakin kuin atomikello, päätin sitten nousta ylös. Keitin tuossa kahvit ja laitoin Fuck The Factsin soimaan, tänään mennään parin kaverin kanssa kahtelemmaa ku Mel ja pojat räyhää. Toki asiaan vaikuttaa myös se, että ne soittavat kuitenkin Famine Yearin ja Nothing More To Eatin kanssa, Famine Yeariakaan en ole nähnyt sen jälkeen kun olin itse siinä tuurailemassa ja siksi on siistiä nähdä nekin livenä. Nothing More To Eatistäkin on jo melko pitkä aika. Joten siinähän tappaa kolme kärpästä yhdellä iskulla.

Sitä ennen pitäisi kuitenkin selviytyä työpäivästä. Oletettavasti se on vain kolmetuntinen, mutta vitustako minä tiedän, kun ei mulle kerrota mitään. Tänään ei kyllä pitempi päivä onnistu, jos olisivat pyytäneet aiemmin niin kyllä olisi, mutta ei nyt. Nyt en taivu. Tajusin eilen saadessani pitää ruokatunnin, etten ole pitänyt sellaisiakaan koko aikana. Se tekee kahdelle kuulle sitten kaksi vapaapäivää, joita en kerkeä pitää. Mutta jos tuossa nyt alkaa joku russutus siitä miten työmaailmassa toimitaan, niin minä laitan kyllä kovan kovaa vastaan ja kaivan noita vipuvarsiksi. Työelämään kai muuten kuuluu olennaisena osana se, että joka ikinen aamu sinua vituttaa mennä töihin, mutta sinulla on obligaatioita, jotka eivät salli potkuja? Joillain se on asuntolaina, minulla koulu. Joka ikinen päivä saan vedellä henkeä ja rauhoittua, koittaa laskeutua jonnekin syvälle omaan itseeni ja yrittää sisäistää sen, että nyt pitäisi käyttäytyä niin kuin ihmiset taas hetken aikaa vielä. Viimeaikoina tämän tekstin lukeminen on tainnut olla vähän niin kuin eläintarhassa käymistä, saa katsella miten apina raivoaa häkissään turvallisen välimatkan päässä ja tietää ettei se pääse ulos? Minun ainoa iloni on sentään se, että olen häkissä enkä lasikopissa. Voin aina heitellä ohikulkijoita paskalla.

Fuck The Facts on auennut ihan uudella tavalla, kun sen näki livenä. Kaikki nuo kitarajutut ja rytmikikkailut heräsivät ihan eri tavalla eloon keikalla. Siinä oli jotain Mastodon-henkistä, mutta synkempää. Tänään kun vielä pääsee pällistelemään ja reuhaamaan, niin ehkä huominen yhdeksän tunnin päiväkään ei tunnu niin raskaalta. Tai sitten se on kahta vittumaisempi. Toivotaan ettei ole. Tunnin päästä pitäisi aloittaa jo työpäivä. On vähän perhosia vatsassa. Töihin menosta! Ei kai sen ihan niinkään pitäisi mennä. Tämä on minun reaktioni aina kun teen jotain, mitä minun ei pitäisi tehdä. Kehoni reagoi siihen pahoinvoinnilla ja adrenaliinilla. Siitä tiedän tekeväni jotain sellaista, mikä ei tule olemaan nupille hyväksi. Ja tavallisimmin lopetan kun on nuppi kovilla. Mikään ei ole mielenterveyden menetyksen arvoista, vaikka se saisi koko muun maailman itkemään. Ei minua kiinnosta mitä kukaan on mieltä omasta toiminnastani. Olen itse kuitenkin aina heijastellut tilannetta niin monelta kantilta, kuin on sillä hetkellä mahdollista, ja toiminut kuten olen parhaaksi nähnyt. Tämä duuni jakso on kyllä jo kirjoittanut pari seuraavaa Cut To Fit-levyä valmiiksi, mutta ensin pitäisi saada edellinenkin ulos..

Kotiuduin Tampereelta

Koitin kirjoittaa jo autossa tullessa, mutta näköjään siitä ei tullut taas lasta eikä paskaa. Oltiin siis soittamassa Tampereella, Hertassa. Tampere on tietyllä tapaa kyllä yksi maailman ehdottomasti hienoimmista paikoista, juurettoman Lahden ohella se on suomalaisen anarkian kehto. Siinä missä lahtelainen anarkia tarkoittaa lähinnä vapaasti rehottavaa huumekauppaa, jengejä ja väkivaltaa, Tampere hengittää tietynlaista kulttuurillista anarkiaa koko ajan. Tamperelaiset osoittavat mieltänsä joka vitun asiassa, ja kun tamperelaiset osoittavat mieltänsä, ne laittavat paikkoja palamaan ja heittelevät kiviä Nordean ikkunaan, he pitävät meteliä ja huolen siitä että heidät huomataan. Toki sielläkin punk-skene pyörii lähinnä toisaalta sekakäyttäjien ja toisaalta kiihkostreittareiden harteilla, mutta silti se jotenkin ihmeellisesti vain toimii. Se on kansalaisaktivismia, siellä ihmiset nousevat perseiltään ja tekevät asioita itse. Siitä loistavana esimerkkinä on vaikkapa Vastavirta, ja sen kodikas Yläkerta, jossa on useamman kerran odotettu kahvikupin ääressä soundchekkien tai keikkojen alkua. Hertta oli hyvin samanhenkinen paikka. Meitä kohdeltiin ihmisinä, mikä ei aina varsinkaan tuolla etelämmässä ole itsestäänselvyys. Siellä oli todella mukava olla, ja vaikka minulla on jokin ongelma toisten olkkareissa huutamisen kanssa, sain itsestäni puristettua ulos ihan suhteellisen paljon mökää ja eloa. Ehkä se johtuu siinä, että nyt jokainen keikka todellakin on minulle henkireikä, kun tuntuu että kaikki niiden ympärillä on pelkkää paskaa, ja minun todellakin on pakko saada huudettua nämä asiat ulos.

Vili vittuili mulle siitä että puhun liian nopeasti, eikä kukaan saa mitään selvää, mutta se on niiden ongelma. Siinä on sellainen savolainen syke päällä koko ajan, pitää puhua ihan vitun nopeasti silloinkin kun ei huuda. Keikka oli mielestäni kuitenkin hyvän puolella, mutta näitä asioita ei tavallaan enää osaakaan ottaa itsestäänselvyytenä. Meillä kerkesi ehkä kolme keikkaa mennä jossain välissä vähän puolivaloilla, ja se kyllä riitti merkiksi että nyt pitää vaihtaa biisejä taas ja sekoitella pakkaa vähän. Nyt on melko hyvä, alkupaletiksi otettiin että aloitetaan Consumer-Gatherersillä, sitten vedetään Children of the Cold War ja Hiljaisuus, ja siitä eteenpäin kaikki on taas meikäläisen dadaistista tajunnanvirtaa, tai Vililtä kysyessä Noidankehää. Se on kyllä yksi munkin henkilökohtaisia lempibiisejä soittaa livenä, se "kertsi" on vaan niin saatanan hyvä, siihen saa aina järjettömän latauksen.

Fuck The Facts oli livenä todella vitun kova. Pakko sanoa, että me ollaan aika onnekkaita kun on päästy soittelemaan niin monien hyvien bändien kanssa, eikä tarvitse vain kohteliaisuuttaan komppailla. Kaikkien melodioiden ja muiden kanssa mietin, että mitenhän ne toimivat livenä, mutta ne kyllä pelitti todella vitun hyvin. Ja se laulaja oli sanalla sanottuna ihana. Teki mieli tuoda se kotiin ja lukea sille runoja, kattoa kun se syö ja puhuu. Se oli ihan järjettömän nätti, menin ihan hämilleni ja sönkötin sille jotain siitä miten mun keikkahousut haisee ihan vanhoille perunoille, kun ne on muhineet autossa pesemättä yön yli. Smooooth operator. Nolasin itseni miljoona kertaa ja tuli melko Forrest Gump-olo. Mama told me they're my magic boots.... No, ehkä sain pelastettua siinä keikan aikana vähän kun hetken ihmettelyn jälkeen tajusin, että sillä oli mikkipiuhat irti ja syöksyin lattialle laittamaan ne kiinni. En kyllä aluksi edes huomannut, että ne irtosi, niin pienestä tytöstä lähti ihan järjetön ääni. Basistin kanssa klikkasi melkein saman tien, naureskeltiin meidän bändin nimelle ja basisteille. Mietin, että josko menisi tiistaina vielä Helsinkiin kattomaan niitä ja Famine Yearia ja Nothing More To Eatia, jos joku haluaisi lähteä mukaan tai lainata autoa niin arvostan.

Tämä Suomen sahaaminen on kyllä suunnilleen siisteintä mitä voi tehdä, en oikeasti keksi kovin montaa hienompaa asiaa, kuin tämä bändi ja tämä elämä just nyt. Kaikki on hetken aikaa ihan vitun siistiä, eikä kukaan voi ottaa tätä multa pois. Huomenna puoli yhteentoista töihin, ja masentumaan taas viimeiseksi kokonaiseksi viikoksi. Tämä kaksi kuukautta on tuntunut jo ainakin vuodelta, enkä nyt oikeastaan toivo muuta, kuin sen loppua. Osasinpa laskeutua taas jo tuolle pimeälle puolelle, kun vielä piti olla vitun siistiä.

Mikkelistä kotiutunut

Tultiin tässä juuri kotiin keikalta Kikkelistä Mikkelistä. Olihan se taas hyvin mukavaa, meininki oli sopivan kaoottinen ja pun(i)kki. Täytyy sanoa, että tämä bändi toimii jo melko hyvin yhteen noiden keikkareissujen kanssa, osaa laskea toisten lähtölatenssit ja hermojen kipupisteet ja toimia niiden mukaan. On ensinnäkin vitun hyvä, ettei tässä bändissä ole ketään ylimääräisiä. Tämä on pieni perhe, joka nyt muutenkin sisältää tietysti veljeni, mutta siis juuri näillä ihmisillä tämä vaan toimii niin vitun hyvin. Rakastan kaikkea tässä bändissä enemmän, kuin kovin montaa asiaa elämässäni. Joka ikinen keikka on parasta omalla tavallaan, joka ikisessä keikassa on jotain hienoa, paskatkin ovat lähinnä vain niitä, mihin pettyy itse. Odotukset ovat liian kovat jaksamiseen ja kykyihin nähden. Mutta siitä olen kyllä tyytyväinen, että keikan voi vetää nykyään ilman vettä tai lämmittelyjä. Se touhu alkaa olla niin selkärangassa, että se on melkein helpompaa kuin puhuminen. Ainakin jos kuuntelee mun välisössötyksiä, niin voi huomata että niin se onkin.

Mikkeli on siitä hauska kaupunki, että melko suuri osa meidän sukulaisistakin asuu siellä, tai Juvalla tai Ristiinassa, siinä samalla skaalalla kuitenkin. Siellä on aikanaan tullut pyörittyä melko paljonkin, mutta kun kaikki luokkakaverit aikanaan lähtivät sinne opiskelemaan, oli melko selvä valinta että minä lähden Lahteen, mikä tuntui paitsi vastalauseelta, myös tavalta sanoa "tahdon mahdollisimman kauas teistä." Nyt ne alkavat sitten valua tännekin pikkuhiljaa. Ja niitä on alkanut näkyä keikoillakin. Nytkin oli yksi Eetun luokkakaveri, joka oli meidän kanssa päiväkodissakin (ja jonka melko kivan näköinen mutsi oli meillä yläasteella kuviksen opettajana). Mukavahan se on nähdä niitä siellä, mutta on siinä välillä vähän sellainen sävy, että kylläpä se nyt on siistiä, kun yläasteella me oltiin niitä pitkätukkaisia "saatananpalvojia", joille oli helppo nauraa. Mä teen vieläkin samoja asioita kuin silloin, joku on kääntänyt kelkkaansa vuosien aikana, not pointing any fingers. Ei sitä kuitenkaan jaksa mitään itkeä, mielestäni se on aina vain kotiinpäin jos ihmiset heräävät noista päiväunistaan ja helpoista ja valmiiksi pureskelluista musiikkimauistaan kaivamaan syvemmälle ja ajattelemaan itse. Se on aina kotiinpäin ihmiskunnan kannalta.

Oli myös kiva soittaa Mikkelissä, koska sinne oli kaikkien näiden Kokkolan ja Turun sahausten jälkeen ihan vitun lyhyt matka. Siis mehän oltiin jo pitkästä aikaa himassa ennen kahtatoista! Tässä kerkeää vielä ottaa ihan iisisti, hakea pizzan ja katella maailman menoa kaikessa rauhassa. Huomenna mennään sitten lämppäämään Kanadan ihmettä Fuck The Factsia. Täytyy kysyä tunteeko ne Melissan. Jos tuntee niin lähden niiden matkaan, onhan se nyt aika vitun trippiä jos ensimmäiset vastaan tulevat kanukit sattuisi sen tuntemaan. Tuskinpa niillä on mitään käryä. Silti. Nyt haen pizzan, jossa on kananmunaa, salamia, sipulia ja pekonia. Eetun piikkiin, ei minulla vieläkään mitään rahaa ole. Life is peachy right now.

Demian

Nyt on käyty kirjastossa vaihtamassa vanhat neulat uusiin ja heti ensimmäisenä tykitelty Hermann Hessen Demian otsasuonet pullistellen. Jos minua jokin tässä maailmassa harmittaa, niin se on nimenomaan se, että hänen ja Vonnegutin elämät on nyt suljettu, enkä voi kysyä heiltä mitään näistä kirjoista. Siksi minun täytyy vain katsoa sisäänpäin, lukea ja yrittää hajottaa se kaikki osiin, kaivaa sisältäni ne merkitykset, jotka minun suppea mieleni pystyy niille tarinoille, selityksille ja symboleille antamaan. En koskaan väitä löytäväni minkäänlaisia absoluuttisia faktoja, koska pohjimmiltaan en usko sellaisia olevan olemassakaan. On ihmisten subjektiivisia ja kollektiivisia käsityksiä asioista, ja on aina syytä muistaa, että valo on osannut taittua jo ennen kuin ihmiset ovat osanneet laskea sille kaavaa.

Demian kertoo taas yhden ihmisen tarinan, ja Hesselle jotenkin ominaisesti kirja ei ole nimikkohenkilönsä tarina, vaan nimi toimii eräänlaisena omistuksena henkilölle, joka on jotenkin merkittävästi ohjaamassa päähenkilön kohtaloa. Tässä kirjassa Max Demian järkyttää nuoren päähenkilön maailmankuvaa kyseenalaistamalla Raamatun opetukset esimerkiksi Golgatan ryöväreistä ja ennen kaikkea Kainin tarinasta. En tiedä onko jokainen huono veli joskus ihmiskunnan aikana pohtinut Kainin tarinaa samalla tavalla kuin minä, tuntien empatiaa nimenomaan Kainia kohtaan. Onhan se kuva veljensä tappajasta vähän syyttävä ja yksipuolinen, toinen on kuitenkin varmasti ollut ärsyttävä mulkku, joka ei ole osannut lopettaa ärsyttämistä ajoissa. Demian esittää toisenlaista vaihtoehtoa, joka vaikuttaa ihmismielen tuntien melko todennäköiseltäkin, nimittäin sitä että Kain on ollut samanlainen erakko, yksinäinen mies, jollaisia on maailmansivut täynnä. Koska he eivät sopeudu ympäröivien ihmisten maailmaan, heitä halveksitaan ja heihin suhtaudutaan epäluuloisesti, ehkä joskus jopa pelätään. Tällainen pelko on sitten synnyttänyt huhuja merkistä, jota he kantavat, koska heidät erottaa muista ihmisistä jo kauas. Jälkeenpäin on merkille annettu selitykseksi väkivaltaista luonnetta ja vielä vähän myöhemmin murhaa, joka on ihan melodramaattisuuden nimissä paisunut veljensurmaksi, ja tästä syystä tarina Kainin merkistä on ollut vain jonkinlainen kertomus eristäytyvästä ja syrjään vetäytyvästä luonteesta, johon kanssaihmiset eivät ole osanneet suhtautua.

Tämä merkki on käytännössä vain välinpitämättömyys muita ihmisiä kohtaan. Kiinnostuksen puute, joka tekee kanssakäymisen vaikeaksi. Kirjassa nostetaan esille myös unien ja unelmien merkitys, kuinka jokainen ihminen elää jollekin unelmalle, mutta suurin osa elää jonkun muun unelmalle omansa sijaan. Onhan tämä aivan selkeästi havaittavissa tässä päivässä, nuorissa ja aikuisissakin. Kaikki haaveilevat menestyksestä ja rahasta, pennut gangstarap-tähteydestä ja idolsista, aikuiset yritysten kasvattamisesta ja johtamisesta, miljoonabonusten nostamisesta ja materiassa kierimisessä. Tuskin kuitenkaan vaikkapa tähän minun pieneen lukijakuntaani sellaista ihmistä mahtuu, ellei joku Nordean hallituksen jäsen ihan camp-arvon takia lueskele köyhän pökälepäähipin tilityksiä.

Tässä pieni mauste vielä sille: kävin tänään terveyskeskuksessa mahataudin takia, ja terkkari kysyi miljoonan muun kysymyksen ohessa, että "maistuuko ruoka?" Vastasin, että kyllähän se tietysti maistuisi, mutta seitsemällätoista sentillä ei kyllä ole pariin päivään yhtään mitään syöty, mitä nyt töissä sain eilen vähän jämiä. Se lopetti kaiken tekemisensä ja katsoi minua pitkään suu auki. Sitten se vain kysyi, onko mulla jotain kavereita, jotka voisi auttaa, vastasin hymy korvissa että veljellä on tänään kuule palkkapäivä, syödäänkin hyvin, ennen kuin rahat menee rästilaskujen maksamiseen.

Lapset opetetaan kilpailemaan, pelkäämään tuntemattomia, eli siis kasvamaan ilman yleistä luottamusta ja empatiaa muita ihmisiä kohtaan. Jokainen on yksilö, vaikkei hänessä olisikaan yhtään mitään valmiuksia kasvaa yksilöksi, täydeksi ihmiseksi joka kykenee toimimaan yksinäisyydessä. Ei kaikilla ole sellaiselle mitään tarvetta. Suurin osa ihmisistä kuitenkin tahtoo kuulua maailmaan, joka pysyy turvallisena ja muuttumattomana, helppona ja samana. Tällaisia ihmisiä ohjataan ylläpitämään kaikenlaista kasvua, kertomatta että se kasvu nimenomaan tulee olemaan se asia, joka hitaasti muuttaa maailman heidän ympäriltään, antamatta paineessa heille aikaa kehittää itseään ja kasvaa sen mukana. Tästä syystä he jäävät ulos omasta maailmastaan, siitä mitä ovat olleet itse rakentamassa, eivätkä pääse mukaan sen rattaisiin, vaikka tahtoisivatkin. Syntyy yksi porukka onnettomia, jotka elivät toisten unelmille. Toinen porukka onnettomia syntyy siitä, kun nämä "Kainin lapset" istutetaan paikkoihin, jotka eivät ole heitä varten, joissa he joutuvat olemaan tekemisissä näiden toisten onnettomien kanssa, jotta masentuisivat yksinäisyydestään ja sulavat osaksi onnettomia. He eivät kuitenkaan ole koskaan samanlaisia, koska heidän onnettomuutensa kumpuaa siitä, että he ovat tienneet olleensa jotenkin oikealla polulla etsiessään itseään, mutta he vihaavat itseään koska luovuttivat sen muiden asettaman paineen edessä. He eivät löytäneet sitä kohtaloa, jota olivat etsimässä.

Kohtalo muutenkin on melko taipuisa käsite. Jotkut näkevät sen elämän fatalistisena linjana, joka kulkee kohti ennaltamäärättyä pistettä, jossa odottaa joku hyvä loppu, tai huono loppu. Freire vihasi tätä puolta kristillisyydessä, koska katsoi sen oikeuttavan länsimaisen sorron köyhissä maissa, joissa ihmiset opetettiin alistumaan kurjuuteensa, vaikka kaikki avaimet yhteiskunnan muuttamiseen olivat juuri mykän enemmistön käsissä. Demianissa kohtalo on lähinnä ihmisten vuorovaikutuksen välittäjäaine, joka vetää tiettyjä ihmisiä toisiaan vasten, ohjaa heitä toimimaan joskus jopa vastoin harkintaansa aiheuttaakseen toisessa ihmisessä muutoksen. Kaikki vihaiset sanat, joita sanomme jollekin, ovat hänen alitajuisesti pyytämiään, kaikki vihamme jotakin kohtaan on repaleisten ihmisten pyrkimys tulla ehjäksi. Kirjassa kohtalolle oli asetettu tietynlaisia maagisia ominaisuuksia, ihmisen kutsumista ajatuksella ja ajatustenlukua, mutta ne pohjautuivat vain tarkkaan päättelyyn, ja aavistukseen, sisäänpäin kääntymiseen ja (taas) jonkinlaisen hindulaisen tai buddhalaisen mielenrauhan hetkelliseen tavoittamiseen.

Yksi keskeisiä pointteja kirjassa on se, että vaikka uskonnot pyrkivät näkemään maailman dualistisena paikkana, jossa palvotaan hyvää ja pelätään pahaa, ovat kaikki uskonnot pohjimmiltaan ihmisen vaihtelevaan moraalikäsitykseen perustuvia, aikojen mukana muuttuvia instituutioita, jotka ohjaavat ihmistä ja kieltävät tältä niitä osia itsestään, jotka ovat ihmisten kontrolloimisen kannalta kiusallisia. Tavallisimmin suurin ja tärkein näistä on seksuaalisuus ja lisääntyminen, joka sivuutetaan nopeasti sanomalla että elämä on lahja, mutta vaikenemalla siitä että se saa väistämättä alkunsa synnistä. Pahuus synnyttää hyvää, kuolema elämää. Ne ovat saman maailman kaksi osaa, jotka ovat keskeisesti sidoksissa toisiinsa.

Minulla on tämän asian suhteen ollut yksi pieni valaistumisen hetki. Niitä on ollut minulla muutamia elämäni aikana, mutta tämän muistan juuri nyt erityisen hyvin, se on ollut heinäkuun alussa vuonna 2010, olin viimeisiä päiviä töissäni reppupajalla Lahden kaupungilla, ja olimme Renkomäessä maalaamassa aitaa. Pidin taukoa, istuin penkillä ja tuijotin omaa varjoani, joka lankesi suoraan eteeni, kello taisi olla yksi tai kaksi päivällä. Ensin katsoin vain omaa varjoani, miten täydellisen jähmettynyt ja liikkumaton se oli hiuksia lukuunottamatta, jotka näyttivät tuulessa siltä kuin pääni olisi ollut tulessa. Sitten tajusin näkeväni myös jokaisen ruohon korren varjon tuulessa, jokaikisen pienen värähdyksen, koska silmäni eivät liikkuneet mihinkään. En voinut liikuttaa niitä. En ollut missään muualla, ulkona ruumiistani tai muuta paskaa. Olin ennemmin niin sisällä itsessäni, että kykenin näkemään taas kunnolla sieltä uloskin päin. En nähnyt ruohoa, näin vain varjojen liikeet, ja tajusin että jos en näkisi varjoja, ei edessäni olisi yhtään mitään. Ilman varjoja ei ole syvyyttä. Voi olla hahmoja ja muotoja, mutta ne ovat kaksiulotteisia, epätodellisia ja turhia. Vasta varjo antaa sille minkäänlaisen syvyyden ja perspektiivin, ja vain se varjo seuraa sitä aivan joka ikisen liikeen mukana. Se on ainoa pysyvä ja varma asia, niin kauan kuin on ruohonkorsi, sillä on varjo. Pimeänä aikana se varjo vain peittää koko korren, mutta heti kun jostain tulee vähänkin valoa, varjo on antamassa sille syvyyden, asettamassa rajat, kertomassa mihin se loppuu. Sitä on vaikea selittää muuten kuin epämääräisenä fiiliksenä. Tämä trippi taisi kestää jonkun kymmenen minuuttia ja säpsähdin hereille kun pari duunikaveria tuli tökkimään ja naureskelemaan jotain suuren samurain pohdinnoista. Naureskelin, että tissithän siinä oli mielessä.

Jaz Colemanin haastattelusta

Vaikka Inferno on nykymuodossaan melko masentava lehti, tarjoten haastatteluja joko vanhoilta jääriltä, jotka muistelevat menneisyyttään sen sijaan että keskittyisivät nykyisyyden arvostamiseen ja eteenpäin kulkemiseen, tai sitten vaihtoehtoisesti täysin yhdentekeviltä bändeiltä jotka vielä esittävät tasokasta "uskontokritiikkiään" kuvitellen Jeesuksen kusen vielä säpsäyttävän ketään tällä vuosituhannella, ajoittain se tarjoaa myös helvetin hyviä haastatteluja, joita lukee mielellään. Lähes poikkeuksetta niiden toimittajana on Riitta Itäkylä tai Vilho Rajala. Tämän päiväisessä lehdessä oli haastattelu Killing Joken Jaz Colemanista, joka kiinnitti huomioni monellakin tapaa. Ensinnäkin se oli kirjoitettu helvetin hyvin, toisekseen siinä esiintyvä hahmo on mystinen, itse-keskeinen sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Ristiriitainen, surrealistinen mies, josta minulle on enemmän tai vähemmän viimeiset kymmenen vuotta sanottu, että joko pitäisin hänen ajatuksistaan tai musiikistaan, hyvässä tapauksessa molemmista. Olen kuullut Killing Jokea elämäni aikana ehkä kolme kappaletta. Se on jälleen yksi suuri musta aukko, joka aikanaan vetää minua puoleensa, kun vain ajaudun riittävän lähelle sen vaikutuspiiriä.

Itäkylä maalaa Colemanista kuvan välittömänä, tiukkana tyyppinä, joka ei päästä ketään ympärillään helpolla, mutta on luultavasti aina tiukempi ja vaikeampi itselleen. Tässä suhteessa näen hänet samanlaisena ihmisenä kuin itseni, tästä syystä minun on helppo ymmärtää hänen ajatuksiaan lyhyistä lauseista. Ymmärrän ristiriitaa siinä suhteessa, että tahtoo tehdä maailmaa paremmaksi ja omaa ihmisyyttään täydemmäksi, vaikka ei jaksakaan uskoa ihmiskunnan tajuavan omaa parastaan ainakaan riittävän ajoissa. Ihmiset häsäävät täysin yhdentekevien asioiden parissa, välttelevät itseään ja taistelevat vain kun heidän vapaus tuhota itsensä supistetaan vähemmälle. Silti se ei ole syy lopettaa itsensä kehittämistä. Ei oikeastaan edes siksi, että voisi nousta minkäänlaiseksi esimerkiksi yhtään kenellekään, vaan siksi ettei välitä muiden tyhmyydestä paskan vertaa. En tarkoita sanoa, etteivätkö minua kiinnostaisi muut ihmiset, heidän ajatuksensa ja heidän elämänsä kehitys. Päin vastoin. Sanon, että ihminen joka ei tahdo lunastaa omaa ihmisyyttään on aivan yhtä vitun tyhjän kanssa, yksi eläin muiden joukossa. Mutta sitäkään en tarkoita pahalla, eivät eläimet ole hyviä tai pahoja. Ne ovat eläimiä. Joitakin niistä rakastaa, joitakin ei.

Tätä itsensä ymmärtämiselle, oppimiselle ja kehittämiselle elämistä tukee myös Colemanin lausahdus siitä, että hänellä on tapana painua vittuun, kun hommat menevät liian oudoksi. Olen itse lopettanut kaksi bändiä siksi, että niiden tavoitteena oli tulla kuuluisaksi ja tunnetuksi. Se ei ole koskaan ollut minun tavoitteeni, muuten olisin mennyt musiikkiopistoon bändiäni perustamaan, osallistunut ääneen ja vimmaan ja olisin tuolla jossain baareissa ryypiskelemässä musiikkijournalistien, tai muiden "se tuntee tyyppejä"-tyyppien kanssa. Minä tahdon kyllä tutustua ihmisiin, mutta tahdon sen olevan avointa ja rehellistä vuorovaikutusta kahden ihmisen välillä, tahdon että molemmat keskittyvät keskusteluun, eikä se ole kenenkään puolelta alaspäin puhumista. Olen lopettanut jopa kirjoittamisen kahdesti aiemmin, kun lukijoita on ollut liikaa, eikä niitä koskaan ole ollut näinkään paljon. Rehellisesti sanoen olen joskus vakavissani miettinyt tämänkin lopettamista. Mutta en tiedä mitä se palvelisi, eikö se juuri olisi muiden mielipiteistä välittämistä, jos antaa muiden lopettaa jonkin itselle tärkeän asian puolestasi?

Ehkä olisi aika kaivaa Killing Joken levyjäkin jostakin, uskon että monet ihmettelevät miten olen voinut välttyä noinkin merkittävältä bändiltä. Minulla on syyni vältellä musiikkia, jota ihmiset minulle suosittelevat. Ensinnäkin kunnioituksesta musiikkia kohtaan. Jos en ole luonnollisesti ajautunut jonkun tietyn yhtyeen hengentuotosten äärelle, se menee luultavasti ihan hukkaan. Voi olla väärä vuodenaika, minulla voi olla ihan vähän liian hyvä fiilis, voi olla liian sateinen päivä pihalla, jolloin ko. musiikki ei vain satu pääsemään oikeuksiinsa. Ja se voi pilata koko bändin minulta. Siksi tahdon ajautua musiikin pariin luonnollista tietä, löytää sen ja kokea kaiken sen järjettömän inspiroivan voiman, joka siitä virtaa parhaimmillaan ulospäin. Uusi musiikki antaa aina virtaa omalle kirjoittamiselle, oman musiikin tekemisellekin, vaikka se olisi aivan täysin päinvastaista kamaa. Ette varmaan päältä kuunnellen arvaisi, miten paljon joku vartin Cut To Fit levykin imee täysin ulkopuolisia vaikutteita. Vili taitaa kuunnella meistä eniten death ja extreme metal hommia, kun me ei Eetun kanssa taas kuunnella niitä melkein ollenkaan. Ehkä se rumpalina kiinnostaa jo ihan siitäkin näkökulmasta enemmän. Eetu kuuntelee nykyään lähinnä House Of Painia, La Coka Nostraa ja Entombedia, pääasiassa kuitenkin räppiä. Meikän musiikkimakua täällä nyt on ruodittukin noin 500 A4:n verran. Ne jutut, mitkä meitä kaikkia yhdistää on oikeastaan The Offspring, Type O-Negative, ja ne Sepulturat ja Panterat mitä me soiteltiin muutamia vuosia sitten Ohtosen autotallissa. Lisäksi tekstipuoleen toki vaikuttaa aina kaikki Vonnegutit, Sartret ja Hesset, mitä olen koskaan lukenut, eli tuollainen 14 biisin grindcorelätyskä raapii noita vaikuttimiaan aika laajalta skaalalta, ja silti kaikki biisit kuulostavat ihan samalta paskalta.

Miettikääpä sitä. Sekin on vain yksi pieni kosminen vitsi, joista Coleman puhui haastattelun loppupuolella. Sitä olen välillä miettinyt, että olisiko mahdollista, että maailmankaikkeus olisi kuitenkin tietoinen olento, joka ihan vain vittuillakseen heittelee meille jotain järjettömän ironisia ihmiskohtaloita eteen, jotta voisimme naureskella itsellemme matkalla hautaan. Ja suurin osa ei silti koskaan tajua vitsiään, ei opi nauramaan, näkee elämänsä vain todella epäonnisena ja surullisena tapahtumaketjuna, koska ei pääse oman päänsä ulkopuolelle ihmettelemään kaikkea tätä. Ei tahdota nähdä sitä, että jokainen ihmiselämä on väistämättä ihan samanlainen surkeiden sattumusten sarja, ja pitää vain tajuta, missä se punchline siellä seassa oikein oli. Jos tänään käyn kirjastossa vaihtamassa kirjoja, voisin samalla hakea vähän sitä Killing Jokeakin ehkä. Mikäli en taas ole kirjastolle velkaa. Siellä ne virkailijat hierovat rystysiään ja odottelevat huumevelkojaan, usuttavat vahtimestarin taas kimppuuni ja sitten lähdetään automaatille tyhjäämään tiliä, tai teleskooppipamppu heiluu ja multa rikotaan sormet. Not funny.

Kotimatka

En tiedä onko minulla jonkin sortin menkat, onko aivoni asetettu syksyyn kaiken tämän märän ja iltaisin vielä pimeän keskellä, vai onko Kauko Röyhkän suhteellisen kuvallinen lyriikka vain niin vahvasti mieleen vaikuttavaa kamaa, että se virittää ihmismielen jotenkin vastaanottavaisemmaksi samanlaiselle kuvastolle. Kävelin tuossa yhdeksän aikaan Torvelta kotiin, ja tuntuu että joka ikisellä askelella oli minulle aivan helvetisti kerrottavaa. Joku nainen kiiruhti edelleni, oli tulossa selkeästi junalla jostain kaukaa ja tahtoi vain päästä pois ihmisten ilmoilta, kotiinsa, tekemään niitä asioita mitä hän tällaisina iltoina tahtookin tehdä. Takaisin rutiiniin, jonka tämä matkustaminen on rikkonut.

Työvoimapalvelun näyteikkuna lupaa jokaiselle töitä, mainoskuvissa hymyilevät jostain puolitutut mallit työntekijöiden sijaan, ja en voi olla ajattelematta, miten asian laita mahtaa todellisuudessa olla. Onko työn tekijöitä niin vähän, ovatko he niin epäedustavia ja liian vähän työläisen ominaisuuksia omaavia, jotta heitä voisi esitellä mainoksissa, vai onko juuri tuolla mainoksella työllistetty ne pari näyttelijää, jotka niissä hymyilevät?

Alamäkeä Vesijärvenkadulla kävellessä seuraavana tulee vastaan hautausliike. Näytehuone täynnä mustia, suuria kiviä, jotka nököttävät siinä pilkaten koko ihmiskuntaa. Ne näyttävät vain odottavan, että joku meistä kuolee, jotta pääsisi tämän päälle makaamaan, sulkemaan kaikki hänen olemassaolonsa mahdollisuudet päivämäärään, jolloin kaikki loppui. Ne haluavat nähdä meidän kuolevan. Ihan ilkeyttään. Ja niillä on aika puolellaan. Ne eivät kuole, me kuolemme. Jos lyön kiven kahtia, se on kaksi kiveä. Jos lyön naapurini kahtia, se lakkaa olemasta naapurini ja muuttuu monimutkaiseksi. Siinä on heti paljon enemmän huomioon otettavia asioita, joista mikään ei enää ole naapurini, vaikka kaikki ne yhdessä tekivätkin hänestä naapurin. Ja tietysti rikosteknisessä mielessä se silti on vielä naapuri, koska murha ei kuulema vanhene. Mutta siinä on kyse lähinnä ihmisten välisistä sopimuksista. Puolan läpi ajellessamme toissa kesänä oli hämmentävää nähdä mutkaisen tien varrella noin kilometrin välein pihoja, joilla myytiin hautakiviä, vaikkei missään lähellä ollut hautausmaita. Se vaikutti vittuilulta, tai uhkaukselta. Jos tahdot ajaa puuta päin, pikahautajaiset järjestyvät kyllä. Naurettiin, että olisi pitänyt ostaa kaikille läheisille tuliaisiksi sieltä omat kivet, joihin on hakannut jonkun päivämääränkin valmiiksi. Se olisi lahja, joka asettaisi vähän paineita.

Edelläni kulki joku mies, joka kävellessään päin punaisia katsoi taaksensa minua silmiin. Mietin vain, että olipa vähän tyhmästi tehty, koska minä en ole kolmea metriä pitkä, paina tonnia ja liiku keskusta-alueella n. 40 kilometrin tuntivauhtia, niin kuin ne jutut mitä voi punaisia päin kävellessä tulla oikealta ja vasemmalta. Silti hänelle syyllisyyden ilmaiseminen yhdellä katseella tuntui olevan olennaisempi tai tärkeämpi teko. Tai sitten hän oli jostakin syystä luullut, että seuraan juuri häntä kävellessäni Lahden toisiksi vilkkainta katua alas, ja päätti eksyttää minut, ja katseen tarkoitus oli sanoa: "minä tiedän..."

Joku nainen riitelee puhelimessa Vanhan Mestarin edessä. En kuule mitään, kun Röyhkä laulaa elämästä ja kuolemasta. Kontrasti tässä kaikessa on minusta jostakin syystä aivan helvetin hieno. Liikennevaloissa ohi ajaa auto, jonka pakokaasukin haisee Wunderbaumille. Voin vain kuvitella millaiset römpsäansat sinne oikein on viritetty sisälle.

Ensimmäinen vastaantuleva vaatekauppa esittelee mallinukeillaan markkinatalousvetoisen yhteiskunnan ideaa ihmisestä tänä keväänä. Huomaan taas kerran, ettei omani voisi olla kauhean paljon kauempana tästä vallitsevasta ihanteesta. Olen taas ulkopuolinen, en edes masturboi samoille kuville kuin muut. Mä olen yksin yksinäinen, kurjuuden kuningas. Niin kaukana myös niistä lähimmistä ihmisistä, miljoonien vuosien päässä jossain muualla. En ole varma onko täällä edes muita ihmisiä. Harvemmin olen varma itsestänikään.

Jatkan matkaa, levy lähenee loppuaan, ja kotikin on ihan tuossa seuraavana. Yhden kerrostalon portailla istuu spurgu, ja minua kaduttaa heti kolme askelta ohi kävellessäni, etten keskeyttänyt musiikin kuuntelua ja istunut viereen, kysynyt mistä hän on tulossa ja mihin menossa. Aina toisinaan teen niin. Kerran aamusta kotiintullessani jäin juttelemaan jonkun päänsä aukaisseen vanhan miehen kanssa, soitin sille Convergen Axe To Fall-levyä kun kysyi mitä kuuntelen. Kehui helvetin hyväksi kamaksi. Toisaalta sen jälkeen hän kysyi tarvitsenko lappuja, etten ole varma puhuiko hän musiikista vai LSDstä. Ilmeisen rento kaveri se kuitenkin oli, yksi mukavimpia spurguja joiden kanssa olen paskaa jauhanut. Ei ne kyllä koskaan mitään vittupäitä ole.

Levy loppuu juuri kun pääsen kotiportille, ja avainta kääntäessäni mietin että olipas kymmenen minuutin kotimatkaksi aivan helvetin tripauttava ja hieno kokemus kaikinpuolin, tunsi taas ihmisyyden olevan kuitenkin melko helvetin hieno juttu..

Paljon paskaa taas

Maailma ja tämä suomalainen yhteiskunta vituttaa taas vaihteeksi ihan huolella. Eilen nauraa räkätin töissä kun uutisissa Finnairin Mika Vehviläinen itki, miten rahat ei tunnukaan enää vitun kivalta, kun kaikki on koko ajan syyllistämässä. On selkeästi vaikuttanut omaan jaksamiseen ja työntekoon, kuluttavaa hommaa tuo omien kusetusten selittely. Voimia sinne kuule! Totta kai siinä nyt enemmän vituttaa se, että saat kenkää kun taas Fortumin ja Nordean jätkät saa jatkaa samalla linjalla ilman mitään ongelmia, ja sä et nyt vain oikein tajua että minkä takia sulle nyt ollaan jostain syystä tosi vihaisia. Hesarin nettikolumnissa joku kirjoitti, että raha on sumentanut suhteellisuudentajun. Se oli mielestäni hyvä teksti, Hesari vaan toimii niin vitun hitaasti etten jaksa alkaa kaivaa sitä, mutta käykää pällistelemässä jostain tuolta. Vitun rikkaiden ja vitun köyhien välissä on kuilu, josta köyhät kyllä näkevät rikkaiden puolelle, mutta köyhät ovat rikkailla näkymättömiä. Heillä ei ole mitään vaikutusta rikkaiden elämään, he eivät ole olemassa. He ovat parhaimmillaan korkeintaankin niitä harmaita massoja, jotka ovat säästäneet viisi vuotta päästäkseen Finnairin koneella viikoksi etelään perheineen. Vehviläiselle yksi ja vitun sama, onko kyseessä köyhä vai keskiluokkainen, kunhan se nyt vaan lentää että voi antaa itselleen mukavat bonukset.

Jos mulla olisi ihan vitusti fyrkkaa, ostaisin jonkun pienen tönön jostain metsästä, tekisin siitä lofi-studion, ja loppurahalla rakentaisin siihen muurit ympärille. Ostaisin myös kultaisen puvun takin, kaksi monokkelia ja sulattelisin niistä itselleni Nalle Wahlroos-lasit. Sitten palkkaisin valokuvaajan ottamaan minusta häiritseviä kuvia, kun istun sohvalla kultaisessa puvun takissa ilman housuja, ja maksaisin ne sekä Iltapaskasanomien, että Iltapaskalehden etusivuille ja lööppeihin. Riittävästä rahasta ne huorat tekevät mitä tahansa. Tämäkin on yksi tyypillinen köyhyyden piirre. Köyhä unelmoi usein olevansa rikas. Rikas ei koskaan unelmoi olevansa köyhä. Äkkirikastuva köyhä, kuten lottovoittaja, tavallisimmin sekoaa. Hänellä ei ole kokemusta rikkaana olosta, ja se käy nupin päälle. Niinhän sille Kony 2012-jätkällekin sitten vissiin on käynyt, vaikka raha ei itselle suoranaisesti kai ole tulossakaan. En silti usko että tuo on millään tavalla vain hyvä asia, koska Afrikassa mikään ei ole vitun yksinkertaista. Sillä on vain helppo kerätä rahaa, ja tuossa nyt oli taas tehty joku jenkkitaktiikkakuva, jossa mainittiin Ugandastakin löytyneen öljyä 2010, eli näyttää todennäköiseltä että ne jenkit menee sinnekin vapauttamaan kansoja ja tuomaan demokratiaa. Ja kohta palaa taas 19 öljyrekkaa, jotka ovat matkalla kohti NATOn tukikohtaa. Minä kun olin rehellisesti sanoen elänyt siinä uskossa, että Lähi-Itään mentiin vapauttamaan kansoja, eikä kärräämään bensaa himaan. No jaa..

Ja nyt kun pääsin vauhtiin, niin onhan ne Kataisen kristallinkirkkaat absoluuttiset faktatkin taas nähty. Kannattaisi vähän hillitä noita yltiöpäisen fanaattisen raivoamisen ja sokean luottamuksen hetkiään, mikäli ei ole varma. Voi nimittäin tulla ikäviä yllätyksiä siinä vaiheessa, kun kaveri onkin kussut sua silmään, siinähän sitten uppoat mukana. Toisaalta tunnen jopa pientä empatiaa Kataista kohtaan, kun sillä on niin helvetin sekava porukka, jota pitäisi koittaa läjässä, mutta ihan samaa empatiaa tunnen Soinia kohtaan. Itse ovat paskansa läjänneet molemmat. Soini näytti kyselytunnilla hauskalta, kun vaikutti vähän siltä että se on ottanut maineestaan itselleen paineita ja piti joka puheenvuorolle keksiä jotain vänkää sanottavaa, vaikka varsinaista asiaa ei ollut. Mutta veistelemään piti silti päästä. Veikeä ukko. Wallinin koukussa pyristelyä löytyy Yle Areenasta ainakin A-studion verran, kannattaa katsoa jos missasi. Hauskaa kamaa. Politiikan vain ei kuuluisi olla hauskaa. Viime aikoina se on ollut hauskempaa, kuin kovin moni muu asia.

Muita valtakuntaa kuohuttavia uutisia on tietysti Salattuihin Elämiin liittyvät uutiset. Se on kyllä merkillinen joukkosuppression väline, jolla saa nuoret ja vanhat liimattua puoleksi tunniksi kuolaamaan yhteensä neljää mainoskatkoa. Aika kovaa bisnestäkin siis. Olen joutunut katsomaan kaksi jaksoa töissä, ja kuullut noin miljoona tiivistelmää viime kuukausien tapahtumista. On tullut selväksi, että kukaan ei vieläkään oikeastaan osaa käsikirjoittaa luonnollista dialogia, ja ohjelman tapa puuttua yhteiskunnallisiin asioihin on aivan yhtä päälleliimattua (Ismon ja Sepon välistä "on se maailma menny hurjaks!" ihmettelyä) kuin aina ennenkin. Nyt kun uutisissa on ollut puhe siitä että Sepon hahmo tulee "tiensä päähän", niin keskustelupalstat ovat täyttyneet keski-ikäisten itsemurhaviesteistä, ennen kuin on selvillä edes mik tämä tien pää on. Jos se vaikka raitistuu ja lähtee Intiaan etsimään itseään, tai tappaa jonkun muun ja menee linnaan. Ja tuolleen laajemmin ajatellen, MITÄ VITUN VÄLIÄ!? Yhden kuvitteellisen hahmon, joka on sitonut Jarmo Kosken näyttelijän uraakin jo vuosia, itsemurhan ei kuuluisi painaa teidän oikeissa elämissänne millään tavalla. Sanoo mies joka melkein itki Will Ferrelin leffan lopussa. Stranger Than Fiction, kannattaa katsoa, vaikka se ihan loppu siitä koko leffasta on pilattu täysin. Siinä oli Ferrelillä mahdollisuus tehdä ihan järkyttävän siisti leffa, mutta joku käsikirjoittaja luultavasti pilasi sen lopun, ajatellen ettei tuollaista voi Jenkkilässä myydä. Se loppu suoraan sanoen vitutti. Yksikään kirja ei koskaan lopu noin. Tai se on ihan paska. Kirjailijan perusteetkin sille touhulle olivat vähän ontuvat. Mutta siihen asti, ja visuaalisesti ja musiikkinsa puolesta tuo oli kyllä vitun hyvä leffa.

Scott Walker on nyt tripauttanut tällä The Driftillä, vaikka voisi tämä olla vielä askelta kaoottisempaakin. Tällä jätkällä on kuitenkin jopa rakenteita biiseissä! Mutta oikeasti on kyllä siistiä tavaraa monellakin tapaa, todella visuaalista musiikkia, joka inspiroi viimeyönäkin kirjoittamaan vähän jotain sekavaa. Eetu kuittasi tämän tekotaiteellisena paskana, mutta minä olen mieltänyt tekotaiteellisen paskan yleensä ottaen Ultra Brana ja porilaisena musiikkina. Sellaista viinilasi kädessä sängyn laidalla villasukat jalassa istumista, itsetarkoituksellista taiteen tekemistä vain taiteen itsensä vuoksi. Tekemällä tehtyä taidetta. Väkisin väännettyä paskaa. Jos tätä levyä on tehty vähän niin kuin kokeiluna, tajunnanvirran mukana, se ei ole kauhean väkinäistä. Toki se varmasti soittajien mielestä on ollut, mutta se onkin juuri sitä, mitä Walker on halunnut. Kissat eivät nauti ihan kaikista miehen tekemisistä yhtä kovasti kuin minä, ne ei oikein diggaile korkeista riitasoinnuista jousilla. Eikä trumpeteista, muuten niille menee melkein mikä vaan. Bluesia tuntuvat diggailevan, mikä on hyvä, koska muuten lentäisivät pihalle.

Huuto

Tyhjä, valtava huone resonoi huudostani. Ääni juoksee nopeasti takaseinään ja syöksyy takaisin kohti minua, sisään korviini, täyttäen aivoni ja koko olemukseni minulla itselläni. Huudan ulos päin, vajoten yhä syvemmälle itseeni. Hukun omaan huutooni, siihen valtavaan energiaan, jonka se tyhjyydessä kiertäessään kerää, jonka kiviset seinät sille antavat. On vaikea käsittää, miksi huudan. En tiedä itsekään. En voi lopettaa. Kun keuhkoni ovat tyhjät, vedän ne täyteen happea. Kaiku huutaa vielä puolestani, ja ennen kuin se kerkeää kuolla pois, synnytän jo uutta huutoa.

Massiivinen ääni pyyhkii kaiken muun tieltään. On vain kylmää pimeyttä, ja betonista kaikuvaa huutoa. Huudanko minä seinille, vai huutavatko seinät minulle? Yhtäkkiä minusta tuntuu kuin olisin mykkä, kuin en saisi minkäänlaista ääntä aikaiseksi. Kaikki voima on imeytynyt minusta ympäröivään tyhjyyteen, takertunut betoniseinien röpelöiseen pintaan. Se on varastanut minun ääneni, ja huutaa sen nyt takaisin kohti minua.

Putoan polvilleni, se tekee kipeää. Ääni on kuin alkuräjähdys, joka on päättänyt luhistua sisään päin. Se palaa takaisin minuun, suuni sijasta korviini, tukahduttaen oman huutoni. Se on pelottavan väkivaltainen, minun on lähes mahdoton uskoa, että se on vain vaimeampi heijastus siitä äänestä, joka juuri lähti minusta.

Huone humisee vielä pitkään huudon vaiettua, aivan kuin ääntä olisi ollut liikaa korvillenikin, ja loput siitä olisi jäänyt ilmaan pyörimään tietämättä minne mennä, mitä tehdä seuraavaksi. Seiniä ei saanut siirretyksi huudolla, eivätkä ne kyllä liikkuneet ihmisvoiminkaan.

Kun humina lakkaa, on pitkään täysin hiljaista. Ei minkäänlaisia ääniä. Ahdistava, tukahduttava pimeys ja hiljaisuus. Kuolema elävälle ruholle, kuolema elävässä mielessä. Ruumiini vaikuttaa kylmältä ja elottomalta, enkä kykene liikuttamaaan sitä, mutta kuulen sydämeni lyönnit ja tiedostan oman olemassaoloni. Tunnen lattian, näen silmieni raosta pimeyttä. Koska tiedän näkeväni pimeyttä, olen varmasti elossa. On pimeyttä, mitä nähdä. On hiljaisuutta, jota kuulla. Kaikki tämä on ahdistavaa, pelottavaa, ja vaikeaa käsittää. Kuulen vetäväni taas henkeä. En tajua tekeväni niin. Kuulen suuni huutavani lyhyesti ja vaivalloisesti, mutta en tajua tekeväni niin.

Ruumiini on kone, tarkkuudella ja huolella viritetty, ja sitten lyöty seinään. Kaikki se työ, jota sitä ennen on tehty, on tehty tyhjäksi yhdellä iskulla. Ajatukseni alkavat hämärtyä, mihin tarvitsen kuuloa, jos kuulen sillä taas vain hiljaisuutta, mitä teen näöllä, jos näen vain pimeyttä? Mitä teen aisteilla, jotka kertovat minulle, ettei mitään aistittavaa ole? Missä menee minun ja kylmän lattian raja, onko meillä mitään eroa? Tekeekö ruumiin lämpöni ja liikkuvat elimeni ja raajani minusta jotain muuta, kuin kylmää lattiaa? Mitä väliä sillä on, jos kuolen kuitenkin, ja muutunn kylmäksi ja liikkumattomaksi, kuin tuo lattia? Emmekö me silloin ole samaa olemassaoloa, samaa ainetta ja samaa turhuutta, ihmismielen rajoista vapautunutta olemattomuutta ilman ääriviivoja?

Tunnen miten ilma kevenee, yritän haukkoa henkeä kuin kala, tuntuu ettei happi riitä, vaikka huone on valtava. Seinät lähenevät toisiaan, katto tulee alas. Tyhjyydessä on ahdasta, pimeää ja hiljaista. Äänettömyys on täydellinen, minusta tuntuu kuin näin kuuluisi aina olla. Mitä me teemme maailmalla, joka on ääniä ja valoja, kun se kaikki tulee kuitenkin kerran olemaan juuri tätä, täydellistä tyhjyyttä, täydellistä poissaoloa ja unohdusta.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koskaan kasva riittävän ihmiseksi arvostaakseen kaikkea tätä. He pysyvät kaloina, he pysyvät lintuina ja jyrsijöinä, he pysyvät vaistojensa varassa elävinä koirina, joita ei kiinnosta ajatella. He eivät koskaan kasva ihmisiksi. He eivät koskaan lunasta olemassaoloaan. Heille asiat vain ovat, eivätkä ne kiinnosta heitä. He eivät ole nähneet sitä tyhjyyttä, joka ammottaa valtavan kuilun tai alligaattorin kidan tavoin heidän omassa mielessään, sitä ääretöntä vyyhtä hermosoluja, joka mielellään sykkisi ja tuottaisi heidän mieleensä kuvia ja ajatuksia, mikäli sille annettaisiin mahdollisuus.

He eivät tahdo käsittää, mitä todellisuudessa ovat, he tekevät mitä vain välttääkseen sen. Ja kun he vanhenevat, he eivät voi olla huomaamatta, miten se hiipii heidän tietoisuudensa rajoille. Tietoisuus elämästä, tyytymättömyydestä kuolevaisuuteen. Ei välttämättä halu elää, mutta haluttomuus kuollakaan. He eivät ole koskaan tyytyväisiä, eivät voi löytää itsestään mitään jonka alkulähteenä toimisi hyvyys tai edes ymmärrys siitä mikä on hyvää. He elävät mukavuudelle, lyhytjänteisille iloille jotka ovat merkityksettömiä ja melko surullisiakin.

Huudan, koska tiedän olevani elossa. Huudan, koska tahdon kuulla olevani elossa. Huudan, koska tiedän sen olevan etuoikeus. Se on se asia, joka erottaa minut tästä huoneesta. Ne huutavat minulle takaisin, ne toistavat minun tekemisiäni, kopioivat ja matkivat, mutta minä olen se alkulähde, jolla on voimaa ja ymmärrystä synnyttää jotakin tyhjyydestä, luoda asioita, joita ei hetki sitten ollut. Koska olen kuolevainen, kykenen pelkäämään, ja pelko opettaa minut huutamaan.

Taas joku sivuhuomio..

Olen huomannut aikamme lapsissa yhden keskeisen piirteen. He eivät osaa hävitä. Ehkä heidän vanhempansa ovat nyt näitä teini-ikänsä laman aikaan eläneitä, jotka saivat silloin vain hävitä koko ajan, eivätkä he ole tahtoneet tuottaa lapselleen samanlaista nuoruutta, mistä syystä he ovat sitten ajaneet mukelonsa täysin päinvastaiseen suuntaan. Tämä aika vaan tavallaan veti maton alta muuttamalla kaiken kehityksen ihan helvetin paljon nopeammaksi tässä välissä, tasapäistäen koko maailman teinit samaksi suureksi massaksi jolta odotetaan samoja asioita joka puolella, koska internet on kertonut nuorten käyttäytyvän tietyllä tavalla. Jos todellisuuden rajat ovat hämärtyneet lapsilla, ne ovat lähes totaalisen kadonneet aikuisilla. Mutta näillä lapsilla olisi mahdollisuus vaikuttaa tähän negatiiviseen kehitykseen, mikäli heillä olisi olemassa jotain muuta kunnianhimoa, kuin sitä millä pyritään olemaan paras kaikissa peleissä. Jos näissä peleissä pärjätään, sisäiset attribuutiot kyllä pelaavat, ja henkilö on vain niin saatanan hyvä pelaamaan, ettei kukaan voi voittaa. Kaikki muut on ihan nuubeja, luusereita ja ihan vitun huonoja.

Mutta heti kun alkaakin tulla turpaan, attribuutiot lipsahtavatkin päästä ulos. Ohjain oli paska. Kai nyt ku toi häiritsi. No tää peli nyt onki ihan perseestä siihen toiseen ihan samanlaiseen nähden. Toki tätä tekevät kaikki ihmiset, mutta kun tämä on esitetty ylimääräisellä raivokohtauksella, ja melkein tunnin murjotuksella, niin jotenkin ajattelee, että kuinka pitkälle nuoriso-ohjaajalla on lupa muokata nuoria aivoja, jos sen tekisi näiden omaksi parhaaksi? Olen päättänyt, että ainakaan tässä duunissa ei kyllä tasan yhtään. Erikoisnuorisotyö on sitten se kakku, tämä on vain lasten vahtimista, kun niiden vanhemmat eivät jaksa niitä. Mutta se harmittaa. Ehkä se toisaalta on ihan persoonallinenkin ero, koska itse olen aina syyttänyt jokaisesta häviämisestä ja epäonnistumisesta itseäni. Olen kävellyt sille reijälle, joka muurissa ammottaa, katsellut että onpas siinä muuten perkeleen iso reikä meikäläisen systeemissä, ottanut laastia ja tiiliä ja alkanut rakentaa itseäni ehjäksi. Kun minä häviän jossain pelissä, tahdon pelata sitä uudestaan jotta opin miten se toimii. Lapsena siis. Mulla saattoi olla nintendo piilossa mutsilta päivätolkulla päällä, kun hakkasin jotain Battletoadsin kenttää, laitoin aina telkkarin kiinni kun piti nukkua tai käydä kavereiden kanssa leikkimässä Mortal Kombatia pihalla, mutta sitten tulin takaisin mättämään. Se oli pitkäjänteistä hommaa, mutta nämä nyt on niitä vanhojen merikarhujen juttuja joihin mulla ei riitä vielä ikä. Paitsi näiden nuorten silmissä, arvasivat mun iäksi 27.

Mulla ei ole esittää oikeastaan mitään ratkaisuja tähän häviämisen vaikeuteen. Kaipa se Siperia opettaa. Ei mulla ole lapsia, ei mulla ole varaa aukoa päätä kenenkään kasvatuksesta, luultavasti mun omista lapsista tulee aikanaan täysiä kyrpänaamoja, tai sitten täysiä hermoraunioita kun ne saa kuunnella mun horinoita aamusta iltaan. Mutta jos ei niitä pettymyksiä tule kotona, siellä missä se on turvallista ottaa vastaan, niin ei niitä osaa ottaa vastaan missään muuallakaan. Sitä pelottavammalta se tuntuu, mitä uudempana asiana häviäminen tulee. Ihmiset eivät löydä koskaan sitä vitutusta itsestään. Nykypäivän ihminen osaa katsoa ulos, kirjoittaa blogeja ja tehdä jotain rasittavasti leikattuja videopätkiä joka vitun asiasta, joka vähänkin ärsyttää, mutta ei koskaan osaa suunnata katsetta itseensä, olla rehellinen itselleen, ja nähdä mikä hänessä itsessään on ihan paskaa. Nouskaapa joskus perseeltänne, kävelkää itsenne ulkopuolelle ja katsokaa sitä ulkoseinää hetken aikaa rehellisesti. Ei kukaan ole täysin tyytyväinen, mutta varmasti jokaisessa on myös jonkin verran hyvää, vaikka sitä ei aina osaa löytääkään. Se on ihmismielen merkkivika, joka ei huoltamalla parane, mutta sen kanssa voi koittaa oppia elämään..

Musiikillinen tajuntani laajentui jälleen.

Ajattelin olla pari päivää kirjoittamatta yhtään mitään, mutta lopultakin se osoittautuu liian vaikeaksi, koska en tahdo että tämä menee yhdeltäkään vähänkään kanssani samankaltaisesta musiikista pitävältä ohi: Yleltä tuli eilen Scott Walker dokumentti, joka on katsottavissa vielä seitsemän päivää. Scott Walker on sellainen nimi, johon olen törmäillyt siellä täällä aina tietyin väliajoin, viimeisimmän kerran istuessani paskalla kourassa vanha Soundi, jossa oli The Drift-levyn arvostelu. Sitä kehuttiin painajaismaiseksi avant-gardeksi, joka herättelee aika tehokkaasti minun mielenkiintoni, koska surrealismi musiikissa on itselleni tietyllä tapaa aina tervetullut asia. Mitä lähempänä tajunnan vapaata virtaa ja ihmisen sen hetkisen olemuksen ytimen tavoittamista, sen parempi. Liian pitkälle suunnitelluista jutuista hiotaan lähes väistämättä sielu pois ja kulmat pyöreäksi, mikä tekee niistä tavallisemmin vähän tylsiä. Toki nekin voivat toimia, mutta tuota dokumenttia katsoessani (olin yksin) henkäisin oikeasti puoliääneen "...EI VITTU!" koska sieltä huokuvat äänet oli vain jotain niin järjettömän siistiä, ettei kylmät väreet riittäneet sen fiiliksen selville tuomiseksi.

Ensimmäinen mielleyhtymä kaverin nimestä on itselleni jokin Scott Kelly vs Jeff Walker, eli Neurosis vastaan Carcass. Ehkä tämä kallistuu soundillisesti enemmän Neurosiksen puoleen, mutta toisaalta sanoituspuoli on suuren osan aikaa yhtä selkeää kuin Carcassilla, vaikka lääketieteen sijaan liikutaankin jossain alitajunnassa. Tämä kaveri on saanut orkesteritkin kuulostamaan aivan helvetin hienoilta, ja dokumentissa sanottiin hyvin, että se mitä hän oikeasti halusi kuulla, ja mitä hän etsi, oli soittajien kireys ja vittuuntuminen soittamiseen, kun se pieni huolimattomuus ja ahdistus saatiin nauhalle, homma oli valmis. Pakko sanoa, että se todellakin kuulostaa juuri siltä, että siinä on saatu nauhalle lukuisten soittajien ahdistus ja turhautuminen, mikä tekee koko musiikillisesta äänimaailmasta omalla tavallaan ihan vitun hienon. Toisaalta ymmärrän, että juuri tästä miehestä on tehty pilaa Dewey Coxx: Walk hardissa siinä kohtaa, kun suuri taiteilija tahtoo enemmän vuohia ja kilkuttimia studioon, ja kuulee vielä jotain uusia ääniä siellä seassa.

Mutta tällainen lähestymistapa musiikkiin, äänimaailmojen luominen on mielestäni aivan yhtä tärkeää, kuin niiden kahden ja puolen minuutin pop-rakenteisten biisien tekeminen. Siinä missä jälkimmäiset toistavat samoja latuja ja pitävät ne ihmismielen tietoisessa tajunnassa vaikka väkisin, nämä kaveri tekevät tutkimusmatkoja ihmisen tajunnan kääntöpuolelle, välittämättä siitä että se on kaikin puolin taloudellinen itsemurha. Tällaisia ihmisiä pitäisi mielestäni olla lisää, ja juuri tällaiseksi opettelen itsekin koko ajan. Taitoni ja tapani vain ovat vielä ihan helvetin alkeelliset, mutta kunhan osaan luoda juuri sellaisia äänimaailmoja kuin kuulen päässäni, olen tyytyväinen. Ne ovat vielä paljon hämmentävämpiä, kuin yksikään biisi jonka olen saanut aikaan. Nyt olo on sellainen, että puristan noita juttuja jonkun pienen pullon suun läpi, josta tulee vain tipoittain äärimmäisen pieniä osia niistä jutuista, joita päässä oikeasti soi. Puolessatoista vuodessa olen tehnyt kai noin 50 biisiä, ja erikseen kaikki muiden kanssa tehdyt jutut, kuten Cut To Fit ja nyt nämä uudemmat mielenkiintoiset projektit, mitä tässä edessä on. Toki seassa on paskaa (paitsi Cut To Fitillä, joka on aina ihan vitun awesome-hommaa tehdä) niin kuin kaikilla joiden etunimi ei ole Tom ja sukunimi Waits.

Musiikki on myös siitä petollinen asia, että mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä syvemmälle siihen uppoutuu. Siis kun ajattelee, että joillekin Tom Waitsikin saattaa näyttäytyä jollakin tavalla outona, minä kuulen siinä vain vähän kolhuista bluesia ja perinteisiä melodioita vähän eritavalla esitettynä. Tom Waits onkin mestari ennen kaikkea sen surrealismin yhdistämisessä niihin ihmiskunnan perintönä kulkeviin biiseihin, hän saattaa pyöritellä jotain irlantilaista kansanlaulua mudassa ja heitellä sitä vähän pitkin ladon seiniä, ja sitten soittaa sen läpi, kun kokee sen olevan itselleen riittävän rutussa. Se on aina ollut kiehtovaa kuunneltavaa. Myös Tuomari Nurmio on viime aikoina soinut todella paljon, ja hänenkin ensimmäisellä levyllään on hienoa kuulla ne Hank Williamsit ja muut kantrijutut suomalaiseen kontekstiin istutettuna. Hänen musiikkinsa tavallaan huijasi suomalaisen iskelmäjuntin huudattamaan niitä samoja bluesnuotteja, joita hän mustan miehen kitarasta saattoi vihata. En usko näidenkään juttujen olevan kenellekään tietoisia, ne on lähinnä sellaisia asioita, joita voi tutkiskella jälkeenpäin, kun aika on tappanut sen hetken ja kaikki siihen vaikuttavat tekijät, ja tehnyt siitä osan menneisyyttä, jättänyt sen kaiken taakseen juuri sellaisena, kuin se on.

Musiikki on loistava väline tutkimukseen, sekä ihmismielen, että musiikin itsensä tutkimiseen. Se on niin järjettömän vapaa kenttä, jolla saa temmeltää mihin suuntaan tahansa, eikä tila lopu koskaan kesken. Aina löytyy jotakin, mitä ei ole tehty. Joskus sinne kuljetaan yhdistelemällä uutta ja vanhaa, kulkemalla tuttuja, loogiisia hermoreittejä, joskus yhdistelmiä luodaan vähän kaoottisemmin, kuten vaikkapa 60-luvulla ja hapolla usein tehtiin. Joku linkitti Scott Kellyn haastattelua (jota en päässyt lukemaan kokonaan, koska linkki ei toiminut), josta lainatussa katkelmassa mies sanoi juurikin, ettei Hendrixin kaltaista juttua olisi voinut syntyä ilman LSDtä. Se on varmasti totta, katsokaa nyt tätäkin vitun pätkää. Ensinnäkin jo kuteet ja kampaukset kertovat, että nyt on vedetty muutakin kuin nallekarkkeja jo paremman aikaa. Ja nallekarkeillakin tarkoitan piliveä. Silti, ilman Hendrixin trippejä jollain muulla tyypillä olisi varmasti jäänyt omat biisit tekemättä, vaikka hän ei mihinkään huumeisiin olisi ikinä koskenutkaan. Toiset yhteydet luovat eri ihmisissä uusia yhteyksiä, jotka eivät välttämättä tulisi muille mieleenkään, ja se on musiikissa niin helvetin hienoa, että se yhdistää meidät kaikki, ja on filosofian tavoin suuri ja vapaa keskustelu, johon me kaikki voimme kommentoida läpi vuosisatojen ja tuhansien! Ainakin toivottavasti. Vielä kun kuolema-ongelma saadaan kumottua ja aikamatkailu mahdolliseksi, saadaan systeemi sujuvammaksi ja voidaan keskustella niin kauan kuin maailmankaikkeudessa riittää energiaa. Olen herännyt viideltä ja juonut pari pannua kahvia, jaksaisin selittää ikuisesti, mutta taidan mennä nyt tekemään jotain ihan muuta.
Kiitos jos jaksoit lukea tämän hämmentävän ja sekavan tekstin.

Ikä tuo näkökulmaa

Aika ajoin törmää rock-maailman vanhojen partojen jutusteluihin siitä, miten uudemmalla sukupolvella on jo hyvin varhaisessa vaiheessa musiikin tielle opiskelua opetettu perseen nuolemisen tärkeys, ja toisaalta leikattu pallit irti. Viimeisimpänä tämän on sanonut (tai viimeisimmäksi tänään juuri siihen törmäsin) Kauko Röyhkä, johon kuin sattumalta olen juuri yrittänyt tutustua vähän paremmin kuin ennen. Tahdoin kirjoittaa hänelle eräänlaisen kiitos-kirjeen, mutta se ei näemmä ollut mahdollista, koska en löydä mistään sähköpostiosoitetta yhdellekään vanhemman liiton äijälle, Facebookit kyllä on jokaisella. Kaipa tahtovat vain suojella omaa yksityisyyttään, mutta minä saatan tästä vielä innostua ja kirjoittaa kirjeen käsin, koska luultavasti kotiosoitekin löytyy helpommin, kuin sähköpostiosoite. En oikein edes tiedä, mitä mieltä olin murahduksesta, mutta ainakin tiedän sen suuremmilta osin olevan totta.

Ei tarvitse kuin katsella Emma-gaalaa, ja näkee että se on aivan samanlainen pienen piirin perseennuolentajuhla, kuin vaikkapa Finnish Metal Expo. Siinä vain jaetaan palkintoja ja "arvostusta". On jotenkin vaivaannuttava katsella kun samat naamat käyvät hakemassa joka palkinnon, kun kyseessä on kuitenkin Suomen laajuinen musiikkipalkintojen jako, veikkaan täällä kuitenkin olevan muitakin bändejä kuin Jukka Poika, Chisu ja Michael Monroe. Jos siis katselee musiikkia himastaan, omilta keikoiltaan, ja niistä omista jutuistaan, jotka eivät välttämättä risteä tämän pinnan alla vahvana elävän musiikkipiirin kanssa, niin saattaa hiipiä epätoivo pintaan kaikkea musiikkia ajatellen. Mutta voin ylpeänä sanoa, että kyllä täällä vielä on vitusti ihmisiä, jotka tahtoo tehdä ja kuunnella kaikenlaista musiikkia, maksaa siitä, rakastaa sitä ja olla osana sitä äärettömän pitkää ketjua, johon kaikki musiikkia soittavat ihmiset kuuluvat. On jopa aivan sama, levyttävätkö nämä ihmiset ikinä yhtään mitään, ei se ole minkään mitta, kuka sitä kuulee tai kuinka monella höntillä on sinun levysi kotona. Tärkeintä on se, että olit täällä ja teit jotain. Toki se tallennettuna säilyy vähän pitempään, mutta ehkä hienoimpia ovatkin juuri ne, jotka osaavat lähteä pitämättä meteliä itsestään. Tiedän pari aivan helvetin taitavaa muusikkoa, jotka eivät ole ikinä säveltäneet yhtään biisiä. Yksi, jota arvostan melko korkealle näissä hommissa, on sanonut ettei ehkä aio koskaan tehdä yhtään mitään, että se on hänen suurin lahjansa musiikille. Olla tekemättä yhtään paskaa biisiä ikinä. Sekin on jo aika paljon luvattu, ja toisaalta osoitus asenteesta ja sellaisesta pelottomuudesta, jota minulla ei ole ollut viimeiseen pariin sataan biisiin olemassakaan.

Itse olen aina arvostanut vanhempia ihmisiä, mikä on ehkä käynyt monessa käänteessä selväksi, mutta juuri siksi olen aina ollut kiinnostuneempi myös heidän musiikistaan, kuin nuorten musiikista. Röyhkillä ja Nurmioilla ja Waitseilla on tarinoita, heillä on kärsivällisyyttä ja kerrottavaa, jotain eteenpäin siirrettävää, mitä ei nuorten kohkaamisella voida koskaan paikata. Toisaalta nuorten kohkaamisessa on jotain sellaista intoa ja uutuuttaan kiiltävää, mitä ei vanhempana voi löytää, koska elämän halkaiseva kyynisyys kulkee aina mukana jossain takaraivossa kertomassa, ettei se enää voi muuttua paremmaksi. Koen, että minun on nyt aika kohkata, riehua ja reuhata ja kerätä sitä kerrottavaa, jota voin sitten nelikymppisenä, kolmeen kertaan unohdettuna has beeninä kierrellä baareissa esittämässä. Ja olen vanha jo nelikymppisenä, koska en oikein usko eläväni ihan niin vanhaksi kuin tahtoisin. Ihmissolukko ei vaan elä neljääsataa vuotta, vaikka kuinka tahtoisin.

Suurin osa musiikista on paskaa, mutta niin se on ollut aina ennenkin. Ei joka ikinen Jenkkilää kokkelipäissään kiertänyt separi ollut Elvis Presley, ja se on fakta jonka ihmismieli unohtaa. Samoin kuin sen, että Elvis makasi alaikäisten tyttöjen kanssa. Se on vain kiiltokuvan kannalta ikävä tahra liimapintaa väärällä puolella, se on jotain sellaista mitä ei tahdota muistella, koska Elvis on pyhempi, kuin vaikkapa katolinen kristinusko, jonka pappien harjoittamaa pedofiliaa ei taatusti unohdeta mainita ikinä. Maailma vaan toimii niin, etenkin tämä viihdeteollisuus. Siksi olenkin onnellinen siitä, etten joudu olemaan osana sitä. Toki joku voi alkaa osoitella minulle toimintani ristiriitoja, aina löytyy jostain joku vitun puristi, joka ei vain tajua.

Olen esimerkiksi Teoston jäsen, liityin siihen kun se oli ilmaista. Homman nimi on siinä, että yhden yhtä Cut To Fitinkään biisiä en ole sinne ilmoittanut. Se on sitä varten, että jos joskus teen jollekin pällille biisejä, joista saa ihan vitusti fyrkkaa, niin minulla on mahdollisuus varastaa siitä rahat, joilla maksaa kaikkea tätä taloudellisesti ankeampaa, mutta nupin kannalta välttämätöntä sekoilua. Grindibisnekset eivät nimittäin todellakaan maksa itseään takaisin, kun kiertää maata vaikka ilman bensakorvauksia. Useimmiten reissuista jää nollille, parista reissusta ollaan jääty jopa voitolle, mutta kyllä se bändikassa on aina jossain vaiheessa tankattu meidän tuista tai liksoista. On se silti joskus jopa pitänyt minut ja veljeni hengissä seuraaviin tileihin asti, eli on voinut sanoa päivän ajan, että elämme musiikillamme. Me myös julistamme kuolemaa musiikkibisnekselle, ja silti myymme keikoilla levyjä ja paitoja, what the fuck is up with that?! Emme koskaan vaadi bensarahoja tai liksaa tapahtumien järjestäjiltä, koska tiedän itse miten kiittämätöntä ja paskaa hommaa se on, kenenkään meistä henki ei ole siitä rahasta kiinni, ja yleensä jos soittaa riittävän hyvän keikan, saa myös auton tankattua himaan päin ajellessa. Tässä kohtaa paitojen ja levyjen myyminen on ihan kätevä tapa paikkailla tätä ammottavaa aukkoa budjetissa. Jos meillä on kuski, niin pyritään myös siihen, että kuski saisi ainakin bensat, jos tulee jotain rahaa tai paikalla on ruokaa, kuski saa todellakin myös syödä. Yleensä on ollut Vilin tyttöystävä Heidi, jonka porukoita täytyy kiittää todellakin siitä, että ovat antaneet pörinäörinäbändin lainata uutuuttaan kiiltäviä audejaan. Sekin on usein herättänyt hilpeyttä, kun tullaan paikalle hienolla autolla, ja sitten sieltä valuu tällaisia rastapäitä ulos. Eikö kuitenkin ole melko ekologista ajella laina-autolla, sen sijaan että vuokrattaisiin joku vitusti dieseliä syövä paku, ja ajeltaisiin nelistään sillä toiselle puolelle Suomea? Siinä hipeille selitystä ja luuta.

Kaikkia käsiä pitää ja saa purra aina, jos sille ilmenee jotain syytä. Kukaan ei ole pyhä, eikä mikään ole totuuden ulottumattomissa. Toki totuuden subjektiivisuudesta voidaan väitellä ihan niin paljon kuin jaksetaan, osallistun tähän väittelyyn myös mielelläni, mutta mielestäni ihmisen tulee toimia niinkuin näkee kaikkien kannalta parhaaksi, ja puuttua siihen mikä on väärin. Ainakin olla lähtemättä mukaan siihen, minkä näkee olevan täyttä paskaa ja kyseenalaistamatonta, ääliömäistä toimintaa toisen osalta, vaikka kyseessä olisi ystäväkin. Ryhmäpaineen ja ystävän edessä Ei on vaikeampi sanoa, kuin vaikkapa neljänkymmenen kuvia täyteen hakatun skinheadin edessä. Silti olen aina kokenut tärkeämmäksi sen, että pystyy elämään tekojensa ja sanomistensa kanssa. Ei pidä sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että näkemyksesi asioista muuttuu ja takkisi kääntyy, se on enemmän kuin luonnollista kun saat elämältä kokemusta ja perspektiiviä. Pitää vain tehdä se, minkä kokee oikeaksi sen ymmärryksen perusteella, joka sinulla tapahtumahetkellä on.

Musiikki kytkeytyy tähän kaikkeen olennaisesti myös sitä kautta, että se on minulle ajatusteni jatke. Hyvin monet biisit lähtevät versomaan juuri sen pohjalta, mitä olen kirjoittanut tässä, saattavat sisältää jonkin saman kielikuvan tai lauseen. Tai vain saman aiheen. Siitäkin syystä minun on tärkeä pitää tällaista turhan analyyttista päiväkirjaa omasta tajunnastani ja sen reunoista, sillä toisinaan kaiken turhan paskan seassa kimmeltää joku sulamaton pähkinän tai paprikan pala, josta saa vielä ihan hyvän kuvan siitä alkuperäisestä ajatuksesta, joka minulla on ollut. Näiden vanhojen partojen viisaudet ovat saneet minut ainakin käsittämään sen, että on aivan luonnollista olla musiikillisesti näin vitun hukassa, kuin mitä tällä hetkellä olen. Tahdon etsiä itseäni, tehdä levyjä joilta löytyy vähän kaikkea, löytää ne omat heikot puoleni (joita nyt äkkkiseltään on ainakin se, että kuulen kaikki äänet puoli- tai vähän vajaan sävelaskelen verran matalammalta, enkä ehkä osin siitäkään syystä pysy laulaessa nuotissa kauhean hyvin, ellen sitten tahallaan ölise vain jotain epämärääistä todella alhaalta. Äänialani ei myöskään ole mitenkään laaja, en osaa käyttää sitä, enkä pääse niin matalalle, kuin mihin melkein kaikki kitarani on viritetty) ja opetella käyttämään niitäkin jotenkin etuna. Pitkä ja kivinen tie, mutta mikäpä ei olisi?

PLOOOOOOOOOP.

http://sendthemyourmoney.com/

Täysi support tuolle toiminnalle, jos kopiot mediasta vastaavat arvoltaan alkuperäistä, voi varkautensa maksaa myös digitaalisesti. Tässä tulevina vuosina tulee tapahtumaan jotain helvetin mielenkiintoista tuolla mediateollisuuden rintamalla, ja odotan sitä innolla. Taiteen tekoa se nyt ei kuitenkaan tule lopettamaan, jos tekijänoikeusjärjestöt eivät voisikaan kerätä "taiteen tekijälle", usein jollekin vitun pikkutakkiläskille jossain ameriikan maalla, helvetillisiä kasoja rahaa kotipihalle. Kyllä ne todellisen taiteen tekijät tekevät sitä ilmaiseksi nytkin, meillä on kadut täynnä taiteilijoita, joiden hiomaton ja brutaali taito pesee suurimman osan kaikista valtion tuella pönöttävistä kissan kusella maalailijoista. Yksi näistä ja mielestäni parhaimpia katutaiteilijoita on samaan aikaan kanssani sivarissa ollut Otto Maja. Mielenkiintoinen kaveri, jolla oli linja valmiina jo silloin, opetteli piirtämään vähän yksinkertaisempia juttuja, ja nyt se vetelee kaikkea ihan käsittämättömän siistiä. Koitin löytää kaverin, jotta voisin onnitella häntä, mutta sivut on nurin, eikä sitä löytänyt enää teinigalleriastakaan, niin täytyy toivoa, että kaveri googlailee itseään ja törmää tekstiini joskus: Otto, olet vitun hyvä jätkä ja teet ihan saatanan hienoa jälkeä, hats off!


Lisää helvetin hienoja jätkiä on etenkin Lahti pullollaan, en tiedä miten paljon ne haluaa nimiään internetiin leviämään, mutta hiljainen hyväksyvä nyökkäys lähtee kyllä moneen suuntaan. Etenkin Rässirikulle, joka löysi siitä hommasta itselleen ihan uuden maailman, jossain vaiheessa vähän suretti, kun se ei enää soitellut mitään ja alkoi vähän mökkihöperöityäkin. On helvetin tärkeää, että ihmiset saavat pistettyä itseensä jonkun haavan, joka saa vuotaa pahaa verta pois läpi elämän. Minut on kyllä tökitty täyteen reikiä, mutta eipä täällä taida suonissa paljon muuta kiertääkään, kuin pahaa verta. Kaikki itse tekeminen on aina rehellisempää ja ennen kaikkea helvetin paljon kiinnostavampaa, kuin joku massakoneistolla tuotettu, optimaalisten markkinavoittojen perässä tarkkaan tehty kappale, jonka pituus, rytmi ja aihepiiri osuvat tietyn alueen sisään, jotta se tavoittaa mahdollisimman monia kuulijoita, jotka samastuvat kappaleeseen riittävästi ostaakseen artistin levyn. Tai ainakin maksaakseen mp3-latauksesta.

Viime yö todisti minulle sen, minkä olen tiennyt kyllä todeksi, mutta josta minulla on aikanaan ollut epäilyksiä: Robin Williams on yksi tämän planeetan kovimpia jätkiä. Jos teillä on puolitoista tuntia aikaa, katsokaa miehen standup-pläjäys Weapons of Self Destruction, aivan saatanan kovaa kamaa alusta loppuun:


Mitään oikeaa asiaa mulla ei ollut. Paitsi se, että löysin viime yönä kainalostani möykyn, ennen kuin tajusin että se on mitä luultavimmin turvoksissa oleva imusolmuke. Mutta ensimmäiset kolmetoista sekuntia olin varma että se on level 10 syöpä, enkä herää aamulla. Niin ihmismieli vain toimii, ensimmäinen ajatus, joka sinussa herää kun löydät klimppejä sieltä missä niiden ei pitäisi olla, on se ettet herää enää seuraavana aamuna. Se on vain vähän ikävässä kohtaa, kun pitää koko ajan nyt kävellä kuin olisi jotkut appelsiinit kainalossa, ja varmasti saan turpaani jos lähden tuonne pihalle kävelemään tällä tavalla. Jos pidän vain vasenta kättä ylempänä, se näyttää siltä kuin olisin koko ajan melkein moikkaamassa jollekin, mutten oikein tietäisi kenelle. Nyt pitää mennä tekemään jotain muuta, olisi jo nälkä, mutta ei rahaa. Äidinkin pitäisi tulla käymään kohta, ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen.

Jonkin sortin statement.

Klikatkaa se isommaksi niin se kai selkiytyy. Olen nämä samat asiat jauhanut tässäkin, mutta kun joku jätkä oli laittanut uuden levynsä torrenttina pirate bayhin ja isolla lärvinsä siihen viereen, niin tuli vähän sellainen olo, että täällä on vitusti bändejä, joilla on kaikki kama jaossa koko ajan, monta levyä vitun hyvää vaikkapa juuri grindiä, mutta myös kaikkea muuta musiikkia mitä kukakin nyt vain on sattunut tahoillaan vääntämään. Se on kaikkien oikeus, eikä muutaman lakimiehen ja yritysjohtajan pitäisi pystyä rajoittamaan kokonaista maailmaa ääniä ja tunteita. Ei iloa tai vitutusta, jota joku on tuntenut joskus, pitäisi myydä ihmisille rahasta. Monelle täyspäiväisellekin muusikolle tekisi hyvää piipahtaa aina välillä töissä, siitä sitä inspiraatiota saa kun pitää katsella kaiken maailman vittupäitä aamusta iltaan.

Paaso & torvet

Nyt on pakko antaa Apulannalle propsit, seitsemän vuotta elämästäni Paasossa asuneena voin sanoa, että tässä ollaan jo aika lähellä niitä fiiliksiä, mitä siellä asuminen ihmismielessä herättää. Oikeastaan tämän pitäisi olla puolet hitaampi, torvien epävireisempiä, ja kaikki pitäisi huutaa, ja rummuissa pitäis olla vaikka esim. meikä, eikä Santapukki, mutta muuten aletaan olla aika paasolaisissa mielenmaisemissa. Siellä todellakin oppii ymmärtämään Aleksis Kiveä sekä hyvässä, että pahassa. Siellä on järjettömät määrät metsää, mutta se on se paras puoli siinä paikassa. 7 elämäni teini-iän ahdistavuuden eskalaatiovuotta, joiden jälkeen mikä tahansa tuntuu paratiisilta. Ainoa mikä tuossa biisissä vituttaa on suoraan Green Dayn holidaystä pöllitty kertsi, kun siinä on muuten melkoisen kova meno, se pakolla ympätty melkein duuri rallattelu ei nyt lähde ihan samalla tavalla kuin torvet ja masistelu.

Minulla on joku outo musiikillinen fetissi torviin. Ensinnäkin ehkä siksi, että niiden ääni on jotenkin vapaampi kuin monien muiden soittimien, kun sillä on varaa liukua ja tehdä luonnollisempia ääniä. Toisaalta se sopii hyvin yhteen erittäin kulmikkaan kitaran kanssa, etenkin mitä kulmikkaampi ja särmäisempi kitaristi sattuu soittamaan niiden kanssa. Torvet ovat pyöreitä, kitarat ovat kuusikulmaisia. Jokin niissä äänissä vain pelittää minun päässäni yhteen ihan tajuttoman hyvin. Kaikessa musiikissa ne toimivat yhtä hyvin, sanon aina että ihmisessä on jotain vikaa jos ei torvet toimi. Parhaimmillaan niillä saa rakenneltua aivan järjettömän hienoja fiiliksiä pienelläkin kokoonpanolla, kuten vaikkapa tässä:


Massiivisimmillaan ne taas saa ihmisen tuntemaan jotain alkukantaista ja kaunista, mikä vaan toimii aina yhtä tehokkaasti. En tiedä onko se alunperin lähtöisin tuolta New Orleansin katusoittobluesin puolelta, että ne vaan toimivat melkein missä tahansa tapauksessa, mutta esimerkiksi tässä Kilimanjaro Darkjazz Ensemblen Saint Vitus coverissa ne ovat jotain aivan ylitsepääsemättömän hienon kuuloista.


En tiedä miten soittokuntoisia ne Torven katossa roikkuvat pölyiset puhaltimet oikein on, mutta joskus olisi siisti nauhoittaa levy nimenomaan niillä. Jos löytyisi osaavia jätkiä ja jos ne torvet vaan soisivat, olisi melko hieno sanoa äiskälle, että tällä levyllä soi muuten Torven torvet.
Tällainen bändi sitten vielä soittamaan niitä, ja jotain vähän samankaltaista kamaa, voisin sanoa että olisin koko keikan vähintäänkin oikean fyysisen orgasmin partaalla. Ei tulis laulamisestakaan yhtään mitään.

No niin, taas pimenee loppua kohti..

Etelä-Savon näppis on kyllä jääkaappiaforismien kuningas kamaa, on hienoa miten ihmiset panostavat kun sanotaan, että saat käyttää 160 merkkiä. Tämän päivän paras, jonka päätin ottaa koko elämäni ohjeeksi ja mallinuoraksi, meni jotenkin näin: "Mitä hyötyä on vesijuoksusta, jos suu käy enemmän kuin jalat?" Jos tuon laittaisi johonkin biisiin, se olisi vähintään Morrisonin kaltaista neroutta, juuri tänään mietin että olen ihan paska kirjoittamaan mitään, kun en saa minkään asian ydintä tiivistettyä johonkin yksinkertaiseen pätkään, joka toimisi mahdollisimman monisyisesti ja laaja-alaisesti kaikille ihmisille. Mutta tuo pätkä pätisi kaikille elämän aloille! Ajatelkaa nyt, paljonko vesijuoksusta on apua, jos kaikki keskittyminen menee aivan väärien lihasten toiminnan ylläpitoon? Siinähän uppoaa! Vittu miten nerokasta. Toisaalta tuon tekstin kirjoittaja ei ole ottanut huomioon, että mikäli kyseessä on vaikkapa eläkeläisten vesijuoksu, niin se voi olla sillekin mummelille/pappelille ainoa sosiaalinen tilaisuus päästellä höyryjä ja irroitella keskustelun muodossa. Koko muun viikon se viettää mielialalääkkeissä ja odottaa kuolemaa, että kyllä siinä vaiheessa saa minun mielestäni jo vähän puhuakin.

Kaikista omista isovanhemmistani vain yhdellä pimeni vintti totaalisesti, ja sen ihmisen kohdalla hänen elämänsä oli minulle vaikeampi paikka, kuin hänen kuolemansa. Osin myös siksi, että kyseessä oli äitini äiti, ja alzheimerin eteneminen ja ihmismielen riutuminen oli aika vaikeaa seurattavaa. Tein sen ratkaisun, etten viimeiseen vuoteen tainnut käydä tapaamassa häntä. Ei se ollut häneltä pois. Ei hän minun syntymästäni ollut enää tietoinenkaan, viimeisellä kerralla muistan hänen katsoneen minua surullisena ja sanoneen, että "tätä tää on ku tulee vanhaks." Se oli vähän vaikeaa, mutta olen aina pohtinut, millaisia mahdollisuuksia seniiliyden näyttely vanhalla iällä oikein tarjoaisi. Saisi aika paljon sekoilla ja hämmentää ihmisiä, mutta jos esittää liian pitkään, eivät lapsenlapsetkaan tulisi enää katsomaan. Täytyisi siis löytää jokin sopiva balanssi muistamisen, ja sekoilun välillä, ja pyrkiä tekemään selkeä ero näille, ettei joskus vain tajua syövänsä omaa paskaansa, miettien että mitäs minun nyt oikeasti olikaan tarkoitus tehdä. Ehkäpä kuolen ennemmin, kuten isäni puolen ihmiset, nuorena. Ehkä siitä syystä meillä tehdään lapsetkin niin äkäisellä tahdilla, kellään ei ole mitenkään älyttömiä odotuksia oman elämänsä pituudelle.

Menipäs taas nyt niin saatanan synkäksi. Huomenna on perjantai, sitten tulee jo kovasti kaipaamani viikonloppu, joka ehkä tuo jonkinlaisen helpotuksen elämään. Sitten alkaa taas uusi viikko ja uudet kikkailut. Sitten saisi mun puolesta kyllä jo helpottaa. Musiikkihommia olisi kiva tehdä, opetella lauleskelemaan ja nauhoitella kaikkea uutta. Tai tehdä levyn kansia, ihan mitä vaan mikä olisi jotain muuta kuin tämä jatkuva sähellys tässä ympärillä. Kansihommat voisikin olla ihan virkistävää vaihtelua. Mistä tuli mieleen, että olisi kai kiva saada se Cut To Fitin levykin pihalle, saisi nyt vain helvetisti rahaa jostain niin voisi painaa niitä. Mutta enpä jaksa ottaa siitä stressiä, se ei selkeästi nyt ole päällimmäinen asia, kun kuitenkin voi soitella keikkojakin tässä, ja Eetu ja Vili saavat sohlailla muut bändikuvionsa kuntoon, niin katsellaan sitten. Kyllä meillä uusia biisejäkin jo seiskatuumaisen verran on, mutta milläs vitun rahalla me sellaista tehtäisiin, kun ei saada CDtäkään tehtyä. Jos pääsisin sossuille, niin rahaa tulisi jo nykytilanteeseen nähden ovista ja ikkunoista. Nyt ei tukipäivän jälkeen jää kymppiä enempää tilille, ja jää vielä uudempia laskuja odottamaan maksumuistutusta..

Kuinka kauan kynttilää voi polttaa molemmista päistä?

Nyt kun korppikotkat ja kärpäset alkavat jo nopeaan tahtiin hävitä raadon ympäriltä, voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Tämä työharjoittelu ja yhteiskuntaan mukautuminen vituttaa nyt taas entistä enemmän, koska jokaisen päivän myötä huomaan vaan olevani kauempana ja kauempana, vaikka ihan oikeasti olen yrittänyt. Nyt vain kaikki henkilökohtaisen elämän oma paska, jota olen aiemmin käsitellyt, alkaa valua päälle ja haudata kaiken muun alleen, enkä osaa keskittyä työn tekoon. Tänäänkin olin töistäni kuulema tunnin myöhässä. Miksi? Koska luulin että minun pitää mennä kahteen, eikä kukaan vaivautunut siinä yhden pintaan soittamaan minulle. Tätähän tämä on. Mistään ei sanota, ennen kuin jälkeenpäin tarvitaan jonkinlaista henkistä asetta. Kyllähän mä juoksisin täältä vartissa, jos joku soittaisi että olet myöhässä. Ja mitäkö tein kotonani tullessani taas kuulema tahallani tunnin myöhässä? Odotin kotona, että kello on niin paljon että kannattaa lähteä kävelemään töihin. Siksikin myöhästyminen tuntuu ihan vitun turhauttavalta, että minä en varsinaisesti tiedä olevani myöhässä. Sitä ei normaalisti tapahdu missään kohtaa elämääni, olen aina vähintään kymmenen minuuttia ajoissa. Viimeisen kuukauden aikana niin on käynyt neljästi, joten alkaisiko se vika sitten ehkä kuitenkin olla edes vähän siellä toisessakin päässä? Myönnän toki, etten ole ollut millään tavalla Kuukauden Työntekijä, mutta kun en saa tästä edes sen vertaa rahaa, että minulla olisi varaa syödä työpäivän jälkeen, niin en voi sanoa, että minulla olisi motivaatio nyt ihan hirveän hyvin kohdallaan. Jokainen päivä on taistelua, ja joka vitun päivä minä häviän.

Olen ihan suhteellisen väsynyt kaikkeen. Tänään jouduin töissä vastaamaan yhdelle nuorelle kysymykseen rehellisesti. Hän kysyi minulta uskonko taivaaseen. Vastasin, että en. Toki minun olisi pitänyt ehkä vastata Lahden kaupungin kannan mukaisesti, että totta kai, joo joo, vittu enkelit lentelee ja silleen. Mutta perustelen nyt vastaukseni, ja mielestäni tein pikaisesti ihan oikean ratkaisun, jonka takana seison. Ko. nuori on ollut vaikeuksissa jo jonkin aikaa. Hän kertoi uskovansa että kuoleman jälkeen on vain pimeää. Päätin, että jos hän jää tuollaisen näkemyksen kanssa yksin, ja pitää sitä jollakin tavalla poikkeavana tai epätavallisena asiana, hän alkaa hävetä sitä ja kehittää siitä paljon suuremman ongelman, kuin mitä siitä on tarvetta kehittää. Lisäksi hän kysyi minulta, omasta uskomuksestani. Minä en sanonut "EI TIETENKÄÄN MITÄÄN VITUN TAIVASTA OLE OLEMASSA!", vaan " en usko, mutta voin yhtä hyvin olla väärässä, koska siitä ei voi olla kukaan varma. Nämä ovat isoja asioita.." Sitten sitä ei enää kiinnostanutkaan, ja juteltiin jostain muusta. Tahdoin kuitenkin kertoa, ettei hän ole uskomuksensa kanssa yksin, ja toisekseen olla rehellinen, koska lapset eivät ole mitään vitun idiootteja. He näkevät jos epäröit vastauksesi kanssa, tai valehtelet.

Tuo oli mielestäni aidoin ja hienoin hetki, jonka olen töissä kokenut tämän kahden kuukauden aikana. Siksikin voin sanoa olevani jo melko loppu, ja valmis pois. Minulla ei ole mitään annettavaa, olen vain tiellä, enkä kykene tekemään mitään, kun luottamus ei toimi oikein mihinkään suuntaan. Viikonloppu vaikuttaa nyt ajatuksena sellaiselta, etten millään jaksaisi painaa kahta päivää päästäkseni sinne asti. Tunnen olevani sen tarpeessa jo yhden ainoan työpäivän jälkeen.


Kuten kuvasta näkyy, kaikenlainen todellisuuspakoilu on ollut ajankohtaista...