tiistai 21. helmikuuta 2012

Yksinäisyys ja vitutus

Tänään töihin kävellessä mietin miten pienet asiat sitä voivat jäädä vituttamaan ihmistä niin rankasti. Esimerkiksi siis joulukuun kymmenes päivä, Famine Year tuurausten vikalla keikalla Vastavirralla sattunut tapaus. Aloin siinä happivajareissa sönköttää jotain siitä, miten saatanan vapauttavalta tämä soittaminen oikein tuntuu, kun on istunut kahden päivän aikana yli tuhat kilometriä autossa ja käynyt hautaamassa pappansa aamulla. Joku humalainen huusi sieltä jostain takaa "haluuksä jonku vitun mitalin?" Tumppi kyllä naureskeli sieltä rumpujen takaa että se voisi olla paikallaan, mutta mua vitutti niin suunnattomasti. Ei se, että hän ei pitänyt yliluonnollista matkan taittoani mitenkään ihmeellisenä, vaan se, miten tuo lause vähättelee papan merkitystä minulle. Kyseinen passiivista Tamperelaisen krustin ihmisarvotonta elämää elävä henkilö ei välttämättä tajunnut tai ajatellut tätä yhtään näin pitkälle, mutta se oli nimenomaan loukkaus tuoreeltaan kuollutta, minulle tärkeää ihmistä kohtaan. Kohtaus ei todellisuudessa tainnut kestää kolmea-viittä sekuntia pitempään, ja silti se nousee pintaan vituttamaan vielä neljän kuukauden päästä. Ei sellaisena "mun olis pitänyt sanoa silleen" -henkisenä, vaan ennemmin siltä kannalta, että olisi pitänyt ehkä vähän muksauttaa siinä mielentilassa.

Mutta sellaista on ihmiselämä, se virtaa ohitsesi ja jos et ole riittävän nopea, sinulla on lopulta käsissäsi vain ääretön määrä "Mun olis pitänyt sanoa-"-tilanteita ja liian aikaisin kuolleita läheisiä, joille et kiireiltäsi kerennyt sanoa jäähyväisiä. Huomaako yhtään, että luen Hermann Hesseä ja kuuntelen aika paljon Tom Waitsia? Hesse oli kyllä hieno mies, jonka kirjoissa yhdistyy ihmisen olemassaolon järjettömyys buddhalaisen mielenrauhan metsästykseen, yleensä vähän laihoin tuloksin. On jännä, miten en taida tietää kovinkaan montaa kirjaa, jossa olisi samalla tavalla onnellista loppua, kuin elokuvissa, vaikka samoista kirjoistakin tehdyissä elokuvissa. Mikä siinä oikein on, että kun se sama paska muuttuukin visuaaliseksi, ihmisiä täytyy yhtäkkiä suojella, vaikka kirja voi loppua todella rankasti, ja se on kuitenkin aina suoremmin yhteydessä omaan mielikuvitukseen. Ainakin minulla. On aivan järjettömän hienoa, miten sanoilla ja sanavalinnoilla voi luoda niin vahvoja kuvia. Mikään elokuva tietokone-efektihirvityksineen ei ikinä kykene yhtä elävään ja todelliseen kuvaan, kuin ihmismieli itse. Efektin tie graafikolta ohjelmoijalle on kuitenkin jo aika pitkä ketju, jossa siihen vaikuttaa kaksi mieltä, se on kompromissi joka ei toimi.

Yhden ihmisen mielikuvitus on aina hänen näköisensä. Tietyltä säveltäjältä tulee tietyn sävyisiä biisejä, tietyltä kirjailijalta tietynlaisia tarinoita. Se on hienoa, sekä musiikissa että lukemisessa, että kuvataiteessa. Kukaan ei vaikuta sen ihmisen toimintaan liiaksi, se on täydellistä vapautta. Toki jokaisella on omat vaikuttajansa, joiden palikoista kaikki omat piirteet on varastettu ja rakennettu, mutta siitä eteenpäin he ovat omillaan. Suurin osa ei osaa edes hahmottaa omia saumojaan, ei löydä omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan, eikä osaa kääntää niitä päälaelleen. Heitä ei kiinnosta ymmärtää, miten heidän oma päänsä toimii, koska viina on halvempaa ja televisiosta tulee aina jotain. TV-Shoppia jos ei mitään muuta. Olen usein puhunut siitä, miten minulla on Suomessa todella ulkopuolinen olo, koska juopot eivät aina jaksa katsella mun vittuilua, ja kaikki muut ihmiset jotka ovat päättäneet olla käyttämättä alkoholia ovat pääasiassa outoja sekopäitä. Siksi saan viettää pitkiä pätkiä yksin, ja oikein hangata naamaani siihen erilaisuuteen. Vaikka esimerkiksi Vonnegutin vitutus maailmantilan vuoksi on aina itselleni mukavaa, rentouttavaa ja hyviä fiiliksiä aiheuttavaa luettavaa, on Hermann Hesse kaikista kirjailijoista ehkä se, joka on kiteyttänyt minun olemassaoloni tehokkaimmin. Se löytyy Arosudesta ja Gertrudin alkupuoliskolta, kaipa se tulee loppumaankin yhtä yksinäisenä, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, mutta en sano varmaksi kun en ole lukenut sitä vielä kuin puoleenväliin. Toisaalta niissä esitetty yksinäisyys on varmasti jokaiselle ihmisolennolle yhteistä, sen verran yleismaailmallista se on, ja niin hyvin Hesse on kirjoittanut, että jokainen löytää sieltä sen oman tyhjän kolonsa. Koittakaa.

5 kommenttia:

  1. Joskus on mukava kattoa tv:stä silkkaa paskaa. Lepuuttaa aivoja. Ei ajattelu mitään autuutta tuo. Tarpeeksi kun ajattelee niin alkaa pää hajoilla.

    Näistä sun teksteistä tuli jostain syystä mieleen Peter Wessel Zapffen pohdinnat:
    http://en.wikipedia.org/wiki/The_Last_Messiah

    "Zapffe views the human condition as tragically overdeveloped, calling it "a biological paradox, an abomination, an absurdity, an exaggeration of disastrous nature." Zapffe viewed the world as beyond humanity's need for meaning, unable to provide any of the answers to the fundamental existential questions."

    VastaaPoista
  2. Toki, mutta jos se alkaa olla koko elämän pääasiallinen sisältö, voi olla syytä muuttaa suuntaa tai on valmis hautaan alta viiskymppisenä. Oma tavoite on nimenomaan rikkoa pää, kasata palasista jotain uutta, rikkoa se uudestaan ja kasata siitä taas jotain uutta. Tämä kaikki on osa sitä prosessia, samoin kuin se, etten pakoile todellisuutta harhauttamalla mieltäni jollain halvalla tempulla. Tämä todellisuus on kuitenkin kurjimmillaankin juuri se paikka, jossa tahdon olla.

    Zapffe taitaa erota meikäläisestä ainakin siinä, että mä näen että ihmiskunta kehittyy eteenpäin ja sillä on aina mahdollisuus tehdä jotain hyvääkin, se on vain liian laiska ja sitä pitää potkia vähän. Calvinon Halkaistun Varakreivin seppä on helvetin hyvä symboli koko ihmiskunnalle: Kidutusvälineiden rakentelu käy luonnostaan, niistä osataan kyllä rakentaa kauniita ja älykkäitä, mutta myllyn rakentaminen on huomattavasti vaikeampi homma.

    Okei, kyllä myönnän että suurimman osan ajasta vituttaa suuresti seurata sivusta ihmisten tekemisiä, mutta se johtuu ennemmin juuri henkisestä laiskuudesta kuin pahuudesta tai nihilismistä. Siitä että ihminen mieluummin painaa seuraavaa, kuin lukee kymmentä riviä tekstiä, menee aina sieltä mistä aita on matalin. Nuorten kanssa työskennellessä saa nähdä sekä toivoa herättäviä, että masentavia esimerkkejä kymmeniä joka päivä..

    VastaaPoista
  3. Niin ja kyllä minulla on aikomuksena kahlata tajuntaa laajentavat huumeet läpi jossain vaiheessa elämääni, ihan vain nähdäkseni miten se eroaa tästä, ja miten ne oikeasti vaikuttavat mieleen.

    VastaaPoista
  4. Tuosta pään rikkomisesta ja tajuntaa laajentavista tuli aika vahvasti mieleen Scott Kellyn haastattelut ja jutut aiheesta.

    "We spent a lot of time expanding our horizons and uhm experiencing our minds back then. I mean, how do you go from Bill Hayley Rock Around the Clock in 1956 to Jimi Hendrix at Woodstock in 1967? There’s really only one answer, y’know? LSD. [laughs]" http://www.subba-cultcha.com/features/article.php?contentID=22879

    Mielenkiintoinen aihe, varsinkin tuo (rock)musiikin ja muun kulttuurin kehitys 60-luvulla.

    Ja Neurosis on jotain niin mahtavaa, ettei vastaavaa muun musiikin parissa oikein tapaa.

    Tuota pään rikkomista en kyllä oikein tajua, ellet tarkoita nimenomaan psykedeelejä. Kuulostaa nimittäin ennemminkin vapaaehtoiselta psykoosilta tai muulta mielisairaudelta. Kun mennään tietyn rajan yli, ei siinä olla enää itse ohjaamossa. Sama tosin kai pätee psykedeeleihinkin.

    VastaaPoista
  5. Jep, Neurosis on kyllä pelkkää täydellisyyttä ihan miltä kohtaa uraansa vaan.

    Pään rikkomisella en tarkoita psykedeelejä, vaan ennemmin sen oman ajatustoiminnan ja sen vaikeimpien traumojen ja ongelmien hallittua tutkimista, ja monelta osin sen purkamista ja analysointia. Koitan tehdä itseni ja oman toimintani itselleni mahdollisimman läpinäkyväksi, jotta mikään asia ei mene ohi "ihan samana", ja jotta tiedän miten se toimii missäkint tilanteessa. Se on todellisuuden pakoilun vastakohta, niiden "pahojen ajatusten" ytimeen sukeltamista.

    Kaikki tämä sai alkunsa ihan niinkin hölmöstä asiasta, kun luin lukiossa että ongelmistaan kirjoittavat ja niitä purkavat ihmiset pysyvät mieleltään paremmassa tasapainossa, ja tämän voin kyllä allekirjoittaa täysin. Itseasiassa yhdessä musiikin tekemisen, kuvien, sanoitusten ja tämän kanssa minulla on ympärilläni jokin sellainen järjestelmä, joka pitää sen psykoosin mahdollisimman kaukana. Huomaan aina sen fiiliksissä, jos teen jotain näistä vähemmän. Toki tiedän että luultavasti vanhoilla päivillä ja luonnollisen kuoleman lähestyessä vietän luultavasti aikani lepositeissä huutaen mahdollisimman kovaan ääneen, mutta teen näitä hommia nyt niin kauan kuin ne auttavat.

    Ja vielä tuosta "pään rikkomisesta", olen huomannut sen olevan jotain sellaista, jota etenkin entiset alkoholistit tekevät paljon, ja se taitaa olla keskeinen osa terapiaakin. Ystäväni lopetti juomisen vuosi takaperin, ja olemme viime aikoina keskustelleet juuri näistä asioista, oman psyyken toiminnasta ja suhteesta ympäröiviin ihmisiin, todella paljon. Kiitos mielenkiinnostasi näitä juttuja kohtaan, tämä on juuri sellaista kanssakäymistä, jota tällä paskalla haluan saada aikaan.

    VastaaPoista