torstai 16. helmikuuta 2012

Seurustelusta.

Aloin tänään töihin kävellessäni jostakin syystä, oletettavasti juuri siksi että olen nyt ollut n. kolme kuukautta seurustelematta, pohtia että millaista minun kanssani seurustelun täytyy olla. Jos jossain asiassa olen konservatiivinen, niin se on tietyllä tapaa juuri tässä. Olen seurustellut hyvin harvan ihmisen kanssa elämäni aikana, jos lasken mukaan aivan kaikki ihastukseni ala-asteelta asti, en silti taida päästä lähellekään kymmentä. Ensiksikin naiset ovat aina olleet hämmentäviä, tietyllä tapaa ei-niin-kiinnostavia, lähinnä vapautta rajoittavia tekijöitä. Pisin seurustelusuhteeni on juuri päättynyt neljä-viisi vuotta, en tiedä kauan se kesti. Sitä edellinen "ennätys" oli kai kaksi ja puoli vuotta. Mitäkö väliä näillä asioilla on? ei niin vitun mitään. Lähinnä mietin niitä asioita siitä perspektiivistä, että mummo ja pappa olivat yhdessä koko ikänsä, ja he oikeasti rakastivat toisiaan koko elämänsä. He eivät mainittavasti käyttäneet alkoholia, mitä nyt uskon papan joskus innostuneen vaikkapa Pietarissa käydessä juomaan jonkun verran ihan vain diplomatiasuhteiden ylläpitämiseksi ja venäläistä kohteliaisuutta kunnioittaen. Mummo kertoi monesti olleensa humalassa yhden kerran, oksentaneensa Jalkalan kukkapenkkiin ja päättäneen siinä samalla että tämä taisi riittää tätä hulluttelua.

Nämä kaksi ihmistä, kaikki heidän opetuksensa ja mallinsa, ovat minulle näiden asioiden perustana. En silti usko, että tulen välttämättä koskaan perustamaan minkäänlaista ydinperhettä, ja koska en tahdo tehdä niin vittumaista temppua elävälle olennolle, että rikkoisin hänen identiteettinsä jo lapsuudessa, voi olla fiksumpi etten koskaan hanki niitä eläviä olentoja jalkoihin pyörimään. Tiedän toki, että olisin maailman paras isä, minun lapseni olisi evoluution huippu ja tuntisi Platonin ideaopin ja musiikin teorian ja Freiren kriittisen pedagogiikan jo ennen kouluun menoa. Mutta eikö se toki asettaisi riman vähän turhan korkealle muksun opettajia ajatellen? No joo. Not. Olen seurustellut ihan mukavien tyttöjen kanssa, mutta jos on olemassa joku naisen idea, josta minun pääni ammentaa sitä omaa käsitystään täydellisestä naisesta, niin yksikään näistä ihmisistä ei kyllä ole ollut ehkä siellä päinkään. En tarkoita mitenkään halventaa näitä ihmisiä, en todellakaan. He ovat vain olleet aina aivan täysin eri maailmasta kuin minä, mikä on aiheuttanut näkemyseroja ja yksinäisyyttä oman pään sisällä.

Haluaisinko sitten muka olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on kuten minä? Eiköhän yksi näsäviisas vittupää ole jokaisen ihmissuhteen luonnollinen maksimi. Jos saisin perustella joka ikistä asiaa, väitellä siellä missä minun kuuluisi rentoutua ja päästää irti, en luultavasti jaksaisi sitäkään. Isovanhemmistani näin täydellisen parisuhteen mallin. Se ei ollut missään ideatasolla, se oli olemassa välittämisenä ja vierellä pysymisenä, vaikka syöpä söi toista joka puolelta, ja toinen joutui monesti valmistautumaan menettämään ihmisen, jota oli rakastanut koko ikänsä. Minua ei sureta mikään muu niin kovasti kuin se, että molemmat heistä ovat jo kuolleet. Viimeisen puolentoista vuoden sisään. Se on yhä ihan helvetin raskas ajatus, enkä aio koskaan päästää heistä irti. Heillä oli jotain, mikä ei ehkä ole tänä aikana välttämättä edes mahdollista. Ja se on minusta hienoa. He olivat kuollessaankin nuorempia, kuin joidenkin ystävieni vanhemmat. Sekin on melko outo ajatus.

Nyt elän sellaista vaihetta, jossa naisihmisten kanssa seurustelu ei kiinnosta minua oikein mitenkään päin. Ei kyllä miesihmistenkään, mutta enemmän kuitenkin jo musiikkitouhujen perusteella on tekemisissä niiden kanssa. Musiikki on se ainoa asia, joka nyt on kaiken keskittymisen keskipisteessä, saamassa kaiken sen huomion, jonka se todellisuudessa ansaitseekin. Mutta kävellessäni Lahdenkatua en voinut olla ajattelematta, miten rasittava minun täytyy olla parisuhteessa. Valitan dokaamisesta, tahdon olla aina himassa, silloin kun en ole himassa, auto on täynnä eikä mukaan mahdu... Tosin ensimmäisessä varaan kyllä oikeuteni täysin, en tiedä onko se sitten jäänyt mummosta ja omasta äidistäni, mutta minä olen sitä mieltä, että hienot, kiinnostavat ja älykkäät naiset, joilla on jotain todellista annettavaa maailmalle, eivät tuhlaa aikaansa ryyppäämiseen. En tiedä mitään ällöttävämpää, kuin naisen joka kovaan ääneen leuhkii ryyppäävänsä miehiä pöydän alle. Yksi elämäni ällöttävimmistä näyistä oli kaksi joskus-aikanaan-varmasti-ihan-nättiä-mutta-nyt-parin-vuoden-dokailun-jälkeen-alkaa-maha-jo-pömpöttää-tyttöä kantamassa naamat turvoksissa kaljalavoja kaupasta. Siinä oli jotain niin banaalia naiskauneutta vastaan sotivaa, niistä ihmisistä näki, että ne dokaavat vain osana pariutumisrituaalia tai johonkin jätkäporukkaan kuulumista. Se oli ahdistavaa.

3 kommenttia:

  1. Tekstistäsi paistaa mun mielestä naisen esineellistäminen. Etsit jotain saavuttamatonta täydellistä esinettä koristamaan kotiasi. Tiesitkö muuten, että monet pitkät avioliitot, jotka aikoinaan solmittiin (tai mitä tänäkin päivänä solmitaan) eivät oikeasti ole niin ruusuisia kuin ihmiset kertovat. Itse olen kerta toisensa jälkeen seurannut miten vakuutellaan rakkautta ja pysymistä yhdessä loppuun asti, mutta palaappa jonkin vuoden päästä ja näistä ihmisistä näkee kuinka vittuuntuneita ja väsyneitä he ovat. Sinulla on vähän jyrkkä ja kapea käsitys naisesta tai millainen sinun naisesi tulisi olla. Liialliset kriteerit ja vaatimukset vievät tilan aidolta tunteelta. Et ikinä voi rakastaa toista, jos vain vaadit kokoajan jotain. Ei siinä mitään. Ymmärrän sinua jonkin verran kun itsekään en oikein jaksaisi tällä hetkellä miehiä katsella. Heti joku valittamassa, vaatimassa sitä sun tätä, rajoittamassa mun elämää ja harrastuksia, ruinaamassa paijaamista ja hyvänäpitoa, tenttaamassa menoistani ja tulemisistani.

    VastaaPoista
  2. Varmasti se sieltä itseironian seasta saattaa paistaakin, juurikin siksi että kirjoittaessa olin juuri pari kuukautta sitten lopettanut pitkän parisuhteen. Käsityksesi koristeen etsimisestä on kuitenkin väärä, koriste on juuri se mitä en tahdo. Tahdon ihmisen, jolla on oma elämä, omat mielenkiinnon kohteensa ja oma temperamenttinsa. Lisäksi en tahdo kotia vaan asuntovaunun, ja tiedän etteivät useimmat naiset tahdo sellaista elämää. Ulkonäöllä ei oikean ihmisen sattuessa ole mitään väliä, muutenkin sillä on vain välineellinen arvo, ihminen joka jaksaa huolehtia itsestään edes jossain määrin osoittaa itsekuria. Rakkauden olemusta olen miettinyt monestikin, enkä välttämättä usko sen olevan itselleni tarpeellinenkaan tunne. Kunnes joku tyttö tulee ja toisin todistaa, en etsi sitä. Juuri siitä toivon myös tietäväni, onko se aitoa vai ei.

    Avioliitto ja rakkaus eivät myöskään ole sama asia, molempia solmitaan ja vakuutellaan liian helpolla ja ne ovat menettäneet merkityksensä. Isovanhempieni liitto oli todellakin rakkaudesta solmittu, molemmat olivat niin vahvoja ihmisiä,että olisivat lähteneet lätkimään jos tunne olisi laimentunutkaan. He rakastivat toisiaan kuolemiinsa asti.

    VastaaPoista
  3. Vaikein asia tässä maailmassa on tajuta, ettei mitään täydellistä ole olemassa. Kaikki tulevat vikoineen, tunnelasteineen ja ennakkoluuloineen. Haluaisin ajatella olevani avoin ja ymmärtäväinen, mutta minullakin on estoni.

    Tarkoituksena ei missään nimessä ollut halveerata isovanhempiasi. On hienoa, että tuollaista rakkautta vielä löytyy. Nykyään helpolla luovutetaan, eikä asioiden eteen olla valmiita näkemään vaivaa. Moni vanhempi ihminen on sanonut, että toisen vikojen hyväksyminen tuntuu puuttuvan nykyään ihmisiltä. Toisaalta tiedän suhteita, joissa vielä toisen puukkoalkoraivokohtaustenkin jälkeen pysytään yhdessä.

    Tekstistäsi tulee ilmi, ettet ole seurustellut sellaisen ihmisen kanssa kuin haluaisit. Itsekin olen nyt sinkku oltuani 2v yhdessä miehen kanssa, jota kohtaan en ikinä tuntenut mitään kipinöintiä. Mies komea kuin mikä ja erittäin hyvässä kunnossa. Ei ollut älykäs kuin sellaisella kylmällä tasolla. Aina olimme eri mieltä kaikesta ja silti vaan oltiin yhdessä kun piti olla.

    Useimpien miesten kanssa ei yleensä ajatukset kohtaa, koska etsivät aina piilomerkityksiä puheistani, ovat päättäneet, että naiset manipuloivat, joten minunkin täytyy. Ihmissuhteet näin yleensäkin ovat aika rasittavia. Omalla kohdalla tuntuu, että ne ottavat enemmän kuin antavat. Tämä nyt meni vähän vuodatukseksi, mutta joo :D On se niin vaikeaa!

    VastaaPoista