Neuroottinen Jumala

Kävipä kerran niin, että ennen kuin oli aikaa tai paikkaa, oli kulkematta tyhjyydessä kaikkiin mahdollisiin suuntiin leviämättä vain yksi ainoa olento. Jumalan henki oli olematta yksinäisenä, tyhjänä ja tarkoituksettomana ei-missään, tekemättä mitään. Olento on hyvin väärä sana kuvaamaan tätä Jumalaa, koska olento on jotain, mikä on olemassa. Jumala taas ei ollut. Eihän ollut mitään, missä Jumala olisi voinut olla olemassa, eikä ketään, joka olisi voinut tietää hänen olevan olemassa.

Tämä olisi voinut masentaa Jumalaa, mikäli hän olisi voinut tiedostaa tämän. Mutta hän ei tiennyt. Hän vain oli ajattomuudesta yhteen, hän oli olematta suuressa tyhjyydessä, jossa ei ollut olemassa yhtään mitään. Jos hän olisi voinut tuntea, häntä olisi voinut ahdistaa oman toivottoman tilanteensa luonne, mutta hän ei tuntenut mitään. Hän ei kyennyt tuntemaan suruja tai iloja, hän ei kyennyt ymmärtämään tarvetta tällaisille oudoille asioille. Niitä ei yksinkertaisesti ollut olemassa hänelle. Hän vain oli tekemättä sitä, mitä oli tekemättä parhaiten.

Näin kului ajaton ikuisuus, muuttumattomana, neuroottisena tyhjyytenä vailla minkäänlaista tarkoitusta. Aikaa saattoi yhtä hyvin kulua miljardeja vuosia, tai vain yksi sekunti, koska ei ollut ketään tajuamassa tai mittaamassa aikaa. Sille ei ollut mitään käyttöä, koska sitä ei seurannut kukaan. Jumala vain oli tekemättä mitään, ikuisuuden, kunnes eräänä päivänä paine kasvoi liian suureksi.

Jumala sai tästä kaikesta olemattomuudesta tarpeekseen. Äkkiä hän täyttyi kaikilla kuviteltavissa olevilla asioilla. Hän tunsi! Hän oli! Kaikki asiat, mitä hän kykeni kuvittelemaan, olivat yhtäkkiä olemassa. Hän itse oli olemassa. Koska hän oli olemassa, hänen täytyi olla jossain. Koska hän oli olemassa jossakin, hänen oli täytynyt olla siellä jo jonkun aikaa. Hänen näköpiiriinsä alkoi ilmaantua asioita, aineita, atomeita, kaasuja, rakenteita, pölyä. Mitä enemmän hän asioita kaipasi, sitä enemmän hän niitä loi, laajeten, paisuen joka ikinen hetki suuremmaksi, mielikuvituksen levitessä laajemmalle ja laajemmalle. Tuntui kuin kasvua ei olisi voinut pysäyttää mikään. Se vain jatkui.

Mitä enemmän tuli olemassaolevia asioita, sitä enemmän tuli myös tulkintoja, sitä enemmän tuli mielipiteitä, sitä enemmän tuli tunteita. Jumalan oleva kaikkeus oli jo äärettömän laaja, sillä eihän voinut olla mitään sen mielikuvituksen ulkopuolella. Silti se laajeni yhä, synnyttäen äärettömiä määriä asioita, maailmoja ja uusia sivuhaaroja kaikille näille asioille. Kaikki tämä vain laajeni, kasvoi, jatkui.

Silti Jumala tunsi ytimessään jonkinlaista surkeutta ja masennusta. Vaikka hän oli luonut äärettömän kauniin maailmankaikkeuden, ei sen ulkopuolella tai sisäpuolella ollut ketään, kenen kanssa hän olisi voinut siitä iloita. Missään muualla ei ollut mitään. Missään muualla ei ollut olemassa yhtikäs mitään muuta. Oli vain Jumala ja hänen maailmankaikkeutensa, josta kukaan ei saisi koskaan tietää. Hänen kauneuden maailmansa, joka oli kuin sykkivä sydän irtonaisena ruumiista, vailla minkäänlaista tarkoitusta. Maailma toimi viimeisen päälle hiottujen lakien ja mallien mukaan, mutta ei ollut olemassa ketään, joka olisi voinut tutkia sitä, tehdä havaintoja tai iloita siitä. Ei ollut ketään ajattelemassa ajatuksia.

Jumala laajeni yhä, muodostaen sisällään yhä suurempia ja hienompia kokonaisuuksia, planeettoja, aurinkokuntia, galakseja. Koko ajan hän kaipasi vain enemmän, laajeni pitemmälle löytääkseen jonkun, jonka kanssa jakaa kaiken tämän.

Hänen salaisesta toiveestaan alkoi yhdessä hänen valtavien järjestelmiensä pienessä kivenmurikassa muodostua jonkinlaista alkeellista elämää. Yhtäkkiä tuo jyvänen oli täysin kasvien ja eläinten peitossa. Jumala huomasi sen metelin, riemastui, ja tutki ja tarkasteli kaikkia näitä eläimiä huolellisesti. Hän lähestyi niitä ujosti, yrittäen puhutella dinosauruksia, lintuja ja tiikereitä, mutta mikään niistä ei vastannut hänelle. Mikään niistä ei osannut vastata.

Jumala raivostui tästä suuresti. Hänen kuvittelemansa asiat eivät kyenneet kuvittelemaan uusia asioita, luomaan uutta kuten hän. Hän päätti luoda jotain aivan ainutlaatuista, kostoksi omasta surustaan, kostoksi omasta yksinäisyydestään. Vihan puuskassaan hän loi olennon, joka oli tuomittu kantamaan hänen yksinäisyyttään ja suruaan, elämään yksin maailmassa, josta kukaan ei saa koskaan tietää. Jumala loi ihmisen, jätti hänet yksin kivenmurikalle istumaan, ja jatkoi matkaansa yhä kauemmas ja kauemmas.

Ihminen heräsi maan päällä yksin. Hän löysi naisen, he lisääntyivät, heidän lapsensa lisääntyivät, he lisääntyivät keskenään, tahtoen tuoda tämän ihanan, ihmeellisen viidakon keskelle mahdollisimman monta tietoista olentoa katselemaan ja ihailemaan sen loistoa. Kaikki oli hyvin, ensimmäiset 50 vuotta. He huomasivat, kuinka heistä pisimpään olemassa olleet alkoivat vanhentua, ja lopulta he näkivät hänen kuolevan.

Ihmiset olivat kauhuissaan! Miksi heille käy näin? Miksi he ovat olemassa tällaisessa maailmassa, josta he kuolevat pois? Äkkiä oli luotu jokaikinen kuviteltavissa oleva pettymys, pelko ja mielenhäiriö. Ihmislapset pyörivät paratiisissaan, saman auringon alla, haukkoivat henkeä ja takoivat nyrkeillään maan tomua ja tuhkaa, huutaen ”EI! EI! EI! EI!”, he tunsivat lihansa heikkouden, sydämensä jyskeen aivoissaan, kuinka veri juoksi kohisten pakoon heidän raajoistaan, täyttääkseen aivot pelolla. He olivat yksin maailmassa, paratiisissa kuolemassa.

Siunaus olemassaolosta paljasti kirouksen, jota se kantoi sisällään. Luodessaan elämän, joka osaa arvostaa omaa kauneuttaan, Jumala oli luonut myös kuoleman pelon. Jumalaa ei enää kiinnostanut. Hän oli jo kaukana, singoten itseään yhä pidemmälle äärettömyyteen, tahtoen löytää jonkun kaltaisensa. Häntä ei kiinnostanut enää mikään. Hän oli alun innostuksen jälkeen vaipunut takaisin siihen toivottomaan harmauteen, jossa hän vain suoritti tehtäväänsä, nyt päivästä toiseen, tunnista tuntiin, sekunnista sekuntiin. Hän oli luonut ihmisen kuvakseen, jakamaan kaiken sen pahan, jota hänellä oli kannettavanaan.

Osa ihmisistä koitti hoitaa itseään uskomalla Jumalansa paluuseen, hänen suunnitelmansa hyvyyteen ja lopulliseen pelastukseen tästä kuolemasta. Tämä toimi hetken aikaa, mutta yhä suuremmaksi kasvoi se joukko, joka peläten ja vihaten huusi Jumalansa olevan kuollut, kieltäen hänen koko olemassaolonsa!

Ihminen rakenteli ajan mittaan omia jumaliaan, omia selityksiään tälle kaikelle, koittaen riistää Jumalalta pienimmänkin kunnian kaikesta tapahtuneesta. Salaa he toivoivat Jumalan edes suuttuvan, tulevan takaisin. He toivoivat vihaisen käden kohotusta, jotta voisivat käpertyä uikuttaen nurkkaan ja pyytää anteeksi, nähdä isänsä välittävän heistä. Mutta Jumala ei koskaan enää palannut. Hän oli jo liian kaukana, liian syvällä äärettömyydessä, jotta olisi voinut kuulla näiden äärettömän pienten turhautumisen ilmentymiensä huutoja. Hän oli luonut jo lukemattomia muita vastaavankaltaisia olentoja, lukemattomia muita maailmoja, lukemattomia muita pelkoja ja kuolevia. Hän oli turtunut kaikkeen luomiseen ja olemiseen, kaikkiin niihin ääniin, jotka rukoilivat häntä tulemaan takaisin.

Aikojen kuluessa ihminen alkoi purkaa vihaansa myös itseensä, viiltäen, polttaen, tappaen itseään sisältä päin. Se tuhosi kaiken elävän ympäriltään, koitti hukattaa oman tiedostavan mielensä turruttaviin huumeisiin, yritti hävittää moraalin ja järjen äänen, josta oli tullut yksi ja sama ruikuttava ja alati vastaan hankaava meteli heidän tajunnassaan. Heidän maailmassaan ei enää ollut mahdollista elää moraalin tai järjen mukaan, niin turtuneita hekin olivat kaikkeen olemiseensa.

Vähitellen ihmiskunta hiipui ja sammui, sinnittellen kuitenkin pitempään kuin mitkään muut Jumalan luomat ajattelevat olennot. Ihmisen pelossa kuolla näet sykki myös äärimmäisen vahvana halu elää. Mikään muu hänen luomansa laji ei jakanut tätä halua, vaan he olivat alistuneet vapaaehtoisesti kuolemaan, sammumaan ja häviämään, mutta ihminen puristi pakonomaisesti kiinni kaikista mahdollisuusksista, taistellen selviytymisestään viimeiseen hengen vetoon asti.

Lopulta viimeinenkin ihminen kuitenkin väistämättä hengitti olemassaolonsa ulos. Hänen mukanaan raukesi tyhjiin kaikkien tajuntojen yhteinen perintö, jota kukaan ei ollut enää tulkitsemassa. Hänen mukanaan kuoli ajatus, sana ja kaikki tämän paratiisin lait. Eikä Jumala enää koskaan luonut mitään kuolevaa sen jälkeen.

FuCTA

Kuuntelin Neurosista, mutta varmaan liian hyvästä säästä johtuen se ei nyt puhu ihan samalla tavalla. On kuin heräisi itsemurhadarrastaan aurinkoiseen, uuteen aamuun jolloin päätä ei särje ja asiat eivät ole ihan perseestä koko ajan. Siispä Melissan kaunis ääni ja viehättävä olemus saavat herätellä aistini ja ymmärrykseni tähän uuteen päivään. Jaksoin ihan käydä suihkussakin, mutta voisi ehkä olla aika vaihtaa vaatteitakin jo kohta, nämä raiskaajaverkkarit alkavat yllättäen jo parin kuukauden käytön jälkeen haista. Lisäksi minulla alkaa mukavuuspäissäni pelottavasti hävitä se raja siitä, mitä kaikkea nämäiden kanssa voi oikein tehdä. Ensin se kattoi vain sunnuntaikuolemisen, sitten pikkuhiljaa ne tulivat arkikäyttöön, koulu tai työvaatteiksi, ja nyt sitten vedin jo yhden keikankin nämä jalassa. Eli minulla alkaa hämärtyä jonkinlainen taju sosiaalisista tilanteista ja siitä etiketistä, joka niihin kuuluu. Keikan tosin vedin näissä vain koska kellään ei ollut lainata minulle vyötä. Jos tekstissäni on tänään tavallista enemmän kirjoitusvihreitä, se johtuu siitä, että kissa pesee itseään näytön edessä ja kirjoitan sokkona.

Nämä on taas niitä päiviä, kun työt alkaa vasta neljältä, mutta en silti osaa tehdä yhtään mitään sitä ennenkään. Istun tietokoneella, kiroan uutisia ja katselen musiikkia youtubesta. Yksi näitä yhdistävä tekijä oli tämä juttu siitä, kuinka jonkun luontokuvaajan video oli laitettu Rumblefishin tekijänoikeuksia rikkovaksi, kun siinä kuului linnunlaulua. Ensimmäinen asia mitä tuli mieleen, oli noin miljoona uutta kirosanaa. Sen jälkeen juuri se, mikä on ensinnäkin automatisoituvan maailman, ja toiseksi ACTAn ongelmakohta. Rahan perässä tuollainen firma toki napsauttelee OKta kaikkiin ruutuihin, joissa pyydetään tunnistamaan mahdollisesti tekijänoikeuksien alainen materiaali. Tässä yhteydessä linnunlaulu, joka toki on musiikkia siinä missä muukin, ja jos joku västäräkki päättäisi lähteä levybusinekseen mukaan, hän saisi pian huomata kuinka hän tekee kaiken työn säveltämisen ja laulamisen muodossa, ja nämä business miehet sitten tappelevat siitä rahasta, muka hänen parhaakseen.

Voiko linnunlaulua omistaa? Jos ACTAn mukaan joku firma lisensoisi naakan äänen, voitaisiin jokainen naakka, joka ilman EMIn lupaa laulaa, haastaa oikeuteen. Siis periaatteessa, ymmärrätte miten järjetön tilanne on. Aivan samalla tavoin kaikki musiikki on linnun laulua. Ei sitä voi omistaa. Voidaan sanoa, että joku on tehnyt jonkun kappaleen, mutta ei se ole HÄNEN biisinsä. Eikä todellakaan jonkun pikkutakkiläskien firman omaisuutta. Kaikki tekijänoikeuksien perään itkeminen on järjetöntä ja turhaa paskaa. Ei musiikista aina saa rahaa, se erottaakin sen liiketoiminnasta. Sen ei kuulu olla bisnestä. Sillä saa elää, jos tekee musiikkia josta ihmiset tahtovat maksaa, mutta jos eivät tahdo, sen kuuluu olla olemassa ilmaiseksi. Kyseessä on solidaarisuus ja kunnioitus musiikin tekijää kohtaan, joka ajaa fanit maksamaan musiikista, tahto auttaa tätä ihmistä tekemään lisää musiikkia ja säilymään hengissä siinä sivussa. Siksi minua vituttaa aina enemmän, kun joku levy-yhtiö jätkä jossakin seurueessa alkaa esitella markkinointistrategioita tai muita sesonkisuunnitelmia. Ikävä kyllä ihan liian usein joudun tällaistenkin ihmisten seurueissa istumaan.

Musiikki ja kuvataide ovat ihmiskunnan yhteistä perintöä, yhteistä olemassaolon jakamista. Se on jotain niin ainutlaatuista kaikkien elävien olentojen keskuudessa, ettei sitä nyt ole syytä kuristaa tavoitevelvoitteilla ja muulla täysin yhden tekevällä paskalla. Se vain lisää paskan musiikin määrää, kun täytyy nykiä nopeasti helppoa rahaa. Onneksi on hieno nähdä, että vaikkapa vinyylien myynti ja kuuntelu on kasvanut melko paljonkin muutamassa vuodessa, ehkä CDtkin tulevat perässä, koska ihmiset ovat paitsi oppineet piratismin myötä kuuntelemaan musiikkia, myös innostuneet maksamaan siitä. Nämä maksavat "asiakkaat" ovat pitkäaikaisia, ja käyttävät vähät rahansa tarkkaan, joten eikö kannattaisi keskittyä sitten vain suuntaamaan parempaa musiikkia sille porukalle, kuin koittaa myydä jotain paskaa taas Klamydiaa mp3sina lataaville idiooteille?

kuvii

Viisaan Miehen Hampaat

Voodoo Tirehtööri

Aurinko, joka ei vaan sammu.

Uskalsin siirtyä Neurosiksen tuotannossa taaksepäin, A Sun That Never Sets -levyyn, jota siis kuuntelin Samulin kuoleman jälkeen paljon. Ja heti tulee kaikki ne samat tuntemukset, kaikki samat ajatukset ja muistot. Se on musiikin voima. Sitä ei voi saada aikaan millään muulla. Se ei voi syntyä mistään muusta taiteen muodosta. Se sitoo kuolevaisen elämänkokemukset ja tunteet ikuisiksi ajoiksi itseensä, imeyttää niitä kuin kuiva pesusieni, joka äkisti työnnetään hanan alle. Samalla tavalla ihminen kaataa koko elämänsä musiikin kannateltavaksi avatessaan itsensä. Ei se tietystikään tapahdu jokaisella kerralla, kun kuunnellaan aamuruuhkassa jotain Within Temptationia tai Mambaa Radio Novalta, mutta voi sen vihan sitten sitoa niihinkin kappaleisiin, ja sitä kautta myös Radio Novaan, joka ei ikinä uusi soittolistaansa. Kun ihminen on haavoittuva, henkisesti virittynyt lähettämään ajatuksiaan ja vastaanottamaan tunteita, jotka näkisin ajatusten tilannekohtaisen tulkinnan muotona.

Voin kai ihan hyvällä syyllä sanoa olevani todella avoin ihminen. Siitäkin syystä minulla ei ole vuorokaudessa kovinkaan montaa hiljaista hetkeä. Ainoastaan välttämättömät, kuten töissä oltavan ajan, jolloin pitää jaksaa keskittyä johonkin muuhun asiaan hetkellisesti. Illalla nukkumaan käydessäni laitan jonkin levyn soimaan, ja kuuntelen sen tavallisesti ainakin kerran läpi ennen kuin nukahdan. Se on nykyään jo välttämätöntä, ja hiljaisuudessa nukkuminen tuntuu minusta ahdistavalta. Se antaa liikaa vapauksia ajatuksille, se on sama kuin koittaisi ohjata teini-ikäisiä liikuntasalissa. Mikäli et rajaa tilaa millään tavalla, et voi mitenkään pitää niitä hallinnassa. Laitat tilanteelle jonkinlaiset raamit, jaat salin kahtia, ja tiedät suunnilleen miten saat pidettyä tilanteen lapasessa. Sama yömusiikin kanssa. Tarkoitus on rajoittaa ajatuksia antamalla jonkinlainen tausta, jota ne myötäilevät. Toisaalta monet levyt voivat näin saada ehkä täysin toisenlaisia sävyjä, kuin mitä sinulla niistä aiemmin oli.

Musiikki, etenkin Neurosis, on minulle tieto ja varmistus siitä, etten ole elävänä ja tuntevana olentona yksin. Kaikki nämä ajatukset, kaikki nämä tunteet on joku muu käynyt jo läpi, ja tiivistänyt muotoon, joka antaa minulle tukea omassa tilanteessani. Molempien isovanhempieni kuolemaa olen käsitellyt nimenomaan Neurosiksen kautta. Kun mummoni kuoli vuosi sitten, en kuunnellut juuri muita levyjä, kuin Neurosiksen Eye Of Every Stormia ja Steve Von Tillin A Grave Is A Grim Horsea. Tällä kertaa nimenomaan tämä A Sun That Never Sets toi jonkinlaista apua, kuten aiemmin kirjoitin. Arjen keskellä on ollut helppo paeta ajatuksia pari kuukautta, mutta en ole varma voinko sanoa tehneeni surutöitä oikeasti loppuun asti. Luultavasti ne kasaantuvat kuupassa, odottaen hetkeä jolloin minulla ei ole suurempia velvoitteita, ja antavat minun hajota rauhassa. Se oli kuitenkin kovin isku, jonka minulle voi mahdollisesti antaa. Sen verran monta pitkää, hienoa keskustelua kerettiin käydä läpi, vaikka en liian usein päässytkään käymään kotona.

Nyt tämä kaikki saa minut ajattelemaan myös sitä, miten vähän toisaalta olen tekemisissä vanhempienikaan kanssa juuri nyt. Äiti soitti viimeksi eilen, ja tajusin etten ollut puhunut puhelimessakaan hänen kanssaan varmaan pariin viikkoon. Minä arvostan perhettäni ja sukuani, kaikkea sitä vaivaa jonka vanhemmat näkivät laskiessaan optimaalista päivää, hetkeä ja vaatetusta, jotta saisivat siitettyä maailmaan juuri minut. Niin, kun lasketaan kalenterista taaksepäin sinne kesään, jolloin minut on siitetty, tietää isäni sen aikaisen luonteenlaadun ja kaiken, veikkaan että olen ollut vähän sellainen köyhäin vahinko. Mutta ei se mitään, vaikka välillä vihaankin syvästi niitä rajoitteita, joita olemassaolo itselleen rajoittaa, rakastan silti elämääni aika saatanasti. Kiitos.

Neuroosit päälle!

Tänään alkoi se aika, joka tulee joka vuosi suunnilleen samaan aikaan. Se nimenomainen hetki, kun Neurosis alkaa taas toimia täysillä. Olen huomannut, että se tulee tavallisesti myös aika suoraan Tom Waitsin Bone Machinen fiilistelyn jälkeen, jokin siinä rytmisessä kolistelussa ja jytinässä vain kiehtoo minua syvästi. Se on yksi keskeisistä fiilistekijöistä musiikissa. Jostakin merkillisestä syystä tomien hakkaaminen, se niiden massiivinen jytyytys, on aina yhdistynyt kuolemaan, kuolevaisuuteen, multaan ja juuriin, kaikkeen siihen vähän voodoon katkuiseen jota musiikissa arvostan. En ole vielä ihan kauhean hyvä rumpali, miettiminen vie ihan liikaa voimia itse soittamiselta, mutta vähän kerrallaan alan oppia. Nopeitenhan sitä oppii tietysti toisten kanssa soittaessa, mikä toimiikin sulavana aasinsiltana siihen, että käytiin tänään Eetun kanssa soittelemassa vähän hidastelua. Ha! Hienosti rakennettu, eikö? Puuttumatta mun aivopieruihin, ajatuskatkoksiin ja hölmöihin ilmeisiin aina kun saan yhden fillin oikein tai lyön rummusta ohi (eli siis koko ajan kasvoillani asuvaan virneeseen), tuossa jamittelussa alkaa olla vähän sellaista fiilistä,mihin tahdon pystyä. Puhuttiin jo Eetun kanssa, että tehdään kahdestaan tuollainen raskastelulevy kun vaan keretään. Se malttoi jopa kuunnella melkein levyllisen Neurosista ja kuunnella mun visioita, ehdotti jopa itse että nauhoitellaan kaikkia raskaita ovia sampleiksi sinne sekaan. Vitun hyvä idea!

Lähdin sitten tuossa vielä kävelemään ja pyörittämään Given To The Risingia, fiilistelemään sitä, miten hienoa musiikkia ihmiskunta voi saada aikaan sekä huumeilla, että ilman niitä. Totta kai ihmiskunta saa kiittää itsetuhoista mieltään siitä, että on keksinyt huumeet, ja edelleen huumeita siitä, että ne ovat tuoneet pintaan täysin uusia tunteita ilmaistavaksi musiikin kautta. Silti yhtä merkittävää, ellei merkittävämpääkin, on se musiikki jota muusikot tekevät heijastellessaan näitä kokemuksiaan jälkeenpäin. Down ei olisi niin hyvä bändi ilman kaikkia niitä helvettejä, joiden läpi Phil Anselmo Panteran jälkeen ryömi, Dave Wyndorf ei olisi noin läski, ellei olisi lopettanut huumeiden käyttöä. Neurosis on jokaisessa mahdollisessa todellisuudessa kova, se ei muutu mihinkään. Kyse on juuri siitä samasta asiasta, jota Hesse käsitteli Gertrudissa, kuolevaisen ihmisen tunteiden ja elämänkokemuksen, sielun puhaltamista sanoihin ja nuotteihin ja harmonioihin, niitä asioita, jotka hän on itse käynyt henkilökohtaisessa elämässään läpi.

Omasta musiikistaan voi, ja luultavasti kasvaakin jossain vaiheessa ulos. Se on nähty monen muusikon uralla, osana luonnollista kasvua ja nahan luontia, josta fanit jaksavat aina itkeä. Silti luin tänään Imperiumista Sonata Arctican uuden levyn ennakkokuuntelujuttua, ja siellä mainittiin hillbillymeininki ja banjot jossain välissä. Tuntuu, että yhtäkkiä koko vitun Suomen metalliskene on muuttanut jonnekin Alabamaan, joka levyllä soi banjot ja promokuvissa on flanaria. Damngod saa sen anteeksi, koska on niin vitun hyvä bändi, mutta te muut, hävetkää. Aallonharjoilla ratsastelua, yhden trendin perässä juoksemista. Olisi vissiin taas uuden Great Southern Trend Killin aika, tällä kertaa siinä mielessä että tapetaan se etelätrendi siitä musiikista. Toki bluesia saa olla aina, mutta mielestäni kaikki naamanvääntely sen ympärillä on paitsi musiikkia halventavaa, myös bluesin idean raiskaamista. Se on ihan helvetin vakava asia, vaikka onkin musiikkina monesti huoletontakin. When you ain't got no money to pay the rent, you've sure as hell got the blues, kuten Howlin' Wolf aikanaan örisi.

Neurosis ottaa musiikkinsa aina kuoleman vakavasti, mikä on minusta tänä aikana ihan helvetin hieno ja arvostettava asia. On vitun helppo tehdä asiaa vakavissaan, muttei tosissaan, mutta vaatii aikamoista omistautumista olla aina tosissaan sen kanssa mitä tekee. En ole tainnut nähdä yhtään Steve Von Tillin haastattelua, missä mies olisi edes hymyillyt! Nyt miehet vääntävät uutta levyä, enkä odota ehkä mitään niin kovasti kuin sitä. Napalm Deathin levykin on tässä ostoslistan kärkipäässä, pitää vaan odottaa vielä viikko ennen kuin tulee rahaa jolla kyseisen äänilevyn voipi levykaupasta omaan hyllyynsä, vinyylin tapauksessa muovikassiinsa, poistaa. Jotain äärimmäisen hienoa Neurosiksen musiikissa vain aina on, kun aivan mikä tahansa levy yhtyeen uralta sopii täyttämään minkä tahansa fiiliksen. Sen täydellisemmäksi ja omaehtoisemmaksi ei musiikki luultavasti mene.

Uusi Biisi.

Tein uuden biisin, Fun & Games.

Alan pikkuhiljaa oppia puolivahingossa jotain musiikin anatomiasta. Eihän tuokaan vielä hyvä ole, mutta sinä päivänä kun teen hyvän biisin, olen valmis ja voin lopettaa. Platonin ideaopin mukaista ammentamistahan tämä aina on, jossain on joku täydellinen biisi, josta lainaillaan osia ja elementtejä omiin, huonompiin biiseihin. En kyllä halua edes saavuttaa mitään täydellisyyttä tämän asian suhteen, ihan vain jo siksi, että kaikki tämä rakentelu on niin saatanan kivaa. Tässä biisissä kaikki lähti sanoista, ja selkeästi minun pitäisi tehdä enemmänkin juttuja siltä pohjalta, koska se kirjoittaminen on ensinnäkin helpompaa, ja niissä on kuitenkin aina jokin ajatus siitä fiiliksestä, minkä niiden ympärille tahtoo rakentaa. Silloin kun vääntää pohjaan tekstejä, tulee yleensä paskaa.

The lawyers hustle and the hustlers get life
They're taken from their homes and from their little wives
It's fun and games for serpent kings
Circus maximus of modern times
It doesn't matter if you committed crime
You're still doing some serious time

It's all fun and games till someone dies
It's all fun and games till someone dies

The liars whore and the whores are trapped
Under the ice that makes us choose our craft
What you do is who you are
And it doesn't make you too high on their ranks
It doesn't matter what you choose to do
You're always a whore as long as you're hooked

And when the game is over you realize
It was not worth all your time
Something strange has changed in your eyes
You are trapped inside your own mind.

Gertrud

Luin lopultakin tylsyyksissäni loppuun Hermann Hessen Gertrudin, joka nousi juuri nyt, juuri tässä olotilassa yhdeksi parhaista kirjoista jonka olen lukenut, mikäli tarinoita ja niiden merkitystä sinulle itsellesi nyt voi ylipäätään arvottaa. Silti siinä oli jotain äärimmäisen järjettömän kaunista ja hienoa. Päähenkilö oli samalla tavoin muusikoiden ja säveltäjien maailmassa ulkopuolinen, kuin mitä olen itsekin kokenut. Hänen ulkopuolisuutensa tosin johtui onnettomuuden aiheuttamasta raajarikkoisuudesta, ja yhteiskunnan suhtautumisesta siihen, minun taas lähinnä siitä että olen kyvytön vittupää, jonka kanssa työskentely on kuulema usein vaikeaa. Alkupuolella säveltäjä sai tuskailla sillä, kun ei saanut rehellistä ja itseään tyydyttävää arviota mistään tekeleistään, koska ne eivät kulkeneet yleisesti hyväksyjen ja totuttujen mallien mukaan, vaan menivät enemmän tunteen ehdolla. Musiikin kuvailu ja suhtautuminen siihen rakensi omaa käsitystäni klassisen musiikin säveltämisestä ja esittämisestä ehkä jollakin tavalla terveempään suuntaan, aiemmin olen vain tyytynyt vihaamaan Mozartia ja puhisemaan jotain epämääräistä opistomuusikoista.

Hesselle ominaisesti kirjassa on myös paljon buddhalaisuutta ja elämän olemusta käsittelevää asiaa, joka korostuu etenkin loppupuolella. Aiemmin ajattelin kirjailijan kirjoittaneen itsensä eläkkeelle jääneen opettajan rooliin, joka jakaa päähenkilön kanssa ajatusta Karmasta, mutta loppua kohti tultaessa alkaa näyttää ennemmin siltä, että hän on piilossa päähenkilön "individualismiin sairastuneen" ystävän pään sisällä. Ahdistuneen laulajan, toisten tunteiden ulostulokanavan alkoholisoitunut, oikukas ja kiihkeä mieli pitää sisällään sellaisen onnettomuuden ja itsetuhoisuuden, jota ilman ei kyetä kirjoittamaan tämän tai Arosuden kaltaisia kirjoja. En tiedä, onko oma samastumisen ja myötäelämisen kykyni lukemisen myötä kehittynyt vahvemmaksi, vai onko se nimenomaan aina ollut ajamassa minua lukemaan. Kuitenkin tiedän, millaista on esimerkiksi elää vieraantuneena omasta isästään ja tuntea syyllisyyttä siitä. Tiedän miltä tuntuu kantaa sitä taakkaa mukanaan, ja kun säveltäjä kirjassa tutustuu omaansa paremmin, minkä jälkeen hänelle tulee lähtö, en voinut olla ajattelematta tätä omalla kohdallani. Aina voi olla liian myöhäistä, mutta se ei ole tekosyy olla yrittämättä.

Hesse jakaa lopussa saman näkemyksen, joka minulla on ollut elämästä jo pitkään. On aivan sama, onko elämä arvokasta vai merkityksetöntä, se riippuu aina tulkitsijan tilanteesta ja mielenlaadusta. Siltikin ihmiset voivat kaikesta merkillisyydestään huolimatta elää toisiaan varten, olla olemassa tukena toisiaan varten, kanssakuolevaisina, kuten pappi sekä mummon että papan hautajaisissa myös sanoi. Se on meidän ainoa velvollisuutemme ja lohtumme, koska kaikilta ihmisiltä tulee lopultakin kuolemaan kaikki muut ihmiset ympäriltä, tai sitten hän on itse kuollut. Se on jotain sellaista, mitä ei voi paeta, ja se pitää pystyä näkemään joskus murtumatta sen edessä. Itse en siihen väitä kykeneväni, mutta ainakin olen tehnyt sen itselleni aivan perkeleen selväksi. Välillä ihminen voi myös nousta kuolevaisuudestaan jonkinlaisen jumalan asemaan, ja luoda näennäisen merkityksettömistä asioista, sanoista ja sävelistä, jotakin sellaista mikä ei aiemmin ollut olemassa ilman tämän ihmisen olemassaoloa, ilman sitä ajatusta joka ajoi ne merkityksettömät asiat yhteen juuri tällä tavalla. Ja siinä on musiikin merkitys ja hienous, lohduttaa ihmistä jatkuvan kuoleman maassa, joko eskapistisena elementtinä, tai siltana mustan suon yli.

Tämän kautta kirja sai minut myös ajattelemaan paljon isovanhempiani. Sitä, että viimeisimmällä käynnilläni istuin sohvalla kitara kädessä, ja pyysin pappaa hakemaan toisen kammarin sängyn alta, mutta en malttanut jatkaa inttämistä kun hän kieltäytyi. Ajattelin että ehtii sitä. Mutta ei ehtinyt. Ja muistan senkin hetken ikuisesti, kuinka puhuttiin siitä miten meille on vaikeaa soittaa ja laulaa samaan aikaan, miten musiikki on meitä yhdistävä tekijä ja miten paljon pidämme kitaran äänestä. Kun olisin saanut sanottua ääneen, että se oli juuri hänen kitaransa, mikä minut sai sen äänestä pitämään, miten muistan viheltelyt ja sormien omalaatuisen tavan vaihtaa sointua, ihan järjettömän paljon kaikkea pientä, mitä en saa enää koskaan nähdä enkä kuulla. Se on hämmentävää. Viime yönä näin jotain unta, missä pappa neuvoi mua tekemään jotain, mutta en enää muista yhtään, että mitä se oikein oli. Totta kai tiedän senkin olevan vain ihmismielen keino lohduttaa itseään, mutta olisi minua nyt edes kiinnostanut tietää, mihin suuntaan se oikein harhailee.

Tässä oli paljon kaikkea sellaista, mikä antaa aihetta pitkälliseen ajatteluun. Yksi niistä keskeisistä asioista oli rakkaus, ja se miten usein ihmiset elävät kohtaloitaan toistensa ohi, limittäin ja lomittain. Miten rakastutaan aina vääriin ihmisiin, jotka rakastuvat toisiin ihmisiin, ja miten joutuu pohtimaan oman onnensa merkitystä utilitaristisesta näkökulmasta, mikä usein johtaa oman onnellisuuden uhraamiseen tai jonkin teon tekemättä jättämiseen. Itse olen tunnistanut tämän monesti itsestäni. Sivustatarkkailijana ei osaa olla niin egoisti, että pyrkisi vain tyydyttämään omia mielihalujaan. Usein uskoo oman hyvänsä seuraavan ajan kanssa muiden hyvästä, ja harvemmin sitä on oikeastaan saanut pettyäkään. Silti rakkaus on sellainen asia, joka tuntuu minulle nyt kokemuksen tasolla vieraalta. Sellainen pumpulinen, toista ihmistä kohtaan tunnettu rakkaus. Tunnen kyllä jonkinlaista rakkautta, olemassaolon jaettua iloa kaikkea elävää ja olemassaolevaa kohtaan. Se on ikään kuin sellaista "hei, sinäkin pääsit tulemaan"-henkistä vertaistuntemusta, mutta jotenkin ajatus yhteen ihmiseen kiintymisestä ihastusta syvemmin tuntuu nyt vieraalta. Ihastuessaankin ehkä tietää, että luultavasti tulisi tuhoamaan toisessa ihmisessä ensimmäisenä juuri ne piirteet, joihin ihastui. Niinhän siinä aina meinaa kuitenkin käydä.

Ehkä näissä ajatuksissa on nyt kuitenkin hetkeksi ihan riittävästi kamaa. Onhan tämä vähän sellaista "kiva tietää näin viideltä aamuyöllä!"-osastoa, mutta tulipa nyt purettua vähän oman pään sisältöä, mikä ei varmasti olisi onnistunut näin luonnollisella tavalla ilman tylsää yötä ja Hermann Hesseä. Kiitos kaikesta, kaikille.

Tylsää

Taas yö, jolloin ei voi mennä nukkumaan, vaikka ei ole oikeasti yhtään mitään tekemistä. Kukaan tuttu ei jaa virtuaalitodellisuutta kanssani, joten sen tarjoama "sosiaalinen ulottuvuus" on tällä hetkellä aika olematon. Mitä siitä sitten lopulta jää jäljelle? Harvinaiset musiikkiesitykset youtubessa, hassujen eläin aiheisten kuvien katselu, ja yleinen internetin olemuksesta foliohattuilu. Viimeisin saa Googlen uusien sääntöjen myötä melko mielenkiintoisia ulottuvuuksia, etenkin kun Google nyt sattuu omistamaan jo melkein kaiken internetissä, tai ainakin omistaa suurimman osan niistä teistä, joilla kaikkeen pääsee käsiksi. Kyllä se nyt on jo aika pelottavaa, että sivujen laidassa mainostetaan minulle kitarablogia, koska avasin tämän ikkunan, ja selasin toisessa välilehdessä muusikoiden.netin käytettyjen akustisten kitaroiden kohtaa. Melko välitöntä toimintaa, etten sanoisi. Olen laittanut asetuksista kiellon verkkohistorian tallentamiselle jo alusta asti, koska minua ei kiinnosta tehdä näitä asioita internetin salapoliiseille, ja sitä kautta myös mahdollisesti tulevaisuudessa maailmanpoliiseille, helpoksi. Tiedän silti, että se asetus on olemassa ylipäätään lähinnä valheellisen mielenrauhan tuomiseksi ihmiselle, se ei todellakaan tarkoita että Google ei seuraisi mitä teen, se on firman toiminnan elinehto ja perimmäinen tarkoitus, kerätä hakutietoja ja myydä mainostilaa joka löytää käyttäjän. Käyttämällä lafkan palveluita hyväksyt tämän. Moniko kuudesluokkalainen sitä tajuaa ajatella, monelleko siitä on edes kerrottu? Vanhemmat käskevät vain googlettaa, samoin kuin opettajat. Meidänkään luokallamme ei kriittisen pedagogiikan esitelmässä kaikki olleet aivan perillä sen toiminnasta, niin miten voi odottaa että mukelot olisivat?

Tästä syystä olen noissa työyhteyksissä koittanut saarnata mediakasvatuksen lisäämisen puolesta. Se on mielestäni diginatiiveille nuorille olennainen osa heidän oman maailmansa ymmärtämistä. Aikuiset hokevat heille, miten he ovat niin helvetin eteviä tietotekniikan kanssa vain siksi, etteivät ole eläneet ilman sitä. Minä näen asialla noin miljoona kääntöpuolta. Etenkin nuorten elämä on nyt todella hektistä ja keskittymishäiriöistä, mikään vanha ei voi kelvata tai olla hyvää. Heillä ei ole sen tarkempaa käsitystä juuri muusta, kuin siitä mitä tapahtuu juuri nyt, juuri tällä hetkellä. Ei realistista käsitystä tulevaisuudesta, ei juuri ymmärrystä menneestä. Sanon, että oma sukupolveni on tässä asiassa ehkä kaikkein onnekkain, koska me olemme viimeisiä, jotka saivat elää lapsuudessa juuri ennen internetiä. Mitä sillä muka pystyi tekemään kun minä olin ala-asteella? Tietokoneella täytettiin jotain opettajien uusinta uutta olevaa kouluohjelmaa, vähän myöhemmin pääsi jopa Jippiin biljardia pelaamaan niin, että lyöntejä pystyi tekemään viiden minuutin välein, kun yhteydet eivät olleet mitään 15 megaisia nettitikkuhässäköitä. Ei ole tarkoitus sanoa, että ennen kaikki oli paremmin, vaan että koska on nähnyt asioiden olleen paskemmin, kykenee hahmottamaan niiden suunnan, mutta myös näkemään mihin kehitys ilman kehittymistä voi johtaa. Kaikki liike ei aina ole eteenpäin kulkemista, etenkään asioissa joissa teknologia kehittyy nopeammin kuin ihmisen nuppi.

Periaatteessa minulle on kuitenkin aivan yksi ja sama mitä internet minusta tietää, en ehkä levittelisi omaa elämää ja lapsuuden traumojani ympäri nettiä mikäli välittäisin. On välillä outoa ajatellakin, miten suoraa kamaa täältä sormista oikein tulee, tässä kun ei tunnu olevan oikein minkäänlaista suodatinta välissä. Sitä mukaa kun ajatus kulkee, se ilmestyy tähän silmieni eteen, ja kun lopulta painan tekstin ulos singauttavaa nappulaa, se on tehty. Siihen ei tarvitse enää palata. Se on toisaalta vapauttava ajatus raskaammista asioista kirjoittaessa, vaikka onkin melko valheellinen, koska tiedän palaavani niihin samoihin asioihin vielä useita kertoja. Mutta joka kerralla taitaa kuitenkin päästä ihan vähän eteenpäin, jolloin voi myöhemmin katsoa taakseen ja nähdä vain ketjun ajatusta, joka jollakin oudon loogisella tavalla seuraa juuri tähän hetkeen, eikä näytä katkeavan vieläkään.

Jos joku pahoitti mielensä In The Colosseum coverista, niin pyydän anteeksi. Mieleni ei tehnyt raiskata sitä, vaan tehdä siitä ikään kuin jyrisevämpi, vähän minimalistisempi versio. Tom Waits kohtaa Entombedin, tai jotain sinnepäin. Tompalle annoin ohjeeksi että sen pitää möyriä ja nykiä. Se sitten aina tykkää näistä mun suurista visioista musiikin suhteen, kyllä se aina ystävällisesti jaksaa muistuttaa että kun opettelisi laulamaan ja soittamaan jonkinlaisessa timessa, niin se olisi helpompi saada kuulostamaan hyvältä. Uskoisin kyllä osaavani soittaa rytmissäkin, mutta ne on sitten eri hommia. Soitellaan niitä silloin, kun pitää soitella toisten ihmisten kanssa, tälleen yksikseen kasaillessa voi vähän nykiä ja venyä, kun tietää itse miten on ne jutut soittanut. Lisäksi on helpompi pysyä timessä, kun ei improvisoi suurinta osaa soitettavasta siinä samalla kun nauhoittaa biisiä. Mutta on minulla toivottavasti aikaa näitä perusasioita opetella. Nyt kun peli on noilta osin saatu auki, niin voin lähteä rummuttelemaan enemmän omia biisejä tässä ensi viikolla. Saapa nähdä mitä tulee.

Tarviiko joka viikko aina otsikossa olla se sunnuntai?

Tässä on se Waits coveri mistä oli eilen puhe.

Bone Machine on tänään taas soinut koko päivän, se alkaa kyllä toimia joka vuosi täsmälleen samaan aikaan, eikä nyt sitten tule oikein muuta kuunneltuakaan. Siinä levyssä on kuolevaisuus tiivistettynä. Ja siinä on kaikki mitä ihmisen tarvitsee itsestään elävänä ja kuolevana olentona ymmärtää. Täydellistä musiikkia, sopivan vihaista juuri niissä kohdin kuin pitää. Youtubesta löytyy muuten helvetin mielenkiintoinen kolmiosainen haastattelu Bone Machine Operator's Manual, joka kannattaa kuulostella läpi jos ei ole koskaan kuunnellut. Lisäksi

tässä kurkistetaan vähän tuon levyn anatomiaan enemmän, mikä on helvetin mielenkiintoista.

Tuolta levyltä löytyy jokaisella pyöräytyksellä aina jotain uutta, siellä on kaikenmaailman perkussioita ja rakenneltuja kosketinääniä piilossa, se on aivan järkyttävän siistiä kamaa. Sillä on maailman miehekkäin nimi, sillä ei ole yhtään turhaa täytebiisiä, se kulkee sulavasti kuin arkku saattoväen lapasissa, en osaa sanoa oikeastaan muuta, kuin jokavuotisen hehkutuksen, että etsikää jostain käsiinne tämä levy, koska se on ajaton ja täydellinen. Ei se taida anttilassa jossain halpislevyjen seassa kymppiä enempää maksaa, siellä on siirrytty linjalle, jossa on hinnoiteltu olennaiset levyt tälleen halvemmiksi kai. Eli kai se Pandorakin sitten jollain tavalla on ihmiskunnalle olennaista ja keskeistä musiikkia..

Tämä päivä on ollut melko mukava, ehkä siksi kun ei ole huomenna töitä, ei ole ollut ihan niin sunnuntaifiilis. Mutta torstaina alkaakin sitten näyttö, mihin en ole yhtään henkisesti valmis. Toivottavasti muksut tykkää tehdä kaikkea mitä suunnittelen ja toivottavasti ne on iisisti. Onneksi sen jälkeen saa palkita itsensä Demonic Death Judgen Torven keikalla. Se on hyvä juttu, ja että perjantaina tähän aikaan koko näyttö on jo takana.

Torvesta tulin taas.

Olen nyt ollut tällä viikolla lähes joka ilta ollut Torvessa katsomassa bändejä, ja koko viikko huipentui juuri äsken Roosterfestin SMC Hoodrats keikkaan. Siellä tuli sellaista Lahti-hehkutusta, että jopa minulle juurettomana oktaavimannehippinä tuli vähän ylpeä olo siitä missä asun, ja millaisissa kuvioissa saan olla mukana. Kaikki nämä tämän kaupungin musiikkijutut, perinteet ja Torven klubit on olemassa ihan järjettömän siistejä hommia, nyt kun on pyörinyt Tompan kanssa miksauskopin puolella, on nähnyt vähän taas uudella tavalla tätäkin asiaa. Siitä on tullut vain entistä parempi fiilis. Lahti saattaa olla Päijät-Hämeen ja koko Suomen väkivaltarikostilastojen musta helmi, mutta se on myös alakulttuurikaupunkina vitusti merkittävämpi, monipuolisempi ja hienompi, kuin vaikkapa Turku tai Pori. Nekin ovat toki omiaan suoltamaan tietynlaisia hommia, mutta Lahdessa nämä itsensä ulkopuolisiksi tuntevat tyypit tekevät ihan järjettömän paljon kaikkea. Räpit, punkit, altsurokit, bluesit, grindit, dödikset, fiftarihommat, konemusat, ihan kaikki, täältä löytyy jokaiselle jutulle tekijöitä, ja myös kuulijoita. Ja ihmiset kuuntelevat musiikkia enemmänkin ristiin, kuin että pyörisivät vain tietynlaisissa illoissa, kuten vaikka Helsingissä on saanut huomata. Vaikka joka vitun keikalla eivät kaikki ihmiset jaksa aina olla ihan vitun liekeissä, niin ne ovat kuitenkin rehellisesti tulleet kuuntelemaan ja nauttimaan musiikista. Itse olen saanut soittaa Torvessa elämäni parhaat keikat, olen saanut järjestää sinne jo aika paljon tapahtumia ja järjestän vielä lisää tänäkin vuonna.

On nyt vain jotenkin hämmentyneen hieno olo, kun ajattelee, että puoli vuotta sitten Torvessa oli monena iltana todella tyhjää, ja nyt siellä on arkikeikoillakin ollut monesti paljon porukkaa ja hyvä meno. Se on todella oikein. Musiikki on aina hieno asia, eikä sitä voi koskaan olla liikaa. Toisen paska on näissä hommissa aina toisen timantti, ja jos joku ei osaa tehdä levyjä tai miksata biisejä, se ei tarkoita, etteikö sen bändi olisi hyvä keikalla. Aina maksaa vaivan nostaa perseensä kotipenkistä ja internetistä, ja lähteä ulos katsomaan musiikkia elävänä. Jarttu oli kuulema tuossa yksi ilta sanonut, että hänen mielestään on yksi suurimpia loukkauksia sanoa elävästä musiikista, että "se soi kuin levyltä". Ymmärsin heti mitä hän sillä tarkoitti, ja olen siitä samaa mieltä. Jos musiikki ei ihmisten livenä soittamana todella lähde lentoon ja jysähdä tajuntaan, saa jalkoja tamppaamaan ja päätä nykimään, on jotain keikalle olennaista mennyt pieleen. Keikka on aina enemmän, kuin levytettyjen biisien läpi lukemista. Tähän pohjautuu myös oma ajatukseni (ja varmasti monen muunkin, en väitä tätä kliseetä omaksi nerokkaaksi aivoituksekseni, mutta allekirjoitan sen) siitä, että keikkoja voi soittaa joko hyvin tai oikein, mutta harvemmin ne mahtuvat samaan keikkaan. Paras fiilis on epäilemättä silloin, kun yleisö ja Eetu ovat räkäisessä kännissä, ja kaikki vain riuhtovat musiikin vieminä ympäriinsä. Itselleni musiikki itsessään riittää jo humalluttavaksi ja päräyttäväksi voimaksi. Se on jotain käsittämätöntä. Sitä ei oikein voi selittää, vaikka voi käyttää näinkin paljon sanoja yrittäessään..

Olen myös tullut taas siihen tulokseen, että Tom Waitsin Bone Machine on yksi maailman parhaita levyjä. Ihan järjettömän kova meno koko ajan, lisäksi In The Colosseum tiivistää meidän Havoc Supremen idean niin hyvin että päätin laittaa sen viimeisen säkeistön lainauksena tuohon meidän levyn pintaan. Ja kävin tänään nauhoittamassa siitä coverinkin. Pyydän vain Tompan miksaamaan sen, koska se vaikuttaa sen verran toimivalta, että tahdon tehdä sen kunnolla. Katsellaan sitä sitten vaikka huomenna. Tai maanantaina. Nyt menen kohta venymään ja nukkumaan kissan viereen tuohon sängylle.

Ihmismielestä taas

Tämä Riemurasiasta ja Your e-cardsista tuplapöllitty kuva tiivistää ajatukseni ihmisistä. Minulla on toivoa ja ymmärrystä sitä kohtaan, etteivät kaikki ole kuin minä. Kaikki eivät lue kirjoja ja kirjoita kilometrikaupalla paskaa päivän aikana, kaikki eivät hajota nuppiaan osiin nähdäkseen mistä se on tehty. Ihmiselämä itsessään on vain niin järjetön kokonaisuus kuolevaisuuksineen, rakastumisineen ja musiikkeineen, ettei sitä pidä sivuuttaa jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, koska se on aivan kaikkea muuta. Ensinnäkin se, että olemattomasta tyhjyydestä syntyy maailma jossa on olemassa jotain konkreettista, on lähes olematon. Toisekseen se että siellä syntyy elämää on melkoista lottoa. Se, että se elämä kehittyy itsensä tiedostavaksi ja älylliseksikin on jo aika absurdia. Siitä eteenpäin vielä kaikki se satojen ja tuhansien sukupolvien ajan kestänyt geenilotto, joka on johtanut sinuun ja tulee johtamaan edelleen jälkeläisiisi on kaikki sellaista tavaraa, joka jokaisen ihmisen tulisi päässään käydä läpi jossain vaiheessa elämää. Useimmat käyvät sen sitten vanhemmalla iällä, ja sukeltavat johonkin kriisiin. Todellisuudessa elämä on vain yhtä loputonta kriisiä. Hämmennystä jatkuvan muutoksen edessä, ei koskaan ole täysin seesteistä tai täysin paskaa aikaa, aivot vain sulkevat osan jutuista pois, ja jättävät melko yksipuolisen kuvan tapahtumista.

Eilen sain jutella näistäkin hommista taas tuon ryyppäämisen lopettaneen audiovelhon kanssa, jolla on melko saman suuntaista tuo nupin toiminta, kuin mitä se on minullakin. Lisäksi varmasti humalaisten katselu ilman viinaa tuo tiettyjä samoja ajatuksia jokaisen mieleen, suurin osa ei vain välttämättä hirveän kauaa katso humalaisia selvinpäin, mikäli on mahdollisuus olla kännissä. Koittakaapa joskus. Lähtekää kavereiden kanssa baariin, juokaa vaan limpparia, ja katselkaa mitä kaikkea mielenkiintoista ne touhuaa illan aikana. Asettakaa itsenne heidän kenkiinsä, heijastelkaa sitä omaan käyttäytymiseenne. Katsokaa itseänne ulkopuolelta. Joillekin se voi olla silmiä avaavaa, ja toiset luonnollisesti eivät vain tajua. Nistiaivot ovat sellainen asia, joka on sovellettavissa myös alkoholin kanssa läträäviin. Miksi olla selvinpäin, kun mulla on kivaa näin? Lyhytjänteistä ajattelua, joka kattaa lähinnä tämän illan tarpeet. Huomisella ei ole yhtään mitään väliä, se on huomenna. Tätä sanotaan vapaudeksi ja hetkessä elämiseksi. Väitän sen olevan valheellinen arvio omasta riippuvuudesta. Se on pelkkää aistien ja vaistojen narun päässä kulkemista, kun taas todellinen hetkessä eläminen nimenomaan tiedostaa nykyhetken, näkee sen ainutkertaisuuden, näkee mikä siihen on johtanut, ja mihin se tie saattaa ehkä olla menossa. Carpe diem ei tarkoita mitään villiä biletystä ja ristiin nussimista, vaan nimenomaan hetken tajuamista ja sen arvostamista.

Puhuttiin myös musiikista melko paljon, kun nyt kerta miksailemassakin oltiin. Yritettiin tehdä vitun hyvää kesäbiisiä, mutta se ei sitten vaan lähtenyt. Ehkä joku toinen päivä. Vähintäänkin mielenkiintoinen rytmitajuni herätti vähän ihmetystä, mutta tajusin siinä asiaa miettiessäni sen olevan ehkä ainoa asia musiikin tekemisessä, jonka olen imaissut klassisesta musiikista. Siis että en soita biisejä metronomin kanssa, vaan annan juttujen venyä fiiliksen ja tunnelman mukana, biisin hidastua ja nopeutua sillä tavalla luonnollisesti, kuin nämä kehnot lapaset tahtovat sen soittaa. Lisäksi suurelta osin kaikki biisit ovat ensimmäisen sointukierron jälkeen improvisoituja, mikä tuo ehkä lisää epävarmuutta ja timestä kusemista soittoon. Silti annan niiden olla, mikäli niistä tulee jokin tietty fiilis, tai jos ne pystyvät tuomaan jotain uutta suuntaa biisiin. Tiedän etten vielä ole mitenkään erikoisen hyvä, mutta tahdon tehdä koko ajan lisää kaikkea ja oppia juttuja, tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja lisää omiakin juttuja. Olen nyt kuitenkin lokakuun 2010 jälkeen tehnyt n. 50 biisiä, välillä yhden kuukaudessa, välillä pari päivässä. Se on minulle meditaatiota ja itsetutkiskelua, rauhoittavaa ja mielenkiintoista touhua. Osaan minä soitella metronominkin kanssa, ja mikäli joku soittaa rumpuja, niin aina silloin tällöin saatan osua ykköselle kohdalleen, mutta näissä omissa jutuissa, tai Cut To Fitissä, tahdon sen olevan joko fiiliksen, tai meidän kolmen sanelemaa. Ei koneita, ei orjuutta!

PS. Tänään kaikki Tampereen Hervannan VARJOBAARIIN yhdeksästä eteenpäin, tarjolla musavisaa, Spawn From Deceitiä, Cut To Fitiä ja FEASTEMIA!!

Yksinäisyys ja vitutus

Tänään töihin kävellessä mietin miten pienet asiat sitä voivat jäädä vituttamaan ihmistä niin rankasti. Esimerkiksi siis joulukuun kymmenes päivä, Famine Year tuurausten vikalla keikalla Vastavirralla sattunut tapaus. Aloin siinä happivajareissa sönköttää jotain siitä, miten saatanan vapauttavalta tämä soittaminen oikein tuntuu, kun on istunut kahden päivän aikana yli tuhat kilometriä autossa ja käynyt hautaamassa pappansa aamulla. Joku humalainen huusi sieltä jostain takaa "haluuksä jonku vitun mitalin?" Tumppi kyllä naureskeli sieltä rumpujen takaa että se voisi olla paikallaan, mutta mua vitutti niin suunnattomasti. Ei se, että hän ei pitänyt yliluonnollista matkan taittoani mitenkään ihmeellisenä, vaan se, miten tuo lause vähättelee papan merkitystä minulle. Kyseinen passiivista Tamperelaisen krustin ihmisarvotonta elämää elävä henkilö ei välttämättä tajunnut tai ajatellut tätä yhtään näin pitkälle, mutta se oli nimenomaan loukkaus tuoreeltaan kuollutta, minulle tärkeää ihmistä kohtaan. Kohtaus ei todellisuudessa tainnut kestää kolmea-viittä sekuntia pitempään, ja silti se nousee pintaan vituttamaan vielä neljän kuukauden päästä. Ei sellaisena "mun olis pitänyt sanoa silleen" -henkisenä, vaan ennemmin siltä kannalta, että olisi pitänyt ehkä vähän muksauttaa siinä mielentilassa.

Mutta sellaista on ihmiselämä, se virtaa ohitsesi ja jos et ole riittävän nopea, sinulla on lopulta käsissäsi vain ääretön määrä "Mun olis pitänyt sanoa-"-tilanteita ja liian aikaisin kuolleita läheisiä, joille et kiireiltäsi kerennyt sanoa jäähyväisiä. Huomaako yhtään, että luen Hermann Hesseä ja kuuntelen aika paljon Tom Waitsia? Hesse oli kyllä hieno mies, jonka kirjoissa yhdistyy ihmisen olemassaolon järjettömyys buddhalaisen mielenrauhan metsästykseen, yleensä vähän laihoin tuloksin. On jännä, miten en taida tietää kovinkaan montaa kirjaa, jossa olisi samalla tavalla onnellista loppua, kuin elokuvissa, vaikka samoista kirjoistakin tehdyissä elokuvissa. Mikä siinä oikein on, että kun se sama paska muuttuukin visuaaliseksi, ihmisiä täytyy yhtäkkiä suojella, vaikka kirja voi loppua todella rankasti, ja se on kuitenkin aina suoremmin yhteydessä omaan mielikuvitukseen. Ainakin minulla. On aivan järjettömän hienoa, miten sanoilla ja sanavalinnoilla voi luoda niin vahvoja kuvia. Mikään elokuva tietokone-efektihirvityksineen ei ikinä kykene yhtä elävään ja todelliseen kuvaan, kuin ihmismieli itse. Efektin tie graafikolta ohjelmoijalle on kuitenkin jo aika pitkä ketju, jossa siihen vaikuttaa kaksi mieltä, se on kompromissi joka ei toimi.

Yhden ihmisen mielikuvitus on aina hänen näköisensä. Tietyltä säveltäjältä tulee tietyn sävyisiä biisejä, tietyltä kirjailijalta tietynlaisia tarinoita. Se on hienoa, sekä musiikissa että lukemisessa, että kuvataiteessa. Kukaan ei vaikuta sen ihmisen toimintaan liiaksi, se on täydellistä vapautta. Toki jokaisella on omat vaikuttajansa, joiden palikoista kaikki omat piirteet on varastettu ja rakennettu, mutta siitä eteenpäin he ovat omillaan. Suurin osa ei osaa edes hahmottaa omia saumojaan, ei löydä omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan, eikä osaa kääntää niitä päälaelleen. Heitä ei kiinnosta ymmärtää, miten heidän oma päänsä toimii, koska viina on halvempaa ja televisiosta tulee aina jotain. TV-Shoppia jos ei mitään muuta. Olen usein puhunut siitä, miten minulla on Suomessa todella ulkopuolinen olo, koska juopot eivät aina jaksa katsella mun vittuilua, ja kaikki muut ihmiset jotka ovat päättäneet olla käyttämättä alkoholia ovat pääasiassa outoja sekopäitä. Siksi saan viettää pitkiä pätkiä yksin, ja oikein hangata naamaani siihen erilaisuuteen. Vaikka esimerkiksi Vonnegutin vitutus maailmantilan vuoksi on aina itselleni mukavaa, rentouttavaa ja hyviä fiiliksiä aiheuttavaa luettavaa, on Hermann Hesse kaikista kirjailijoista ehkä se, joka on kiteyttänyt minun olemassaoloni tehokkaimmin. Se löytyy Arosudesta ja Gertrudin alkupuoliskolta, kaipa se tulee loppumaankin yhtä yksinäisenä, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, mutta en sano varmaksi kun en ole lukenut sitä vielä kuin puoleenväliin. Toisaalta niissä esitetty yksinäisyys on varmasti jokaiselle ihmisolennolle yhteistä, sen verran yleismaailmallista se on, ja niin hyvin Hesse on kirjoittanut, että jokainen löytää sieltä sen oman tyhjän kolonsa. Koittakaa.

Nuorisokulttuuriin ja musabisnekseen turhautumista.

Toinen syy miksi maanantai on parempi päivä, kuin sunnuntai: tulee uudet jaksot Cleveland Showsta, American Dadistä, Family Guysta, Pasilasta, Eastbound & Downista, ja suunnilleen kaikista muista ohjelmista joita maailmaan on tungettu. Siis käytännössähän ne tulevat sunnuntaina, mutta tällä puolella palloa ne ovat vasta maanantaina. Lisäksi saa tehdä työtä, mikä nyt ikävä kyllä tällä hetkellä on lähinnä kahvin lipitystä ja Frontside Ollien miljoonien variaatioiden ja livecovereiden kuuntelua. Jaksaisinpa olla kärsivällinen ja odottaa kaksi viikkoa että Warnerin saatanallisessa luolasa kehitetään jotain vielä hirveämpää epäpyhissä rituaaleissa, johon saavat osallistua vain Pahan Akseli, Kokoomuksen ylin johto, sekä tietysti Maki Kolehmainen jolla on nyt näköjään ihan hirveä draivi tehdä taidetta. Valtavaa luomisen tuskaa varmasti kärsii jossain helvetin yhdeksännessä kerroksessa, siellä Juudaksen kanssa jäisessä yksinäisyydessä kahlitun Saatanan revittävänä. Kyllä siihen osastoon kuuluisi jo aika moni muukin kaveri tällä pallolla, on tämä meno muuttunut sen verran hurjaksi.

Globalisaation myötä maailma ghettoutuu. Toki jokaisella on mahdollisuus päästä lumihiutaleeksi, nousta viideksi minuutiksi kuolevaisuuden rajojen yläpuolelle, mutta pudotus tulee kovaa, ja totaalisena. Vain harvalla on mitään todellista mahdollisuutta luoda itselleen hyvinvointia, ja lopuille alkaa olla itsestäänselvyys, että koska yritysmaailmassa saa noudattaa viidakonlakeja, niitä saa noudattaa myös koulun pihalla. Siksi meillä on nuoria, jotka puukottavan jonkun vitun viidenkympin pajarivelan takia, siksi meillä on nuoria jotka sekoilevat pitkin poikin leikkiessään gangstaa ja sotkeutuessaan syvempiin ongelmiin, kuin mihin todellisuudessa olivat valmiitakaan. Esimerkiksi tämä nuorten ES-kulttuuri, jota olen nyt saanut tutkia lähietäisyydeltä. Se ei ole yhtään mitään muuta, kuin nuorten roolileikkiä aikuisten alkoholikulttuurista. Sitä on ihan turha taivastella niin kauan kuin juomiseen suhtaudutaan jotenkin siistinä juttuna, ihan niinkuin 18-vuotiaat hommaavat kovia viinoja ihan vähän alaikäisenä, ostavat 13-vuotiaat energiajuomia ihan vähän alaikäisinä, ja "pärisevät" sitten pitkin raittia. Kyllähän jokainen täysi-ikäinen tietää, että 18-vuotias on ihan yhtä kakara, kuin 13-vuotiaskin, mutta heille nämä ovat aikuisia, ja näinollen myös roolimalleja. Jokaisen tulisi siis kantaa sellainen vastuu tuntemattomienkin ihmisten keskuudessa, tai olla valittamatta mistään muksujen kulttuuriin liittyvästä, koska se heijastelee aina vain heidän omia toimiaan.

Monkey see, monkey do. Tästä asennevammasta pääsee vain ja ainoastaan sillä, että lopetetaan omaan napaan tuijottelu ja katsellaan muita ihmisiä, heidän motiivejaan ja mielenkiinnon kohteitaan. Vapaan markkinatalouden maailma on muka vapauden, demokratian ja individualismin maailma, vaikka individualismilla ja vapaudella on markkinoille merkitystä tasan niin kauan kuin yksilö käyttää vapauttaan ostaa juttuja, ja ostaa mahdollisimman paljon sitä samaa juttua kuin kaikki muutkin, eli tulee osaksi kuluttavaa massaa. Tämä on nähtävissä myöskin nuorissa, internet levittää ihanteet ja mallit tunneissa ympäri maailmaa, ja tästä syystä kaikki pukeutuvat samalla tavalla, kaikki kuuntelevat samaa musiikkia ja kaikki toistelevat samoja vitsejä. Sen aikaa kuin se myy, individualismi on jees. Jos jokainen päättäisi hajota erilleen ja pitää juuri ja vain ja ainoastaan siitä, mitä oikeasti pitää hyvänä, alkaisi hirveä paniikki siellä Warnerinkin markkinointiosastolla, ja taas ruikutus siitä kun ei ne paskat levyt myykään ihan infernaalisia määriä. Siinä on levy-yhtiö, jonka Suomen osasto saisi ainakin mennä rytinällä nurin. Kyllä Chisulle ja Jenskulle parempiakin koteja löytyisi. See what I did right there? So clever. Asko Kallonen näyttää hävinneen melko tehokkaasti joka paikasta, pari vuotta sitten se oli joka paikassa ja laukomassa hyvin ärsyttäviä kommentteja rokista ja show busineksestä. Nyt sen on korvannut Kimmo Valtanen, joka silloin sönkötti lähinnä Lordin imagosta, mutta osasi olla ihan yhtä ärsyttävä. Nämä ihmiset ovat tappaneet Suomesta valtavirtamusiikin, jonka ainoa todellinen pelastus tällä hetkellä taitaa olla Chisu. Kovin monet muut eivät taida tehdä musiikkiaan itse, samat Knipit ja Lasse Kurjet vääntämässä joka levylle biisejä.

Ongelman yksi puoli on toki se, että musaBISNES kulkee vahvasti juuri siihen suuntaan, mihin BISNES päättää narusta viedä. Kulutusmusiikkia kulutusajan kuluttaja-keräilijöille. On se vähän vaikea koittaa selittää mukeloille, joille kuukauden vanha biisi on jo VANHA, että setä se soitteli tänäänkin levyä, joka on tehty aika tarkalleen neljäkymmentä vuotta sitten, ja kuulostaa vieläkin paremmalta kuin mikään paska, jota sen jälkeen on tehty. Toisaalta siinä saan todistaa taas ennenaikaisen seniiliyteni, koska tottakai kaikki hyvä musiikki kuulostaa aina paremmalta kuin kaikki paska musiikki, riippumatta siitä minä vuonna paska musiikki on tehty. Mutta kuitenkin, parempi ymmärtää pointti. Vaikka osa ei varmasti jaksa edes kuunnella lausetta loppuun, vaan nappaa olennaisen informaation kolmesta ensimmäisestä sanasta. En ole katkera, en millään tavalla. Minua vituttaa nähdä järjetön määrä potentiaalia valuvan hukkaan siksi, että ympärillä olevat ihmiset eivät kannusta jalostamaan sitä luovuutta ja energiaa, mitä nuorilla olisi. Ja kun en ole missään johtoasemassa, en voi alkaa sanella, miten hommat tulisi mielestäni hoitaa, koska minulla ei ole siihen tarvittavaa kokemusta tai ymmärrystä. Hyväksyn sen, ja tyydyn puhisemaan yksikseni, ja välistä hämmentämään nuoria hyvin oudoilla vastauksilla.

Hauskaahan on se, että alun perin minun piti selittää jotain Hermann Hessestä, mutta ehkä luen tuota kirjaa vielä muutaman sivun eteenpäin ja kasaan ajatuksiani vähän, ja annan näiden asioiden tulla ulos siinä järjestyksessä, kuin tuntuu hyvältä. BURST!

Shhhh.. mikä päivä?

Tämä päivä on taas ollut kaikista vallitsevista tuntemuksista ja merkeistä päätellen sunnuntai, mikä ei ole minulle henkilökohtaisesti niitä helpoimpia päiviä. Maanantait ovat toki vaikeita, mutta niinä tavallisimmin on jotain tekemistä, johon purkaa vitutustaan. Sunnuntai on vain ikuinen purgatorio, jossa lillutaan niin kauan että kello hiipii niin pitkälle että kuuluisi nukkua. Siihen ei varsinaisesti vaikuta vuorokauden vaihtuminen maanantain puolelle, koska olo nyt vain ei muutu napsahduksesta kello kahdeltatoista. Eli vaikka teknisesti on kohta jo tunnin verran kuljettu maanantain puolella, minulla on yhä sunnuntai. Heräsin kahdelta, kun Eetu meni suihkuun. Kurkku oli vitun kipeä, pää täynnä räkää ja vitutusta. Mark Laneganin Blues Funeral soi, ja aivot sanoivat että olisi aika kuunnella jotain muuta. Laitoin Kyussin Welcome To Sky Valleyn vinyylin rahisemaan ja pörisemään, pyörittelin sen pari kertaa läpi ja vaihdoin King Crimsonin In The Court Of The Crimson Kingiin. Jossain välissä tänne taas kerääntyi iso joukko ihmisiä sairastamaan sunnuntaita, mutta he hävisivätkin suunnilleen yhtä näppärästi.

Olen paininut näyttösuunnitelmien ja turvallisuussuunnitelmien kanssa. Sain toisen tehtyä, ja muita koulu/työhommia katselen ihan suosiolla jonain sellaisena päivänä, joka ei ole sunnuntai. Onneksi keskiviikko on vapaata töistä, kun lähdemme Cut To Fitin kanssa Tampereelle reuhaamaan Spawn From Deceitin ja Feastemin kanssa. Keikka on Varjobaarissa, Hervannassa, eikä maksa kenellekään yhtään mitään. Tulkaa morottelemaan ja paiskomaan käpäliä ja taputtelemaan veitsillä selkään. Mitä enemmän väkeä, sitä mukavampi on aina soittaakin. Ja mitä enemmän te olette humalassa, sitä paremmin luulette meidän soittavan, mutta tietenkin olisi minulta tekopyhää sanoa että teidän kuuluu olla kännissä, jos en itsekään ole. Esimerkki se on näissä ja kasvatushommissa kaiken A ja O, ei pidä sanoa yhtä ja tehdä toista. Joten tulkaa kaikki, vetäkää vitusti vettä ja olkaa ihan saatanan selvinpäin koko ilta, sekoilette selvissäpäin niin että saatte seuraavana aamuna taas hävetä itseänne ja läheisiänne. Ja näette samalla Suomen kovimman grindcorebändin, joka siis on Feastem.

Näissä harhailevissa absolutistidarroissa on se hieno puoli, että jokaikisestä levystä, jonka on kahlannut montakin kertaa läpi, löytää aina jotain uutta ja mielenkiintoista, aistit ovat herkistyneet yksityiskohdille, ja tunteet ovat sen verta pinnassa, että jokaikinen kliseinenkin rivi missä tahansa biisissä muuttuu merkittäväksi elämänviisaudeksi. Ja Tom Waits vaikuttaa jumalalta saatanan valeasussa, lauleskellessaan hopeisista luodeista ja heroiiniriippuvuuksista. Musiikillisesti tämä päivä on ollut hyvin sekava, monipuolinen ja ristiriitainen. On tullut kuunneltua vähintään kerran läpi ainakin seuraavat levyt:
Kyuss - Welcome To Sky Valley
Mark Lanegan Band - Blues Funeral
Tom Waits - The Black Rider
Tom Waits - Romeo Bleeding, live from Austin
King Crimson - In The Court Of The Crimson King
Daniel Persson - Broken Bones
Daniel Persson - Bedlam Days
Heikki Kuula - Black Suomi
Black Flag - My War
Seasick Steve - You Can't Teach An Old Dog New Tricks

Kun saisi ihan helvetisti rahaa jostain, niin kävisi taas ostamassa uusia levyjäkin, paljon olisi taas sellaista mitä tekisi mieli ostaa, etenkin Black Magic Sixin uusi levy, tämä Lanegan ihan oikeasti, Waitsia vinyylinä, Spawn From Deceitin At Least We Did Care, ja paljon muuta mitä ei nyt muista. Ja pitäisi saada tehtyä lisää paitoja ja levyjä, meillä on enää kaksi paitaa jäljellä, eikä juuri mitään levyjä. Mutta tällaista tämä Sedun ja Selininkin suuresti fiilistelemä "rokkenrollielämä" on.

Finnish Metal Exposed

Nyt kun väsyneet aivoni vielä kykenevät ennen unta, ajattelin purkaa vähän tuota Finnish Metal Expoa, joka on tapahtumana mielestäni hämmentävä. Olen ollut siellä muutaman kerran aikaisemminkin, ja olo on aina yhtä vaivaantunut, vaikka parilla ensimmäisellä kerralla olinkin paikalla ns. vapaaehtoisesti. Silloin yhtyeet kiinnostavat, ja vaikka soundit ovatkin siinä hallissa aina ihan hirveät, on siellä nähty Mnemicin keikka vieläkin yksi parhaita näkemiäni. Nyt bändeistä ei ollut oikeastaan mitään käryä, olin kuskina, jotta Samuli ja Sheriffi saivat rentoutua oluen äärellä. Itse messujen sisältöhän on käytännössä sitä, että piiri pieni pyörii, ja passikaulaiset ihmiset taputtelevat toisiaan selkään ympäri halleja. Tavalliset ihmiset tulevat paikalle skenettämään, ja saavat maksaa kaikesta normaalin ihmisen elintoimintoihin kuuluvasta ulostamista lukuunottamatta ihan järjettömiä summia. Vaikka periaatteessa on ihan hyvä juttu, että ryyppäämisestä saa maksaa enemmän rahaa, mutta kyllä 5,50 jostain laivalta verottomana ostetusta lonkeropullosta kuulostaa jo siltä, että alkaa olla myynnissä katteet kohdallaan. Keikkojahan tuonne ei oikeasti voi tulla katsomaan kukaan, kun ei niistä saa mitään tolkkua kuitenkaan.

Kuvaavaa on ehkä se, että varmaan mielenkiintoisinta antia oli Dead Shape Figuren jätkien jonkin sortin kitaraklinikka, ihan vaan kun näyttivät tykkäävän keskenään soittamisesta enemmän kuin lavoilla esiintyneet bändit. Oranssi Pazuzu oli toki poikkeus, näin sen ensimmäistä kertaa ja pidin siitä kyllä. Ensinnäkin siinä oli päivän fiksuin kosketinsoittaja, joka siis käsittääkseni looppasi uutta kamaa aina kerroksiksi kiertämään biiseihin, sen sijaan että olisi lyönyt sellaista vitun rasittavaa jatkuvaa mattoa niin kuin nuo kaikki muut. Mikä vitun homma se edes on, että joka saatanan bändissä pitää olla kosketinsoittaja, tai sitten ainakin ajaa taustanauhalta vitusti kaikkea? miten taustanauhojen kanssa soittaminen nyt sitten eroaa playbackina soittamisesta, jos kaikki siinä pitää olla tempoja ja kohtia myöten yhtä orjallisesti nauhan määräysvallan alla? Tämä tuntui olevan monen bändin iso ongelma. Ymmärrän toki todella hyvin, jos vaikka biisien väleihin haluaa soittaa samplesilppua, mutta se että sieltä tulee koko ajan jotain pistää yleisön aina miettimään, miten paljon kaikesta tässä kuultavasta oikeasti tulee instrumenteista, joita soittavat ihmiset.

Toisekseen sain vielä lisää vahvistusta eiliselle käsitykselleni siitä, että yleisöjen flegmaattisuus johtuu bändien tasosta. Amoralia katsellessa ei voinut olla miettimättä, että onko niillä kaikilla nyt varmasti vitun kivaa koko ajan. Tuntui kuin kaikki keskittyisivät liian paljon siihen seuraavaksi tulevaan omaan juttuun, kukaan ei jaksa heilua tai nauttia soittamisesta. Ellei sitten lasketa sitä että pitää vilauttaa hevisarvimerkkiä aina kun komppikäsi ei hakkaa. Mielestäni esitys oli juuri sellainen "kädenlämpöinen". Mutta minulla on tälle myös teoria, jota kelailin muistellessani miten joskus muksuna oli helppo mennä sekaisin saman Amoralin biiseistä, joita tuossakin kuultiin. Kyse on siitä, että kun bändi aloittaa, siinä on kavereita, jotka tahtovat soittaa intohimoisesti juuri sitä musaa, mitä he soittavat. Mikään ei voi olla heistä siistimpää. Ajan mukana ihmiset muuttuvat ja into laskee, ihmiset vaihtuvat toisiin, jotka pitävät siitä, mitä uudempi linja edustaa, bändissä on siis eri vaiheissa eri juttuihin tykästyneitä jannuja, jotka soittavat kompromissimusaa, jossa on vähän jokaiselle jotain, mutta todellisuudessa ei mitään kellekään. Näin on käynyt monelle ennen hyvälle bändille, joskus se voi olla yhden jäsenen vaihtuminen, jonka rooli säveltämisessä ei välttämättä ole iso, mutta kaveri saattaa silti pitää koko bändiä läjässä ihan vain jo omalla olemuksellaan. Kun tämä liima sitten katoaa, yhtyeen sosiaalinen ilmapiiri kärsii ja muutokset vaikuttavat myös siihen sävellyspuoleen.

Tämä tapahtuma näyttää varmasti erilaiselta, mikäli on ollut passikaulainen tuttuja moikkaileva kaveri, koska silloin se on luultavasti ollut ihan mukavaa ja rentoa ajan kulutusta ja kavereiden moikkailua. Asiakkaalle se on viiden euron kaljoja, kahdeksan mikäli ryyppää sillä puolella jossa tuopista otetaan pantti, vähän kaikuhallin laimentamia keikkoja ja hevimetallin kapitalisoinnista kertyvää paperiroskaa ja silppua. Jotenkin oli silti outoa kuvitella bändin asemaa tällaisessa tapahtumassa. Olin toissavuonna vissiin apuna kun Profane Omen oli soittamassa, ja tuntuihan se oudolta silloin niistäkin. Itse en voisi kuvitella soittavani tuolla missään muualla, kuin sillä Sound Innin vitun pienellä lavalla, jossa tuo Dead Shape Figuren kitarahomma oli. Siitä ajattelin heti, että tuolla kahden neliön lavalla olisi ollut tosi hauska soittaa Cut To Fit-keikka, jotta ohi kulkevat ihmiset näkevät kojuissa mainospaskaa,mainospaskaa,mainospaskaa,grindibändin riehumassa ja haukkumassa mainospaskaa, mainospaskaa, mainospaskaa ja mainospaskaa. Mutta eipä nuo taida muutenkaan meidän paikkoja olla. Ei tunnettu oloamme mitenkään hirveän kotoisaksi, ja kun päivän ainut ennalta kehuttu Fleshgod Apocalypsekin osoittautui lähinnä mukanopeaksi ja mukaraskaaksi sohlaamiseksi, niin oltiin aika valmiita lähtemään ajoissa kotiin.

Se mikä eniten häiritsee noissa synahommissakin hevissä on, että ne ovat aika tehokkaita raskauden tappajia. Ainoat viime aikoina kuulemani bändit, jotka ovat osanneet käyttää koskettimia oikein ovat juurikin Oranssi Pazuzu ja Medeia, muuten niitä on aina joko liikaa, tai niitä soitetaan aivan väärissä kohdissa. Toki jos on joku synisti, jolla riittää tyylitaju hakkaamaan pelkällä pianosoundilla tai Rhodes/Wurlitzer-meiningeillä, niin saa kertoa mutta epäilen vahvasti. Kosketinsoittimet vain eivät ole mitenkään kauhean raskaita soittimia, ja metallissa se on mielestäni yksi keskeisimpiä elementtejä ja tavoitteita, saada musiikki kuulostamaan mahdollisimman raskaalta. Siksi olen melko pitkälle lopettanutkin ko. musiikin kuuntelua, koska ne oikeasti raskaat jutut löytyvät jostain ihan muualta, kuin tuplabasarien jauhamisesta ja kitaran tiluttamisesta. Kuunnelkaa vaikka Mark Lanegan Bandin uutta Blues Funeralia, ja ostakaa mulle samalla lippu miehen ensi viikon keikalle.

Hipsterihipat Torvessa

Samaan aikaan kun Tirrassa homoiltiin, oli suuri osa Lahden hipstereistä raahautunut Torveen katselemaan vähän postrockia, villapuseropunkkia, tai millä tätä musiikkia nyt sitten oikein luonnehditaankaan. Itse olin Tompan kaverina taas ihmettelemässä miksauksen, kanavien splittauksen ja kompuroinnin ihmeellisiä saloja. Alun perin en ollut edes menossa, mutta kuitenkin sitten ajattelin että kun siellä on kavereitakin, niin mikäpä siinä sitten. Suuri osa yleisöstä oli tuttuja Tiirismaan lukiosta, mikä nyt ei sinänsä yllättänyt. Silloin kun minä siellä olin, valtaosa oli tietysti luonnehtimassa itseään "alternativerokkareiksi", mutta nykyään se termi on tainnut vaihtua hipsteriin, vaikka kukaan ei sitä itseensä tahdo liittääkään, koska on luultavasti vaikeammin luokiteltavissa ja undergroundimpi, kuin mitä tuo massastereotypia antaisi ymmärtää.

Ensimmäinen yhtye, Black Twig oli mielestäni todella laimea. Yhtyeellä on varmasti visioita, ja ehkä halua toteuttaakin ne, mutta tästä postrockista oli rock itsessään suhteellisen kaukana. Koko ajan ajeltiin puolivaloilla, himmailtiin, ja silloinkin kun pyrittiin luomaan kitaran vinkumista ja noiseambienttia, saatiin aikaan lähinnä villapaidan suhinaa ja delay-pedaalin muuntajan häiriöääniä. Aivan kuin se soittaminen ei olisi ollut niille jätkille se maailman siistein asia, jota ne haluavat tehdä. Ei ollut niin vitusti fiilistä. Keikkaa katsoessani syytin tästä hipsteri aikakautta, flegmaattinen whateva-asenne on vihdoin siirtynyt yleisöistä lavallekin. Keikan jälkeen satuin hakemaan tiskiltä Suen, jossa saman yhtyeen levyjulkkarikeikkaa kehuttiin kädenlämpöiseksi, mutta kiiruhdettiin sanomaan, ettei se ollut yhtyeen, vaan yleisön vika. En voinut todeta muuta, kuin että onhan se. Ei siinä auta kiertely ja venkoilu, jos musiikki ei keikalla toimi kenellekään yleisössä täysillä, niin onhan se silloin tasan vain ja ainoastaan yhtyeen vika. Ei voida sanoa, että yhtye tekisi välttämättä jotain väärin, mutta kyllä mä uskon että meidänkin keikoilla ihmiset eivät ole oikeasti läheskään niin innoissaan itse musiikista, he ennemmin ehkä myötäelävät jotain siitä mitä meillä on sillä hetkellä meneillään. Koska musiikkina se ei ole millään tavalla omaperäistä, tai edes kauhean hyvää. Mutta kukaan ei soita sitä paremmin kuin me, sillä hetkellä kuin me soitamme sitä täysillä. Se on minulle itselleni pelkkää puhdasta energiaa, sähköistä ja kirskuvaa voimaa. Saan huutaa jokaikisen sanan täydellä voimalla ulos kehostani, eikä mikään ole hienompaa. Oli yhtyeessä toki hyvääkin, kerran jo luulin että soitetaan Danzigin Devil's Playthingiä coverina, mutta ei se sitten ollutkaan. Periaatteessa ihan hyvää fiilistelyä, mutta jäi kaipaamaan jotain Danzig-tason kliimaksia siihen. Saattoihan se olla joku toinenkin herran biisi, mutta luulin ajattelevani Devil's Playthingiä, ja siksi tuntui vaisulta. Lisäksi toiseksi viimeisenä biisinä kuultu Venom-coveri oli oikeasti ehkä siistein Venom-coveri, jonka olen kuullut. Siitä täydet pisteet!

Vaikutelmaa yhtyeen viasta vahvisti myös se, että Wedding Crashers, joka soitti kuitenkin melko samoilla apajilla kuulijoiden huomiota kalastelevaa kamaa, oli ihan vitun hyvä. Ei ollut merkkiäkään mistään kädenlämpöisyydestä, se bändi rokkasi todellakin ihan vitun lujaa tuollaiseksi yhtyeeksi. Oli sellaista napakan läskiä groovea rumpu-basso-osastolla, ja laulajat lauloivat voimalla, tai sitten vain vähän paremmalla taidolla. En tiedä näistä yhtyeistä mitään, luultavasti tämä jälkimmäinen on ollut kasassa paljon pitempään, ja kerennyt jo soittaa ne löysemmät keikkansa pois. Tiettyä varmuutta tässä ainakin oli, ja koko yleisö, joka äsken oli ollut hipsterin flegmaattinen, tanssi mukana. Se oli hyvää kamaa. Siitä tuli hyvälle mielelle.

Ilta oli muutenkin mielenkiintoinen, tapasin mm. miljoonien tarinoiden miehen, Faija Kurjen, joka osoittautui tarinoiden veroiseksi mieheksi. Itseasiassa taisin juuri aamulla jostain syystä miettiä, että vaikka olen tuntenut Viljamin ja Valtterinkin jo jonkun 6-7 vuotta melko hyvin, en ole koskaan nähnyt Faija Kurkea, vaikka olin Viljamin häissäkin. Jännä. Mutta kuitenkin. Sain päälleni löysän kaljan ja päätin, että nyt voi olla hyvä hetki lähteä kotiin. Lähdin kävelemään kohti kotia, kohtasin matkalla Nurmijärveläisen humalaisen nuoren, ja päätin antaa maahanmuuttajakerjäläiselle muutamia senttejä, jotta tämä pääsee palaamaan kotimaahansa, noin 90 kilometrin päähän. Poika oli kaukana kotoa. Toivottavasti pääsee kotiinsa.

Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä Finnish Metal Expoon, ihan tälleen Expotemporee, kun takaisinpäin ajamalla lunastaa itselleen lipun takaisin. Eli levylaukku mukaan ja Kyuss soimaan taas. Elämä on nyt ollut taas vaihteeksi aika siistiä, kaikesta on melko hyvä fiilis. Jopa niin vahvasti, että tekee ihan mieli käyttää hymiötä, joka nyt ei kuulu ainakaan kenenkään itsensä vakavasti ottavan kirjoittajan arsenaaliin. Eli :))))))))))))))) vaan.

Seurustelusta.

Aloin tänään töihin kävellessäni jostakin syystä, oletettavasti juuri siksi että olen nyt ollut n. kolme kuukautta seurustelematta, pohtia että millaista minun kanssani seurustelun täytyy olla. Jos jossain asiassa olen konservatiivinen, niin se on tietyllä tapaa juuri tässä. Olen seurustellut hyvin harvan ihmisen kanssa elämäni aikana, jos lasken mukaan aivan kaikki ihastukseni ala-asteelta asti, en silti taida päästä lähellekään kymmentä. Ensiksikin naiset ovat aina olleet hämmentäviä, tietyllä tapaa ei-niin-kiinnostavia, lähinnä vapautta rajoittavia tekijöitä. Pisin seurustelusuhteeni on juuri päättynyt neljä-viisi vuotta, en tiedä kauan se kesti. Sitä edellinen "ennätys" oli kai kaksi ja puoli vuotta. Mitäkö väliä näillä asioilla on? ei niin vitun mitään. Lähinnä mietin niitä asioita siitä perspektiivistä, että mummo ja pappa olivat yhdessä koko ikänsä, ja he oikeasti rakastivat toisiaan koko elämänsä. He eivät mainittavasti käyttäneet alkoholia, mitä nyt uskon papan joskus innostuneen vaikkapa Pietarissa käydessä juomaan jonkun verran ihan vain diplomatiasuhteiden ylläpitämiseksi ja venäläistä kohteliaisuutta kunnioittaen. Mummo kertoi monesti olleensa humalassa yhden kerran, oksentaneensa Jalkalan kukkapenkkiin ja päättäneen siinä samalla että tämä taisi riittää tätä hulluttelua.

Nämä kaksi ihmistä, kaikki heidän opetuksensa ja mallinsa, ovat minulle näiden asioiden perustana. En silti usko, että tulen välttämättä koskaan perustamaan minkäänlaista ydinperhettä, ja koska en tahdo tehdä niin vittumaista temppua elävälle olennolle, että rikkoisin hänen identiteettinsä jo lapsuudessa, voi olla fiksumpi etten koskaan hanki niitä eläviä olentoja jalkoihin pyörimään. Tiedän toki, että olisin maailman paras isä, minun lapseni olisi evoluution huippu ja tuntisi Platonin ideaopin ja musiikin teorian ja Freiren kriittisen pedagogiikan jo ennen kouluun menoa. Mutta eikö se toki asettaisi riman vähän turhan korkealle muksun opettajia ajatellen? No joo. Not. Olen seurustellut ihan mukavien tyttöjen kanssa, mutta jos on olemassa joku naisen idea, josta minun pääni ammentaa sitä omaa käsitystään täydellisestä naisesta, niin yksikään näistä ihmisistä ei kyllä ole ollut ehkä siellä päinkään. En tarkoita mitenkään halventaa näitä ihmisiä, en todellakaan. He ovat vain olleet aina aivan täysin eri maailmasta kuin minä, mikä on aiheuttanut näkemyseroja ja yksinäisyyttä oman pään sisällä.

Haluaisinko sitten muka olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on kuten minä? Eiköhän yksi näsäviisas vittupää ole jokaisen ihmissuhteen luonnollinen maksimi. Jos saisin perustella joka ikistä asiaa, väitellä siellä missä minun kuuluisi rentoutua ja päästää irti, en luultavasti jaksaisi sitäkään. Isovanhemmistani näin täydellisen parisuhteen mallin. Se ei ollut missään ideatasolla, se oli olemassa välittämisenä ja vierellä pysymisenä, vaikka syöpä söi toista joka puolelta, ja toinen joutui monesti valmistautumaan menettämään ihmisen, jota oli rakastanut koko ikänsä. Minua ei sureta mikään muu niin kovasti kuin se, että molemmat heistä ovat jo kuolleet. Viimeisen puolentoista vuoden sisään. Se on yhä ihan helvetin raskas ajatus, enkä aio koskaan päästää heistä irti. Heillä oli jotain, mikä ei ehkä ole tänä aikana välttämättä edes mahdollista. Ja se on minusta hienoa. He olivat kuollessaankin nuorempia, kuin joidenkin ystävieni vanhemmat. Sekin on melko outo ajatus.

Nyt elän sellaista vaihetta, jossa naisihmisten kanssa seurustelu ei kiinnosta minua oikein mitenkään päin. Ei kyllä miesihmistenkään, mutta enemmän kuitenkin jo musiikkitouhujen perusteella on tekemisissä niiden kanssa. Musiikki on se ainoa asia, joka nyt on kaiken keskittymisen keskipisteessä, saamassa kaiken sen huomion, jonka se todellisuudessa ansaitseekin. Mutta kävellessäni Lahdenkatua en voinut olla ajattelematta, miten rasittava minun täytyy olla parisuhteessa. Valitan dokaamisesta, tahdon olla aina himassa, silloin kun en ole himassa, auto on täynnä eikä mukaan mahdu... Tosin ensimmäisessä varaan kyllä oikeuteni täysin, en tiedä onko se sitten jäänyt mummosta ja omasta äidistäni, mutta minä olen sitä mieltä, että hienot, kiinnostavat ja älykkäät naiset, joilla on jotain todellista annettavaa maailmalle, eivät tuhlaa aikaansa ryyppäämiseen. En tiedä mitään ällöttävämpää, kuin naisen joka kovaan ääneen leuhkii ryyppäävänsä miehiä pöydän alle. Yksi elämäni ällöttävimmistä näyistä oli kaksi joskus-aikanaan-varmasti-ihan-nättiä-mutta-nyt-parin-vuoden-dokailun-jälkeen-alkaa-maha-jo-pömpöttää-tyttöä kantamassa naamat turvoksissa kaljalavoja kaupasta. Siinä oli jotain niin banaalia naiskauneutta vastaan sotivaa, niistä ihmisistä näki, että ne dokaavat vain osana pariutumisrituaalia tai johonkin jätkäporukkaan kuulumista. Se oli ahdistavaa.

Ääniä ghetosta.

Olen päätynyt taas kahden viime päivän aikana siihen tulokseen, ettei televisiottomuudessa häviä yhtään mitään, jos on valmis harrastamaan rikollisuuksia (tai laillisuuksia, mikäli rahaa on) sen verran että tankkaa itselleen South Parkin, Family Guyn ja Robot Chickenin kaikki tuotantokaudet. Sen jälkeen televisio muuttuu täysin tarpeettomaksi. Jouduin tänään kärsimään taas Salattuja Elämiä, ja se oli aika raskasta. Kaikkea sitä joutuukin nuorison hyvinvoinnin edistämiseksi tekemään. Lähes sen arvoista oli soitella parin nuoren kanssa. Ilokseni olen saanut huomata, että etenkin noissa räppijätkissä on yllättävän paljon ikäisekseen hyviä rumpaleita, vaikka ei kielisoittimet ihan täysin hallinnassa kaikilla olisikaan. Vähän tekisi mieli vain ohjailla eri tyyppejä samaan bändiin, että löytäisivät ne kitaristit ja rumpalitkin toisensa. Koska hyvin nopeasti voi alkaa turhauttaa kumpiakin, jos muut bändikaverit eivät voi soittaa edes kokonaista biisiä loppuun asti.

Tänään oli myös mielenkiintoista olla mukana kehittämisfoorumissa, jossa pääsin tykittelemään täysillä meidän koulussa suunnitteleman ÄÄNIÄ GHETOSTA!-projektin muodossa. Se ratkaisee kaikki maailman ongelmat syrjäytymisestä ja väkivallasta vessapaperin loppumiseen juuri kriittisellä hetkellä ja auton talvijäätymiseen. Se on täydellinen, se on Freiren kriittisen pedagogiikan menetelmiä käytäntöön tuotuna, ja koska se on tietyllä tapaa oma lapsi, aion todellakin saada sellaisen pyörimään edes yhteen lähiöön elämäni aikana, tavoitteena tietysti toteuttaa sitä joka puolella maailmaa ja levittää sen menetelmät joka puolelle.

Sinä kysyt: Mikä on Ääniä ghetosta!? minä vastaan: työnimi projektimuotoiselle nuorisotyölle, jonka pääasiallinen tavoite on ehkäistä syrjäytymistä, luoda lähiöihin yhteisöllisyyttä ja saada nuoret tajuamaan oma olemassaolonsa kokonaisvaltaisemmin, kuin vain menetettyinä tapauksina. Menetelmä on siis täysin muunneltavissa ja sopeutettavissa kohderyhmän, alueen ja ihmisten mukaan, mutta itse esimerkki on tehty sen tarpeen perusteella, jonka olen todennut tutkimalla suomen räppiskeneä aikani. Suomen rap-lyriikassa yksi silmiinpistävän keskeinen piirre on ennen gangstailua lähiöistä laulaminen, niiden arjen heijastelu ja tietynlaisen verhon taakse puettu ylpeys kodista ja kasvuympäristöstä. Koska monet tällaiset rap-artistit ainakin taiteilijaminänsä perusteella ovat myös kovia rikollisia, mitä en monesta lähiöstä epäile ollenkaan, olisi ehkä syytä kasata näitä samanhenkisiä ihmisiä yhteen, ja haastaa heidät tekemään jotakin konkreettista ympäristölleen ja yhteisölleen. Porkkanana toiminnassa toimii rinnalla jatkuvasti kulkeva musiikkiprojekti, jossa jokainen saa jakaa ja eritellä omia tekstejään vertaisryhmälle, teksteihin ja kieleen paneudutaan ajan kanssa ja syvemmin, tekijät saavat opettaa toisiaan ja kaivaa biiseistänsä keskeisiä elementtejä ja yhdistäviä tekijöitä, omalle ympäristölleen tunnusomaisia piirteitä. Yhdessä pureudutaan siihen mistä nämä jutut tulevat, mitä ne kertovat omasta ajastaan ja miten he näkevät alueen tulevaisuuden.

Osana projektia on, että nuoret kuvaavat ympäristöään ja etsivät sieltä asioita, jotka heidän mielestään kaipaavat muutosta, asioita joihin he haluavat puuttua ja joita he haluavat korjata. Mikäli kaupunki ei käytä resursseja jonkin keskeisen puutteen korjaamiseen, meillä olisi valmiina kasassa joukko nuoria vihaisia miehiä, jotka tahtovat saada muutoksen aikaan. Tämä pohjaa käytännön kokemukseeni kaupungin työpajalla työskentelystä. Nuoret tahtovat käsillensä jotain muutakin käyttöä, kuin himassa runkkailun, ja vaikka yhteisön auttaminen voi tuntua vandaalista aluksi paskalta idealta, hän voi herätä huomaamaan miten paljon hänellä on valtaa vaikuttaa siihen, millaiseksi hänen ympäristönsä todellisuudessa rakentuu.

Projektin kesto voisi olla muutamista kuukausista puoleen vuoteen tai vuoteenkin, mikäli siihen tahdotaan käyttää kunnolla aikaa. Nuorilla olisi suuri päätösvalta kaikkeen tekemiseen, mm. kokoustilan valintaan ja toimintakohteisiin. Projekti on ensisijaisesti suunnattu nuorille, jotka ovat putoamassa yhteiskunnan kelkasta, eivät pääse kouluihin tai töihin, tai joiden motivaatio ei riitä kumpaankaan. ikäryhmiä voisi pitää kaksi, 14-18 vuotiaille, sekä 18-29-vuotiaille. Vaikka he olisivat erilläänkin, se ei tarkoita etteikö nämä ryhmät voisi tehdä yhteistyötä, koska vanhemmat voisivat opettaa nuoremmille juttuja mielellään, ja nuoremmilta riittäisi kunnioitusta samoilla kulmilla kasvaneille vanhemmille tyypeille, jotka ovat tehneet omaa juttuaan pitempään. Nuoria tavoiteltaisiin nimenomaan paikallisesti kohdistetulla mainoksella, sekä etsivän nuorisotyön kautta. Puskaradio toimii näissä jutuissa todella hyvin.

Projektin musiikillisen puolen huipentuma olisi yhdessä toteutettu levy, jolla jokainen artisti pääsee osallistumaan oman kappaleen, sekä muutaman yhteisen biisin voimin. Levy tehtäisiin kansitaiteita myöten, ja sitä painettaisiin muutamia satoja kappaleita, jotta se jäisi elämään jollakin tavalla projektin jälkeenkin. Toimisiko tämä? Riittäisikö nuorilla kiinnostus? Uskon niin. Tälläkin hetkellä tuolla kaduilla pyörii järjettömät määrät musiikin kanssa väkertäviä nuoria, jotka eivät tiedä mitä tehdä musiikillaan. Heillä ei ole sille minkäänlaista forumia, missä jakaa kiinnostustaan, ellei internetiä lasketa. Jos he törmäisivät ihmisiin, jotka ottaisivat heidän touhunsa vakavasti, joilla olisi omaa kokemusta samoista hommista, he saavat ainakin jonkinlaisia kontakteja, jotka voivat parhaillaan poikia kollektiiveja ja niiden välistä yhteistyötä - tapahtumajärjestämistä ja muuta vastaavaa. Lisäksi he voisivat herätä ymmärtämään millainen kanava musiikki on omien ajatusten ja protestien eteenpäin viemiseen, miten voimakas ase se on maailmaa vastaan. Lisäksi mitä enemmän nämä syrjäytymisvaarassa tai rikoskierteessä olevat nuoret tuntevat toisiaan, sitä vähemmän heillä oikeasti on konkreettista halua työntää puukkoa toistensa kylkeen mikäli huumesäädöstä puuttuu vitonen.

Toki projekti vaatii vetäjältään paljon. Ensinnäkin pitää olla ymmärrys ja kiinnostus keskustella sekä siitä musiikista, jota kohderyhmä tekee, että myöskin alueen sosiaalisista ongelmista. Pitää myös olla kykyä tunnistaa niitä "paskalähiön" hyviä puolia, joiden kautta voidaan rakentaa uudenlaista yhteisöllisyyttä nuortenkin välille. Suhtautuminen huumeisiin täytyy olla avoin. En tarkoita, että ohjaaja vetää huumeita nuorten kanssa, vaan että pitää nähdä kokonaistilanne, mikäli käy selväksi että nuori ei aio eikä voi päästää huumeista irti, mutta kokee silti ryhmän tuen erittäin tärkeäksi omassa elämässään. Täytyy osata käyttää omaa järkeään, sekä moraalista harkintaa, eikä tuijottaa kunnallisten nuorisopalveluiden ohjekirjaa sokean luottavaisesti. Tästä syystä juuri olen pohtinut, onko tällaista projektia mahdollistakaan toteuttaa kunnallisesti, vai pitäisikö sitä varten iskeä kasaan jokin yksityinen yhdistys. Koska olen miettinyt tätä lähinnä itseni ja oman ohjaajuuteni kautta, nämä asiat ovat minulle selkeämpiä sen suhteen, kuinka itse toimisin. Ryhmässä saisi olla vaikka vähemmän selvinpäin, mikäli on yhteistyökykyinen, ja kykenevä vielä jonkinlaiseen ajatteluunkin. Häiritsijän voi poistaa ryhmästä, ja toivottaa tervetulleeksi taas seuraavalla kerralla. Pois potkimista pitää välttää kuitenkin viimeiseen asti, koska mielestäni ei oikein palvele syrjäytymistä ehkäisevän toiminnan periaatteita, jos heikoimmat lenkit potkitaan sieltä pois. Näistä tulee vain entistä pahemmin syrjäytyneitä.

Rahoittajaksi olen tälle projektille naureskellut suunnitelmissani RAYta, joka on toki iso rahoittaja suomalaisessa nuorisotyössä, ja jaksaa mainita aina ensimmäisenä syrjäytymistä ehkäisevän työn, vaikka on laittanut kaikki pelinsä nettiin pitääkseen huolen siitä ettei niiden syrjäytyneimpien peliriippuvaisten tarvitse koskaan poistua kotoaan hankkimaan riippuvaisen leimaa yhteiskunnan silmissä hakkaamalla mummorullaa S-marketissa, vaan koko tilin voi hassata mukavasti kodin lämmössä. Saisivat siis nousta perseeltään ja antaa rahaa johonkin, joka konkreettisesti ehkäisee syrjäytymistä ja rakentaa sosiaalisempaa ilmapiiriä sinne, missä menee taloudellisesti heikommin. Veikkaan projektin pyörivän yllättävän pienilläkin rahoilla, mikäli porukkaan sattuu nuoria, joilla on riittävästi DIY-asennetta ja intoa vääntää. Kun tämä on saatu kerran pyöräytettyä jossain läpi, on kynnys sen uudestaan tekemiseen pienempi, vahingoista opitaan ja pystytään toteuttamaan projektia aina sulavammin ja paremmin. Ja musiikki voi olla vaikka klassista, mikäli tätä jollain hienostoalueella tahtoo toteuttaa, punkkia mikäli koitatte Pispalassa, tai ihan mitä vaan. Se voi yhtä hyvin olla valokuvausta, elokuvan tekoa, pihakeinujen rakentamista, kuin musiikkiakin. Kaikki osat on muuteltavissa ja varioitavissa, kunhan pysytään perusajatuksessa, joka on samasta rajatusta asiasta kiinnostuneiden syrjäytymisvaarassa olevien nuorten yhteen kerääminen ja yhteiskunnallinen ja älyllinen herättely. Mitä mieltä?

Utopian uskontokäsitys.

Thomas Moren Utopian takakansi sulkeutui juuri, ja täytyy sanoa, että siinä missä kirjassa esiteltiin kyllä etenkin ajalleen edistyksellisiä käsityksiä työstä ja sodankäynnistä, otettiin uskonnon kohdalla aika reippaasti takapakkia. Tietysti omaa aikaansa vasten nämäkin asiat ovat olleet ennen kaikkea erilaisia ja uusia, koska se oli lähinnä rikkaitten oikeutta ja moraalia noudattavaa aikaa. Kirkko oli sotkeutunut maallisiin asioihin vielä vahvemmin kuin tänä päivänä, ja raha kelpasi kaikille. Kyllähän te kaikki larppaajanörtit nyt tiedätte millainen keskiaika oli, enkä oleta juuri muunlaisten ihmisten tätä kai lukevankaan.

Hyviä juttuja Utopian uskonto-osuudessa oli kaksi. Toinen oli se, ettei papin virkaa suljeta pois naisilta, vaikkakin naisen pitää olla vanha leski ennen kuin hän pääsee papiksi. Tämä ei varmasti ole käynyt monellakaan tuon ajan saarnaajalla mielessä, että nainen voisi suoriutua hänen tehtävästään. Toinen asioista oli uskonnonvapaus, joka koski kaikkia maan kansalaisia. Se ei vain koskenut ateisteja, mistä tulee mielestäni pieni ristiriita tuohon järkeä ja ajattelua palvovaan maahan. Saat uskoa mihin tahansa, kunhan et usko siihen että olet vain lihaa ja verta ja kuollessasi sielusi, mikä ikinä se onkaan, lakkaa olemasta ja kaikki muistot sinusta pyyhkiytyvät seuraavan kahden vuosisadan aikana täydellisesti. Ateistit eivät ole ihmisiä, koska he kieltävät ihmisen henkisen puolen olemassaolon, ja alentavat itsensä eläimen tasolle, näin ollen heitä tulee kohdella kuin eläimiä. Näiltä osin uskovien parissa ei mikään ole muuttunut. Jehovan todistajan kanssa viikko sitten keskusteltuani huomasin, että hänen on todella vaikea havaita muunlaista kuin uskonnollista humanismia. Uskonnollinen humanismi, joka käytännössä on lähinnä lähetystyötä ja jumalan sanan levittämistä, 0n mielestäni äärimmäisen pelottavaa ja vääristävää kamaa. Kaikki afrikkalaiset istuvat kärpästen keskellä sympatiaa keräämässä mutakuopassa, eikä heidän elämänsä ole miltään osin mukavaa. En ihan jaksa uskoa, ja kun sinne asti pääsen, kerron teille kyllä kuinka asian näen.

Toinen hämmentävä kohta oli se, jossa papit vapautettiin kaikesta kuolevaisten tuomiosta. Pappia ei saa tekojensa, oli rikos kuinka vakava hyvänsä, perusteella tuomita maallisessa tuomioistuimessa, vaan hänen tulee selvittää välinsä jumalan kanssa. Tuttu malli toki täältäkin, mutta äärimmäisen väärä, ja varmasti tekee monesta rikollisesta papin. Totta kai on naivia alkaa jotain yhteiskuntamallin ihannetta romuttaa sillä että heittelee taas ihmis-kortteja pöydän täyteen, kun sen on tarkoitus olla vain ja ainoastaan ajatus siitä, miten asiat voisivat mahdollisesti toimia, eivätkä nämä herrat renessanssin alussa voineet tietää, että asiat tulevat menemään vielä paljon huonommaksi. Etenkin juuri uskontojen osalta. Monella tapaahan tämä utopia tuntuu kuvaavan 1950-60 -lukujen maatalous-Suomea kaupungistumisen kynnyksellä, mutta sekään ei sitten kauan kestänyt kun ihmiskunnan äkkiurbanisaatio painoi päälle. Utopiassa ei myöskään uskottu ennustuksiin tai horoskooppeihin, mutta kylläkin rukouksen jumalaiseen voimaan ja anteeksiantoon. Vuoden viimeisenä päivänä perhe matelee miehensä jaloissa ja tunnustaa rikkeensä ja syntinsä miehelle, jotta kaikki voivat mennä hyvillä mielin jumalanpalvelukseen, jossa rukoillaan yhdessä pelastusta ja anteeksiantoa.

Muutamia vuosisatoja myöhemmin saksalainen Karl Marx heitti ilmoille ehkä väärintulkituimman lauseensa: "uskonto on opiumia kansalle." Jokainen nihilistinen kiihkoateisti näkee tämän suorana hyökkäyksenä kaikkia uskontoja kohtaan, ihan kuin se olisi huume muiden joukossa, joo, fuck, poltetaan kirkot! Marxin aikaan opium ei ollut huume, vaan lääke. Hänen sanomansa oli siis huomattavasti yleisesti luultua pehmeämpi, hänen tarkoittaessaan uskonnon toimivan ihmiselle lääkkeenä hänen oman kuolevaisuutensa ymmärtämisessä ja traumojen parantelussa. Tästä olen pahimpien teiniangstivuosieni jälkeen osannut jakaa suuren osan. Uskonnot eivät ole täydellisen merkityksettömiä, koska ne ovat antaneet ensinnäkin mahdollisuuden ajattelun vastakkainasetteluun ja dualismin kehittelyyn, ne ovat rakentaneet niitä koulujakin joka puolella maailmaa, ja monesti olleet ihan rehellisiäkin omasta yksipuolisesta näkemyksestään. Olen sitä mieltä, että ihmisen tulee löytää ne omat valheensa, joiden kanssa kuolla. Jos hän löytää ne uskonnosta, ja jos ne saavat hänet löytämään oman mielenrauhansa, ei kenenkään kuulu ottaa sitä häneltä pois. Tämän olen oppinut isoisomummoistani, joista toinen kuoli 84-vuotiaana muutamia vuosia sitten, ja toinen on joutunut hautaamaan kaikki lapsensa ja vielä viimeisimmän miehenkin, jolle oli luottanut kaikki omat asiansa hoidettavaksi lopuksi ikäänsä. Ei sellaisille ihmisille mennä sanomaan, että kaikki mihin uskot on valhetta ja väärin. Joillekin se saattaa näyttäytyä tietysti taas sellaisena, ettei pidetä tiukasti kiinni periaatteissa, mutta fundamentalismi ei koskaan ole ollut minun juttuni muutenkaan. Minusta se on ennen kaikkea inhimmillistä välittämistä antaa ihmisten uskoa mihin tahtovat, ja tehdä omat päätöksensä omilla aivoilla pähkäiltyjen tulkintojen joukosta.

Nallemetsällä.

Nyt ihan vähän harmittaa, ettei koittanut metsästää lippu että olisi päässyt katselemaan Henry Rollinsia viikko takaperin, toisaalta on vielä toivoa jos lähtee jonnekin muualle katsastamaan sitä. Ajattelin että kun duunit vasta alkoivat, niin ei heti viitsi sanoa että moro, en tule paikalle. Nyt lievitän tätä kipua katsomalla youtubesta pätkiä, joita en ole ennen nähnyt. Onhan se ihan järkyttävän kova jätkä. Toinen kova jätkä on Nalle Wahlroos, jonka syväluotaavan haastattelun voi lukea Hesarin sivuilta. Kaivaisin linkin, ellei kissa kyttäisi tuossa hiiren yläpuolella, että voi nylkeä meikäläisen käden mikäli se sattuu kyseisen laitteen läheisyyteen eksymään.

Mikäli muistan päivällä lukemastani haastattelusta oikein, Nalle jaksoi 14 miljoonan euron bonuksien jälkifiiliksissä tohista mm. siitä, että nyt on Halosen presidenttiyden, ja Kokoomuslaisen valtapuolueen vastakkainasettelun aika ohi. En tiedä miksi tämä on Wahlroosin mielestä hyvä asia, koska ilman kyseisenkaltaista vastakkainasettelua, jossa pyritään tekemään kompromisseja kahden eri näkemyksiä ajavan porukan välillä, on olemassa vain yksipuolinen kuva siitä miten asioita tulee hoitaa. Ja kun tämä vasemmistolainen paska kaikenmaailman työntekijän eduista ja sosiaalisesta vastuusta ja välittämisestä on nyt putoamassa vähemmistöön (come on, SDP on pelkkä Kokoomuksen jatke siinä missä Keskustakin oli), ei Kokoomuksella ole enää vastavoimaa. Kyseessä on kuitenkin, vaikkakin nyt myös skarpannut puolue, "vapaata" markkinataloutta kannattava puolue, jonka päätehtävä tuntuu pääministerin toimien mukaan olevan lähinnä maailman talouden pelastaminen, vaikka sitten yksin. Vapaa markkinatalous lainausmerkeissä siksi, että tämä markkinatalous on vapaa tasan poliitikoille, sijoittajille ja pankeille. Kaikki muut ovat vain sen vankeja tai sivullisia uhreja. Edelleen, teen itselleni pesäeron kommarihippeihin, eivät ne ole osanneet hoitaa hommia yhtään paremmin, mutta ei ole paljon varaa leuhkia kapitalismillakaan.

Nalle vetosi haastattelussa siihen, että oman edun tavoittelu on jokaisen elävän organismin luontainen tapa toimia. Harva elävä organismi tavoittelee omaa etuaan kuitenkin tuhoamalla kaiken ympärillään, saattamalla miljoonat omat lajitoverinsa ahdingon ja kuolemankin partaalle saadakseen tyydytettyä omat halunsa. Luonnossa tapahtuva oman edun tavoittelu on lähes poikkeuksetta selviytymistä, hengissä pysymistä, eikä mukavuuden tavoittelua, jota rahan kanssa leikkiminen epäilemättä on. Lisäksi suurin osa näistä elävistä organismeista ei kykene tietoiseen ajatteluun, jolloin niitä ei voida pitää suoraan vastuussa kaikista toimistaan, toisin kuin tätä kävelevää kädellistä kuolemankonetta, joka on valmis ottamaan vapauksia, mutta hyvin harvoin valmis kantamaan niiden seuraamuksia. Ihmisellä on vastuu huolehtia itsestään ja muista kaltaisistaan, olla hävittämättä edes sitä omaa rotua, vaikka onkin hyvin onnistunut hävittämään monta muuta lajia. Ihminen on myös onnistuneesti suojellut moniakin eläimiä tuholta, mutta kun se osaisi pitää vielä omat lajitoverinsa turvassa, täällä voisi olla ihan mukavakin elellä ja hengitellä. Olisi vähän puusilmäistä väittää, että ihminen saisi toimia kuin leijona siksi, että leijonat saavat toimia kuten leijonat. Se kieltää ja yrittää tehdä tyhjäksi monen vuosituhannen mittaisen filosofisen ja tieteellisen historian, joka erottaa ihmisen leijonista ja apinoista.

Lisäksi Wahlroos keuhkosi siitä, että tämä systeemi ei kannusta tekemään työtä, koska työttömänä saa liikaa rahaa. Se ei ole ongelma, vaan se, että kun saat vaikka puhuttua itsellesi osa-aikasopimuksen, josta käteenjäävä kuukausitulo ei ole riittävä elämiseen, eikä edes enempää kuin työttömyystuki, niin byrokratian rakastelijat vaativat sinua jättämään osa-aikapaikkasi. Mielestäni kannustaisi enemmän siihen työntekoon, että saisit käydä osa-aika töissä, ja saisit vähemmän tukea, se järjestely ei luultavasti vituttaisi yhtäkään pätkätyöläistä, mutta kun systeemi tekee sinut työttömäksi, vaikka tahtoisitkin käydä töissä, se ei ruoki verotuloja valtion kassassakaan millään tavalla, ja saa nuoret näyttämän laiskoilta ja saamattomilta. Tätä esimerkkiä ei tarvinnut kaukaa hakea, veljeni on nyt päässyt tuohon paperisotaan, jota minä kävin vuosi takaperin. Onneksi silloin pääsin palkkatuelle ja eroon työkkäristä.

Toisaalta Wahlroosin näkemys vaikkapa Saksan pankkien ja yritysten mädistä perusteista ovat varmasti asiantuntevia. Tätä vahvistaa etenkin juuri tänään lukemani uutinen, jossa nämä haluavat Kreikan ulos eurosta. Kaiken järjen mukaan siis eivät vain ihan odottaneet, että heidän viattomasta paskapommistaa puhkeaakin oikea mellakka ja anarkia koko maahan, ja nyt syyllisyys ajaa talousmaailman korppikotkia leikkaamaan spitaalisen käden pois, ettei tauti leviäisi ympäri kehoa. Pakko melkein laittaa omat levyt soimaan ja naureskella tälle palavalle Babylonille, ei tästä mitään voi enää ottaa vakavasti. Kun pysyy täällä pohjalla, ei pääse enää alemmas. Tehkää mitä tahdotte, leikatkaa kaikkia tukia, kunhan ette tajua koskea kirjastopalveluihin niin minulle alkaa olla aika sama, mitä keksitte.

Paska Maanantai.

Käytiin tuossa tuon Saarenketon kanssa Sopenkorven luolastoissa tekemässä questi, jonka oli alunperin tarkoitus olla siis biisi, mutta siitä tuli Tompan tajunnanvirta terapiaa. Pakko sanoa, että on aika etuoikeutettu olo että sai olla mestoilla kuuntelemassa ja auttamassa äänittämisen kanssa, koska se kuulosti juuri siltä, että se biisi oli pakko saada ulos, ja siksi en siihen puuttunutkaan mitenkään enempiä. Eipä siinä mun taidoilla oltaisi mitään väliin rävellettykään, kyllä se on ammattimies tuossa soittamishommassa. Tuli hyvä fiilis tuosta reissusta. Koitin tästä innostuneena kotiin tullessa nauhoittaa itsekin jotain, mutta akut loppuivat samantien, mikä oli melko turhauttavaa. Laitoin nuo kaikki sitten kerralla lataukseen, etteivät enää kuse kintuille kun inspiraatio iskee. Niin, ja joku näppärä Kapteeni Jälkiviisaushan huomauttaa vara-akkujen tarpeellisuudesta tässä vaiheessa, ja kuittaan sen kertomalla, että minulla on kahdet vara-akut, jotka ovat kaikki tyhjinä, kun on niin pitkään taas luotettu vara-akkujen vara-akkujen kestoon. Joten koko satsi on nyt latauksessa, ja tyydyn kuuntelemaan Tom Waitsin Nighthawks At The Dineria, joka ei ehkä muuten lukeudu herran parhaimistoon, mutta tällä levyllä on mukava yleisfiilis, sekä Eggs And Sausage, joka on ehdoton Lahden kaupungin yösoundtrack, jos on ikinä kävellyt tuolla kaduilla pimeällä. Siinä on mielestäni maailman hienoin pianosoolo.

Muuten kulutuksessa on ollut enimmäkseen Blue Valentine-levy, joka taitaa itselle ajan kanssa nousta parhaaksi ja tärkeimmäksi Waits-levyksi. Tai mistä sitä tietää. Mutta varmaan. Pääasia, että sitä aikaa on mahdollisimman paljon, koska yksi suurimmista iloista tässä lihallisessa elämässä on minulle ehdottomasti musiikin kuuntelu. En koskaan osaa sisäistää sitä ajatusta, että joskus, suurimman osan absoluuttisesta ajasta, joka virtaa tässä todellisuudessa, tulen viettämään kuuntelematta musiikkia, maatuen jossain maan sisässä. En koskaan musiikkia kuunnellessani unohda sitä ajatusta, mutta en myöskään ikinä opi sisäistämään sitä. Tiedän sen. En osaa ajatella sitä niin huolettomasti, että ei silloin tunne mitään, koska ei ole olemassa. Ei tietenkään tunne. Se on se ongelma. Minä tahdon tuntea. Minä tahdon hengittää, soittaa kitaraa, olla olemassa. Näitä lieviä, ja joskus helvetin pahoja, paniikkikohtauksia olen saanut koko ikäni. Niitä ei voi lääkitä, koska paniikkihäiriö tavallisessa mielessä on kehon oman interoseption väärintulkinnasta johtuva häiriö, jossa siis panikoit vaan siitä ettet ymmärrä kehosi reaktiota tiettyyn asiaan. Tämä taas lähtee pelkästään mielestä, omasta ajatuksesta kaiken olevan järjettömyydestä ja omasta eksistentialistisen merkityksen hahmottamisen tuomasta Inhosta, siitä samasta jota Sartre kuvaili. Tahtoo vain lakata olemasta, mutta tietää että sekin olisi vain uusi rasite olemassaolojen ja tapahtumien sarjassa, että yhtäkkiä lakkaisi olemasta. Siksi tästä häkistä ei ole tietä ulos, eikä mielelle ole tiedossa rauhaa niin kauan kuin se on olemassa. Sen kanssa on vain totuttava elämään, sitä on purettava kaikkeen tähän kirjoittamiseen, sitä on purettava soittimiin, sitä on purettava kuviin, kaikkeen mitä tässä maailmassa vain voi käyttää sen ilmaisemiseen, jotta se ei jää pyörimään sormiin tai kielen päälle.

Pitäisi mennä nukkumaan, koska huomenna työpäivä alkaa jo kahdeksalta, mutta taidan katsoa vielä ainakin yhden South Parkin ennen unta, ettei nämä asiat jää pyörimään tähän päälle. Jos joku tahtoo duunailla jotain musiikkia, niin mulla on maaliskuussa todella paljon aikaa. Cut To Fit ei treenaile kauhean ahkerasti, keikkoja ei ole liikaa, ja mulla on aika kova into tehdä IHAN MITÄ VAIN. Eli kaikki stoner-blues-punk-jazz-avantgarde-rap-tekno-viritykset kelpaa. Mitään en osaa, mutta kaikkea opin. Musiikki on minulle voima, jota ei voi kahlita mihinkään, mutta koen käsittäväni nimenomaan sovittamisesta ja konteksteista eniten, eli grindit grindinä ja bluesit bluesina. Saa ottaa yhteyttä tässä tai sähköpostilla. Tai puhelimella, ei mulla mitään muutakaan käyttöä sille ole, viimeiset kaksi päivää olen unohtanut kännykän himaan, kun en ole tehnyt sillä yhtään mitään.