maanantai 27. helmikuuta 2012

Gertrud

Luin lopultakin tylsyyksissäni loppuun Hermann Hessen Gertrudin, joka nousi juuri nyt, juuri tässä olotilassa yhdeksi parhaista kirjoista jonka olen lukenut, mikäli tarinoita ja niiden merkitystä sinulle itsellesi nyt voi ylipäätään arvottaa. Silti siinä oli jotain äärimmäisen järjettömän kaunista ja hienoa. Päähenkilö oli samalla tavoin muusikoiden ja säveltäjien maailmassa ulkopuolinen, kuin mitä olen itsekin kokenut. Hänen ulkopuolisuutensa tosin johtui onnettomuuden aiheuttamasta raajarikkoisuudesta, ja yhteiskunnan suhtautumisesta siihen, minun taas lähinnä siitä että olen kyvytön vittupää, jonka kanssa työskentely on kuulema usein vaikeaa. Alkupuolella säveltäjä sai tuskailla sillä, kun ei saanut rehellistä ja itseään tyydyttävää arviota mistään tekeleistään, koska ne eivät kulkeneet yleisesti hyväksyjen ja totuttujen mallien mukaan, vaan menivät enemmän tunteen ehdolla. Musiikin kuvailu ja suhtautuminen siihen rakensi omaa käsitystäni klassisen musiikin säveltämisestä ja esittämisestä ehkä jollakin tavalla terveempään suuntaan, aiemmin olen vain tyytynyt vihaamaan Mozartia ja puhisemaan jotain epämääräistä opistomuusikoista.

Hesselle ominaisesti kirjassa on myös paljon buddhalaisuutta ja elämän olemusta käsittelevää asiaa, joka korostuu etenkin loppupuolella. Aiemmin ajattelin kirjailijan kirjoittaneen itsensä eläkkeelle jääneen opettajan rooliin, joka jakaa päähenkilön kanssa ajatusta Karmasta, mutta loppua kohti tultaessa alkaa näyttää ennemmin siltä, että hän on piilossa päähenkilön "individualismiin sairastuneen" ystävän pään sisällä. Ahdistuneen laulajan, toisten tunteiden ulostulokanavan alkoholisoitunut, oikukas ja kiihkeä mieli pitää sisällään sellaisen onnettomuuden ja itsetuhoisuuden, jota ilman ei kyetä kirjoittamaan tämän tai Arosuden kaltaisia kirjoja. En tiedä, onko oma samastumisen ja myötäelämisen kykyni lukemisen myötä kehittynyt vahvemmaksi, vai onko se nimenomaan aina ollut ajamassa minua lukemaan. Kuitenkin tiedän, millaista on esimerkiksi elää vieraantuneena omasta isästään ja tuntea syyllisyyttä siitä. Tiedän miltä tuntuu kantaa sitä taakkaa mukanaan, ja kun säveltäjä kirjassa tutustuu omaansa paremmin, minkä jälkeen hänelle tulee lähtö, en voinut olla ajattelematta tätä omalla kohdallani. Aina voi olla liian myöhäistä, mutta se ei ole tekosyy olla yrittämättä.

Hesse jakaa lopussa saman näkemyksen, joka minulla on ollut elämästä jo pitkään. On aivan sama, onko elämä arvokasta vai merkityksetöntä, se riippuu aina tulkitsijan tilanteesta ja mielenlaadusta. Siltikin ihmiset voivat kaikesta merkillisyydestään huolimatta elää toisiaan varten, olla olemassa tukena toisiaan varten, kanssakuolevaisina, kuten pappi sekä mummon että papan hautajaisissa myös sanoi. Se on meidän ainoa velvollisuutemme ja lohtumme, koska kaikilta ihmisiltä tulee lopultakin kuolemaan kaikki muut ihmiset ympäriltä, tai sitten hän on itse kuollut. Se on jotain sellaista, mitä ei voi paeta, ja se pitää pystyä näkemään joskus murtumatta sen edessä. Itse en siihen väitä kykeneväni, mutta ainakin olen tehnyt sen itselleni aivan perkeleen selväksi. Välillä ihminen voi myös nousta kuolevaisuudestaan jonkinlaisen jumalan asemaan, ja luoda näennäisen merkityksettömistä asioista, sanoista ja sävelistä, jotakin sellaista mikä ei aiemmin ollut olemassa ilman tämän ihmisen olemassaoloa, ilman sitä ajatusta joka ajoi ne merkityksettömät asiat yhteen juuri tällä tavalla. Ja siinä on musiikin merkitys ja hienous, lohduttaa ihmistä jatkuvan kuoleman maassa, joko eskapistisena elementtinä, tai siltana mustan suon yli.

Tämän kautta kirja sai minut myös ajattelemaan paljon isovanhempiani. Sitä, että viimeisimmällä käynnilläni istuin sohvalla kitara kädessä, ja pyysin pappaa hakemaan toisen kammarin sängyn alta, mutta en malttanut jatkaa inttämistä kun hän kieltäytyi. Ajattelin että ehtii sitä. Mutta ei ehtinyt. Ja muistan senkin hetken ikuisesti, kuinka puhuttiin siitä miten meille on vaikeaa soittaa ja laulaa samaan aikaan, miten musiikki on meitä yhdistävä tekijä ja miten paljon pidämme kitaran äänestä. Kun olisin saanut sanottua ääneen, että se oli juuri hänen kitaransa, mikä minut sai sen äänestä pitämään, miten muistan viheltelyt ja sormien omalaatuisen tavan vaihtaa sointua, ihan järjettömän paljon kaikkea pientä, mitä en saa enää koskaan nähdä enkä kuulla. Se on hämmentävää. Viime yönä näin jotain unta, missä pappa neuvoi mua tekemään jotain, mutta en enää muista yhtään, että mitä se oikein oli. Totta kai tiedän senkin olevan vain ihmismielen keino lohduttaa itseään, mutta olisi minua nyt edes kiinnostanut tietää, mihin suuntaan se oikein harhailee.

Tässä oli paljon kaikkea sellaista, mikä antaa aihetta pitkälliseen ajatteluun. Yksi niistä keskeisistä asioista oli rakkaus, ja se miten usein ihmiset elävät kohtaloitaan toistensa ohi, limittäin ja lomittain. Miten rakastutaan aina vääriin ihmisiin, jotka rakastuvat toisiin ihmisiin, ja miten joutuu pohtimaan oman onnensa merkitystä utilitaristisesta näkökulmasta, mikä usein johtaa oman onnellisuuden uhraamiseen tai jonkin teon tekemättä jättämiseen. Itse olen tunnistanut tämän monesti itsestäni. Sivustatarkkailijana ei osaa olla niin egoisti, että pyrkisi vain tyydyttämään omia mielihalujaan. Usein uskoo oman hyvänsä seuraavan ajan kanssa muiden hyvästä, ja harvemmin sitä on oikeastaan saanut pettyäkään. Silti rakkaus on sellainen asia, joka tuntuu minulle nyt kokemuksen tasolla vieraalta. Sellainen pumpulinen, toista ihmistä kohtaan tunnettu rakkaus. Tunnen kyllä jonkinlaista rakkautta, olemassaolon jaettua iloa kaikkea elävää ja olemassaolevaa kohtaan. Se on ikään kuin sellaista "hei, sinäkin pääsit tulemaan"-henkistä vertaistuntemusta, mutta jotenkin ajatus yhteen ihmiseen kiintymisestä ihastusta syvemmin tuntuu nyt vieraalta. Ihastuessaankin ehkä tietää, että luultavasti tulisi tuhoamaan toisessa ihmisessä ensimmäisenä juuri ne piirteet, joihin ihastui. Niinhän siinä aina meinaa kuitenkin käydä.

Ehkä näissä ajatuksissa on nyt kuitenkin hetkeksi ihan riittävästi kamaa. Onhan tämä vähän sellaista "kiva tietää näin viideltä aamuyöllä!"-osastoa, mutta tulipa nyt purettua vähän oman pään sisältöä, mikä ei varmasti olisi onnistunut näin luonnollisella tavalla ilman tylsää yötä ja Hermann Hesseä. Kiitos kaikesta, kaikille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti