"Koska hän on vapaa?" "Mitä hän sanoi?" "Sitä hänen miehensä on kuulema pohtinut viimeiset 60 vuotta."

Sain Sartren Muurin kahlattua läpi, vaikka kyseinen herra on äärimmäisen raskasta luettavaa, koen sen myös ihan helvetin palkitsevana. Ei häntä turhaan sanota eksistentialismin keskeiseksi eteenpäin viejäksi, koska tämäkin viiden novellin pläjäys esittelee monta aivan erilaista käsitystä ihmiselämästä ja vapauden todellisesta olemuksesta sitä määrittävänä tekijänä.

Ensimmäisessä novellissa päähenkilö odottaa kuolemantuomiota kahden muun miehen kanssa, epäiltynä anarkistisesta toiminnasta Kataloniassa. Yön aikana nämä kolme miestä opettelevat kuolemaan ja muuttuvat jo kuolleiksi, ruumiiksi joille elämällä ei enää ole merkitystä, koska se on jo menetetty. Entä sitten, kun kuoleman tuomio perutaan ihmiseltä, joka on jo kuollut? Päähenkilöä kuulustellaan erään hänen piilottelemansa ihmisen sijainnista, ja hän laskettelee valheita ihan vain nähdäkseen miten hänen teloittajansa juoksentelevat aamupäivän penkomassa hautausmaita, ennen kuin tulevat suutuspäissään teloittamaan hänet. Paska säkä, piiloteltu kaveri on lähtenyt liikkeelle, ja asettunut juurikin sille hautausmaalle sinä aamuna, ja hänet tapetaan siihen paikkaan. Päähenkilö siirretään pois, ja hän saa kuulla uudelta vangilta mitä on tapahtunut. Mitä tuollaisessa tilanteessa voi tehdä? Nauraa vedet silmissä, eipä kai juuri muuta.

Huone kertoo naisesta, joka on sidottu mielisairaan miehensä hoitajaksi. Hänen vapautensa on viety häneltä kysymättä, koska hän ei naimisiin mennessään tiennyt miehensä sekoavan parin vuoden päästä. Epätoivoisesti hän yrittää päästä sisään miehensä hulluuteen, jotta voisi tuntea olevansa edes samassa todellisuudessa tämän kanssa, eikä vain vahtimassa toisen sekoilua. Ei onnistu, vaikka kuinka yrittää.

Herostratos oli kaikista näistä toiseksi mielenkiintoisin: perverssi, yhteiskunnan silmissä täysi eläin, kulkee kaupungissaan täydellisen vapaana, ilman minkäänlaisia rajoituksia, toimien kaikkien idistä kumpuavien viettiensä orjana ja toteuttaen olemassaoloaan impulsiivisten tekojen kautta. Hän suunnittelee näyttävän lopun, jossa ampuisi viisi ihmistä revolverilla ja tappaisi itsensä, painaa kirjeitä joita lähettää kirjailijoille. Tappaminen ei todellisuudessa olekaan ihan niin helppoa, kuin hän on kuvitellut. Hän saa ammuttua reijän yhteen mieheen, tietämättä kuoliko tämäkään, ja muutamia muita laukauksia. Hän pakenee satunnaisen kahvilan pesuhuoneeseen, jossa ei kykene ampumaan itseään viimeisellä luodillaan, ja antautuu poliisille. Oletus omista voimista ja myyttisen jumalhahmon päättäväisyydestä saivat kohdata todellisuuden, jota vasten ne antoivat periksi kuin leikkiautot hiekkalaatikon puisen laidan ja valtavan kiven välissä.

Lulu kertoi naisesta, joka ei osannut päättää oikeastaan mitään mistään, nai kaikkea ristiin ja jäi lopulta jättämänsä miehen luo, kun ei uskaltanut kohdata vapauttaan. Surullisen tavallinen tarina, kun ihmiset kiintyvät liiaksi ja tulevat riippuvaisiksi läheisistään, osaamatta päästää irti silloin, kun se olisi tervettä.

Erään johtajan lapsuus oli pisin ja mielenkiintoisin tarina pienestä pojasta, joka kasvaa monien vaiheiden kautta mieheksi, joka tajuaa olevansa olemassa koska hänellä on oikeus olla olemassa. Ensin hän saa koko elämänsä ajan muilta odotuksia ja malleja siitä, mitä hänen sisällään tulisi tapahtua, millaisia asioita siellä tulisi olla, ja mistä hän ehkä pitäisi. Hän tutustuu moniin suuriin ajattelijoihin, ja kaivaa itsestään niiden ajatusten sanelemat puolet. Lopulta hän rupeaa kansallissosialistiksi, juutalaisten vihaajaksi, myös muiden painostuksesta. Hänestä tulee paras juutalaisten vihaaja, jonka kuvitella saattaa, muttei siltikään tunne oloaan todelliseksi. Hän on suunnitellut itsemurhaakin, koska on tullut varmaksi siitä, ettei hän ole olemassa. Kaikki hänen tekonsa ovat pyrkimyksiä määrittää olemassaoloa, kunnes hän itselleen vieraassa kuppilassa tajuaa, että itsensä etsiminen omasta itsestään on pohjaton kaivo, jonne voi vain pudota. Sen sijaan tulisi etsiä itseään muista, heidän silmistään ja ajatuksistaan. Hänestä tulee joskus isänsä seuraaja yhtiön johdossa, hänestä tulee aviomies, kaikki ne velvollisuudet ja oikeudet, joita hän on, määrittävät sen mikä hän on.

Nyt jos joku käy lukion filosofian kursseja, niin vauhdilla pätemään opettajille vapauksista ja olemassaolosta, ei tarvitse kertoa, että olen referoinut ne, kunhan pääsette kyykyttämään opettajianne.

Sinulla on vapaus valita kahleet..

Miten pitkälle vapaus on vapautta? Koska siitä tulee häkki, joka rajoittaa ihmistä enemmän kuin mikään muu? Tarkoitan siis, että jos on pakko olla vapaa koko ajan, saada tehdä mitä itse tahtoo, niin kuinka pitkälle se lopulta sitten kantaa? Kun tekee koko ajan mitä tahtoo, kasvaa kieroon, jättimäiseksi vauvaksi jolla ei ole suuntaa ja joka ei oikeasti käsitä mitä tahtoo. Onko silloin oikein puuttua vierestä, ja näyttää peiliä toisen nenän edessä, vai tulisiko toisella ihmisellä olla aina täydellinen vapaus ja lupa pakoilla sitä todellisuutta, jonka kaltereita hän rakentelee itse ympärilleen?

Saa osallistua keskusteluun, mikäli uskaltaa, kyllähän noinkin monesta luulisi yhden edes sanovan jotain, mutta ei ole mikään pakko. Tiedän että jotkut tykkäävät vain katsella. En minäkään menisi teatteriin siksi että tahdon olla osana näytelmää, muuten olisin hakeutunut sermin toiselle puolelle. Lähestytään näitä samoja kysymyksiä käytännön esimerkin kautta. Lähimmäisesi käyttävät huumeita, ja vähitellen laajentavat repertuaariaan koviinkin huumeisiin. Kukaan ei tietysti koskaan ole koukussa yhtään mihinkään, ja jokainen on tietysti aina vastuussa omasta elämästään ja omista tekemisistään. Tämä on meille tuttua, ja tämä on minun toimintani jonkinlainen periaate. Mutta kuinka monta kokeilua = riippuvuus? Toki saatte soveltaa tätä ajatusta mihin tahansa ympärillänne näkemäänne, jos pystytte käsittämään sen paremmin, huumeiden kanssa tämä vain lienee kaikkein selkein ja tehokkain esimerkki. Kuinka pitkälle ihminen saa päättää omasta kehostaan ja elämästään, ja missä vaiheessa asiaan tulisi puuttua? Täydellisestä vapaudesta meillä on vaikka kuinka vitun monta esimerkkiä, jotka olisivat hengissä, jos heidän häkkinsä olisi purettu ajoissa, ja itseilmaisun vapaus ohjattu vähän terveemmille urille: Hendrix, Joplin, Staley, Morrison, Winehouse, kaikki muut... Cobainista voidaan väitellä, musta tuntuu että se kaveri olisi tappanut itsensä ilman mitään huumeitakin, koska se vaan ei nauttinut olemassaolostaan.

Ihminen on lopultakin äärimmäisen hauras ja paska kone. Se ei kestä melkein minkäänlaista rasitusta, se ei kestä muutenkaan kasassa yleensä yli sataa vuotta. Monet ajattelevat, että kerran sitä vaan eletään, ja en minä tänne jää vanhenemaan. Surullista kyllä, nämä ovat useimmiten juuri ne, jotka eivät uskalla elää elämäänsä sen todellisella volyymilla, ja ovat täällä vielä 60-vuotiaina pubi-ruusuinakin maailmaa koristamassa, kun taas kaverit, jotka oikeasti tahtovat saada lapsia ja elää vanhaksi saavat kuolla paljon aiemmin. Se on jotain olemassaolemattoman karman, Suuren Satunnaisuuden vittuilua ihmismielelle. Se luo merkityksiä merkityksettömyydestä, rakentaa rytmejä satunnaisuuteen, jotta voi sitten tuhota kaiken uskon niihin.

Vapaudesta kasvaa aina syvin, hienovaraisin ja näkymättömin orjuus. Platon sanoi niin kai ensin, mutta luultavasti se pölli senkin Sokrateelta. Vapaudesta tulee tyytyväisyys, yltäkylläisyys ja ahneus, pelko saavutetun menettämisestä. Nämä kietoutuvat kaulan ja käsien ympärille, kuristavat periaatteet ja istuttavat tilalle tyytymisen ja tasaisen välinpitämättömyyden. Kun ihmisen repii tästä ansasta pois, hän syntyy uudelleen, ja näkee myös sen vastuun, joka on piilotettu hänen jokaiseen vapauteensa. Se on vastuu, jota hän kantaa omalle olemassaololleen, vastuu olla heittämättä sitä vähäistä elämää hukkaan niin perusteellisesti, kuin miten hän on sitä hukannut. Se on tässä ajatuksessani vissiin olennaisin ja keskeisin pointti. En jaksa tapella kissan kanssa siitä, kumpi tässä nyt oikein kirjoittaa, joten menen tekemään ruokaa, jotta saan jotain tänään syötyäkin.

Kävin kävelyllä.

On helvetin hienoa kävellä talvella ulkona ja kuunnella musiikkia. Se on jotain sellaista, jota ei koskaan voi tajuta kesällä. Sen tajuaa vasta kun on oikeasti niin kylmä, että parta jäätyy pakkasessa. Ja nyt on niin kylmä, että parta jäätyy pakkasessa. Kuuntelin Melissa Auf Der Maurin Out of Our Mindsia, joka on mielestäni kyllä yksi ihmiskunnan hienoimpia saavutuksia. Paitsi että se on epäilemättä loistavaa musiikkia sienitripin taustalle, se on myös täynnä melodioita ja rytmejä, joita ihmiskunta on soitellut jostain alkuhämäristään, kasattuna päällekäin ihan helvetin hienoksi kakuksi ääniä ja sanoja. Ainoa rasittava häiriötekijä oli se, että nuo minun 70 euron Sennheiserin studiokuulokkeet ovat liiasta käytöstä menneet rikki, ja jotta saan oikeankin puolen kuulumaan, minun täytyy kikkailla kaiken maailman virityksiä, such as this:

Nyt onnistuin yllättävän hyvin, ja sain pitkän aikaa nauttia täysin toimivasta äänentoistosta, mikä mahdollisti tuolla raikkaassa ulkoilmassa totaalisen trippailun eksistentialismin kanssa. Jossain vaiheessa huomasin ajautuneeni siihen pisteeseen, että kaikki se, mikä virtasi asioina ympärilläni, tuuli, liikenne, puut, tie, talot, ihmiset, määrittivät minut tasan sillä että olin se, mikä ei ollut mitään noista asioista. Olen ne kaksi mustaa pistettä, pari tuhatta partakarvaa, kaksi korvaa, joiden kautta tuon maailman aistimukset valuvat sisään tähän johonkin, joka prosessoi niitä ja pohtii omia rajojaan, missä ne ovat ja miksi. Lakkaako käsi muka olemasta, vaikka se on niin kylmä ettet tunne sitä? Ei tietenkään, koska kykenet yhä näkemään sen, ja se on tiellä fyysisten asioiden maailmassa. Hitaasti se lämpimässä herää taas tajuamaan oman olemassaolonsa ja tekemään niitä asioita, joita sen kuuluu tehdä. Ihmismieli toimii välillä samalla tavalla. Kohmeessa se koittaa sulkea ulos oman olemassaolonsa, tehdä itsensä sivulliseksi ja voimattomaksi, mutta vähitellen senkin on herättävä tajuamaan oma olemassaolonsa, ja otettava siitä vastuu. Vastuu kaikesta siitä, mitä olemassaolevat asiat tekevät.

Toinen ajatus oli se vähän pelottava ajatus, että vaikka kaikki tämä on olemassa minulle nyt, vaikka minä olen elossa ja hengitän ja tunnen kylmyyttä, niin voi olla että vuoden, tai vaikkapa kahdenkin kuukauden päästä, minua ei enää ole olemassa. Se on minulle aina ajatus, joka tekee kylmästä kylmempää ja pimeästä pimeämpää. Ettei voi koskaan tietää, onko olemassa vielä ensi vuonna. Meidän suvustamme on joka syksy kuollut joku, mitä jos se olen seuraavaksi minä? Ei tarvitse täyttää kommenttiosiota niillä kliseillä, että juuri siksi elämä on ainutkertainen ja jokainen päivä täytyy elää kuin viimeinen, tiedän sen kaiken kyllä, koska minulle jokaikinen elämäni päivä on aina ollut viimeinen. Luultavasti olen elänyt siinä ajatuksessa vahvemmin, kuin monet sitä mantraa sokeasti hokevat, koska olen kohdannut sen lopun ja lopullisuuden jokaikinen ilta elämäni aikana. Usein ohi kiitävänä, lyhyenä ajatuksena, joskus puolentoista tunnin kouristuksina ja rimpuiluna. Minulle elämä ei koskaan ole itsestäänselvyys. Ei ole koskaan myöskään täyttä varmuutta siitä, onko se olemassa ylipäätään. Ja entä jos hyvin menevät jaksot elämästäni ovatkin vain masentuneen ja itsetuhoisen mielen eskapistinen yritys päästä ulos ympäröivästä todellisuudesta, ja se on niin onnistunut, että luulen sitä todellisuudeksi? Jos olenkin seonnut jo ajat sitten, ja nämä tekstit ovat eräänlaista pullopostia mielen laidalta toiselle, tai ennemmin kuin napalmia siviilikylän päälle, taivaan täydeltä palavaa paskaa, joka ratkaisee ylikansoittumisen ja köyhien sijoittamisen ongelmat? Tässä yhteydessä ne symboloivat syyllisyyttä ja rehellisyyttä, joiden pakoiluna poltan sitten monta hienoakin asiaa maan tasalle.

Elämä on aina hienoa, jos ei muuten niin koska se mahdollistaa kaiken tällaisen ajattelun rakentamisen. Naiviahan se on, ei missään nimessä ainutlaatuista, mutta se ei koskaan tee siitä vähemmän arvokasta. Jokaisen ihmisen tulee käydä nämä samat ajatukset läpi joskus, jotta hän voi käsittää omaa olemassaoloaan paremmin. Monet jättävät ne sitten vanhemmalle iälle, jolloin varmasti olisi enemmän kapasiteettia käsitellä näitä asioita, mutta minä epäilen vahvasti, ettei minulle anneta niin paljoa aikaa. Joku mulkku puukottaa mua muovihaarukalla silmään Jonen grillin jonossa, haava tulehtuu ja kuolen sitten siihen. Mutta kiitos, että saan olla olemassa, ja kiitos että jaksatte lukea tätä spiraalia perässä.

Sataprosenttista vihaa ja väkivaltaa...

Eilen on ollut Suomessa taas kunnon eskalaatiolauantai. Joka puolella pahoinpitelyitä ja perhesurmia, piiritystilanteita ja tappeluita. Myös hyvä ystäväni sai viime yönä Dublinissa turpaansa, ja koska tappelijat olivat pokelle tuttuja, he saivat jäädä jatkamaan iltaa baarissa, kun taas hakatut osapuolet heitettiin ulos. Tämä on mielestäni aina ollut vähän hämmentävää, olen kuunnellut näitä tarinoita nyt vaikka kuinka monta vuotta, ja useimmiten se menee juuri näin, että tappelupukarit saavat jatkaa iltaansa, koska ovat vakkarinaamoja. Väkivallan hyväksyminen tietyiltä osapuolilta, jotka harjoittavat sitä vielä useammin kuin muut, on vitun vinksahtanutta toimintaa baarin suunnalta. Vaikka onkin ehkä rasittavin räkälä, jossa nyt ei voi muuta odottaakaan. Siltikin, olen huomannut että näitä todellisia eskalaatiolauantaita on muutamia vuodessa. Kesällä aina vähemmän, koska väkivalta on tasaista ja jatkuvaa virtaa ihmisten ollessa ulkona koko ajan. Talvella on niin kylmää ja masentavaa, että sekä alkoholin nauttiminen, että paineiden purku ajoittuvat aina samaan kohtaan, ja se on eskalaatiolauantai.

Rasittavinta on seurata väkivaltaa vierestä selvinpäin. Tai joutua selvänä tilanteeseen, josta ainoa ulospääsy on väkivalta. Se on aina yhtä ahdistavaa, se on aina yhtä pelottavaa. Suurin osa kaikista tilanteista ei toki johda vaikkapa tappeluun, ja yleensä tappelu on ohi alle viidessätoista sekunnista, mutta se adrenaliinin täyteinen neljä minuuttia, joka sitä edeltää, tuntuu aina kolmelta vuodelta. Se on aina yhtä uuvuttavaa ja kolmen lyönnin jälkeen, olipa ne annettu tai otettu vastaan, olo on yhtä väsynyt. Siinä ei ole mitään siistiä, vaikka turpaan saaminen voikin olla välistä ihan euforinenkin kokemus. Toki tilanne on varmasti eri, kun tottuu adrenaliiniin, tai harrastaa tappelua vapaa-ajallaankin, jolloin se tilanne on tuttu. Suurin ongelma tässä kaupungissa onkin se, että joka vitun jätkä käy jossain helvetin Shootossa ja kuvittelee olevansa Chuck Norris. Ja aina löytyy isompi kala. Etenkin nyt, kun meidän muay thai -mestari Ohtonen on terrorisoimassa Amerikan mannerta, täällä alkaa hiiret kiipeillä pöydille kukkoilemaan.

Alkaisi olla korkea aika kouluttaa ihmisiä ennemmin irti viinasta, kuin röökistä. Tupakalla nyt sentään on rauhoittava vaikutus, alkoholista en keksi yhtään hyvää sanottavaa. Okei, sen että joistakin se tekee sosiaalisempia, mutta nekään eivät tajua suurimman osan siitä vaikutuksesta olevan puhdasta placeboa, ja saman saisi aikaan vaikka vedellä, jos sitä joisi samassa seurassa samalla tavalla. Niin kauan kun täällä ihannoidaan viinaa tällä tavalla, meillä tulee olemaan vastaavankaltaisia eskalaatiolauantaita jatkossakin. Tupakoijien vainoaminen on kyllä mennyt ihan yli ja vielä vääristä syistä. Ketään ei kiinnosta teidän terveytenne paskan vertaa, siinä on aina kyse vain rahasta. Ja juuri siksi alkoholia ei tulla kieltämään. Valtio hoitaa ongelman samalla tavalla kuin RAYn kanssa, jättää lappuja toimipisteiden viereen ja koittaa moralisoida ihmisiä siitä, minkä itse tekee mahdolliseksi. Ja avaa vielä jonkun ALKOn kotiinkuljetuksen vastaamaan RAYn nettipelejä, ettei syrjäytyneiden tarvitse lähteä kotoaan yhtään mihinkään.

Kehitys kehittyy, olisihan se nyt paskaa jos ihmiset joutuisivat kaivautumaan ulos syrjäytymisestään ja pahasta olostaan. Tuodakseni jotain vastaavanlaista, mutta (kai?) positiivista tähän maailmaan, laitan nyt meidän perjantain keikan videoksi tähän alle. Se on siinä, vapaasti katseltavissa, jotta kenenkään ei tarvitse vaivautua oikeasti keikalle ulkomaailmaan. Voitte syrjäytyä kotona kaikessa rauhassa, samalla kun "nautitte" minun, veljeni ja ystävämme Vilin humanismia korostavasta ja materialismia, syrjäytymistä ja älyllistä laiskuutta vastaan sotivasta metelöinnistämme. Tuo keikka ei nimittäin ollut läheskään niin huono, kun miltä se soittaessa tuntui. Se on itseasiassa todella paljon parempi. Ongelma taisi olla ennemmin siinä, ettei lavalle kuullut itseään, tai ketään muitakaan. Melko paljon uusia biisejä, mutta onneksi sellaisella puurosoundilla, ettei kukaan lataa tuota ja ala myydä levynä.

http://www.youtube.com/watch?v=LIwBV-aY5vs&feature=youtu.be

Mämmitohinat takana.

Eilinen päivä oli melkoisen mielenkiintoinen trippi taas vaihteeksi. Suoraan koulusta menin kasisalille häsäämään ja säätämään soittohommeleita, kantamaan rumpuosia (joista puoliakaan ei sitten edes tarvittu kuin meidän keikalla, osaa ständeistä ei siinäkään) treenikseltä kasisalin puolelle. Isommat bändit teki siinä sitten soundcheckejään, minä lähinnä hoidin juoksevia asioita ja stressaannuin. Olin taas vähän niinkuin töissä, vaikka en ollutkaan järjestämässä tapahtumaa. Se oli silti ihan mukavaa. Vaikka onkin kuluttavaa. Meille ei ollut soundcheckiä, mikä ei normaalisti ole mikään ongelma, mutta nyt ei olla soitettu kahteen viikkoon, ja se olisi kyllä ollut ihan hyvä juttu. Oli hienoa nähdä miten nuorten bändit ovat ihan vitun hyviä soittamaan. Vaikka biisien teko ei voikaan olla välittömästi hanskassa, koska ajattelee että biisin pitäisi sisältää muka jotain tiettyjä osia, kun taas mielenkiintoisimmat ovat juuri sellaisia jotka poikkeavat odotetusta, niin soittotaito tuntuisi olevan kaikilla kyllä järjestään paremmin hanskassa, kuin meillä. Myös oli hienoa nähdä, että nuoret jaksaa riehua ja hevatakin, mutta on bändiltä vähän kohtuutonta odotella, että toisilleen tuntemattomat, selvinpäin olevat ihmiset jaksaisivat nuokulla mesota, kun eivät ne jaksaisi baarissakaan. Silloin kun muksut innostuvat, se on vitun siistiä, mutta se voi olla heille ihan yhtä tärkeä kokemus, vaikka vain ujosti katselisivatkin jostain sivusta. Näin niinkuin aika monta nuokkukeikkaa soittaneen näkökulmasta.

Yksi asia, mitä nauroin jo ollessani itse siinä iässä, on se kun nuorten bändi on keikalla, niin lavat ja bäkkärit on täynnä faijoja ja mammoja, jotka hoitavat lapsilleen kaiken ja pitävät huolen että heidän unelmans....lastensa tarpeet tulevat tyydyteiksi. Chaospheressä meillä oli toki aina nykyään Keskusmusiikkia pyörittävä Lignellin Mikko, mutta hän oli aina vain ajelemassa, ja antoi meidän hoitaa soitteluhommat ihan itse. Muilla yhtyeillä oli innokkaat iskät toteuttamassa omia rokkiunelmiaan lastensa kautta. Tuli aina mietittyä että voisihan se olla kiva, jos omat vanhemmat edes näkisivät, että tästä on jotain iloa muksulleen, vaikka eivät koskaan sitä varsinaisesti tukisikaan. Aika kauan sai odottaa, ennen kuin äiskä sanoi edes, että "kai sä tiedät mitä sä teet". Se taisi tapahtua itseasiassa viime vuonna. Ei se vieläkään ole ollut keikkaa katsomassa ikinä, ja voi siinä muutamia vuosia mennäkin, ennen kuin se niin hurjaksi uskaltaa. Melko sama, sitä varten tämä on luultavasti niin päämäärätietoisesti ollut itsellä tavoitteenakin.

Oma keikka oli meidän mittapuilla huono. Se ei kulkenut yhtään niin kuin piti, laahattiin ja minä väsähdin ensimmäisen lauseen jälkeen täysin. Kuuden minuutin soittamisen jälkeen tuntui kun oltaisiin reuhattu jo kaksi tuntia. Ei se normaalisti sellaista ole. Onneksi oltiin aikatauluista jäljessä, joten päätettiin ottaa koko joukkueen puolesta osuman, ja me soitettiin vartti, jotta muut saisivat enemmän aikaa sähläillä vaihtojensa kanssa. Mitä enemmän soittaa keikkoja, sitä parempia tulee myös paskoista keikoista. Siitä eteenpäin se on lähinnä fiiliskysymys. Kuulema myytiin eniten romua, vaikka en käynyt lähelläkään myyntipöytää koko illan aikana. Naureskeltiin sitä vähän siinä, saatiin rahat helposti pariin tulevaan keikkaan, joten mikäpä siinä.

Nyt sattuu joka helvetin paikkaan, väsyttää ja on aika murjottu olo. Tahdon nukkua, kohta pitää lähteä ajelemaan autoa. Kuunneltiin Deson ja Jonestownclownin levyä tuossa, parin Sopenkorven tutun jätkän räppihommia. Täytyy sanoa, että on ehkä paras lahtelainen räppilevy, mitä olen kuullut, vaikka alkaaki ehkä vähän toistaa itseään kymmenennen murhabiisin kohdalla, mutta silti viikossa tehdyksi räppilevyksi ihan helvetin hyvä. Jos satutte soundcloudista löytyi siitä kai joku näyte, etsikää jonestownclownia, mikäli se sillä edes löytyy. En tiedä. Sanoinpa vaan vinkkinä että on hyvä levy. Jos kiinnostaa niin etsikää, mua ei nyt kiinnosta oikein mikään..

Tanskasta ja kirjoittamisesta.

Tämän illan olen lähinnä paininut mahdolliseen (eikä vielä edes varmaan) lähtöön liittyvien paperitöiden kanssa, onhan niitä vielä ihan sikana, mutta on joku motivaatio tehdäkin, kun pääsee vähäksi aikaa irti omasta elämästään, mikäli hommat lähtevät toimimaan. Kyllähän se vähän kaivelee, jos kaikki kusee johonkin ihan turhaan asiaan. Tällainen voi olla vaikka ryhmänohjauksen näytön suunnittelu, mutta jos mun paikka nyt on yhtään mikään nuorisotaloa vastaava, niin ihan yhtä hyvin voin sen tehdä siellä, ja yhtä hyvin opettaja voi arvioida sen sitten puhelinkeskustelulla. Mutta se ei nyt ole vielä ajankohtainen huoli. Kunhan sieltä löytyisi se paikka nyt ensin, niin minulle on aika sama. Mitä haastavampi, sen parempi. On ollut sellaista tykittelyä tässä viimeinen kuukausi, että nyt pystyn mihin vaan. Vaikka vetämään askartelukerhoa, jossa rakennetaan paperilyhtyjä kädet liimattuna fillariin. Helppo homma! Ihan mikä vaan sujuu.

Olen saanut olla yksin koko illan. Kävin ennakkoäänestämässä Haavistoa. Vain ja ainoastaan siitä syystä, että tahdon antaa Kokoomukselle näpäytyksen, ja päätin tämän äänen toimivan mahdollisesti tehokkaammin, kuin tässä tilanteessa äänestämättä jättämisen, tai tyhjän äänestämisen. Tämän jälkeen palaan kyllä entiseen irtisanoutumisen malliini, mutta tällä kertaa toimin olosuhteiden edellyttämällä tavalla. Haaviston henkilökohtainen elämä ei kiinnosta minua yhtään, ja kun ei omista televisiota, on saanut olla todella rauhassa kaikelta hypeltä. En edes usko Haaviston olevan välttämättä parempi vaihtoehto, yleensä kun äänestää sitä jota luulee paremmaksi vaihtoehdoksi, saa pettyä enemmän. Politiikan tärkeimpiä muistisääntöjä. Koskaan et voi valita hyvää, valitset vain kahdesta pahasta pienempää. Toisaalta opettajalla oli myös hyvä perustelu Niinistön äänestämiselle, hän uskoo että Haavistolle voisi olla tarjolla huomattavasti tärkeämpiäkin, ja hänelle sopivampia tehtäviä. Löysin kauan etsimäni Kokoomuksen äänestäjän, eikä hänellä ole edes sarvia. Elämme merkillisiä aikoja....

Sartrea lukiessa on mennyt osa päivästä, Muurin novelleista kolme viidestä on nyt takana ja ovathan ne nyt mielenkiintoisia, erilaisia ja satunnaisia ihmiskohtaloita. Inho vaikutti huomattavasti järjestelmällisemmältä, valmiimmalta, vaikka oli kirjoitettu näennäisen päiväkirjaksi. Näissä tarinoissa sattumat ja käänteet tuntuvat enemmän vahingoilta, mikä on virkistävää. Joku saattaa myös tajuta, että se on keskeinen piirre niissä harvoissa jutuissa, mitä olen itse kirjoittanut. Tekisihän se mieli kirjoitella tuollaisia enemmänkin, mutta niihin pitää olla oikeanlainen flow, jota ei ole ollut ihan hetkeen. Aina välillä jaksan innostua, mutta tarinan tuottaminen vaatii enemmän pitkäjänteisyyttä, ettei se kulje Monty Python henkisen antikliimaksin kautta. Oikeastaan ainoa tärkeä neuvo kirjoittamisessa on ollut Kurt Vonnegutin "laita jokainen hahmo haluamaan jotakin. Vaikka se olisikin vain lasi vettä". Niitä olisi kai ollut enemmänkin, mutta en jaksanut lukea pitemmälle, kun innostuin jo tuosta oivalluksesta niin paljon että kirjoitin. Ehkä inspiroidun seuraavasta neuvosta yhtä paljon, ja kirjoitan seuraavan.

Tajusin juuri, että mikäli pääsen Tanskaan, joudun pahimmassa tapauksessa olemaan kaksi kuukautta ilman kitaraa. En ole ollut soittamatta yli viikkoa vissiin neljään vuoteen, joten se ajatus voi vaatia totuttelua, mikäli ei käy niin onnekkaasti, että majoittuisin johonkin muusikkotaloon tai keskukseen, tai pääsen vastaamaan taas soittotiloista. Mielenkiintoista on juuri se, ettei minulla ole vielä pienintäkään käsitystä paikasta. Toisaalta sen miettiminen vei unet viime yönäkin. Huomaan jännittäväni. Mutta se johtuu ennemmin innosta tehdä asioita, mikä on hyvä. Pitäisi malttaa suihkussa käydä taas ensimmäistä kertaa pariin päivään. Meh. No.. Kai se on pakko.

Meikä lähtee kai Tanskaan.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että lähdenkin työssäoppimisjaksolle Tanskaan. En vielä tiedä minne, mutta sain tietää koko paskasta tänään, ja olen hoitanut jo puolet paperitöistä. En voi väittää, ettenkö olisi innostunut, vaikka piti pari keikkaa perua, elleivät jätkät sitten tahdo soittaa niitä jonkun tuuraajan kanssa. Minulle käy kyllä. Fuck The Factsin hommat saa hoitaa joku muu. Vielä on kaikki vähän epäselvää, mutta kunhan nyt saan tietää minne pääsen, jos minnekään, niin varaan lentoliput. Koulu maksaa koko roskan, muutenhan minulla ei olisi varaa yhtään mihinkään. Mutta toivottavasti homma ei nyt laukea reisille, olisi ihan helvetin kiva lähteä. Koska nyt on ollut niin hyvä ja aktiivinen jakso, että tahtoisin sen jatkuvan työssäoppimisenkin ajan vähän erikoisempana. Vaikka Pariston työ onkin todella mukavaa, niin silti mietin vähän, että onko se turhan rauhallista kaiken tämän tykittelyn jälkeen, mulla on ollut ihan helvetillinen raivo päällä viimeisen kuukauden ajan, olen saanut oikeasti asioita aikaan.

Harmi vaan ettei näyttöä voi tehdä siellä. Koitan kyllä kikkailla sen jonkun videopalaverin tai muun kautta, koska olisi kätevin saada se tehtyä samalla, ja uskon sen olevan mahdollistakin. Ennakkotehtäviä pitäisi tehdä, yhtä aloitin, mutta sen laajuutta pitää vielä selventää hieman, että tietää miten paljon pitää läpättää. Ja vielä on niin paljon kaikkea mitä en tiedä koko hommasta, ja pitää selvittää opettajalta tässä.

32. Maailma toisen varjossa.

Lueskelin juuri läpi Norbert Eliaksen, "saksanjuutalaisen sosiologin" (lähde wikipedia.) vihkosen Kuolevien Yksinäisyys. Se käsitteli pitkälle sitä, miksi ja millainen tabu kuolema maailmassa oikein on, ja miten eristäytyneitä kuolevat ihmiset tässä maailmassa ovat. Hänen keskeinen ajatuksensa oli, että elävät sulkevat kuolevat kiusaantuneisuuttaan pois omasta piiristään, koska eivät ole tottuneet kuolemaan ja pitävät sitä kauhistuttavana ja pelottavana asiana. Kuoleman pelätään saastuttavan terveet ja elävätkin, jolloin kuoleviin otetaan etäisyyttä. 65 sivuun oli saatu mahdutettua paljonkin mielenkiintoisia näkökulmia, jotka herättelivät ajatustoimintaa mukavasti. Se on tosin kirjoitettu 1982, josta maailma on muuttunut vielä paljon, paljon avoimempaan suuntaan. Teoksen kirjoittamisen aikoihin maailma oli jo parantunut sodasta idän ja lännen kilpavarustelua lukuunottamatta, yhteiskunnat olivat kasvaneet turvallisemmiksi kuin koskaan, eliniän odote kasvoi kasvamistaan ja maailma vieraantui kuolemasta yhä enemmän.

Sen jälkeen kuolema on toki rävähtänyt vauhdilla mediaan ja ihmisten tietoisuuteen, eikä siltä voi välttyä. Kuolemaa ei vain ole käsitelty yhtään terveellä tavalla. Elämän loppua ympäröivät myytit ja fantasiat ovat toki alkaneet vähentyä, ja ihmiselämä on muuttunut mystisestä maallisemmaksi, kuoleman lopullisuus on alettu tiedostaa. Mutta se kuolema, jota ihmiset näkevät, ei ole luonnollista kuolemaa. Se on poikkeuksetta väkivaltaista, pakotettua, odottamatonta kuolemaa, joka tunkeutuu ihmistietoisuuteen, ja herättää omat pelot ja ahdistukset elämän rajallisuudesta, ja sen sattumanvaraisuudesta. Se ei tarjoa lohtua, se ei anna ymmärrystä, ja siitä syystä maailma kulkee koko ajan läpi epätasaisten ja äkillisten paniikkikohtausten. Välistä on aikoja, jolloin ihminen saa itsensä hallintaan, ja pyrkii keskittymään elämiseen ja maailman rauhalliseen rakentamiseen, mutta yllättäen hänet valtaa uusi kohtaus ja hän löytää itsensä haukkomasta henkeä, tuhoamasta kaiken ympärillään. Projisoiden omaa kuolemanpelkoaan kaikkeen tuhoutuvaan ympärillään. Valitettavan usein toiseen kuolevaiseen ihmiseen.

Minä en koko elämäni aikana ole nähnyt yhtään ihmisen kuolemaa. Olen saanut lukuisia puheluita, joissa haukotaan henkeä, pidätellään itkua, puretaan oma järkytys sanoiksi ehkä ensimmäistä kertaa. Vaikka en ole nähnyt yhtään oikeata kuolemaa, olen mielikuvissani nähnyt miljoona kuolemaa. Suurin osa niistä omiani. Osa läheisiäni, osa tuntemattomia ihmisiä. Se saa minut miettimään, josko mielikuvani kuolemasta onkin paljon kauheampi, kuin itse kuolema on. Jos luonnollinen kuolema, todellinen kuolema, ei olekaan yhtään sellainen asia, jonka vuoksi olen menettänyt lähes kaikki yöuneni koko elämäni ajan. Todellisuudessahan siinä ei pitäisi olla mitään levottomuutta aiheuttavaa. Tietoisuus sammuu, eikä siinä enää kiinnosta mitä pitäisi tuntea, tai mitä ennen tunsi. Koukku itselleni onkin juuri siinä, että olen sen verran itserakas. En turhamaisessa mielessä. Minä vain rakastan olla olemassa. Tehdä asioita. Käydä aamukusella. Käydä suihkussa pari kertaa viikossa. Soittaa kitaraa. Kuunnella ääniä. Kirjoittaa sanoja. Lukea kirjoja. Kärsiä migreeneitä. Syödä. Kaikkea. Jokaikistä pientä asiaa, jota elämässä voi tehdä ja olla, rakastan enemmän kuin ajatusta siitä, ettei minua olisi olemassa.

Kirjassa puhuttiin siitä, miten elävät sulkevat kuolevat ulos. Se sai minut tuntemaan syyllisyyttä molempien mummojeni kuolemista. Äidin puoleisen mummoni kohdalla kyse oli alzheimerista, joten tiedän ettei ole mitään syytä. Siinä kuoli meille täysin vieras ihminen, joka ei mielessään ollut elänytkään koko elämäänsä, jolle me kaikki olimme täysin tuntemattomia ja hänestä irrallisia. Hän ei tuntenut oloaan hylätyksi, koska ei osannut kaivata meitä. Isäni äiti kuoli reilu vuosi sitten syöpään. Toivoin että ehtisin nähdä hänet, ja olin menossa viikonloppuna katsomaan, mutta hän kuolikin keskiviikkona. Se tuntui todella pahalta. Aivan kuten papan kuolema vuotta sen jälkeen. Hänen lähdössään minua tosin suretti enemmän veljeni puolesta, koska hän ei ollut käynyt papan luona kunnolla vuosiin. Minulla oli kaikki asiat kunnossa hänen kanssaan.

Puhuin irrallisuudesta. Elävät irrottautuvat kuolevista, alkavat haudata heitä jo ennen kuin he ovat kuolleetkaan. Se on mielestäni aivan helvetin rasittavaa. Kuolevan pitäisi saada tuntea olonsa täydeksi, perheeseensä ja läheisiinsä kuuluvaksi. Mummoani naapurit alkoivat haudata jo vuosia ennen kuolemaansa, mistä pappa jaksoi olla todella vihainen. Se oli ainut katkeruuden sävy, joka hänen ääneensä pääsi hiipimään, kun hän puhui siitä miten yksin he olivat jääneet mummon sairastuttua taas pahemmin syöpään. Äitini on kova hautaamaan ihmisiä aina, kun he näyttävät voivan vähänkin huonommin. Ei siitä juuri voi häntä syyttää. Ihminen tahtoo tehdä surutyönsä pois alta, jotta pääsee jatkamaan omaa elämäänsä. Mutta mielestäni se on vähän epäkunnioittavaa ja kiusallista kuolevia kohtaan, etenkin siinä tapauksessa, että he paljastuvatkin myöhemmin ns. "toistaiseksi henkiinjääviksi". Tämä voi olla omiaan luomaan vain enemmän kiusallisia hiljaisuuksia ihmisten välille. Kirjoittaja paljasti juutalaisuutensa loppumetreillä kaivamalla esiin toki ihan validin pointin siitä, että keskitysleirien ihmiset olivat tällä tavoin elävältä haudattuja. Heidän vartijansa olivat katkaisseet kaikki inhimmilliset siteensä heihin, ja oli aivan sama ketkä heistä kuolivat, koska he olivat jo kuolleita koko maailmalle.

Norbert otti myös eksistentialistisen näkökannan puhumalla merkityksestä. Hän sanoi, että ihmisen on täysin turha etsiä täysin ulkopuolista merkitystä, sellaista joka ei olisi millään tavalla sidoksissa toisiin ihmisiin. Hän syntyy ulkopuolisista vanhemmista, kasvaa ulkopuolisten ihmisten kanssa, saattaa kuolla ulkopuolisten toimesta, ja kaikki nämä hänen elämänsä kanssa risteävät elämät ovat mukana antamassa hänelle merkitystä. Jokainen ihminen, joka on huomioinut hänen olemassaolonsa jossain tilanteessa, on tehnyt hänestä jonkinlaisen havainnon, lyhyen muistijäljen, joka saattaa palata vaikuttamaan heidänkin mieliinsä vuosienkin tauon jälkeen. Juuri tämä ajatus on pyörinyt aina mielessäni istuessani ison marketin penkillä odottamassa, että äitini/ystäväni/kumppanini/kukalie saa ostoksensa tehtyä ja lastattua. Jokainen ohi kulkeva ihminen on elänyt oman elämänsä, jokainen näistä on kokenut omat sydänsurunsa ja seikkailunsa, jokainen luonut oman elämänsä merkityksen omien tekojensa kautta. Jokainen, joka katsoo sinua silmiin edes hetken, miettii että mitähän tuokin hippi tuijottaa. Joka hetki teet jonkun vaikutuksen johonkin ihmiseen. Se on niin helvetin hienoa ja "flipauttavaa", että kuka tarvitsee jotain World of Warcraftia?

Solidaarisuudesta, niin ihmisiä kuin musiikkia kohtaan.

Piirtelin jostain itselleni puoliksi tuntemattomasta syystä koulussa tänään kukkia (se puolikas tulee siitä että viikonloppuna eräs pöytäseurueemme naisihminen kysyi osaanko piirtää kukkia, ja tajusin, etten muuten osaa.) ja kaveri ihmetteli että minulla taitaa nyt kyllä mennä ihan liian hyvin. Naureskeltiin jopa että nyt kun olen tällaisessa hurmoksessa, niin voisin vaikka sijoittaa toisen tililläni olevista senteistä Nokian osakkeisiin! Ruveta oikein hulluttelemaan. Eiköhän silläkin kohta puolikkaan Nokiasta lunasta. Enpä kyllä ole kummoinen kukkien piirtäjä, sen opin tänään koulussa, jos en mitään muuta. Puhuttiin nuorista kansalaisina ja solidaarisuuden kasvattamisesta ihmisessä. Ihan hienoja ajatuksia, mutta miten istuttaa solidaarisuuden ajatus ihmiseen, jonka sielu on ostettavissa jollakin tuotemerkillä? Miten saa ihmisen sitoutumaan johonkin aatteeseen, jos hän ei ymmärrä sitoutumista juuri muuna, kuin vaikka Applen tuotteissa pysymisenä? Miten opetat viivottimelle, mitä solidaarisuus on?

Ihminen on kaikkinensa melko monimutkainen värkki, mutta viime aikoina olen melko monet kerrat saanut pettyä, kun olen yliarvioinut ihmisapinoiden aivokapasiteettia, etenkin solidaarisuutta koskevissa asioissa. Tolleen äkkiseltään tulisi mieleen, että ei ole lajille hyväksi tappaa ihan järjettömiä määriä samaan lajiin kuuluvia olentoja. Sitä olisi solidaarisuus noin niinkuin aluksi. Koittaa asettua toisten kenkiin ja pitää huolta niistä joilla menee vähän heikommin kuin itsellä. Tässä maailmassa ihmiset laittavat lähinnä pommia hökkelikyliin, että päästään eroon joistakin moraalisista kysymyksistä. Miten sellaisen selittää nuorelle, jonka ajatusmaailma voi olla hyvinkin mustavalkoinen? Toki vanhat viisaudet, kuten "hyppäät sä kaivoonki jos nuo hyppää?" voivat toimia aina, mutta entä jos vastaukseksi saadaankin varaukseton "kyllä."? "ota köyttä jos et tunne oloasi riittävän tyhmäksi?"

Luonnossakin eläimet toki tappavat toisiaan, mutta ne eivät pyri siihen järjestelmällisesti, vaan se tapahtuu ikään kuin vahingossa, mikäli ei riittävän monta varoitusmerkkiä mene jakeluun, eikä kumpikaan ole halukas näyttämään heikkouttaan toisen edessä. Ihminen lähinnä hyökkää kaltaisensa kimppuun silloin kun tämä ei katso, tai keskittyy johonkin aivan muuhun. Etenkin kaikenlaisten ohjushyökkäysten myötä koko touhu on mennyt ihan järjettömäksi. Se on helpompaa kuin Modern Warfaren pelaaminen. Se on paljon simppelimpää. Kuolleet siviilit eivät puhu solidaarisuudesta. Kaikki ovat ostettavissa ja kaikki on myytävänä.

Ainoat ihmiset, jotka tässä maailmassa saavat tahtonsa läpi ovat ne, jotka työskentelevät mainosalalla ja markkinoinnissa. Heidän tahtonsa on, ettet sinä saa omaasi läpi. Heidän tehtävänsä on harhauttaa ja hämmentää ajatteluasi, jotta tahdot niitä asioita, joita et tahdo ja joita et tarvitse. On tärkeää, että lopetat itsesi kuuntelun, ja kuuntelet varauksetta mainoksia, televisiota ja internetiä. Ne ovat sinulle kuitenkin "vallitseva todellisuus" suuremman osan ajasta, kuin mitä tuo oikea maailma on. Koittakaapa elämää ilman televisiota. Internetin mainokset (Jos ei siis ole facebookissa) on helpompi torjua, koska niitä ei ole pakko katsella suurinta osaa ajasta. Silti niitä tuntuu välillä olevan niin paljon liikaa, että on vain pakko ottaa kirja käteen ja laitettava musiikkia soimaan. Jos käyttäisin Spotifyta, saisin sieltäkin kuunnella koko ajan mainoksia, jotka ovat sielläkin keskeisemmässä osassa kuin musiikki, mikäli käyttää ilmaisversiota. Se on myös melko jännä synninpäästö ihmisille, aivan kuin musiikin kuuntelu spotifylla muka hyödyttäisi artisteja. Vitut. Jos Lady Gaga saa siitä parisensataa euroa vuodessa, niin en usko että kukaan muu juuri kaljatuopin hintaa enempää kostuu.

Minun mielestäni musiikkia saa, ja pitää varastaa. Taide kuuluu kaikille, ei vain niille joilla on varaa maksaa siitä. Toisekseen nytkin tekijänoikeuslakiensa perässä juoksevat jenkit eivät tee sitä ihan vain hyvää hyvyyttään, saadakseen "tekijänoikeuksien haltijoille" (jotka usein ovat nekin levy-yhtiön edustajia, eivät suinkaan muusikoita) sen mikä heille kuuluu, vaan naaratakseen ne karkaavat rahat takaisin pikkutakkiläskeille. Ei mitään lataussivustojen ylläpitäjää voi pitää vastuussa siitä, mitä kaikkea sivuilla kulkee. Esimerkiksi meidän musiikin eteenpäin viemiseksi meitä rahallisesti hyödyttämätön lataaminen on aivan välttämätöntä. Ei meillä edes ole rahaa tehdä yli sadan kappaleen painoksia levyistä. Jos jätettäisiin se vain siihen, musiikkiamme olisi tähänkin mennessä kuullut potentiaalisesti vain korkeintaan kuusisataa ihmistä, ja siinäkin on otettava huomioon että pääasiassa nuo sata levyä on myyty samoille naamoille joka kerta. Meidän sivuiltamme saa ladattua kaiken julkaistun musiikin, jota meillä ei ole itsellä myytävissä keikoilta. Ei siitä tarvitse maksaa senttiäkään. Siellä se on, koska se kuuluu kaikille, joita se vähääkään kiinnostaa.
Jos joltain on muuten mennyt ohi, niin lyhyt haastattelu, jossa on kaksi uutta biisiä, on kuultavissa täällä.

3D-leffoista ufoihin. How do I do this shit?

En katso enää yhtään 3D-elokuvaa. En anna enää kertaakaan periksi sille, että keinot ajaa tarkoituksen edelle. Ei enää yhtään turhaa, päälle liimattua CGI-efektiä, joka hyppää ruudulta silmille, etenkään kun sitten katsoo elokuvaa "2Dnä" ja mikään ei hypi mihinkään. Mutta 3Dnäkään en näe mitään vitun järkeä siinä, että rakennetaan tietokoneanimoitujen kananmunien, joulukoristeiden ja ties minkä ilmassa pysyvän paskan ympärille löyhäjuoninen elokuva, johon tuhlataan saatanasti rahaa. Eikä tarvinnut olla sen kummempi elokuva, kuin Haroldin ja Kumarin joku joulupössyttelysekoilu. Neil Patrick Harris (Se, Joka Tullaan Aina Muistamaan Barneyna) oli kyllä yhtä hauska kuin aina. Ja näytti yhtä paljon Feastemin Antilta kuin aina.

On sellainen olo, että tekisi mieli kauheasti kirjoittaa ja lukea, mutta mulla on vielä edellinen Calvinon Marcovaldo kesken, ja niin kylmä ja nälkä, että kirjoittaminen tuntuu vain hirveältä energiahukalta. Keskiviikkona sentään käyn äänestämässä Haavistoa näpynä Kokoomuksen paskapäille, vaikka presidentti ei mitään mistään päätäkään, niin tahdon antaa sen näpäytyksenä Kokoomukselle, mikäli kävisi niin hyvin että Näätä-Niinistö häviäisi. Maailma on niin hullu ja sekaisin, että niinkin voi käydä. 2012 on uusi Euroopan Hullu Vuosi. Ainakin, kun katselee youtubesta kaikkia hauskoja ufo-videoita, outoja ääniä ympäri maailmaa. Puhuttiin tänään koulussa, että tämän ajan vika on juurikin siinä, ettei voi koskaan luottaa mihinkään. Joka puolelle tunkeva sosiaalisen markkinoinnin lonkero on alistanut sosiokulttuurisen innostamisen perinteisen keinon, näkymättömän teatterin kapitalismin välineeksi (ideologinen ristiriita, anyone?) ja koskaan ei tiedä mikä mainostaa mitäkin. Varmaa on vain, että kaikki mainostavat jotakin.

Mikäli massiiviset trumpettiäänet eivät mainosta mitään, se meinaa luultavasti jotain helvetin mielenkiintoista. Sitä odotellessa. Toivon, että se on jotain ihan helvetin outoa, jotain mikä kääntää ihmisten tieteen selälleen, näyttää pienuutemme ja hölmöytemme meille. On ollut jo hauskaa huomata, miten selittämätön tapahtuma, jonka useammat ihmiset kykenevät havaitsemaan samanaikaisesti, hautaa kaikki maailman järkevät ateistit jonnekin syvälle sen sisällä majailleen yliluonnollisuuksiin ja kaikenmaailman avaruusölliköihin uskovan puolen esiin. Toki tätä pelkoa peitellään samalla tavoin kuin kaikkia muitakin pelkoja: huumorilla. Se on hyvä, mielenrauhaa tarjoava, mutta läpinkäyvä defenssi. Myönnän itsekin, että katsoessani videoita, josta taivaalta kuuluu vitun kovia metallisia ääniä, syke nousee. Mutta se on mielestäni vain hienoa. Ne ovat blooppeja taivaalta. Ne ovat mielenkiintoisia. Siksi toivon niiden olevan jotain muuta, kuin ärsyttävä yritys markkinoida jotain uutta. Toivon että niille löydetään selityskin vielä minun elinaikanani. Koska toisin kuin monet ufotutkijat, en tahdo uskoa, minä haluan tietää. Mikään epävarma kuumottelu ei kiinnosta, totuus on luultavastikin arkisempi ja tylsempi, mutta haluan kuulla sen silti.

Duunarin Unelma Baari, Lahden Iloisimmat Naamat.

Tulin juuri Lahden Dublinista, ja mulle oli kyllä aivan uutta, että IRKKUbaarissa ensimmäinen vastaantuleva äänimaailma on Popeda. Tajusin välittömästi asian, jota minulle on puheissa toitotettu jo vuosia, tämän baarin irkkulaisuus loppuu tasan ulkoseinän maalivalintaan. Popedan lisäksi koko baarin ihmiskatalogi koostui lähinnä isoista kaljupäistä ja keski-ikäisistä naisista. Kuiskuttelin varovasti seurueelleni, että nyt tiedän missä ovat kaikki Lahden perussuomalaisia äänestävät ihmiset. Olin varma, että viereisessä pöydässä pahalla katsonut kaljupää lyö lähtiessään tuoppinsa paskaksi otsaani. Ei lyönyt. Tässä baarissa vastakkainen sukupuoli koitti iskeä minua useammin, kuin mitä se on ottanut minuun kontaktia koko lyhyen maallisen elämäni aikana: kahdesti. Se oli... ahdistavaa? En tiedä. Onko tervettä saada flashbackeja oman isänsä elämästä, veikkaan että se on aikanaan käynyt tappelemassa juuri tuollaisissa baareissa.

En pitänyt siinä paikassa juuri mistään, mutta olin ulkona sosialisoimassa muiden ihmisten kanssa pitkästä aikaa, niin ei ollut varaa ruveta prinsessaksi. Eikä tällä naamalla muutenkaan ole varaa leikkiä prinsessaa, vaikka tahtoisikin kuinka paljon. Poikaryhmässä käyneet nuoremmat herrasmiehet ristivät minut Kaljurotaksi, mikä oli mielestäni aika hyvä lempinimi. Se on yksi niistä ensimmäisistä lempinimistä, jotka olen tuntenut heti omakseni, ja joita olen arvostanut. Eipä niitä kauheasti muita ole ollutkaan, koska ei ole ollut tarvetta asioida ihmisten kanssa. Äpärä jäi jostain ala-asteelta, kun opettaja kertoi jollain historian tunnilla sen merkityksen, ja kaikki innostuivat siitä, että olin syntynyt ennen kuin vanhempani menivät naimisiin. Eipä sekään juuri haitannut. Se on mielestäni hauska sana. Ei sitä kukaan enää käytä. Vähän niinkuin kelmi. Siinä on toinen. Vanhoja muinaisjäänteitä, joita käytetään lähinnä kun imitoidaan jotakin 1700-luvun aatelista.

Äiti auttoi rahallisesti kahdellakymmenellä eurolla. 11 euroa meni kun ostin pakkaseen kaksi Thai cubea, kissoille ruokaa, mehupurkin, pussin klementiinejä ja toisen banaaneja, sekä pienen levyn suklaata. Että todella halpaa tämä elämä hyvinvointiyhteiskunnassa on, etenkin kun tulee tällä tavalla yöllä baarista kotiin ja ostaa yhdeksän euron pizzan, ja miettii että mistähän saatanan reijästä sitä rahaa huomenna taikoisi. Jos joku tahtoo "ostaa" biisejä, kuvia, vitsejä, novelleja, ajatuksia, one-linereita, ihan mitä vitun vaan, niin meikä myy hirveät varastot kaikkea paskaa. Kaikkea löytyy. Sattuu päähän, voisi ehkä vetää klementiinin, katsoa simpsoneita ja koittaa unohtaa tämän illan kauheudet, sulattaa ne osaksi omaa alitajuntaansa ja koittaa nukahtaa ilman mielikuvia kaikenmaailman soutelijoista, joiden vene on alkanut jo vähän mädäntyä kaikesta kosteudesta, mutta silti on pakko yrittää saavuttaa vastaranta, joka tuntuu karkaavan joka ilta kauemmas ja kauemmas.. Koittakaa itse selvitä tuosta. Öitä.

http://www.mediafire.com/?121f2r1iizctzfq

joku oli näemmä laittanut meidän Babylon Burnsin ladattavaks. Just meinasin iteki, mutta nyt ei tarvii vaivautua, kun oli hoidettu näemmä jo! Tattis necroscum.

Puhetta.

Elän jotenkin taas sellaista elämän vaihetta, etten tahdo nähdä ihmisiä. Tai siis toki tahdon nähdä, enkä mitenkään pelkää niitä, mutta mieluummin pidän yhteydessä tietyn välimatkan, jonkun vilkkuvan sähkölaitteen jonka avulla voi määrätä itse, milloin tahtoo vastaanottaa kanssakäymistä. En tiedä miksi, mutten ole ihan hirveästi jaksanut ottaa kehenkään yhteyttä. Koulu kai tarjoaa riittävän määrän sitä oikeaa sosialisointia tällä hetkellä. En jotenkin jaksa ketään. En jaksa kuunnella ryyppytarinoita, luentoja kannabiksen loputtomasta ylivertaisuudesta kaikkeen muuhun, kuten vaikka elämään ja viinaan nähden, en jaksa kuunnella kaikkea sitä sössötystä. Ja kuitenkin tietyllä tapaa kaipaan sitä. Meteliä. Häiritsevää, merkityksetöntä taustahälyä, jonka henkevin sisältö on joku huono vitsi, jota on rakenneltu viisi minuuttia, eikä se vieläkään oikein johda mihinkään.

Yksinolo ei sinänsä ole minulle ongelma. Saan luettua, raavittua kuvia ja biisejä kasaan, hoidettua edessä olevia keikkahommia, tehtyä kaikkea sitä mitä haluan tehdä. Olen niin sisäänpäin kääntynyt, että syrjäytyminen on minulle mahdotonta. Minä en koskaan eksy tänne, koska olen piirtänyt niin tarkat kartat kaikesta mieleeni. Ongelma on lähinnä siinä, että ihminen on psykofyysissosiaalinen ötökkä, ja mielenterveyden kannalta on tärkeää, että saa olla yhteydessä muihin kaltaisiinsa, vertaistukea kuolevaisuuteen. Muuten alkaa nuppi rakoilla. Onhan minulla hyviä ystäviä ympärillä paljonkin, en vain soita niille. Se ei tule minulle luonnostaan, koska koen häritseväni ja tunkeutuvani heidän elämäänsä. Taitaa olla tasan kolme ihmistä, joille soitan kysyäkseni mitä he tekevät. Juuri sanoin Raxille, että hän on varsinainen steroidiruisku sosiaaliselle elämälleni, kun tulee tänne ryypiskelemään ja alkaa soitella itselleen elävämpiä juttukavereita siinä puolen viinapullon jälkeen. Tässä mielessä alkoholilla on myös positiivinen vaikutus. Siinä vaiheessa kun kuristetaan kaveria saunan takana sen voi tosin sitten kuitata pois.

Olen nyt kuunnellut Spawn From Deceitin Kaapron esittelemää Listeneriä. En vieläkään viikon kuunneltuani tiedä, mitä olen tästä mielestä. Katsokaa youtubesta. Periaatteessa mielenkiintoista, uskovainen viiksekäs äijä mesoaa musiikin päälle. Tuo näyttää vähän meidän faijalta, kuulostaa vähän dolvingilta, mutta toisaalta kuulostaa myös koko ajan siltä kuin se hikoilisi viiksiinsä. On vähän jännä jätkä. Kai joku spoken wordille empatiaa osoittava puoleni haluaa väkivaltaisesti pitää tästä, saada sitä vertaistuen kaltaista oikeutusta omalle touhulle. Muutenkin tuollaista puhemusiikkia on tullut nyt kuunneltua, jostain syystä se on mulle aika mielekästä. Siinä on niin monta elementtiä, ja kun se ei ole räppiä, niin biisitkin tavallisesti kertoo muusta kuin nistien arjesta tai gangstailusta. Esimerkiksi Bring The War Homen Sing Cain, kuunnelkaa jos löydätte jostain. Siitä siistimmäksi ei biisi muutu.

House of Frustration

Tein tuollaisen biisin tässä joutessani. Soitin siihen veitsillä pyykkitelinettä, nyrkillä pyykkikonetta, ja sormilla kitaraa. Jostain syystä se tuntuu keskivertopaskaa niukasti paremmalta, ja päätin jakaa sen kanssanne.
droppiboxi linkkiä

Our roots, growing out of our wooden hearts
From the very essence of mankind
Have started to rot before their time
Like a branch that had no sun
We're waste of effort, a suffocated intention
Lost potential, lost cause.
The bad seed, that grew too far
Tall enough to block the sun
Building home out of nature
Conjuring life from dead objects
Forcing life to mould into a house
And we build a house of frustration
We build walls from the dreams that went lost, long gone
We use insecurity for floors,
And lock our fears into the basement.
They're sitting there in the corner
Terrifying themselves
Broken pieces of ourself
The roof is built from unrealistic excpetations
drifting wood and isolation.
We waste hope on the windows
Thinking it would keep the cold outside
But we all know that's just another lie
In denial of our mortal lives we sacrifice some more time
To feel alive for one last time.
it brings tears to my eyes to actually realize
How much more we could have been
If we didn't waste time in growing beards to our chin
Drinking beers, shouting cheers,
approving all atrocitites the thieves happened to come up with
One-way route, empty canal, a path less traveled lies ahead
But we rather stay inside, enjoy our petty lives
And let the thieves enjoy our hospitality
For another day.

Black Magic Sixiä kaikki ostamaan

http://www.levykauppax.fi/artist/black_magic_six/brutal_blues/

Ostakaa ja tukekaa ehkä Suomen nerokkainta bändiä, Black Magic Sixiä. Saatanaa, Voodoota ja bluesia juuri sopivasti. Itse aion marssia levykauppaan heti julkaisupäivänä ja käydä tuhlaamassa leimakorttini vinyyliin. En malta odotella Torven keikkaa, se on vasta huhtikuussa. Pitää keksiä itselleen jotain tekemistä sitä odotellessa sitten. Näin nämä livenä Lutakko Liekeissä tapahtumassa Lutakossa, ja oli melkein kovempi kuin The Haunted, vaikka se olikin todella kovassa vedossa. Juuri tuollainen minimalismi ja simppeli lähestymistapa on Cut To Fitin kanssakin keskeinen osa, meillä ei vaan kukaan muu kuin Vili osaa soittaa ja laulaa samaan aikaan, niin meitä on vain kolme.

Pidettiin koulussa äsken kriittisen pedagogiikan esitelmä, ja se meni todella hyvin. Koin olevani siinä tilanteessa jotakuinkin kotonani, ja kolmen vartin esitys kesti yli tunnin, olisin halunnut jatkaa sitä vaikka kaksi, kun kerrankin sai luokkalaiset heräteltyä kunnon keskusteluun ja ajattelemaan ja osallistumaan itsekin. Se oli hienoa. Siitä tuli suurin onnistumiskokemus kouluhommissa ihan hetkeen. Nyt on sitten viikonloppu. Monty Pythonia ja lepoa tämä kai pitää pääasiassa sisällään. Ja jos jaksaisi vähän raivota ympäriinsä.

Nopea uutibongaus, EUssa aletaan ajaa sitä, ettei ruokaa enää heitetä hukkaan, vaan myymätön ruoka jaettaisiin uudestaan. Ehdoton jättisupport ja facebook-peukku ja mitä muita tukemisen symboleita vielä on!

Occupy VR

Luin päivällä uutisen, jossa kerrottiin että VR sai nyt ihan palkinnonkin siitä, kun on niin paska. Mielestäni tässä vaiheessa olisi loistava itsetutkiskelun (kristityille tiedoksi, että tuo sana käännetään joskus myös tutkistelun. Selvensikö? Ehkäpä voi lopettaa sen semantiikkaan nojaamisen, ja lukea sitä Raamattua muiltakin osin ihan ajatuksen kanssa, mitä?) paikka. Se on ainakin itsellä luontainen reaktio, kun tulee lunta tupaan, pellit kiinni, pysähdys, reflektio, ja opiksi ottaminen. Jos ajetaan palveluita alas, vähennetään vuoroja ja karsitaan systeemeistä kaikki ylimääräinen säästämiseksi, ja nostetaan lippujen hintoja ylös, olisi palveluiden silloin parempi pelata vähän vitun hyvin. Mutta eipä sitä keretty ajatella, kun suunniteltiin järjestelmä, jossa johtoporras pääsee pois täältä köyhien seasta poliitikkojen ja muiden isokenkäisten kokkelibileisiin. So long, suckers!

Ei ehkä käynyt mielessä, että valtion firmana sillä olisi tietynlainen obligaatio toimia valtion, sekä sen kansalaisten hyväksi. Sen takia se on VALTION RAUTATIET. Siksikö se ei myöskään ole käyttänyt koko nimeään, vaan koittanut ajaa sen huomaamatta alas trendikkäämmän VR-Groupin tieltä. Etusivultansakaan ei löydy lyhenteen merkitystä kertaakaan. Tällainen on Kokoomuksen maailmankuva, jossa kaikki muuttuu yritys- ja talousvetoisemmaksi, "lopaalimmaks" ja silti piirit itsessään pienenevät. Valtion yhtiöillä, etenkin RAYllä, Alkolla ja VRllä on vaarallinen monopoliasema tässä maassa jo etenkin siksi, että niiden kilpailuttaminen on joko laitonta, tai helvetin vaikeaa. Tämä homma olisi todellakin ihan täysin OK, jos nämä eivät olisi konkreettisia taloudellisia voittoja kalastelevia yrityksiä, joiden johtajat saavat bonuksia, vaan ennemmin valtion pussiin pelaavia. Jos yritysjohtajien bonukset kulkisivat suoraan valtion kassaan, olisin täysin sujut tämän kanssa. Rautatieverkko välttää, jos tietää rahojen menevän edes kierrätyksen kautta takaisin lähteelle, josta niitä voitaisiin sitten ohjata uudestaan vaikkapa vanhusten hoitoon ja kirjastojen rakenteluun, eikä vaan jonkun kasvottoman pikkutakkiläskin taskun pohjille kertymään.

Tämän lisäksi mua on vähän alkanut vituttaa Occupy Wall Street hommatkin. Niin kovasti, kuin tahtoisinkin sanoa niiden olevan maailman hienoin asia, en voi. Ne ovat jonkinlainen aikakapseli 1960-luvulle, tahdotaan herättää se usko siihen, että ihminen voi vielä muuttaa maailmaa ja vaikuttaa asioihin. Kahdesta syystä se ei voi: Kuten Irwin lauloi jo ajat sitten, raha ratkaisee. Kesti aika kauan, ennen kuin niistä mielenosoituksista edes uutisoitiin mitään. Sitten niisstä saatiin revittyä lööppejä, mutta jokainen video, jonka olen youtubesta katsonut, on täynnä keuhkoamista ilman sielua. Ihmisiä joilla on paljon sanoja, mutta vähän sanottavaa. Se on idealismia, joka tahdotaan pitää hereillä väkisin, mutta suurin ongelma on se, että siellä ollaan lähinnä siksi, että voidaan päivitellä Facebookiin statuspäivityksenä omaa vaikuttamista ja sosiopoliittista valveutumista. Applen iLluminati-luurit laulaa samalla kun taistellaan rahan ja eliitin valtaa vastaan. Ei se Apple yksin asemaansa noussut. Kyllä siinä on jokunen puhelin ja facebook-masiina tarvinnut myydäkin.

Uusimmassa Simpsoneiden jaksossa oli esitelty sosiaalinen dystopia, joka oli ihan helvetin paljon tätä päivää. Ihan vahingossa edes katsoin sen, en ole seurannut simpsoneita vuosiin. Ehkä pitäisi, jos siellä päässä ollaan noinkin skarppina sen kanssa, mitä tänä päivänä oikein tapahtuu. Lisa kehitti yhteisöpalvelun, ja yhtäkkiä kaikki käyttivät sitä, ja.. No ei sitä tarvitse oikeasti edes selittää. Tapahtui ihan sama, mitä tässä tapahtuu koko ajan joka puolella ympärillä. Toissailtana kaikki linkittelivät Frontside Ollieta, nyt se on jo vitun vanha läppä, ketään ei kiinnosta. My first hardcore video on nyt kuuminta hottia, kunnes kohta tulee joku muu, ja tämäkin on jo entinen kehäraakki. Kolmen viikon päästä tätä lukeva ei muista enää kumpaakaan noista, ja kymmenestä muusta niiden jälkeen tulevasta videosta. Internet on tappanut paitsi idealismin, myös omistautumisen ja intohimon. Kaikki on nähty ja koettu, joku tekee tuonkin paremmin... Kaikkea voi verrata kaikkeen, äärimmäisyydestä tulee arkipäivää. Ainut positiivinen video jonka olen nyt nähnyt oli sellainen, jossa äiti oli kehittänyt musiikkipedagogisen menetelmän, jolla oli opettanut kolme vuotiaan lapsensa soittamaan pianoa ihan vitun hyvin. Siinä käytettiin värejä ja kuvia apuna, ja se oli nerokasta.

Luovuus

Luovuus. Juuri äsken kävin lyhyen keskustelun, joka herätti minut ajattelemaan luovuutta voimana ja ihan vaan "juttuna". Luovuutta on varmasti miljoonaa eräänlaista, ja luovuus itsessään ei välttämättä ole millään tekemisissä sen kanssa, mitä aion nyt sopottaa, koska en tiedä vielä mitä se on. Aion ilmentää omaa luovuuttani sillä ainoalla tavalla, miten osaan: tajunnanvirtana, improvisaationa ja sotkemisena. On aivan sama sotketko kuvilla, sanoilla vai äänellä, olen tutkinut omaa luovuuttani ja oppinut ymmärtämään siitä eräitä asioita, joita jotkut muutkin hyödyntävät, mutta eivät varmasti kaikki. Ensinnäkin, olennaista on se, että minun täytyy tehdä koko ajan jotain. Piirtää tai soittaa jotain. Minun ei tarvitse olla äänessä tai huomion keskipisteenä, minun täytyy saada luoda koko ajan jotain. Ehkä siinäkin korostuu tietynlainen eksistentialistinen ote. Minun on pakko ikäänkuin varmistaa joka hetki olevani olemassa, hakea se varmistus tekemisen kautta. Käsien ja/tai jalkojen kautta tapahtuvana purkautumisena, kuvina tai vaikka pöytään rummutuksena jos ei muuten. Saman periaatteen olen huomannut myös teksteistäni, siis niistä proosaan päin kallellaan olevista. Kaikki hahmot tekevät jotain, muistuttavat omasta olemassaolostaan tekemällä jotain pientä, vaikka yskimällä.

Tämän kaltaiselle tekemiselle on tietysti olennaista tajunnanvirtaisuus. Tästäkin tekstistä olen ennalta kirjoittanut tasan sen verran, että merkitsin muistiin ranskalaisilla viivoilla pointit: "Tajunnanvirta, suunnitelma, inspiksen venailu". Lähinnä siksi, etten unohtaisi mistä minun piti vaahdota. Tämä teksti luo itse itsensä sitä mukaa kun ajattelen sitä eteenpäin. Se on suora tajunnan jatke. Kolmas käsi. En tiedä mitä tuo mielikuva yritti, mutta se tuntui jotenkin luontevalta. Tämä teksti auttaa minua vastavuoroisesti jäsentämään omaa ajatteluani tulemalla ulos päästäni. Sitä se tarkoitti, se on auttava käsi ajattelulle, ja ne molemmat rakentavat toisiaan tasapainossa eteenpäin. Tajunnanvirtaisuus on mielestäni luovuutta aidoimmillaan ja rehellisimmillään, koska se on sensuroimatonta, ja se voi johtaa täysin erilaisille poluille, kuin mihin oli alun perin aikonut. Täytyy osata mukautua siihen tulevaisuuteen, siihen uuteen ideaan joka lähtee yhdestä väärästä viivasta. Tuo ajatus oli aikanaan taustalla, kun mietin jotain osuvaa nimeä taidenäyttelylle museossa työskennellessäni. Siellä on aikaa suunnitella omaa taidenäyttelyäänkin, uskokaa pois. Nimeksi olisin laittanut lakonisesti "Jokainen Viiva On Virhe." Se oli sitten niin hyvä, että käytin sen yhden Cut To Fitin biisin nimeksi, ja väänsin sen merkityksen uudeksi, kuvaamaan sitä miten jokainen ihmiskunnan omaan historiaansa raapima viiva on ollut pelkkä virhe. Ainakin Sokratesta (omat tappoi) Jeesusta (omat tappoi) ja Einsteinia (no, kuoli ihan luonnollisen kuoleman, mutta kuitenkin) lukuunottamatta.

Miksi tällainen luovuus on rehellisempää? Kuten sanoin, se on täysin sensuroimatonta. Se tulee suoraan lähteestä, ilman välikäsiä, ilman rajoituksia. Heti jos alat suunnitella tai rajata työtäsi ja tekemistäsi, piilotat siitä jotain. Totta kai se on joskus pelkästään hyvä asia. Ei Sikstuksen kappeli ehkä näyttäisi samalta jos Michelangelo olisi piirtänyt sinne kaikki omat ideansa, fetissinsä ja vihansa palkkaduuniaan kohtaan. Mutta jos tahtoo kehittää itseään, tutkia omaa olemassaoloaan ja omaa mieltään, on syytä olla itselleen mahdollisimman rehellinen. Esimerkiksi minä en ole mitenkään hyvä piirtäjä. En osaa piirtää suoria viivoja, vaikka käyttäisin viivotinta, en osaa piirtää avaruudellisia tiloja, eikä käsitykseni perspektiivistäkään toimi mitenkään hirveän hyvin. Silti olen pakottanut itseni piirtämään kolmen vuoden ajan joka päivä "ihan homona." Se on auttanut siihen, että ne visiot saadaan ulos päästä suunnilleen sellaisina, kuin ne sinne tulevat, mutta ne voivat myös muuttua täysin kesken kaiken, kuten tuon eilen koulussa piirtämäni kuvan kanssa kävi. Se lähti lapasesta, alkoi elää omaa elämäänsä. Jos sitä tutkii tarkkaan, ja tajuaa mikä viiva on mitäkin, sieltä löytyy kaksi hauta-arkkua, mikä nyt vähänkään pitempään tekstejä lukeneille kertoo jo aika paljon. Juuri se yksityiskohta menee myös levyn kansiin, koska vaikka niitä ei kukaan muu arkuiksi tajuaisikaan, sen merkitys on minulle itselleni tärkeä. Monesti minulle iskee tuon kaltaisia päähän pinttymiä. Siis että jonkin asian tekotapa antaa sille merkityksen, vaikkapa että jonkin henkilön kasvot on raavittu kuvasta pois juuri tietyllä esineellä, tai että kuvassa oleva veri on omaani. Tai kuten piirsin Jammu Siltavuoren suklaarasian välipaperille. Melko useinkin saan tuon kaltaisia visioita, ja ne on pakko toteuttaa vielä kun ne eivät ole vääristyneitä minkään henkilökohtaisen häiriötekijän kautta. Tällainen voi olla joku satunnainen egon puuska, joita en onnekseni tunne kovinkaan usein, mutta silloin kuin tunnen, vihaan itseäni järjettömän paljon. Onneksi ne eivät kestä kauan, koska kuten olen todennut, saan purettua kaiken energiani ja intoni aika nopeasti.

Tiedän taiteilijoita, osa ystäviäni, osa ei, jotka jaksavat odotella inspiraatiota ihan järjettömän pitkiä aikoja. "Ei se pakottamalla tule", he sanovat. Paskan vitut. Se on vain pakotettava itsensä tekemään asioita, niin kyllä se kone lähtee käyntiin. Ei ole olemassa inspiraatiota. Se on vain se tilapäinen itsekritiikin puutostila. Se hetki kun tunnet jotain tilapäistä flowta ilman syyllisyyttä siitä. Minä olisin tehnyt puolet vähemmän asioita koko elämässäni, jos olisin jäänyt odottamaan inspiraatiota. Se on samanlaista vapauden pakoilua kun ryypiskely ja huumeet, mitä monet taiteilijat sitten inspiraatiota odotellessaan harrastavatkin. Monet heistä kokevat asenteeni hyökkäävänä, koska se saa heidät näyttämään monesti laiskemmilta, ja se on liian iso kolaus monelle egolle. Itseäni ei kiinnosta olla millään tavalla yläpuolella tai parempi kuin kukaan, suurinta osaa tekemisistäni ei edes näe tai kuule kukaan. Tämä on vain minun tapani tehdä näitä juttuja, tehdä koko ajan paljon kaikkea ja antaa sen virrata vapaasti niin kauan kun sitä tulee. Vituttaisi herätä joku aamu takki tyhjänä ja miettiä, että olisi aikanaan tullut paljonkin kaikenlaisia juttuja mieleen, mutta kun en tehnyt niitä silloin...Voisi muutenkin sanoa, että minua vaivaa ehkä jonkinlainen yleinen apatia, kun puhe on muista ja muiden tekemisistä. Siksi koen olevani hyvä pitämään salaisuuksiakin. Toisten asiat eivät kiinnosta minua niin paljoa, että jaksaisin keskustella niistä muiden kanssa. Luomishomma on minulle niin henkilökohtaista touhua, etteivät muiden tekemiset kiinnosta.

Musiikki kokonaisuutena on toki poikkeus. Musiikki soi taustalla aina kun teen yhtään mitään. Se vaikuttaa välttämättä jotenkin. Sitä pidän vain ja ainoastaan hienona asiana. Että joku pystyy sanomaan mistä tämä tai tuo riffi on johdettu, missä biisissä oli joku rivi joka on nyt piirretty tuohon kuvaan. Se on aina hienoa, se on ihmiskunnan kollektiivisen perinnön hyödyntämistä ja juhlistamista. Toiselta nimeltään tietysti "varastamista". Mutta kuten Marko Haavistokin taannoisella Torven keikallaan totesi: "Soittorosvot valehtelee vähän, mutta usein." Lainaaminen on allegorioiden rakentamista. Se on osa tätä postmodernia aikaa, kun mikään ei tunnu kenellekään miltään, eikä mikään ole omaa. Mitä tiukemmin tekijänoikeuspuoli koittaa pitää kiinni kapitalismista, sitä syvemmälle anarkiaan se ajaa itse taiteen tekemisen.

tulevaisuuden suunnitelmia.

Viimeinkin alkaa näkyä valo tunnelin päässä. Cut To Fitin Havoc Supremen kannet ovat melkein valmiit ja melkein jo aseteltukin oikein painoa varten. Se mikä tässä vielä kaivelee, on rahan puute. Se tulee maksamaan varmasti yli 500 euroa sadalta kappaleelta, mikä taas merkitsee sitä, ettei meillä ole hetkeen varaa painattaa niitä oikeasti. Kai sitä voisi härnätä jotain oikeasti tätä työkseen tekemää firmaa, ellei ne kaikki olisi lopultakin joko rahan perään tuijottelijoita, tai käytännössä omien rahojensa rajoittamia toiminnassaan. Eli siis kun tekee itse, on kaikki langat omissa lapasissa, tietää mitä saa, ja ryssimisestä voi syyttää vain itseään. Se on turvallinen asetelma ainakin minulle itselleni. Mutta voin sanoa, että on meidän paras levy, ja vittu siisteimmät kannet mitä on! En malta odottaa, että pääsee hypistelemään sitä ja luukuttamaan sen ainakin kerran ihan täysiä läpi. On sitä saanut kyllä kuunnella, ja on välistä käynyt mielessä että voisi se olla parempikin. Mutta tuosta seuraava aste tällä hetkellä on vain bändi livenä. Tämän parempaan ei erikseen nauhoittamalla pystytä. Ja muutenkin, levyn tarkoitus on vain huijata pari baaria antamaan keikkoja, ja maksamaan bensarahat himaan. Mutta saa niissä silti olla hienot kannet.

Ensi viikolla soitetaan ensimmäinen ikärajaton keikka Lahdessa pitkään aikaan, kasisalilla, perjantaina. Nuo kasisalin keikat ovat viimeaikoina pyristelleet hirveissä yleisökadoissa, kun täysi-ikäisiä ei kiinnosta kun keikalta ei saa ostettua viinaa, ja muksut taitaa tavata kavereitaan mieluummin facebookissa, kuin keikoilla. Toivottavasti sinne nyt muutamia ihmisiä kuitenkin tulisi, kun siellä on kuitenkin Profane Omen ja Kill The Romance. Jos vaikka joku vahingossa näkisi meidätkin jossain välissä. Aikataulusta ei ole vielä mitään hajua, mutta me ollaan kolmantena siinä keskellä, viisi bändiä on kaiken kaikkiaan. Tulkaahan lähellä olevat paikalle, eiköhän me jotain erikoista sinnekin keksitä. Ainakin yhtä hatusta vedettyä keikkasettiä, kuin aina ennenkin. Silleen jo legendaarinen paikka itselle, että näin Vilin ensimmäistä kertaa Kasisalilla huutamassa Tyranuksessa. Sillä oli harmaat, maastokuvioidut sortsit, alla pitkät kalsarit ja otsassa risti väärin päin. Tiesin heti, että tuossa on muuten vähän VITUN kova jätkä.

Ensi viikolla sohlataan siis varmaan parit treenit ja keikka, sen jälkeen on taas vähän vapaata ennen kuin pitää lähteä Mikkeliin, Über Allesiin mesoamaan. Sitä odotan kovasti, viimeksikin oli Mikkelissä ihan huippu meno. Jos edellisillalle saisi vielä natsaamaan Kuopion Resistorin, niin olisin helvetin tyytyväinen. Samaan aikaan pitäisi sohlata kanadalaisen Fuck The Factsin kiertuetta, mutta kaikki jyväskylän baarit ja paikat ovat olleet melko nihkeitä asian suhteen. Jos asut lähelläkään Jyväskylää, omistat baarin tai tiedät kaverin joka omistaa jonkun keikkapaikan, ota yhteyttä. 24.3, lauantai. Se pitäisi saada nyt varattua.

Tällasen piirsin eilen koulussa, ja tämä tulee kyllä levyn kansiinkin ihan vähän muokattuna. Ajattelin jakaa sen maailman kanssa tässä, koska se on itsestäni ihan vitun makee.

"Raha ratkaiseeeee.."

Maailmanpankki varoittaa globaalin talouden uudesta romahduksesta vuosien 2008-2009 malliin. Aika hauskaa sinänsä, kun minulle ei kyllä oikeastaan ole vieläkään valjennut, että missä välissä tässä muka on oltu jotenkin kuivilla? Jos kasvua jatketaan keinotekoisesti velalla, se ei todellakaan ole oman valtion tervettä kasvua. Ei sillä että tässä vaiheessa maailman ja ihmiskunnan historiaa pitäisi katsella kasvua päin muutenkaan. Tuntuu siltä, että koko talo on ilmiliekeissä, mutta osa porukasta koittaa yhä pelastaa verhoja, joista ei ole enää mitään jäljellä. Ihmiskunnan fokus on tällä hetkellä täysin väärissä asioissa, ja kaikki poliittinen keskustelu pyörii talouden ja sen pelastamisen ympärillä, vaikka jokaisella valtiolla on vaikeuksia pitää omat kansalaisensa mielenterveydellisesti samassa veneessä. Ja miksi? Juuri siksi, että fokus on globaalin rahajärjestelmän korjailussa sen sijaan, että keskityttäisiin hoitamaan ihmisten luottamusta ja hengissä ja järjissä säilymisen perusedellytyksiä kuntoon. Toki työ on osa ihmisen hyvinvointia, mutta kaiken muun rinnalla sen osuus on marginaalinen. Ihmiskunnan ongelmat eivät johdu rahasta, vaan siitä miten iso osa rahalle maailmassa annetaan.

Kaikesta suomalaisesta politiikasta paistaa läpi joko "populismi", tai isojen poikien unelmein pelastaminen. Pääasiassa Kokoomusjohtoisesti etenevä osa, joka pyrkii turvaamaan EUn ja on valmis myymään vaikka meistä jokaisen perheineen vakuuksia vastaan (se juna meni jo, olemme kusessa kaikki. Meistä kukaan ei näe eläkettä, edes omat isovanhempani eivät selvinneet nykyiseen eläkeikään saakka. Miten voidaan olettaa, että me fyysisesti paljon paskempaan kuntoon ehdollistetut ja osin myös pakotetut voisimme elää sinne asti töissämme, jotka eivät ole läheskään niin fyysisiä ja palkitsevia, kuin ennen? Työ on joko raskasta fyysistä rasitusta, tai siinä ei ole sitä lainkaan. Joko teet koneilla tai vahdit niitä. Oikeisto siis kantaa mielestään vastuullista politiikkaa, koska se on myynyt rahasta hyvinvointiyhteiskunnan perusperiaatteet, läpinäkyvyyden ja demokratian, liittovaltion hyväksi. Ei liittovaltiokaan ole välttämättä täysin paska idea, mikäli sen valtioilla säilyisi suurempi autonomia, kuin mitä meillä nyt on tässä näennäisen väljässä unionissa.

Populismi taas muuttuu koko ajan amerikkalaisemmaksi ja amerikkalaisemmaksi. Siinä missä se ennen oli valtaa pitävän puolueen haukkumanimi niille, jotka ennen olivat kansan asialla, nyt se on sutkautusten ja keskipaskan stand upin camp-suosta ponnistavien supersankarien ase elitismiä vastaan. Tietysti heitä sitten ymmärretään oikein urakalla väärin, kun eivät ole tottuneet joko internetiin, tai sen ulkopuoliseen maailmaan, eivätkä ainakaan minkäänlaiseen vastuutehtävään, jos ei ole itsestäänselvää ettei siinä hommassa voikaan sanoa ihan mitä vitun vaan. Hui kauhea kun tuleekin yllätyksenä, ettei valtio, jonka yleinen linja on ottaa vastaan pakolaisia ja maahanmuutajia, voikaan haukkua heitä kaikkia facebookissa neekereiksi ja separeiksi. Sitten ollaan taas median ajojahdin kohteena, ja vieritetään vastuuta toisten hartioille. Se on niin saatanan helppoa. Käytät taikasanaa vastuu, ja saat yhtäkkiä sodan siitä kuka kantaa ja millaista vastuuta ja mistä. Poliitikot rakastavat tuota sanaa, ymmärtämättä oikein millään puolella sen merkitystä. Vastuu on sitä, että on ottanut vapauden toimia tietyllä tavalla, ja on valmis kantamaan sen seuraukset. Vastuu ei ole sitä, että kun on ryssitty asiat, syytetään muita vastuuttomuudesta, pohtimatta hetkeäkään sanan itsensä olemusta tai syvempää merkitystä. Riittää, että vastuu on jotain sellaista, jota minulla oletettavasti on, ja vastapuolella ei ole, koska hän on kanssani eri mieltä.

Katsoin eilen yhden A-talkin aiheesta, ja se sai taas pintaan sellaisen vitutuksen ja henkisen pahan olon, että mietin taas vakavasti napalmin keittelyä ja lasipullojen keräilyä tuolta tien poskesta. Toki joku internetin supersankari havaitsee tämän vihapuheena "politiikassa jotakin tiettyä aatesuuntaa tai puolueohjelmaa eteenpäin ajavaa tai toteuttavaa henkilöä" kohtaan, mutta ihan rauhassa. Vihani ulottuu täältä yhteiskunnan pohjamudista ja kolmen euron päiväbudjetilla sinnittelystä sinne ylös asti. En äänestä, koska en yksinkertaisesti tahdo ketään päättämään näistä asioista. Tiedän ihmisen olevan aina yhtä mätä. Jos minä pääsisin siihen asemaan, olisin aivan yhtä vitun huono, kuin kuka tahansa muukin. Ei minulla ole riittävää tietoa ja ymmärrystä päättää näistä asioista. Minulla on suuri suu ja riittävän etäällä oleva perspektiivi niiden kritisoimiseen, ja mahdollisten vaihtoehtoisten ratkaisumallien kehittämiseen. Se saa luvan riittää, toistaiseksi.

Tekojen maailma.

Ihminen on sitä mitä tekee. Hän on kaikkien tekemistensä summa, ja hänen tahtonsa on vain haalea jälki maailmankaikkeuden historiassa, joka kulkee toteuttamassa itseään "valmiissa maailmassa", kuten tavataan sanoa. Tietoisuus subjektiivisenä toimijana on samalla kaikki, ja toisaalta täysin merkityksetön. Tietoisuus itsessään ei ole merkittävä, vaan merkittävää on kaikki se, mitä se saa aikaan. Kun päätät tehdä jotain, tosissasi tahdot, ja toteutat sen, ilmaiset omaa olemassaoloasi tämän tapahtuman kautta. Teet olevaksi jotain sellaista, jota ei vielä ollut, tai jota sinä et ollut aiemmin tehnyt. Tai jota olet tehnyt useitakin kertoja, mutta päätit nyt vain jostain syystä tehdä uudelleen, koska koet sen jotenkin itseäsi määrittävänä tekijänä. Toisaalta siinä voi olla vapauden ansa: Teet jotakin vain siksi, koska koet sen olevan jotenkin itsestäänselvä, sinua määrittävä osa. Pakenet sitä täydellistä, absoluuttista vapautta, joka sinulla oman elämäsi suhteen oikeasti on. Voit jättää asioita tekemättä. Mikäli neuroottisuutesi vain antaa periksi. Olet vapaa.

Ja et kuitenkaan ole. Olet aina tilanteen ja vallitsevien olosuhteiden vanki. Jos putoat lentokoneesta, sinulla ei ole vapautta liikkua haluamaasi suuntaan tahtomallasi tavalla. Fysiikka vetää sinua kohti maata, ja putoat väistämättä sinne. Toisaalta sinulla oli vapaus olla putoamatta lentokoneesta, mutta laiminlöit sitä ja käytit vapauttasi pudota koneesta. Elämä on valintoja. Sinun elämäsi on siis mielesi jatke. Sinun mielesi taas on maailman jatke. Maailma taas on sinun subjektiivinen tulkintasi siitä samasta läjästä, jota me kaikki tuijottelemme. Se, mikä on tämä läjä, jää arvailujen varaan. Se on joku meidän tulkintojemme väliin jäävä musta aine. Se, mikä aina pakenee jonnekin näön ja kuulon ulkopuolelle. Meidän mielemme ovat ne äärettömän pienet hermosolut, joiden välinen interaktio luo jonkin suuremman kollektiivisen tietoisuuden. Aivan kuten meidän mielessämme ei osata täsmälleen määrittää kohtaa, jossa tajunta syntyy, emme pysty sanomaan, missä kohtaa meidän mielemme luovat tämän kollektiivisen tajunnan.

Tämän kollektiivisen tajunnan nimi on filosofia. Sen luomiseen on vaikuttanut jokainen yksittäinen ihmismieli, jos ei muuten niin kasvattamalla ja vaalimalla sellaista ihmismieltä, joka on ollut osaltaan luomassa ja viemässä tätä tajuntaa eteenpäin. Ihmiset toteavat usein, ettei filosofiasta ole heille mitään hyötyä. Ettei filosofiasta ole ihmisille mitään hyötyä. Toki yksittäinen aivosolu, jonka tehtävä on lähinnä ottaa vastaan silmiltä tai selkärangalta tulevaa informaatiota, voi ajatella ettei ajattelusta ja tiedostamisesta ole hänelle mitään hyötyä. Se ei silti tee tuota solua hyödyttömäksi ajattelun kannalta. Ajattelu tarvitsee noita havaintoja myös osakseen, joten tällä solulla on yhtä keskeinen osa ajattelun ja tiedostamisen kannalta, kuin kaikilla muillakin soluilla. Meidän ei ole tarpeellista kysyä filosofian oikeutusta. Ennemmin meidän tulee pohtia omaa oikeutustamme filosofian kannalta. Me olemme olemassa aivosoluina, jotka vievät tätä kollektiivista, itsetietoista tajuntaa eteenpäin, mutta meidän tehtävämme ei ole lopettaa sitä ajatusketjua. Sen tietoisuuden sammuminen tulee vasta ihmiskunnan totaalisen tuhon myötä, ja kuten voimme todeta omasta maallisesta elämästämme, sen jälkeen ei ole mitään. Kuten kaiken muunkin elämän kohdalla, tämä sammuminen on väistämätön, mutta se ei tee siitä tarpeetonta.

Nimenomaan juuri siitä syystä, että tiedämme tämän loppuvan, meidän täytyy arvostaa sitä, ottaa siitä kaikki irti ja palvella sitä hyvin. Meidän kuuluu olla viemässä sitä eteenpäin, tehdä oma tehtävämme aivosoluna, viedä filosofiaa ja ajattelua siihen suuntaan, jonka katsomme omassa subjektiivisessa tulkinnassamme oikeaksi. Ja kai vain sitä kautta voimme löytää jonkinlaisen järjellisen merkityksen omaan elämäämme. Toki myös filosofian täydellinen hylkääminen ja välinpitämättömyys sen suhteen on omalta osaltaan sen eteenpäin viemistä. Kaikki hyvä, jolla tarkoitan humanistista, utilitaristista hyvää, on aina kotiin päin. Teet tietämättäsi kuitenkin hyvää jollekin, joka tajuaa sen, ja maksaa sen takaisin, tai eteenpäin. Se on aika siisti ajatus.

Vihan olemus

Viha on asia, jota olen viimeaikoina miettinyt melko paljonkin. Olen miettinyt itseäni, menneisyyttäni, omaa suhdettani vihaan. Mitä viha oikeastaan edes on? Olenko minä vihainen? Ymmärtääkseni viha voi olla pääasiassa kahdenlaista. Tai siis näihin minä olen ajatusketjuissani päätynyt, ja joku voi jatkaa siitä mihin minun ajatukseni jää, jos ei vastaus miellytä. Ensimmäinen on sellaista vihaa, jota Peter Dolving kuvaili eräässä haastattelussa suunnilleen näin: Viha on syvä ja henkilökohtainen, tarkasti tiettyyn kohteeseen osoitettu tuomio, joka kumpuaa usein kostonomaisesta tarpeesta lunastukselle tai oman vakaumuksen pönkittämiselle. Mielestäni se kuulostaa melko fiksulta! Tällainen viha on sokeaa, vakaumuksen tai henkilökohtaisen tunteen värittämää. Se ei ehkä itse ole niinkään suora tunne, kuin kimppu erilaisia aggressiivisia tuntemuksia, joille löytyy yhteinen yläkäsite VIHA. Tämän vihan alla voivat kyteä vaikkapa katkeruus tai mustasukkaisuus, mikä tahansa tämän sävyinen ja vihaa ruokkiva tunne, joka voi ajaa ihmisen toimimaan ilman harkintaa. Vihaa ruokkivana voimana voivat toimia myös rakkaus ja intohimo, eikä ihmisen tarvitse olla jatkuvasti vihainen tunteakseen vihaa jotakin tiettyä asiaa kohtaan. Viha on ikään kuin taustalla pyörivä elokuva, jota nähdään vain silloin kuin katse on siihen suunnattu.

Tällaisella vihalla on taipumus eskaloitua väkivaltana, murhatöinä tai sotina. Tällaista vihaa ei kiinnosta ymmärtää, eikä käsittää paremmin. Se on varma omasta oikeutuksestaan, se toimii, kuten jo sanoin, vastoin harkintaa ja järkeä, impulsiivisesti ja tuhoisasti. Sen ytimessä on ihmisen kyky heijastaa omat heikkoutensa ja itseinhon piirteensä johonkin ulkoiseen asiaan tai henkilöön, ja pyrkiä tuhoamaan ne tuhoamalla jotain muuta. Tällainen viha ei tahdo tiedostaa omia syitään, eikä oppia ymmärtämään omaa itseään paremmin. Sille riittää, että se on vihaa ja sillä on edessään selkeä kohde, jonka tuhoamalla ongelmat ratkeavat.

Toisenlainen viha taas on turhautumisen äärimmäinen olomuoto. Tämä turhautuminen voi olla yhteiskunnallista, tai itseen kohdistuvaa. Se syntyy pitemmällä aika välillä, ja se on pitkäjänteisempää, koska siihen on ajauduttu hitaammin, joten sen synnyn on voinut nähdä jo vähän kauempaa, mikäli on halukas katselemaan muuallekin, kuin oman paksusuolensa sisuksiin. Tällainen turhautuminen ajaa kohti muutosta, mutta se on itselleen rehellistä. Se tiedostaa oman itsensä ja olemassaolonsa, pyrkii korjaamaan omassa itsessään syntyviä tuntemuksia ja malleja, jotta kykenee muuttamaan myös ympäristöään. Tällainen turhautuminen ajaa usein taiteilijoita, mutta lähinnä siksi että heille on annettu välineet asioiden tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Muutoin he eivät eroa tavallisesta Puukko-Arskasta ja Kirves-Masasta yhtään mitenkään. Jos Arskan opettaisi vuolemaan ja Masan veistelemään, kertoisi heille heidän nuppinsa sisällön olevan arvokas asia, heidänkin vihansa voisi kasvaa itsestään tietoiseksi ja ajaa tekemään muutosta maailmassa. Sama viha on ajanut filosofeja kyseenalaistamaan oman lihansa ja oman ajatuksensa olemassaolon, tunkeutumaan syvemmälle ihmisyyteen ja olemiseen. Turhautuminen olemassaolon helppouteen, omaan itseen ajan ja tilan hukkana olemassa olevien asioiden maailmassa.

Päädyin näihin vesiin ajatellessani omaa kirjoittamistani, ja mistä se lähti joskus lukion alkaessa. Itseasiassa muistan vieläkin ensimmäisen heräämiseni hetken. Se oli kaikkea muuta kuin vihaa. Pääsin joskus neljän jälkeen koulusta, lukion ensimmäisen vuoden talvena, ja lähdin kävelemään kotiin. Laitoin musiikkia soimaan, ikäväkseni en muista kyllä mikä levy se oli, astuin ulos ja kerkesin astua noin 15 askelta ovelta, kunnes pysähdyin ja tajusin, että täällä on muuten kaunista. Se ei siis todellakaan ole ensimmäinen kerta elämässäni, kuin noin käy, mutta ensimmäinen kerta kaupungissa, kuin niin kävi. Jatkoin matkaa kotiin, ja kirjotin siitä IRC-galleriaan. Silloin ei kukaan arvannutkaan, että Facebookia tulee olemaan olemassa. Vuoden päästä se jo oli. Ajatelkaas sitä. Absurdia. Pikkuhiljaa kirjoittamisväli tiheni, ja turhautuminen alkoi näkyä vahvempana ja merkittävämpänä osana. Eihän se mitenkään fiksua tekstiä tainnut olla. En usko.

Kasvoin teini-iän nihilismistä ulos jo ennen kuin täytin 18. Se oli jotenkin hämmentävää, koska monilla se jatkuu pitkälle kolmen kympin paremmalle puolelle. Pitää russuttaa muksuille netissä, vaikka on aikuinen ihminen. Sitä en oikein käsitä. Se on hyvin väärin suunnattua vihaa. Olen miettinyt, että nyt kun annan ihmisille tilaa olla oma itsensä ja kuuntelen kaikkia ja rauhaa ja rakkautta ja läpäläpä, olenko minä vielä vihainen? Kyllä olen. Olen vihainen sille maailmalle, joka jaksaa alistaa yksilöitä, tuhota ihmisiä ja ajaa heidän päähänsä mallit valtarakenteista, joiden muuttaminen on mahdotonta vain siksi, että "he" sanovat niin. Samaa olen saanut kuulla äitini suunnalta koko ikäni, hän on aina tiennyt mikä on mahdotonta ja mikä ei onnistu, mistä ei tule yhtään mitään ja mitä ei kannata edes yrittää. Hän on osannut sanoa näin suunnilleen kaikesta, mitä minä olen jo tehnyt. Luultavasti tulee sanomaankin kaikesta mitä tulen tekemään. Se on äidin rooli, tasapainottaa ja pitää jalat maan pinnalla. Omalla tavallaan ihan hyvä, ettei meidän perheessä ole kyllä juuri musiikkihommia tuettu, se on se kapina, joka monella muulla sitten on vaikka seinien maalaamista tai paikkojen rikkomista. Kaikki musiikki on minulle lähtökohtaisesti tietynlaisen vihan, turhautumisen, ilmausta. Siksi se on niin hienoa. Tiedän olevani tällä polulla ennen kaikkea itselleni rehellisistä ja oikeista syistä.

Kokkolasta ehjänä kotiin.

Kotona jälleen. Noin vuorokausi sitten oltiin päästy Kokkolaan, ja D-taktiks aloitteli tykitystään. Lisää keikkaa ja treeniä niin siitä tulee hyvä bändi. Oma keikka kärsi pienistä komplikaatioista edellisillan Torven keikkaa ajatellen, lisäksi myös se saattoi tehdä jotain, etten koko päivänä ollut syönyt muuta kuin yhden Snickersin ja yhden Twixin, ja kuitenkin parisen sataa kilometriä ajoinkin jo siinä matkalla. Arvatkaa mikä bändi soi ajellessa. Mennessä kehiteltiin taas loistavia matkainnovaatioita, kuten elämäntapanavigaattori. Eikö olisi loistavaa sunnuntaiaamuna keittiön lattialta kusessa ja paskassa herätessä kuulla jostain päin kaikkia taskuja tuo selkeästi artikuloiva naisen ääni: "Tee U-käännös." Sitä saattaisi tajuta, että hei, juuri näinhän minun on toimittava! Tai kun jättääkin tupakka-askin ostamatta kaupassa, taskusta kuuluu rohkaiseva "Pysy tällä tiellä!" Ihan vitun hyvä, jos multa kysytään.

Keikan sohlattuamme tehtiin nopea haastattelu paikallisen koulun radioon, se oli ihan yhtä informatiivinen ja sekava kuin kaikki muutkin haastattelut joita me ollaan annettu. Pakattiin auto yhtä nopeasti, kuin oltiin purettukin (jos mukana on vain perus romut, eli nuppi, kitarat, pellit, pedaalit, paidat ja levyt, ja ehkä mikki jos jaksan raahata sitä, niin tähän operaatioon menee sen verran aikaa kuin menee autolta lavalle kävellessä. Kun soittaa paljon keikkoja joihin tulee myöhässä, oppii hoitamaan jutut nopeasti ja kevyesti.) ja siirryttiin jatkopaikalle, joka oli autotallitreenis. Spawn From Deceitin Kaapro kertoi edeltä että paikassa on kaksi puolta: sisällä saa tupakoida, ja kun ovi pidetään kiinni, se pysyy lämpimänä. Mitäpä luulette, kuinka monta kertaa noin 20 ihmistä käy illan aikana pihalla kusella, jos ne juovat kaljaa koko illan? Vastaus: Riittävän monta, että siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa nukkua, koko talli on ihan kylmä. Ilta itsessään oli ihan helvetin mukava, sai nähdä kavereita ja keskustella kaikesta grindiin liittyvästä sellaisten ihmisten kanssa, joita asia kiinnostaa. Sai myös keskustella kaikesta ihan muusta, kuten planeettojen intergalaktisesta tapaamisesta, jonne Pluto tulee angstaamaan. "On meikäki ihan oikee planeetta!" ja kaikki muut vaan naureskelevat ja häätävät sen vittuun, eihän se vitun kivenmurikka nyt mikään planeetta ole. Saturnus leijuu siellä yli kuudenkymmenen kuun ja kahdeksan renkaan kanssa ja Jupiter vapisee steroidiraivoissa. Päädyttiin siihen, että pitää tehdä Cut To Fitin ja Nistikon kanssa teemalevy planeetoista. Siinä ei tule olemaan grindiä yhtään, funkkia ja kaikkea muuta, ja sitten piiloraitana akustinen Pluto, joka ei ole oikea planeetta.

Nukkumisesta ei tullut mitään, koitin käydä nukkumaan puoli neljän aikaan, mutta pyörin vielä puoli seitsemältä kun viimeiset malttoivat käydä ja sammuttaa valot. Sen jälkeen ei oikeastaan tapahtunut muuta, kuin ajan ja paikan taju katosi kokonaan, ja pyörimisestä tuli entistä psykedeelisempää. Kun joku laittoi valot päälle, olin pyörinyt vain ihan eri asentoon, en ollut yhtään paremmin levännyt. Lisäksi aina kun joku hiipi hiljaa kuselle, hänen piti avata metallinen liukuovi, joka kuulosti kolmen junan raahautumiselta maailmanloppua kohti jarrut pohjassa. Siinähän säikyt, köyhä ja heikko pökälepäähippi. Aamulla päästiin melkein heti lähtemään, anteeksi jos hävittiin kuin mannet ruokapöydässä, palautetaan hopeat kyllä postissa. Ajeltiin joku sata kilometriä ennen kuin löytyi ensimmäinen ruokapaikka. En ole koskaan syönyt parempaa Koti Pizzan läpyskää, mutta enpä ollut syönyt tai juonut kyllä yhtään mitään edellispäivänä. Saatiin sentään jakaa Änäritiimin antama lihapiirakka bändin kesken, kiitos siitä. Mutta muuta juotavaa siellä ei kyllä ollut, kuin viinaa. Tämä on lapset ja lapselliset sitä paljon puhuttua rokkenroll glamuuria.

Radiokanavia selatessamme keksittiin, että YLE PUHEen rinnalle pitäisi saada YLE HUUTO, jolla kaikki vieraat ja toimittajat vaan huutelevat päällekäin asiattomuuksia ja riitelevät keskenään. Siellä saa olla täysin epäkorrekti ja argumentoida yläaste-tason heitoilla. Se on idioottien kanava, älyllisesti kehittyneempien huviksi. Myös mietittiin taas yhdelle ABC:lle pysähtyessämme, että kuinkahan vitun monta sellaista olemme oikein nähneet vuoden sisällä. Ensi kerralla otan sieltä kahvipassin, ja otan jokaiselta ACBC-asemalta kahvin ja leiman passiin. Näin voin tilastoida vähän tätä ihan oikeasti. Käytiin kahvilla Hirvaskankaalla Slash Dementian Konstan ja Lassin kanssa kahvilla, ja seuraan liittyi TODELLA mystinen ja mielenkiintoinen hahmo. Aloitan hänestä ihan oman kappaleen, koska hän oli oikeasti ihan helvetin mielenkiintoinen. Näin

Kuulin takaani vain karhean äänen "mä tuun tänne istuu ku täällä on Bob Marley!" Vähän naurahdin siinä, vanhempi herrasmies kun oli. Kuittasi kommenttinsa vielä "No woman, no cry"lla. Juttu lähti luistamaan välittömästi, ja kerettiin siinä jauhaa Pink Floydista, huumeista ja musiikista ylipäätään, lähinnä kuuntelin jo ihan pelkästä mielenkiinnosta. Oli lähtenyt kuusitoista vuotiaana kotona, ja kun parikymppisenä meni armeijaan, passissa oli yli sata leimaa. En epäile. Muutamia vuosikymmeniä takaperin se oli vielä aika helppoa, kun merille tai ratin taa pääsi ja joka maasta sai passiinsa leiman. Entinen rekkamies, jolla on nykyään oma firma, nuoria auttava puhelinpalvelu. Pakko arvostaa. Koska meillä on koulutehtävä, jossa piti kysellä itsellemme tuntemattomilta ihmisiltä hyvästä elämästä. Meidän ryhmämme aiheena on Vapaus. Mulla on ollut kyllä ihan uskomaton säkä noitten vastausten kanssa. Torvessa menin ihan vaan randomilla keskustelemaan aiheesta baarin ainoiden asiakkaiden kanssa, ja toinen niistä olikin mukana Lahden Zeitgeist-hommissa ja vaihdeltiin siinä näkemyksiä puolisen tuntia kaikesta mielenkiintoisesta. Mutta tällä ABCllä vastaan tulleella oli parhaat vastaukset. Ensimmäinen kysymys oli, että jos olet ylitöissä, otatko palkan rahana vai vapaa-aikana? Hän vastasi, että koska on töissä itsellään, ottaa sen mielellään vaikka rentoutumisena, vaikka sitten töissä ollessaankin. Toinen: Mitä vapaus on? "Se on sitä, ettei kukaan voi mua panna rautoihin. Jos joku yrittää, niin ysimillisellä ohimoon." ja silmän isku. Viimeinen kysymys: Koetko olevasi vapaa? "Mä oon ollu 59 vuotta vapaa." Sitten tuli Eetu hakemaan että jos et tule kyytiin niin jäät tänne. Pakko oli sitten lähteä ja jumittaa autossa loppumatka kotiin. Radio Jyväskylän joku ohjelma auttoi, se oli tosi hyvä. Nimeään hoki koko ajan, mutta silti en muista sitä. Nyt kuitenkin pääsin tänne nollaamaan, ja voisin miettiä jotain ruokahommia. Oli kivaa.

Now I'm whole.

Tulin juuri Torvesta kotiin. Keikka oli yksi parhaista kokemuksista mun elämässä, se oli taas täydellisen olemassa olon hetki, jolloin ei ole mitään muuta kuin flow. En muista siitä mitään, pitkästä aikaa ystävät olivat paitsi paikalla, myös humalassa. Tuli ehjä olo rikkinäiseen päähän noin kahdeksikymmeneksi minuutiksi, kiitos. Nyt menen nukkumaan, juhlistan tätä jättämällä ensimmäistä kertaa aikoihin keikan jälkeisen suihkun väliin, koska huomenna on Kokkola, ja olen liian rikki. Hyvää yötä.

Knucklebone Blues

As her eyes rolled back and my fist raised back up to it's oh so natural striking position, I started to realized what I had done. What had begun as mutually agreed act of our own fetishes on my kitchen floor had been destroyed by my complete dominance over her. She was practically pulp by then. She was young, probably a wounded teen from a broken family, dad drove cab so he was never around until one night he came home drunk and beat her mother beyond recognition. You know, the usual, old and worn out story. She grew to understand love is nothing but pain. If you give love a chance and enough time, eventually it will backfire with serious consequences. She grew to understand that every moment carries a threat of violence in it. The easiest way to get away is to embrace it. As I thought all these thoughts she was bleeding my purple rag-carpets all black. So much blood.
It's surprising how much a woman's face can bleed when you pound it with only your fists. But in a way, it's her own decision. We're not connected in any way. This is just a way of letting all the steam out. And for her, a way to feel loved, I guess. I can't possibly think of any other reason a girl would volunteerly enter someone's house to get beaten up repeatedly. Suddenly I feel embarrassed.
Why am I doing this?
Why am I DOING THIS?
What do I get out of it?
Shot-term pleasure, perhaps, but in the long run it could only do damage. I raised my fist, with an intention of stopping this train of thought and crashing it into her face. But I just couldn't. I felt guilty. I felt pity. I felt actual love. I rolled off of her, to her side and laid there for a whole minute, listening to her shott, sharp breaths. She was sobbing, she was broken. Her beautiful young face was nothing but blue, bruised flesh and broken cheek-bones. Sobs grew into cries. I looked at her and hugged her uneasily. I had never been kind to anyone. I mean really, honestly kind. I've pretended a lot of times. But I can't remember many occasions where I would have acted out of actual, pure kindness. She was so small. So fragile. She was trembling in my arms. She was electricity.
She was incredibly loud sounds choked by silence. It felt so... Invigorating.
It was like I have imagined dying would be. It was release.
"Don't be scared..." I whispered to her ear through the mess that was her hair. I realize I sounded insecure and scared myself. I was shaking too. Just like her. She calmed down eventually, but it was not easy. I held her tighter and cried. I fell asleep.
As I woke up she was still there. Trying to breather through her swollen nostrils. I stood up and went to the fridge. Milk, OJ, some tomatoes and butter. I drank some milk and went to take a leak. I left the bathroom and saw the girl starting to wake up, little by little.
"Don't be scared..." I muttered again. I went to my bedroom and turned the guitar amplifier on. The valves took their time to warm up. Soon they begun their soothing, warm, fuzzy humming. I took mu guitar from the bed and turned the amp from STANDBY to ON. I let my fingers do what they can. The first blue notes filled the air. They followed eachother smoothly. It was somewhat devastating experience. Some moments ago these hands were destroying.
Now they were creating. But they were creating out of their own need to create. I had nothing to do with it. It made me kinda sad. Destroying that girl was entirely my decision. My work of art. This was not. This was purely therapy for the aching fingers. I was completely drowned by the sounds. They were choking me. My guilt was swimming into my brain. These blue notes were healing, but they were also honest. They brought back all the pain, they truly let me have it all. Guilt and blame with the works, please.
I felt tears flow down my cheeks and into my beard. I can't remember the last time I cried before this day.
"That's beautiful.." the girl had snuck up on me. Speaking was painfull and hard, but she had made the effort of expressing her feelings about the music. It felt strange.
"I guess..." I muttered to my beard, I turned the amp off and looket at the doorsill where she was standing. She was struggling to stay calm, but she was not afraid. more like cautious.
"..After all, it's your music." I finished my somewhat confusing sentence. Interest lit her eyes.
"whaddya mean?" she asked.
"Well... I didn't have that much to do with it. It was more like my fingers, trying to apologize for everything.. Every note was a mistake.. unintended."
"What the fuck are you talking about?" She clearly did not get it.
"Nah, it's just some existential voodoo mambo-jambo, nevermind..."
Now that I looked at her as a person instead of object of... passion, I realized she was kinda pretty. In that fragile, clumsy way. She did not look like a whore, that's for sure. She was not like all the others. She had a long, dark hair that fell down her shoulders like river. It was a bit messy, for you-know-what that had been going on a bit earlier. Her eyes would have been pure fire if I would not have beaten them to just dim embers that had to fight to maintain any warmth at all. Knowing it was me who did all this made me feel uneasy.
I turned my back at her and fingered restlessly the frets of my guitar. The blues comes so naturally in times like these.
"Listen... I'm not angry or anything... No regrets, right?" She said. Her voice was soft, insecure, broken. She sounded a bit scared again. As if she thought I was going to jump at her and beat her with my guitar. I know. My own fault. I was speechless. She left the doorsill and I played some more. The music carried me away. This has been one strange fucking night. The slam of the closing door woke me up from my unwritten songs. She's gone? Just like that? Well, can you really blame her?
I unplugged my guitar and dragged my feet to the hallway. For some good minutes I could do nothing but stare at the closed, heavy wooden door of my apartment. Another door shut. She's never coming back. Now I have to confront the complete silence. It surrounds me, it attacks me. It is violent. It is malevolent. She's the only girl I ever even felt sorry for. Suddenly I hear the same blue notes again. Life goes on. I am the spider, this is my web. I play these notes, and eventually, after all the flies, it will attract someone like me. And she'll come. And she'll complete me. Until then.... I just wait.

Ikuisesti heidän armoillaan

Tämä tehtävä liittyy Yle Areenasta löytyvään dokumenttiin, joka on katsottavissa kai rajoitetun ajan.

Katsomamme dokumenttielokuva Ikuisesti Sinun herätti hyvinkin paljon ja monenlaisia ajatuksia. Ensimmäisenä esitetty kohtaus vastaanottokodista näytti toisaalta kuvaa välittävästä ja lämpimästä ilmapiirsitä, jossa aikuiset ovat etenkin pienten lasten tukena ja turvana, mutta perään väläytettiin ikään kuin vastapainona kuvaa tilasta, jossa näkyi kaikkien valvontakameroiden kuvat televisioruudulla. Se toi hyvin vahvasti mieleeni Jeremy Benthamin mallin Panopticonista, laitoksesta tai yhteisöstä jossa ihmisiä voidaan valvoa ilman että he ovat siitä välttämättä tietoisia.

Tämä on varmasti omiaan luomaan hämmennystään ja epäluottamustaan lasten ja työntekijöiden välille. Voi olla että lapset joiden luottamus on rikottu lukuisia kertoja kaipaisivat työtapoihin ja menetelmiin tiettyä läpinäkyvyyttä, jotta luottamuksen rakentaminen voisi olla mahdollista. Yksi nuori uhosi myös kovaan ääneen sitä, etteivät aikuiset voi ymmärtää hänen tunteitaan koska voivat lähteä vastaanottokodista. Siinä hän oli mielestäni oikeassa, jos turhautuminen ja viha johtuu nimenomaan siitä, he eivät ole aikuisten kanssa samalla viivalla. Mikäli hän taas purkaa muuta turhautumistaan sitä kautta, sen käsittelyyn voisi löytyä monenkinlaisia eri keinoja.

Siltikin etenkin se lämpö, jota työntekijät osoittivat pienille lapsille vaikutti aidolta välittämiseltä. Vahingollista voi tietenkin olla työntekijöiden vaihtuvuus, ja heidän persoonalliset eronsa eri lasten kanssa. Jos jotkut tulevat toimeen paremmin eri lasten kanssa, tämän henkilön jatkuva menettäminen työvuoron päättyessä voi olla vahingollista terveiden ihmissuhteiden kehittämistä ajatellen.

Itseäni hämmensi kohta, jossa hoitaja oli laittamassa ovea kiinni, kun pieni lapsi olisi tahtonut nukkua ovi auki. En usko että sen ikäinen lähtee ihan kapinamielessään karkailemaan kesken yön, ja pimeän pelko voi olla tuossa iässä hyvinkin vahva, joten eikö vain olisi ollut helpompi antaa oven olla auki?

Myöhemmin esitelty Miko oli itselleni ehkä mielenkiintoisin hahmo dokumentissa. Asperger oli lähes tulkoon tatuoitu pojan otsaan, ja oli todella hämmentävää katsella miten asialle ei käytännössä voitu tehdä yhtään mitään, koska asiat eivät olleet riittävän huonosti.

Suomen systeemi kärsii hyvin syvää asennevammaa ongelmia ja auttamista kohtaan. Täällä et pääse terapiaan, ennen kuin olet pehmentänyt ensin päätäsi parin kuukauden pillerinkuurilla, sosiaaliturvaa ei tipu jos tahdot pysytellä pinnalla vaikkapa opiskelujen aikana, ja sitten saadaan kaivella pulloja roskiksista ja miettiä että mitähän tänään söisi. Nämä tavallisesti aikuisten ongelmat nyt vielä menevät, mutta jos ei oikeasti voida laittaa lasta terapiaan, kun hänellä ei mene riittävän huonosti, niin jotain alkaa olla kyllä TODELLA pahasti vialla.

Ruudussa pyörinyt turhauttava sosiaalityöntekijä oli todellakin malliesimerkki siitä, miten tuo systeemi toimii. Kasvotusten ei ole pokkaa antaa kieltäviä vastauksia, vaan asennoituminen on turhaa toivoa herättävää ja valheellista, virkailija kiertelee itseensä ja edustamaansa instituutioon kohdistuvaa aiheellista kritiikkia parhaansa mukaan. Parhaassa tapauksessa päätökset tekee joku täysin muu ihminen, joka vain lukee kyseisen naisen kirjoittaman, ranskalaisia viivoja sisältävän raportin, ja tekee päätöksen, joka toimitetaan kirjallisena. Valitus on toki mahdollista, mutta en tiedä kyllä tähän mennessä ketään, jolle olisi vastattu sosiaalivirastossa puhelimeen sen aukiolo aikanakaan.

Kaikkea tätä oli turhauttava katsella vierestä, koska tiedän että se on arkipäivää, ja dokumentinkin poika olisi todellakin tarvinnut terapiaa. Toki jonkinlaisia vihanhallintakeinoja on mahdollista opettaa kotonakin, mutta tiedän ettei kaikilla vanhemmilla ole aikaa, valmiuksia tai kiinnostusta lähteä sille tielle. Esimerkiksi luovuuden herättämällä musiikin tai kuvataiteen kautta hänellä olisi täysi mahdollisuus saada kaikenlaiset turhautumansa ilmaistua ehkä jopa kauniissa tai ainakin helpommin käsiteltävässä muodossa.

Myös vanhempien turhautumista oli vaikea seurata vierestä. Koska kasvoton byrokratia on päättänyt, kuinka ja missä he saavat omia lapsiaan tavata ja viettää heidän kanssaan aikaa, heidän täytyi yrittää selittää omille lapsilleen miksi he taas vievät heidät pois. Varmasti joissain tapauksissa vanhemmat ovat niin saamattomia ja typeriä, että pilaavat mahdollisuutensa luoda hyviä, ehjiä kokemuksia lastensa muistoihin, mutta sen ei pitäisi vaikuttaa yleiseen käytäntöön, eli siihen miten kaikkia muita vanhempia vastaavissa tilanteissa kohdellaan. Suomalaisen yhteiskunnan yleinen käytäntö on se, että jos sinulla ei mene huonommin, kuin tämän hetken huonoimmalla, et ole ollenkaan heikossa tilanteessa. Tai jos oletkin, se on vähän voivoi.

Omassa lapsuudessani Pertunmaalla oli yksi sijaiskoti, josta oli oppilaita myös meidän koulussamme. En voi sanoa, ettäkö he olisivat päässeet pienellä kunnalla helpolla. Heitä kiusattiin, etenkin kun lähes kaikki tiesivät miksi heidät oli otettu huostaan. Alkoholisti vanhemmat olivat toki tuttuja suurimmalle osalle, joten siitä oli helppo tehdä sellaistakin pilkkaa, joka kohdistui enemmän omaan vihaan vanhempiaan kohtaan, mutta eiväthän lapset sitä ymmärrä.

Sijaisvanhemman rooli on varmasti myös hankala, etenkin mikäli heillä on omia biologisia lapsia. Voi olla, että siitä aiheutuu pahojakin konflikteja kun lapsi alkaa miettiä omaa suhdettaan sijaisperheeseensä suhteessa omaan perheeseensä. Dokumentissä esiintyneen Inkan tapauksessa itse kotiutuminen oli sujunut erittäin hyvin, ja ongelmat aiheutuivat enimmäkseen biologisen isän itsepintaisen kuvioissa pysymisen vuoksi.

Ymmärrän omasta kokemuksesta, miten hankalaa isä-lapsi-suhteen rakentaminen on, ja miten paljon se voi sisältää pettymyksiä. Hänen tilanteessaan kyseessä on varmasti ollut myös juurettomuuden tunne. Hänellä oli aito halu kuulua siihen perheeseen, jossa hän elää, olla sen täysipainoinen jäsen. Tytön isä ei ymmärtänyt, että se asia joka heitä väliaikaisesti lähensi, oli juuri lupaus irti päästämisestä. Kun tähänkin lupaukseen sai pettyä, se veti heitä varmasti entistä kauemmas toisistaan. Toki on varmasti vaikeaa kuulla ainoalta lapseltaan, ettei tämä tahdo olla osa sinun sukuasi. En voi kuvitellakaan sellaista tilannetta, enkä myöskään mitä mielessä liikkuu sellaisella hetkellä. Ilmeisesti kuitenkin herää vahva halu pitää sukunsa rippeistä kiinni. Epäilen, että mikäli isä olisi nähnyt dokumentin kohdan, jossa hänen tyttärensä jopa harkitsi vierailua sen tulevan lupauksen vuoksi, vastaus olisi voinut olla erilainen.

Kaikenkaikkiaan dokumentti oli mielenkiintoinen, olen kiitollinen siitä että se esitettiin, koska muuten koko juttu olisi voinut mennä täysin ohi. Surulliseksi tuossa sai vain se, että suuresta osasta näistä lapsista tulee joustamattoman ja huonosti toimivan systeemin, sekä vaihtuvien ja etäisten aikuisten takia uusia vahingoittuneita aikuisia, jotka saavat uusia vahingoittuneita lapsia, joista kaikki eivät varmasti opi käsittelemään omia kokemuksiaan yhtä hyvin kuin toiset. Jos apu olisi saatavilla silloin, kun sitä todellisuudessa tarvitaan, saataisiin katkaistua mielenterveysongelmien, syrjäytymisten ja toivottomuuden ketju hyvinkin nopeasti. Tällaisessa tilanteessa yksittäiset ihmiset eivät voi tehdä juuri muuta kuin täytellä kaavakkeita, ja odottaa muiden tekemiä päätöksiä omasta elämästään.