maanantai 30. tammikuuta 2012

Kävin kävelyllä.

On helvetin hienoa kävellä talvella ulkona ja kuunnella musiikkia. Se on jotain sellaista, jota ei koskaan voi tajuta kesällä. Sen tajuaa vasta kun on oikeasti niin kylmä, että parta jäätyy pakkasessa. Ja nyt on niin kylmä, että parta jäätyy pakkasessa. Kuuntelin Melissa Auf Der Maurin Out of Our Mindsia, joka on mielestäni kyllä yksi ihmiskunnan hienoimpia saavutuksia. Paitsi että se on epäilemättä loistavaa musiikkia sienitripin taustalle, se on myös täynnä melodioita ja rytmejä, joita ihmiskunta on soitellut jostain alkuhämäristään, kasattuna päällekäin ihan helvetin hienoksi kakuksi ääniä ja sanoja. Ainoa rasittava häiriötekijä oli se, että nuo minun 70 euron Sennheiserin studiokuulokkeet ovat liiasta käytöstä menneet rikki, ja jotta saan oikeankin puolen kuulumaan, minun täytyy kikkailla kaiken maailman virityksiä, such as this:















Nyt onnistuin yllättävän hyvin, ja sain pitkän aikaa nauttia täysin toimivasta äänentoistosta, mikä mahdollisti tuolla raikkaassa ulkoilmassa totaalisen trippailun eksistentialismin kanssa. Jossain vaiheessa huomasin ajautuneeni siihen pisteeseen, että kaikki se, mikä virtasi asioina ympärilläni, tuuli, liikenne, puut, tie, talot, ihmiset, määrittivät minut tasan sillä että olin se, mikä ei ollut mitään noista asioista. Olen ne kaksi mustaa pistettä, pari tuhatta partakarvaa, kaksi korvaa, joiden kautta tuon maailman aistimukset valuvat sisään tähän johonkin, joka prosessoi niitä ja pohtii omia rajojaan, missä ne ovat ja miksi. Lakkaako käsi muka olemasta, vaikka se on niin kylmä ettet tunne sitä? Ei tietenkään, koska kykenet yhä näkemään sen, ja se on tiellä fyysisten asioiden maailmassa. Hitaasti se lämpimässä herää taas tajuamaan oman olemassaolonsa ja tekemään niitä asioita, joita sen kuuluu tehdä. Ihmismieli toimii välillä samalla tavalla. Kohmeessa se koittaa sulkea ulos oman olemassaolonsa, tehdä itsensä sivulliseksi ja voimattomaksi, mutta vähitellen senkin on herättävä tajuamaan oma olemassaolonsa, ja otettava siitä vastuu. Vastuu kaikesta siitä, mitä olemassaolevat asiat tekevät.

Toinen ajatus oli se vähän pelottava ajatus, että vaikka kaikki tämä on olemassa minulle nyt, vaikka minä olen elossa ja hengitän ja tunnen kylmyyttä, niin voi olla että vuoden, tai vaikkapa kahdenkin kuukauden päästä, minua ei enää ole olemassa. Se on minulle aina ajatus, joka tekee kylmästä kylmempää ja pimeästä pimeämpää. Ettei voi koskaan tietää, onko olemassa vielä ensi vuonna. Meidän suvustamme on joka syksy kuollut joku, mitä jos se olen seuraavaksi minä? Ei tarvitse täyttää kommenttiosiota niillä kliseillä, että juuri siksi elämä on ainutkertainen ja jokainen päivä täytyy elää kuin viimeinen, tiedän sen kaiken kyllä, koska minulle jokaikinen elämäni päivä on aina ollut viimeinen. Luultavasti olen elänyt siinä ajatuksessa vahvemmin, kuin monet sitä mantraa sokeasti hokevat, koska olen kohdannut sen lopun ja lopullisuuden jokaikinen ilta elämäni aikana. Usein ohi kiitävänä, lyhyenä ajatuksena, joskus puolentoista tunnin kouristuksina ja rimpuiluna. Minulle elämä ei koskaan ole itsestäänselvyys. Ei ole koskaan myöskään täyttä varmuutta siitä, onko se olemassa ylipäätään. Ja entä jos hyvin menevät jaksot elämästäni ovatkin vain masentuneen ja itsetuhoisen mielen eskapistinen yritys päästä ulos ympäröivästä todellisuudesta, ja se on niin onnistunut, että luulen sitä todellisuudeksi? Jos olenkin seonnut jo ajat sitten, ja nämä tekstit ovat eräänlaista pullopostia mielen laidalta toiselle, tai ennemmin kuin napalmia siviilikylän päälle, taivaan täydeltä palavaa paskaa, joka ratkaisee ylikansoittumisen ja köyhien sijoittamisen ongelmat? Tässä yhteydessä ne symboloivat syyllisyyttä ja rehellisyyttä, joiden pakoiluna poltan sitten monta hienoakin asiaa maan tasalle.

Elämä on aina hienoa, jos ei muuten niin koska se mahdollistaa kaiken tällaisen ajattelun rakentamisen. Naiviahan se on, ei missään nimessä ainutlaatuista, mutta se ei koskaan tee siitä vähemmän arvokasta. Jokaisen ihmisen tulee käydä nämä samat ajatukset läpi joskus, jotta hän voi käsittää omaa olemassaoloaan paremmin. Monet jättävät ne sitten vanhemmalle iälle, jolloin varmasti olisi enemmän kapasiteettia käsitellä näitä asioita, mutta minä epäilen vahvasti, ettei minulle anneta niin paljoa aikaa. Joku mulkku puukottaa mua muovihaarukalla silmään Jonen grillin jonossa, haava tulehtuu ja kuolen sitten siihen. Mutta kiitos, että saan olla olemassa, ja kiitos että jaksatte lukea tätä spiraalia perässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti