Kaikenlaista.

Tähän kylään on mun poissaollessa tullut noin 200 uutta STREET WEAR shoppia, joita pitää sellaiset köllätyt tribaalitatskaäijät, jotka murahtelee jotain epämääräistä ja natustelee protskupirtelöitä, kun eivät myy mitään. Vähän ihmeellistä ja ihan vähän huvittavaa, mutta olen riittävän viisas pysyäkseni vähintään 20 metrin päässä tuollaisista jätkistä. Minulla ei ole niille mitään asiaa, eikä niillä ole mitään minua kiinnostavaa asiaa. Kuten näkyy, kävin siis pitkästä aikaa kaupungilla, mikä oli huisin jännää. En tunnistanut aluksi ketään niistä tutuista, joita näin, ja yritin käydä vaihtarissa katsomassa, josko siellä olisi vinyyleitä meikälle, mutta se oli kiinni. Menin sitten Anttilaan, ostin Jack Whiten uuden levyn, tuon Asan Use Your Illusionin ja Creamin Wheels of Firen. Asa olisi tänään Torvessakin, käskin Tomppaa laittamaan viestiä, jos sillä on bändi. Jos sillä on bändi, niin kiinnostaa, jos siellä soitellaan vaan taustalevyjä, niin se on melkein sama istua kotona. Toisaalta näin viimeyönä kyllä unta, jossa Asa piti Lahden torilla pientä kojua, josta se antoi vihanneksia, ja sanoin, että yks kurpitsa ja toi Foetida, mitä maksaa, johon Asa vastasi "siitä sit rouskii vaa." Tämä oli minulle lievä mysteeri, mutta ilmeisesti sain ne ilmaiseksi, perunat olivat loppuneet kuulema jo aamupäivästä. Viereisellä kukkakaupan kojulla joku kysyi myyjältä, että saako näitä kukkia ostaa muutkin, kuin rikollisjärjestöjen jäsenet, ja mietin herätessä että nyt oli kyllä hämmentävän osuvaa kamaa. Lisäksi pääsin ylös ennen kahtatoista, eikä tarvinnut tehdä muuta, kuin mennä viideltä nukkumaan! Aika mystistä. Näköjään se auttaa, kun vetää sitä rytmiä pari tuntia taaksepäin.

Tuossa äsken joku taas hehkutti uutta vuotta. Sanoin, ettei tuollaisia sillä tavalla tajua, kun ei kiinnosta, eikä sillä ole itselle väliä. Oma vuosi vaihtuu kuitenkin aina vasta huhtikuussa, joten miksi joku yhteisestä päätöksestä sovittu kiinnostaisi? Tajusin, että kun minulla ei ole neljään vuoteen nyt ainakaan ollut telkkaria, ei kaipaa mitään tuollaista paskaa. Ahdistaako jouluhössötys? Heitä telkkari ikkunasta, ja helpottaa heti. Ei ahdista, kun joku ei ole kokoajan kertomassa, mitä sinun kuuluisi haluta. Sama jokaisen juhlan kanssa. Niihin voi suhtautua levollisin mielin, omilla ehdoillaan ja omassa rauhassaan, kun kukaan muu ei kasaa niille mitään odotuksia. Uusia Cut To Fit-biisejä kirjoittaessa huomasin, että alan puhua paljon "niistä". Keitä "Ne" ovat? Ne ovat juuri niitä tahoja, mistä puhun nyt, näkymättömät ja todellisuudessa myös olemattomat oletukset siitä, mitä muut odottavat meidän olevan. Se "yleinen mielipide", jota ei oikeasti ole olemassa. Se mainostajien, ja ylempänä tuottajien luoma ajatus tarpeesta, joka pitää täyttää. Ei pelkästään kulutuksen muodossa, vaan ihan kaikessa. Meillä jokaisella on joku reikä, joka meidän pitää täyttää, henkilökohtaisella ja yhteiskunnallisella tasolla. Sinussa olevaa tyhjiötä täytetään kuluttamalla asioita ja palveluita, yhteiskunnassa olevaa reikää paikataan tuottamalla asioita ja palveluita, ja vain se, että joku tuottaa kaikkea tuota romua, luo jo tarpeen sille että se pitää saada myytyä jollekin, eli tarvitaan joku reikä jokaiseen. Meneekö liian eskaritason yhteiskuntafilosofiaksi? Hyvä, tämä on helppo ja naivi selitys, koska pohjimmiltaan se on juuri niin helppo ja naivi asia. Ainoa ihminen, joka tässä yhteiskunnasta ajattelee todellisuudessa juuri sinusta pahaa, olet sinä itse. "Ne" saavat sinut vihaamaan itseäsi, tai ainakin ahdistumaan riittämättömyydestäsi, vaikka sinä hyvin pitkälti olet kaikki niistä.

Tästä syystä koen olevani huomattavan paljon levollisempi ymmärtäessäni, että "ne" joiden kuvittelen olevan minua vastassa, ovat päässäni. Se tarkoittaa, että saan toki taistella niitä vastaan, enkä koskaan voita, mutta se tarkoittaa myös sitä, että maailmaa kohtaan minulla ei ole mitään katkeruutta. Kirjoittaessani olen yllättynyt siitä, miten vähän kukaan jaksaa heittää paskaa niskaan, vaikka kaikki tämä on täysin subjektiivista yhden ihmisen aivo-oksentelua ja  sellaisesta tavallisesti saa vähintään miljoona facepalmia ja mitälie muuta vitun hauskaa internet-palkintoa. En sitten tiedä mistä se johtuu, eikä minua oikeastaan kiinnostakaan. Muuten olisin lopettanut ajat sitten. Välillä pitää vaan heijastella asian tätäkin puolta, koska muuten siitä tulee itsestäänselvyys joka vaan toistaa omaa itseään eikä johda mihinkään. Tämä on minulle kuitenkin väline ja tapa hahmottaa maailmaa, sulattaa ja pureksia nähdyt, koetut, luetut ja opitut asiat osaksi minuutta, suodattamatta suurinta osaa kaikesta pois. Kyllä minä tiedän, että esimerkiksi seksi on minulle tietynlainen tabu, mutta niin se on oikeastikin. Se ei ole niitä asioita, joita haluan jakaa juuri kenenkään kanssa, ja kun se käytännössäkin on lähinnä satunnaista itsetyydytystä, en näe sen oikeastaan kuuluvan sitäkään kautta kenellekään muulle. Sitä paitsi maailmassa on meikästä miljoonia mielenkiintoisempia asioita, kuin satunnainen runkkailu.

Menen uneen.

Mikähän vittu siinä on, että kun tulet tällä tavalla vanhaksi ja vammaiseksi, jo pelkkä istuminen riittää puuduttamaan jalat? Tuntuu, että heti jos pidät jalkaa tai kättä koukussa, verenkierto kyseiseen raajaan lakkaa ja se puutuu ja tuntuu ärsyttävältä. Tietysti unohdat istuvasi jalkasi päällä, kun se ei tunne mitään, sitten nouset ylös ja astut puutuneelle jalalle, joka ei osaa ottaa yhtään painoa vastaan ja taitat nilkkasi. Sama jos makaat vähän aikaa lattialla, veri ei kierrä enää missään. Eikä se ainakaan sydämen vajaatoiminnasta ole kiinni, tämä sydän on vahvistettu satunnaisilla, mutta tasaisesti ilmenevillä paniikkikohtauksilla ja kevyellä ja harvemmalla fyysisellä kuntoilulla ja luissa ja ytimissä tuntuvilla särökitaravalleilla. Lääkärit sanoo aina, että tällä sydämellä menee hyvä kestävyysjuoksija hukkaan, mihin sanon, että ei se mihinkään mene, kyllä tämä pumppu ihan hyödyllisessä käytössä on näinkin.

Pitäisi taas nukkua. Jos tahtoo herätä ennen kello kolmea. Onhan se jo taas varttia vaille kuusi. Mutta jos vielä kuuntelisi Marvin Gayen What's Going Onin, Skip Jamesin Crow Janen ja pari satunnaista blues-biisiä vielä ennen kuin ryömii tuonne kissojen ja kitaroiden väliin makaamaan jossain F-kirjaimen muotoisessa asennossa. Taas yksi eskalaatiolauantai onnistuneesti takana, ja talvi pitää pahimmat sekoilijat sisätiloissa, mutta kyllä tuolla silti kuului olevan poliisiautoille tarvetta, ja Vilikin sanoi, että tämä ilta tuntuu kutsuvan häntä jonkinlaiseen tempaukseen. Eikä se kaveri puhu raamatullisista ylöstempauksista, vaan hardcore-luokan sekoilusta, jossa soitellaan Van Halenin sooloja vessan lattialla ilmakitaralla ja rikotaan eteisen ikkunalaseja.

Juuri nyt tämä maailma on taas sen verta siisti paikka, etten oikein keksi syitä mennä nukkumaan. Paitsi sen, etten tahdo herätä kolmelta. Kaippa se on sitten vain riitettävä, ja on alistuttava sille. Ihan kohta. Noista aiemmin mainitsemistani blues-biiseistä, satunnaisen surffailun seurauksena osuin tähän Lightnin' Hopkinsin suhteellisen tylyyn versioon Bring Me My Shotgunista, olen nyt kuunnellut tämän varmaan parisen kymmentä kertaa viimeyön jälkeen. Tässä on sellaista hypnoottista jumittamista ja synkkyyttä, jota ei bluesissakaan ihan aina tapaa. Tai sehän bluesissakin oikeastaan hienointa onkin, että kaikki soittelevat samoja biisejä omalla tavallaan. Se on mielestäni myös grindcoren pointti, ja yksi niistä asioista, jotka tekevät siitä bluesin jatketta minulle: kaikki ne riffithän on samoja ja pöllittyjä ja kierrätettyjä, kyse onkin siitä, kuka ne soittaa ja miten. Ja mitä niillä tehdään. Ja nyt menen miettimään tätä taas tuonne sänkyyni, ennen kuin olen tässä vielä aamu yhdeksältä.

Veljekset ku kivekset.

Seuraava vaatii pientä pohjustusta. Eetu, eli tuo pitkänhuiskea, nuorempi ja nätimpi veljeni, heittää ehkä yhden hyvän vitsin vuodessa. Yhden niin hyvän vitsin, että kaikki putoaa ja nauraa maassa. Tänä iltana, juuri ennen vuoden loppua, meillä oli kunnia todistaa vuoden 2012 parasta vitsiä! Kuka voisi myöskään unohtaa aikaisempien vuosien klassikoita (mm. "Vitun parrakas nainen!", 2010), mutta tämä oli lyyrisessä neroudessaan jotain niin hienoa, että se tuhosi kaikki aikaisempien vuosien vitsit ihan sata-nolla. Oltiin Vilin ja Eetun kanssa Public Cornerin tiskillä, ja kun Eetu maksoi meille kaljat ja kahvit, Vili sanoi että Eetu taitaa olla ainoa meistä kolmesta, josta tulee jotain suurta. Tällä nimenomaisella hetkellä Eetu kääntyi pankkikortti yhä kädessään katsomaan meitä ja sanoi seuraavat sanat:

"Älkää pelätkö, kyllä teijjänki nimet näkyy mun Wikipedia-sivulla."

Se oli niin hauskaa, että meinasi läikkyä kahvit pitkin poikin. Nyt äsken se paskapää tuli kotiin ja syötti meikälle thaikkukanan jämät, sitten se meinasi alkaa tapella. Sillä on sellainen omasta mielestään kuuluisa kuristusote, Choke of Death, joka hioutui Haltonin tehtaalla töissä ollessa täydellisyyteensä ilmastointilaitteiden kasaustöissä. Siitä ei ole selvinnyt melkein kukaan. Siis ei siihen kukaan ole kuollut, ei sillä ole keltään mennyt tajukaan, mutta se nyt jaksaa leuhkia sillä. No, se alkoi huiskia ympäriinsä ja koitti ottaa meikästä kuristusotetta, jolloin nappasin sen ensin lukkoon ja heitin ympäri lattialle. Ei suostunut lopettamaan, ja punotti kovasti, nauroi ja koitti vääntää siinä pitkän aikaa. Minä en tykkää tapella, olen tuota fyysisesti pienempi ja heikompi, mutta olen tapellut enemmän. Oli se silti melko ylläri, että edes pystyn myllyttämään sen vielä, se kun on ottanut kasvupyrähdyksiä ja meikä ei. Kysyin, kuten aina muksunakin, että oliko tämä tässä vai pitääkö hapettaa. Tein samalla selväksi, että en tahdo hapettaa, että lopetetaan vaan heti kun sulle passaa, ei tämä tästä enää mihinkään muutu vaikka kuinka väännät, kun happi on jo loppunut lihaksista ja väännät pelkillä maitohapoilla, niin kuin minäkin. Vähän se vielä pyöri, ja sanoin että nyt päästän irti, ja jos vielä käyt päälle niin lyön naamaan. Ei käynyt, mikä oli mukava ylläri, koska olin ihan paskana. En olisi pärjännyt sille enää yhtään. Tällainen veljellinen bondaus hetki sitten, nyt on viimeinen tunti vaan jauhettu siitä, miten vitun siisti suku meillä on. 

Vili kertoi myös baarissa, että olin viime vuonna kuulema luvannut antaa Eetulle persettä, jos se ei ole kolmekymppiseksi mennessä saanut naista. En muista tätä, ja mietin että kuinka sekaisin olen oikein ollut. Mutta ei kai siinä sitten, näillä on mentävä. Parempi alkaa parittaa tuota veljeä sitten vissiin. Muuten alkaa olla oma nahka kyseessä.

Hei huomenta Suomi, hyvin pyyhkii.

Tähän meikän unirytmiin on nyt kyllä tultava joku vitun järki, ennen sitä pomppi ylös aina kahdeltatoista, kun valvoi kuuteen, nyt tuntuu että herää järjestään kahden aikaan, ja tänään kolmelta, mikä nyt on taas pohjanoteeraus. Ärsyttävää paskaa, vaikka toisaalta näissä on aina mielenkiintoista se, että aika kulkee oikeasti hitaammin, ja tuntuu siltä kuin olisit saanut enemmän aikaan, vaikka oikeasti teet vähemmän. Silti tavallaan hyväksyt kohtalosi ja annat sen mennä vaan ohi sellaisena kuin se on, ikään kuin kuoleman edellä alkaisi kelata, että olihan tämä ihan hyvä elämä, vaikka en tehnyt mitään mitä meinasin tehdä. Ehkä se on juuri tuo ajatus, joka lamauttaa nuoret himaansa, ja sitten yhtäkkiä sitä vaan on kulunut kuukausia ilman, että on tehty juuri mitään. Serotoniinitasot on alhaalla. Meikästä on hauskaa, miten monet tulevat puhumaan siitä, että käyttävät huumeita nostaakseen serotoniinitasoaan, ihan kuin se olisi jotain sellaista, kuten energiatpeleissä, että sun pitää ottaa juuri tämä, että serotoniinitaso nousee ja jaksaa taas sekoilla ja masentua. Siinäpä sitten alan selittää, että riittää kun kuule syöt  hyvin ja monipuolisesti (kalaa ja kasviksia kans.) ja käyt ulkona ja vietät aikaa kavereitten kanssa ja käyt vaikka moikkaamassa hoitoheppaas, ne kaikki nostaa serotoniinitasoa tehokkaammin, kuin joku vitun jointin polttelu tai marjojen syönti.

Käytiin eilen treenaamassa Cut To Fitiä, ja oli niin siistiä, että meinasi mennä taju. Joka biisin välissä. Ei tässä maailmassa vaan ole mitään niin siistiä kuin huutaminen, paitsi kitara ja rummut, jotka soivat täysillä siinä alla. Vilillä oli hihassa sellainen ässä, että sillä vedellään royal flusheja ihan järjestään, ei vittu mikä riffi sieltä tuli. Sellainen, että kun sen kuulee, galaksit räjähtää ja Keinone laskeutuu rankaisemaan kaikkia. Muutenkin kaikilla tuli varmasti taas se fiilis, että kyllähän tämä on juuri se, mitä meistä jokainen tahtoo elämällään tehdä. Nyt on viisi uutta biisiä ja tuo riffi, jolle ei tehdä mitään. Se on niin helvetin raskas, että voi soittaa vaan sitä viis minuuttia, eikä se vituta ketään! Se on maailman paras riffi. Nyt pitäisi vielä saada Eetulta nuo biisit videolla niin voin sovitella sanat niihin rauhassa ja sitten taas jossain seuraavissa treeneissä se onkin vaan huutamista ilman "mitäs sit?"-efektiä.

Eetu tuli puhumaan unista ja muistan nähneeni viimeyönä unta, jossa ajelin autoa ympäriinsä, mietinn siinä että unissa on tavallisesti tiettyjä elementtejä, jotka toistuvat.  Nyt en muista tuosta kuitenkaan kauheasti muuta, vaikka se tuntui taas silloin ekaa kertaa herätessä niin selvältä. Jotenkin olen opettanut itseni heräilemään kesken REMin juuri siksi, että saisin paremman hajun noihin uniin. Ainoa ongelma on se, että jos ei ole pakko nousta ylös, vaipuu aika äkkiä takaisin uneen ja unohtaa kaiken taas. Mutta on näitä huomattavan paljon helpompi palauttaa mieleen, kun on käynyt ainakin kerran tietoisuuden rajoilla kelaamassa ne läpi. Nyt muistan, että unen lopussa olin kävelemässä kesällä jotain rantatietä ja joku meidän luokkalainen tyttö kahlasi vedessä ja pysähdyin juttelemaan sen kanssa jostain. Sitten taisin herätä naapurin koirien ulvontaan. Vitun ärsyttäviä ötököitä.

"The blues got you!

Katsoin Nosferatun alusta loppuun ensimmäistä kertaa koskaan, mikä oli näin jälkiviisauden suojista lauottuna virhe, koska siitä heräsi aivan helvetin terävä ja tarkka visio siitä, että aion tehdä siihen oma ääniraita. Ärsyttävää tämä on siksi, että vaikka suurin osa mykkäleffojen musiikista on kuitenkin samojen teemojen toistoa, puolentoista tunnin elokuvassa on melko paljon tekemistä, minulla ei ole välineitä siihen, ja tiedän että tämä minun nuppini ei anna liekaa ennen kuin se on tehty. Päätin siirtää sen kuitenkin pinon alimmaiseksi, osastoon "sitten, kun minulla on piano." Sen verran voin antaa itselleni periksi. Joskus elämäni aikana, tällä henkisellä bucket listilläni, on nyt merkintä: "tee Nosferatuun soundtrack."

Tänään on muuten ollut melko blues-pitoinen päivä, alkoi ärsyttää kun ei löydy Skip Jamesia vinyylillä ja päätin huomenna lähteä vaihtariin katsomaan, josko viimeisillä kolikoillani voisin ehkä löytää jonkun kokoelman niitä perus Killing Flooreja ja Crow Janeja. Jos ei löydy, käyn ostamassa pari plektraa ja jotain syötävää. Life is peachy. Tuossa sattui John Lee Hookerin levyjä pyöritellessä yhden takakannesta silmiin Leadbellyn sitaatti, jossa mies totesi, ettei yksikään valkoinen ihminen ole koskaan ollut bluesin vallassa, kun heillä on asiat niin hyvin. Hän eritteli, että kun et saa unta öisin, et voi syödä tai nukua, "the blues got you!" tai kun kaikki läheiset ovat ympärilläsi, etkä osaa sanoa heille mitään, "the blues got you!" Näistä tuli välittömästi sellainen fiilis, että ehkä tuohon aikaan, kehityksen suunnan ollessa vielä väistämättä ylöspäin, yhdelläkään valkoisella ihmisellä ei ollut syytä masentua ja tulla bluesin riivaamaksi, mutta tänä päivänä, jostain säälittävän vinksahtaneesta sattuman oikusta, tilanne on kääntynyt päälaelleen. Mustat laulavat siitä, mitä kaikkea heillä on, miten on isoja autoja ja kultaketjuja ja naisia ja tykkejä ja huumeita, ja valkoiset miehet huutavat laman alle jyräytynyttä elämäänsä, puutettaan ja nääntymystään. Mr. Leadbelly, the blues got me after all.  Kaksituhattaluvun blues, "the 21st century blues", on rakennettu henkisestä tyhjiöstä, jota on liian kauan koitettu täyttää muovisella paskalla ilman tulosta.

Silti, olkoonkin Leadbelly kuinka oikeassa hyvänsä, koen, että juuri blueskitara on se, joka on napannut minusta aina sen kaikkein tiukimman otteen, joka on pennusta asti hiljentänyt minut ja laittanut ihmettelemään elämän suuria asioita, ihan sieltä varhaislapsuudesta ja Irwin Goodmanin tuoppiin itkeskelybiisien sooloista lähtien. Irwin oli ja on meidän faijalle ollut tärkeä tyyppi aina, ja Viimeinen Laulu soi miehen kuoleman jälkeen aika monta kertaa. Itseasiassa kun ajattelen asiaa, uskon että se on ollut yksi yllättävänkin iso tekijä minun musiikkimieltymykseni muotoutumisessa, Goodman ja Topi Sorsakoski, sitten vähän myöhemmin sedältä löytyi Sentencedit, Amorphikset ja Moonspellit, jotka omalla vinksahtaneella tavallaan jatkoivat tätä yhtälöä aivan luonnollisesti, vaikka senkin yhtälön ratkaisuun meikäläisen piti derivoida aika monta vuotta. Toisaalta siinä vaiheessa aukesi aika monta muutakin tuntematonta muuttujaa, ja keskeinen avain tässä oli Tom Waits, jonka kautta tajusin, että oikeasti kaikki maailman musiikki on vaan vänkyrälle väännettyä bluesia. Kiitos hänelle siitä, sillä se on ollut yksi suurimmista pienistä valaistumisista.

Nyt pitää mennä, pikku kissa kuseksi sohvan pääliselle ja sekoilee nyt ympäri kämppää.

Ääniraitahommia

Oli aivan pakko tulla takaisin, vaikka olin juuri menossa nukkumaan. Normaalisti en jaksaisi hehkuttaa pelien soundtrackeja, vaikka ne monesti ovatkin varsin onnistuneet ja hyvin tunnelmiensa mukaan tehdyt, niin koskaan maailmankaikkeuden historiassa ei ole ollut niin hyvää pelisoundtrackia, kuin Metal Gear 3: Snake Eaterissa. Sen perusteeksi ei edes tarvita, kuin vain ja ainoastaan tämä yksi biisi, joka tässä juuri jumautti meikäläisenkin paikalleen ja laittoi miettimään kaikkea uudestaan:

Pelin omat musiikit ovat tietysti samanlaista huttua, kuin tuollaisissa peleissä tavallisesti on, ihme piriteknofiiliksiä ja pientä trippihoppivainotusta väijymisiin, mutta tuolle soundtrackille on kasattu paljon rautalankaa, surffirokkia, jazzia, erilaisia 60-luvun fiilistelyjä, mikä on meikästä aika siistiä. Viime yönä ( tai siis nyt jo toissayönä, kello on puoli seitsemän, enkä ole nukkunut tässä välissä) kuuntelin näitä ja soittelin kitaralla päälle biiseihin joita en ollut koskaan ennen kuullut, tuli sellainen fiilis, että hei, mähän en enää ole maailman paskin tässä hommassa. Ja ennen kaikkea tuntui siltä, että siinä soitossa oli jo jotain sellaista, mitä voisi sanoa "omaksi ääneksikin". Siitä tuli melko hieno fiilis.

Tuo biisi voisi olla ihan täyttä Radioheadia, jos tuo kertsin loppu nousisi lauluilla luonnottoman korkealle, se on ainoa asia mikä tuossa pistää korvaan. Mutta mielestäni aika älyttömän hieno biisi!

Oh

I got something in my throat

I need to be alone

While I suffer...

Lätäköt syvenee.

On ollut niin mukava joulu, että vituttaa. Siis, on ollut niin hyvä olla, että paradoksaalisesti jotenkin on odottanut hämmentyneenä vain jotain puhelua joltakulta, jossa saadaan tieto jonkun kuolemasta. Oikeastaan koko syksyn, mutta etenkin viimepäivinä. Se on outo tunne. Jatkuvasti varpaillaan oleminen, se on nopeasti väsyttävää ja kuluttavaa puuhaa. Viimeyönä istuttiin Vilin kanssa aamu kuuteen ja puhuttiin musiikista ja sen tekemisestä, sen merkityksestä omalle itselle ja Cut To Fitistä, kaikesta siitä vapaudesta, jota se on elämään tuonut. Tämä bändi on minulle jo ajatuksen tasolla niin pyhä, ettei sitä osaa koskaan ottaa kevyesti, vaikka sille osaa naureskella kyllä kovasti. Monessa mielessä se on suurin kusetus mitä äkkiseltään keksin, paljon melua melusta. Se antaa minulle jonkinlaisen kanava purkaa ja repiä kaikkea palasiksi, syöttää ne jonkinlaiseen päänsisäiseen oksasilppuriin, ja räiskiä sen hakkeen sitten huudoiksi ja sanoiksi ja kuviksi levylle. Se on aika hienoa. Sen suorempaa ja rehellisempää asiaa ei maailmassa ole. Se pitää nöyränä, etenkin kun näkee ympärillään niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita.


Olen myös kuunnellut parisen päivää oikeastaan tauotta joko Swansin The Seeriä tai Scott Kellyn The Forgiven Ghost In Metä, ja nyt katkaisin putken Neurosiksen The Eye Of Every Stormilla, joka ehkä osaltaan vaikuttaa näiden hiljaisten tuntien fiiliksiin melko paljonkin. Tähän levyyn on kuitenkin sidottu sen verran monta kuolemaa ja muuta traumaa, ettei se ole helppoa kuunneltavaa, mutta se on vaan niin järjettömän hieno levy, että sen kuuntelee kaikkien niidenkin tuntemusten ja ajatusten uhalla. Tai ehkä sillä toisaalta myös tietää virittävänsä tajunnan tietyille asioille vastaanottavaisemmiksi, ja ehkä sitä toisaalta on myös päättänyt ottaa ne asiat taas esille jostakin säilytysarkusta tuolla tajunnan nurkissa. Tuo Swans on sellaista kamaa, jolla saa luotua äärettömät määrät kuvia loputtomille papereille, se on niin syvää ja kaunista, että voin kuunnella levyjä looppina tuntitolkulla tajuamatta ajan kulua juurikaan. Neurosis taas on omalle tajunnalle sitä syvintä mahdollista olemassaolon ääntä ja resonanssia, sitä jotain joka herättää mielen valkokankaalle visioita, jotka ovat melko lähellä yhtyeen omia visuaalejakin, mutta animaatioina, joita en osaisi ikinä piirtää ja toteuttaa sillä tavalla kuin tahtoisin. Tai ainakaan vielä.

Vittu miten musiikki voi oikeasti vaikuttaa ihmismieleen näin helvetin voimakkaasti. Levy on edennyt nimibiisiinsä, pala kurkussa istun tässä hiljaa ja katselen sormiani, jotka kirjoittavat näköjään ihan hyvin täysin ilman meikäläistäkin, eipä sillä taida olla väliä olenko tässä paikalla ollenkaan vai en, alitajunta hoitaa kyllä homman himaan. Tämä biisi, nämä sanat, nämä äänet, joka helvetin asia tässä kappaleessa on niin voimakasta kuolevaisuutta ja luopumista. Time brings them all home to the eye of every storm. Eetu aina valittaa, miten se ei jaksa kuunnella tätä, mutta joskus se iski sillekin lähes yhtä lujaa kuin mulle, ja se ymmärsi hetkellisenä välähdyksenä sen, mitä mä koen aina tätä kuunnellessani, minkä takia kuuntelin tätä joskus teininä ja jumitin kattoa sängyllä. Miten kaikki tässä elämässä on ollut meikälle niin helvetin selvää jo niin nuoresta asti, miten olen todistettavasti neljän vanhasta (ja muistan pelänneeni ja miettineeni asiaa paljon sitä aiemminkin) asti suhtautunut kuolemaan tällä samalla pakkomielteisellä ja hämmentävällä tavalla, ja miten se tulee olemaan samanlainen osa niin kauan kuin elän. Death metal on alkuinnostuksen jälkeen tuntunut mielestäni aina vitun lapselliselta ja turhalta, koska ei kuolemalla ole mitään olennaista tekemistä kuoleman tavan kanssa. On aivan sama miten brutaaleja kuvallisia leikkejä ne keksivät ruumiille, kun tajunta on jo sammunut, siitä eteenpäin se on sama asia, kuin leikkisi pikkukivillä. Mietin tätä enemmänkin tuossa yksipäivä, että mielestäni death metal on käsitteenä jotenkin lähtökohtaisesti vinksahtanut, ja tarkoittaa nykyään lähinnä yhdentekevää puuroa, väsyttävää äänimassaa ylisuorittamista ja ylituottamista. Varsinaisella kuolemalla on enemmän tekemistä juurikin jonkin Swansin tai Neurosiksen kanssa.

Vaikka samapa tuo on. Sanoilla ei ole mitään väliä, kunhan niiden kantama ajatus ja niiden välisen suhteen merkitys tulee selväksi. Ihmiskielissä on aina rajallinen määrä ilmaisuja, ja suurin osa niistä tavallisimmin liittyy säähän jopa niissä kielissä, joissa small talk-kulttuuri ei ole niin kehittynyttä. Briteillä on sata sana sateelle, meillä liian monta lumelle. Toisaalta lasketaanko se, että nykyään ihmiset istuvat sisälle ja puhuvat vain lumesta, ja nuoskat ja nietokset ovat jääneet jonnekin muinaishistorian hämäriin? Kaikki puhevat vain lumesta tai "valkoisesta paskasta". Ja nehän ne oikeastaan riittävät. Vaikka meikästä hienointa suomenkielessä on nimenomaan se Aleksis Kiven ja Juhani Ahon katkuinen luontokuvaus ja kaikki ne hämmentävät sanat, joiden kanssa sitä saa itsekin pullamössösukupolven edustajana pähkäillä, että mitä vittua tuo nyt oikein tuollakin tarkoittaa. Eikä aikaa ole kulunut Ahostakaan vielä kovin kauaa. Melkein lopetin vitun paskasti ja ärsyttävästi Aleksis Kivi-sitaattiin, joka oli niin itsestäänselvä, että jätin sen käyttämättä ja sen sijaan kerroin, että kapasiteettia ja potentiaalia oli, mutta oli myös riittävästi kykyä ja ymmärrystä jättää halvat temput käyttämättä. Kohta ehkä unta, tämän levyn sitä nyt ensin ainakin kuuntelee loppuun astil..

We're on a ladder to god! We're all blessed! Get blessed! Get fucked!

Hajuja ja muistoja.

Piti tulla taas baarista kotiin melko äkkiä, kun tuntui siltä, että olen ollut niin kauan poissa ihmisten ilmoilta, että kaikki ihmiset näyttävät todella oudoilta, enkä voisi olla möläyttämättä jotain, jonka seurauksena saisin turpaani jos joku kuulisi. Ihmisten ulkonäkö ei kiinnosta itseäni millään kauneus-rumuus-akselilla, vaan ennemmin sitä miettii, miten kukaan voi olla uskomatta evoluutioteoriaan, mutaatioihin ja alueittaisen geenimigraation vaikutukseen ihmisten perimään, kun baarit ovat täynnä niin epäsymmetristä ja hämmentävän näköistä porukkaa, ettei minkäänlainen jumala mahdollisesti voisi kehitellä tuollaisia kombinaatioita ihmisnaamasta, vaikka olisi kuinka kaikkivoipa. En sano, että ihmiset olisivat rumia, vaan erilaisia, ja silti suurelta osin niin samanlaisia ja samannäköisiä, että oikein pelottaa. Erityisessä suosiossa nykyisessä kehityksessä tuntuu olevan sellainen jykevä otsa, jolla pystyy ottamaan tuopin vastaan menettämättä tajuntaa, myös silmät on kai osiltaan tästä syystä sijoitettu strategisesti syvälle päähän, tämän kallon muodon tarjoamaan suojaan. Suuret, komeat ja massiiviset nenät, jollaisen allekirjoittanutkin omaa, ovat tätä nykyä selkeästi pois evoluution muodista, ja pienet possunenät ovat vallanneet alkoholia haistavan väestönosan piirteet. Kullekin tarpeen mukaan.

Nenistä tuli mieleen hajut, ja hajuista se, miten ne ovat minulla suuremmassa osassa maailman hahmottamista, ja ennen kaikkea muistoja, kuin mitä olen koskaan tajunnutkaan. Aloin herätä hajuihin vasta Walesissa, aina kun sammutti musiikin, eli lopetti kuuloaistin jatkuvan kuormittamisen, huomasin miten hajut tulvahtivat saman tien järjettömän vahvasti esiin. Kokeilkaapa itse. Kuuntelette musiikkia n. 20 minuuttia, lopetatte sen äkisti, vaikkapa bussissa. Voimistuuko hajuaisti sen seurauksena teilläkin hetkellisesti? Se on niin vahva, että se hämmentää ja laittaa hymyilemään, kaikki bussin hikiset ihmiset, ikkunasta takaisin tuleva pakokaasu, vanhojen mummojen seniiliyden ja hajuvesien tulvahdus, kaikki ne arkiset hajut tuntuvat todella mielenkiintoisilta. Samoin huomasin eilen, että kun muistelen asioita, hajut ovat niitä määrittäviä juttuja, jotka oikeasti palauttavat minut takaisin.

Yksi varhainen joulu rakentuu HKn Sinisen hajun ympärille, kun heiluin makkarapaketti kädessä joulupukkia odotellessa. Muistan miltä hukkunut hiiri haisee, kun saatiin mummolassa hiiri kiinni lasipurkkiin ja ajattelin sille tulevan jano. Muistan Jalkalasta aina myös sen astiakaapin nurkkauksen oman tuoksun. Siinä nurkassa, missä pappa makasi lattialla aina ruoan jälkeen. Siinä tuoksuu minulle koti. Muistan matoja kuhisevan kompostin makean ja luotaantyöntävän löyhkän, muistan miltä yksi tietty pakkasaamu tammikuussa ennen vuotta 97 (siis mikä tahansa vuosi ennen tuota, sitä en muista) tuoksui, muistan sammakkolammikot keväällä Lahden Kärpäsen soramontussa, kaikki yksittäiset, oudot, näennäisen merkityksettömät hajut pystyvät potkaisemaan jonkun muiston kerrasta päälle, samaan tapaan kuin jokin tietty nimi tai biisi voi käynnistää muistot unesta. Toissayönä taisin myös nimittäin katsella Karri Koiraa livenä Pertunmaan Seurakuntatalolla, ennen kuin join jonkun verta. Tai se saattoi olla aivan hyvin vaikkapa viime yön ensimmäinen uni, ja siksi niin etäinen. Kukapa näistä tietää.

Jouluhalluja.

Tämä on jo nyt ollut jonkinlaisten valvehallujen ja puoliunien päivä. Ensin näin unta, että katusoittelin tuolla yhdellä Raadolla joidenkin hirveisiin delay- ja efektivuoriin turvautuvien opistomuusikoiden kanssa silleen, ettei mulla ollut kuin joku paska perussärö, ja runkkasin vaan varovasti blues-skaalaa kun en halunnut soittaa mitään mikä olisi kussut niiden hienot äänivallit, ja nekin näytti vähän ärsyyntyneiltä, kun loisin niiden pöydässä. Sitten näin jotain unta, jossa joku äijä leikki jossain amarillon ja toro'sin kaltaisessa paikassa tulella, kikkaili jotain voodoo mätsikkejä sillä tavalla, että sytytti jonkun nätin tarjoilijan paidan tuleen. Autoin sitä tarjoilijaa  antamalla hupparin tilalle, ja juttelin jotain noloa ja vaivaannuttavaa kai. Sitten heräsin siihen, kun Eetu tuli tupakalta ja sanoi että onpa outoa herätä kahdestaan, kun viikon ajan talo on ollut joka aamu täynnä porukkaa. Sitten se meni omaan huoneeseensa, summeri soi ja kämppään alkoikin virrata ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Hain kahvia ja sanoin, että onneksi sitä ei kestä kauhean kauan, sitten heräsin uudestaan ja tajusin, että Eetu kuuntelee huoneessaan House of Painia ja talo on tyhjä.

Tiskailin ja keitin puurot, että nyt kaikki huorat puurolle. Meikästä on hauskaa miten fiiliksissä Eetu on kaikista jouluhommista, kinkusta, riisipuurosta ja vaikka mistä.  Sienisalaatistakin se oli niin fiiliksissä, että äiti lähti vartavasten sunnuntai-iltana tuomaan sitä Lahteen asti. Eli täytyi olla kyllä ihan helvetin fiiliksissä, ja olihan se! Koko illan hoki sienisalaattia ja mutusteli sitä.  Tuskailtiin munavoin tekemisestä, että karjalanpiirakat olisivat täydellisiä, kunnes tajuttiin, että sehän on vittu jo käytännössä valmis! Ei tarvitse kuin keittää munat ja laittaa ne voin sekaan, ihan helppo homma, sama ku se olis jo pöydässä.

Laitoin äsken Radioheadin Kid A -levyn soimaan, ja tokan biisin aikana tuli helvetin vahva visio jostain pikkutytöstä leikkimässä lumisateessa, se oli jotenkin taas sellainen äkillinen ja hämmentävä ilmestys, joka tuli sen biisin mukana pyytämättä. En tiedä miksi, mutta se oli jotenkin jouluisin asia, mitä tässä nyt on tähän mennessä vielä ollut. Mutta mukavastihan tämä menee näinkin. Voisi keitellä toisen pannun aamukahvia ja kikkailla vähän lisää.

Tsellasta lauantaita.

Tänään opin ihmismielestä taas yhden tutkitun seikan todeksi: huumeita käyttävät ihmiset ovat alttiimpia tulkitsemaan myös muiden ihmisten käytöstä huumeiden käytön kannalta. He ovat valmiimpia arvioimaan tyhmyyden ja viinan yhdistelmän tilalle subutexin tai lääkkeet, vaikka luultavasti joillakin ihmisillä viina vaan riittää totaalisen hyvin tekemään niistä aivan täysiä idiootteja. Tämä on luultavasti vain samaa jatkumoa kuin se, että aseita kantavat ihmiset suhtautuvat ympäröivään maailmaan aggressiivisemmin, ja ovat valmiimpia tekemään virhearvioita siitä, kuka on aseistautunut ja kuka ei. When all you have is a hammer, everything looks like nails. Ei minään negatiivisena huomiona, vaan ihan itselleni mielenkiintoisena muistutuksena ihmisnupin käyttäytymisestä.

On ollut kivat pari päivää, meillä on ollut tällaista joulumieltä, Eetu haki toisen jääkaapin täyteen kaljaa ja meikä paistelee torttuja ja sulattelee kinkkua, ihmisiä tulee ja menee suhteellisen tasaista tahtia edes takaisin ja fiilis on ihan mukava. Tänään tässä kävi pari tyttöä, jotka tiesin vähän turhan hipeiksi, ja lupasin että saavat tulla, jos eivät sössötä. Heti, kun puheet siirtyivät huumeisiin, energiatasoihin, vesimiehen aikaan, tai "letkeyteen", nostin käden pystyyn ja huusin "SÖSSÖTYSTÄ!", joka oli henkinen veto-oikeuteni. Yllätyksekseni se toimi! Vähän hyvä! Tuota pitää alkaa käyttää jatkossakin, tuollaisella keskusteluvälineellä sai ohjattua keskustelun helposti järjen rajoihin, eikä meikäläisen itsehillintä ollut jatkuvalla ylikuormituksella. Meikässä on nimittäin sellainen ikävä piirre, että kotonani saatan olla tyhmille ihmisille usein turhankin ilkeä, ja saan purra kieltäni koko ajan, kun tässä pyörii jotain kaverin kaveria sössöttämässä. Mutta jos tuo toimii jatkossakin, niin helvetin hyvä.

Nyt kuuntelen Swansia ja odottelen, että talon loput yöpyjät tulisivat kotiin. Niin, tästä tuli myös mieleeni se, että eiliset jatkot EIVÄT johtaneet siihen, että minun mahani olisi ollut yhtään täydempi, ja kun tänään päivällä tästä suivaantuneena ja nälkiintyneenä pyysin Eetua hakemaan minulle kebabin, se oli vain niin ällöttävää, etten voinut syödä sitä puoleenkaan väliin, ja harmitti, että tuhlasin rahaa tuolla tavalla. Onneksi tässä talossa oli kuitenkin syöjiä sen verran, ettei rahat menneet hukkaan. Lisäksi eiliset jatkot johtivat siihen harvinaiseen tapaukseen, että Vili oli meillä yötä. Sitä ei ole tainnut tapahtua ainakaan neljään vuoteen. Oli hauskaa, kun se tulee silmät pyöreinä ja hämmentyneenä Chicagosta, ja selittää miten baarin edessä hangessa istui joku akka joka huusi, ettei osaa tehdä mitään muuta kuin ottaa suihin. Vili sanoi että kävi melkein sääliksi, että onpa siinä kädetön ämmä, jos ei osaa mitään muuta tehdä, ja että ei kai tuo rumpujen hakkaaminen sitten ihan maailman turhinta hommaa ole, jos edes sen verran osaa tehdä. Nauroin aika paljon.

Kotiuduin.

Vitun Kova Äänihän oli livenä ihan hyvä, ja niillä oli kuin olikin bändi taustalla. Ilman bändiä räppihommat on aina todella tylsiä, kun tavallisimmin ne sohlailee CD-levyjen ja mp3sten kanssa ja ryssii ja rämpii setin läpi jotenkin tosi vaikeasti. Tuollaisessa oli virkistävän erilainen ja hieno meno, hyvää bändiä on aina mukava katella. Lisäksi heräsi into siitä, että räppibändissä olisi hauska soittaa kitaraa, kun mä aina muutenkin soittelen taustoja noille räppäreille, kun niitten kanssa jossain pyörii. Tuossa pääsisi varmasti toteuttamaan itseään melko monipuolisesti ja saisi tehdä asioita melko vapaasti ja oman pään mukaan, kun kyseessä olisi ennemmin ns. "taustabändi" jollekin muulle. Muutaman biisin ajan jaksoin katsella, kun rastapäät harjoitteli jotain ilmanussimisliikkeitä ja tanssivat, sitten alkoi tietyn yleisönosan liiallinen "smuuttius" ja "letkeys" olla niin raskasta seurattavaa, että päätin siirtyä Public Corneriin. Sääli sikäli, koska bändi itsessään oli hyvä. Mulle on vaan vieläkin ihan vitun vierasta tuossa rap-kulttuurissa, miten jokainen tuntuu tulevan keikalle toimittamaan ihan omia asioitaan, ottamaan kuvia facebookiin ja selittämään omista freestyle-hommistaan tai levy-yhtiökuvioistaan, ja itse musiikki tuntuu olevan vähän sivussa siitä keskiöstä. Itse vain tahdon nähdä keikan, ihmisten soittamaa elävää musiikkia, ja lähteä kotiin.

Huomasin tänään ensimmäistä kertaa, etten jaksa enää vaivaantua tai yllättyä, kun joku sanoo lukevansa tätä blogia. Ennen se aiheutti aina sellaisen vaivaannuttavan tunteen, että et kai sinäkin ole jaksanut hukata jotain puolta tuntia elämästäsi tähän. Nyt minua ei enää oikeastaan kiinnosta. Tai ehkä olen oppinut, että on ihmisten oma asia, jos he tahtovat tuhlata elämäänsä. Tai että tämä kuitenkin tulee aika nopeasti vastaan, jos googlettaa mitään meikäläiseen liittyvää. Olen yllättynyt oikeastaan vain siitä, etten käytännössä saa yhtään paskaa niskaan, puhutaanhan nyt kuitenkin internetistä. Tasan yhden kerran on kukaan haukkunut "todelliseksi idiootiksi", mutta sekään ei satu, kun idiootin merkitys suoraan kreikasta tarkoittaa "politiikasta kiinnostumatonta henkilöä", mikä pitää melko hyvin paikkaansa joka tapauksessa.

Luulin, että ilta on ohi, mutta ilmeisesti se jatkuu vielä hyvän aikaa, ja sen päätteeksi saan ruokaa, ensimmäistä kertaa tänään. Hyvä meikä!

Päivä, jota maailma on odottanut

Eli sain vihdoin ja viimein eeppisen trippailulevyni valmiiksi. Lataamalla saa taas hassuja kuvia. Jokaisella äänellä, epävireellä ja ohisoitolla on tuossa oma merkityksensä, olisin helposti voinut soittaa kaiken uudestaan, jos jokin juttu ei olisi tehnyt biisistä mielestäni parempaa. Ja soitinkin juttuja uusiksi, kun ei ollut oikeaa fiilistä jossain tekemisessä. Sitä paitsi vielä olen niin paska tuon raiturin käytössä, että välillä jyräilen vääriä raitoja, ja sitten on pakko soittaa juttuja uudestaan. Ja tavallisesti eka otto oli paras.

Tänään on ollut melko outo fiilis. On outoa ajatella, että tässä elän sitä päivää, jonka vuoksi sitä on itsekin joskus muutamat yöunet menettänyt, jota ihmiskunta on tavallaan odotellut happoiselta 1960-luvultaan asti pieni pelko perseen alla, että mitäs jos se nyt onkin totta tällä kertaa. Mutta niinpä ihmiskunta on tainnut suhtautua jokaiseen maailmanloppuun tätä ennenkin. Tuo heijastui sitten vähän tähän levyynkin, mietin jotain itsemurhakulttihommia, ja sitä miten merkillistä on, että niiden ihmisten usko tuppaa aina vain vahvistumaan, mitä useammat ennustukset menevät vituiksi. Ihminen tahtoo paeta omaa todellisuuttaan, jossa ei ole mitään yliluonnollista, jonnekin jossa sitä on. Minne tahansa. Tolkieniin, foliohattuhommiin, viinaan, syrjäkylän rokkitähden leikkimiseen, minne tahansa, jossa todellisuuden ja arjen lait eivät päde.

Tiedän, että voisin yhtä hyvin kuulua siihen porukkaan. En tiedä mistä sattumasta se on kiinni, etten minä hihhuloi tuolla new age-ihmisten seassa etsimässä merkkejä energiatasojen nousuista ja odottamassa viestejä kaukaisten galaksien separeilta, mutta olen onnellinen, että näin on. Ehkä kuoleman ymmärtäminen pitää jalat maassa. Kaipa pelkokin ajaa ihmisiä tekemään erilaisia asioita, persoonasta riippuen. Tässä olen nyt tämän päivää miettinyt, kuinka monta turhaa "päivä, jona maailma ei loppunutkaan!" -sössötyskirjaa tästä oikein tullaan kirjoittamaan, kuinka paljon ihmisten henkisellä pettymyksellä ja taikauskon kuoliniskulla (Sellainen tämän ainakin pitäisi olla, kun "vuosituhansia vanhat ennustukset" menevät vituiksi näin totaalisesti) tehdään rahaa.

Tänään pitäisi mennä Torveen katsomaan Vitun Kovaa Ääntä. Olin vähän pettynyt, kun niillä ei ollut levyä, jonka nimi olisi Vitun Kova Levy, meikä olisi tehnyt sen heti ensimmäisenä. Mutta muuten on kyllä ollut ihan hyvän kuuloista menoa, toivottavasti niillä on bändi mukana, räppikeikat ilman bändiä on ihan vitun tylsiä.

Jostain tuli mieleen se Mars-mainos, jossa se inkkaripappa ei tahokkaa kuolla, ja sen pennun pitää jatkaa vielä iha turhaa..

Tämä päivä on ollut hyvä, vaikka heräsinkin vasta yhdeltä Eetun lähtiessä töihin. Tein muutamassa tunnissa pari biisiä tajunnanvirtamusiikkia lisää ja sitten tuli talo täyteen kavereita ja elämä on ollut yhtä jatkuvaa bilettä ja Skyrimiä siitä asti. Onhan tuo ihan hauskan näköinen, vaikka tuollaiset roolipelit eivät itseäni juuri nappaa. Mutta ymmärrän miten muut sen parissa viihtyvät tuntitolkulla. Huomenna pitää käydä nauhoittelemassa joitain Mustan Ristin hommia uudestaan ja treenaillakin illemmalla. Sitä ennen käydään Eetun kanssa ostamassa kinkku ja ruokahommat valmiiksi joulua varten. Ollaan jouluaatto täällä, mutta joulun ja uuden vuoden välissä tahdon kyllä käydä Pertunmaalla.

Kunhan tuo levy on valmis, vielä luultavasti ennen joulua, olen melko tyytyväinen itseeni. Nuo hommat on meikälle melko tärkeitä, koska ne tulevat ulos niin itsestään ja auttamatta. Vaikka en muutenkaan kauheasti "säveltele" biisejä, niin silti jotenkin tuntuu näiden kohdalla taas siltä, että olen tekemässä jotain omassa mittakaavassani merkittävää, josta opin enemmän kuin kaikesta muusta mitä tätä ennen on ollut. Tämä koko vuosi on ollut yhtä sellaista kokemusta. Cut To Fitin Havocista eteenpäin, olen kirjoitellut, piirtänyt ja tehnyt sellaisia juttuja, joita en uskonut koskaan saavani aikaan. Se on siistiä. Siitä tulee sellainen fiilis, että en ole jatkanut elämääni aivan turhaan. Toisaalta siitä tulee myös sellainen fiilis, että olisi melko hienoa päästä soittamaan näitä juttuja niille ihmisille, jotka eivät enää ole täällä kuuntelemassa mitään. Kuitenkin suurimman osan kaikesta (esim. kaiken bandcampista löytyvän) olen tehnyt vasta tämän vuoden aikana. Se pistääkin miettimään, olisiko mikään tästä ollut mahdollistakaan, jos kuolleet olisivat elossa. Light infused in darkness, pimeimpäänkin asiaan mahtuu aina valoa ja kauneutta, ja toisaalta Darkness infused in Light, kaikella on hintansa. Nämä kaksi asiaa ja niiden ymmärtäminen ovat ne, jotka ovat ajaneet minua tietyllä maanisuudella eteenpäin tuon kahden levyn kokonaisuuden kanssa. En kyllä Cardiffista lähtiessäni, tämän idean saadessani, ajatellut että olisin valmis näin nopeasti..

Ja loppuun hauska kevennys kaiken tämän murjotuksen lomasta, löysin äidin puolen papalta perimäni Yamahan soittimen uudestaan:

Erilaisia juttuja tässä erilaisessa järjestyksessä

Kuuntelen Solstafiriä pitkästä aikaa ja tästä tulee mieleen viime kesän valvomiskokeet ja haahuilut puistossa aamuseiskalta, valvotun yön jälkeen oli niin järjettömän kaunista kuunnella Fjaraa ja katsoa kuinka aurinko paistaa lehtien läpi, välillä näet vihreää ja välillä valo sokaisee täysin. Jos joku kusetti koiraansa siellä, saatoin näyttää joltain nistiltä jumittaessani oksia suu auki ja silmät raollaan. Mutta sepä oli minulle niin hieno hetki, ettei mahdollinen koiranulkoiluttaja ole välttämättä koko elämässään tajunnut pysähtyä kokemaan mitään niin rehellisen kaunista ja hienoa. Ja niitä hetkiä on minulla lähes joka päivä. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessakin on paljon sellaista kaunista ja rehellistä, joka kaiken valittamisen ja kyynisyyden jälkeen meinaa saada melkein tipan linssiin, mutta miehenä toki kiellän kaikki tunteeni ja saatan vain kehaista, että tuopa oli aika kivasti tehty. Eikä sen tarvitse olla edes lähimmäisiä. Katsoin joku aika sitten dokumentin Liberiasta, aiemmin olen nähnyt sen vanhemman dokumentin, jossa koko maa oli sisällissodassa ja täysin levällään, kaikki vetivät huumeita ja lahtasivat toisiaan kilpaa. Tuota katsellessa minulle tuli rehellisesti aivan helvetin hyvä olo siitä, että jossain on päästy jaloilleen ja saatu asioita aikaan, naiset ottivat asiat omiin lapasiinsa ja alkoivat pyörittää koko maata käytännön tasolla. On vähän jännä seurata, kuinka maan presidentti suunnittelee toripaikkaa ja sähköjen saamista pääkaupunkiin, on vähän eri skene kuin täällä. Hyvä dokkari, suosittelen jos kiinnostus ja aika riittää. Sivuaa samalla myös toista dokkaria, jossa oli vähän Bonon ja Bob Geldofin touhuista ja lobbauksista köyhien maiden hyväksi, aika vähän herroja tosin pyydettiin selittelemään vaikkapa ONE foundationin veronkiertoja tai muita vähän epämääräisempiä aspekteja järjestönsä toiminnassa...

Tuntuu siltä, että musiikkikin valuu minusta ulos nyt kivuttomasti ja helposti, aloitin tuon akkarispykedronejumitusvapausprojektin toisen osan tänään, tein yhden jutun kokonaan ja toistakin melko pitkälle, tästä tulee ehkä vähän looppaavampi, ja säröä on vähän enemmän, mutta ei niin paljon, kuin ajattelin sitä olevan. Ajattelin, että seuraavasta tulee täyttä jyräystä, mutta taitaa olla niin, että siihen tarvitsen muitakin ihmisiä auttamaan, ja tämä on siitä erillinen juttu. Ehkä enemmän laulua, en tiedä. Saa nähdä, hommat on melko iltapäivä painotteisia, kun saan silloin kolistella ja sählätä rauhassa. Huomenna pitää kyllä käydä loput romut hoitamassa treenikseltä, kun sopimus loppui tänään. Omat kamat on jo pois, muiden kamat vaan lojuu siellä vähän miten sattuu. Se ahdistaa, yksi autokuorma kaikkien muitten tavaraa. Helppoahan ne olisi sieltä pois saada, jos auto olisi, mutta on siinä niin paljon, ettei kahteen käteen saa mahtumaan juuri mitään.

Lisähuomiona tajusin tänään, että Kate Beckinsale on varmaan nätein ja mukavimman oloinen naisihminen maailmassa, ainakin aika kärkipaikoilla Melissan kanssa, Conan O'Brien pätkiä youtubesta katsoessani törmäsin sen haastatteluun ja sitten katsoin pari muutakin, ja minusta se säteili sellaista hyväntuulista ja rehellistä kauneutta, jonka niin kovin monet naiset niin huolellisesti sen turhamaisen ja ärsyttävän itsensä alle piilottaa.  Olipa pitkä lause, varmasti olisi saanut parikin pätkittyä, jos jaksaisi kiinnostaa. Mutta eipä kiinnosta. Menenpä kohta varmaan nukkumaan. Tässä vielä pari kuvaa:

Loppu tulee. Jokaiselle joskus.

Nyt kun kaikki ottavat loppuspurttia maailmanlopusta vitsailemisessa, en voi olla aistimatta, että kollektiivista pelkoa puetaan huumoriin. Entä jos se sittenkin on totta? Mitäs helvettiä meidän tietoon ja järkeen perustamamme maailma sitten tekee, jos tuona päivänä tapahtuukin jotain erikoista ennustusten mukaan? No, maailma tuhoutuu, joten kukaan ei jää sanomaan heidän olleen väärässä. Jos maailma ei tuhoudu, he voittavat joka tapauksessa, koska pääsevät sanomaan "Mähän sanoin koko ajan!" Mutta kyllä tässä parin viimepäivän aikana on ollut mielenkiintoista silti huomata jokaisen hokevan vitsillä, että maailma loppuu perjantaina. Itseäni asia ei ole niin kauheasti huolettanut tai kiinnostanut, mistä syystä tuo jauhaminenkin luultavasti alkaa valua korvista ulos.

Silti heräsin miettimään toista asiaa: "Tietoisuuden kehittymistä seuraavalle tasolle", joka nyt on ihan niin New Age-hippipaskaa, kuin voi odottaakin, mutta pohdin, voisiko sen placebo-vaikutus oikeasti olla riittävän voimakas tekemään ihmisistä kollektiivisesti vähän tietoisempia ja aktiivisempia? Herääkö ihmiskunta mahdollisen lopun nurkkaan ajamana omaan ihmisyyteensä, toimiiko se vähän kuin jokin raja-kokemus, jonka jälkeen keskeiset arvot muuttuvat? Uskoisin, että kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, kun eilen puhuin kulttuurivallankumouksesta, jonka koen olevan käynnissä koko ajan. Se on verrattain hidasta ja näkymätöntä, mutta ehkä vuosien päästä sanotaan sen asettuneen juuri tähän ajankohtaan, ja osoitellaan "mayojen" olleen oikeassa. Mutta kun katselee ympärilleen, ei voi olla huomaamatta, etteikö ihmiskunta olisi tullut tietyllä tapaa tietoisemmaksi itsestään. Se näkyy mielestäni tehokkaimmin juuri nyt musiikissa. Asa väänsi Use Your Illusioninsa, Swans The Seerinsä, Neurosis Honor Found In Decayn, jne.., tänä vuonna on tullut helvetin hienoja, ennen kaikkea omalaatuisia levyjä, joiden teemat ovat isommin ihmisyys, eikä suppeasti vain jokin ritarien ja lohikäärmeiden kaksintaistelu, jolla muka olisi jotain symbolista arvoa jossain muualla, kuin kirjoittajansa päässä. Ei se kirjoittaja kuitenkaan suostu haastatteluissa avaamaan niitä lapsellisia allegorioitaan, niin pitäköön valon ja hyvyyden ritarinsa ja pahuuden lohikäärmeensä sitten siellä päänsä sisällä.

Ei taas siinä mielessä, että ihmiset pääasiassa ova tulleet vain tietoisemmiksi omasta egostaan, ja tuntuu kaikille olevan niin helvetin tärkeää pönkittää tätä egoa ennen kaikkea peilikuvalle. Ympäristötietoisuus ja ymmärrys ihmisyydestä on kasvanut, mutta se on käsitelty väärin. Siinä missä tällainen minun pienen mieleni loogisessa käsityksessä johtaisi oman arvon ymmärtämiseen muiden ihmisten kokemusten kautta, ja näin egon hävittämiseen pyrkimiseen, se on aiheuttanut jonkinlaisen pakokauhun egon puolesta, ja ihmiset kilpailevat keskenään kaikessa mahdollisessa. Kuka on hauskin, kuka on fiksuin, kuka on oikeassa, kuka on rikkain, kuka on nopeiten ajan hermolla, kuka tuntee eniten 70-luvulla kuolleita pop-tähtiä... ihmiset koittavat löytää omaa erikoisaluettaan, jolla voisivat olla parhaita. Aina löytyy parempi. Äärettömyyteen asti joka puolella on aina "parempia" ihmisiä kaikessa mitä voit keksiä. Homman nimi on siinä, ettei kukaan tee niitä samalla tavalla kuin sinä, olet aina osiesi summa, mutta tekeleesi ovat enemmän kuin se. Hahmotetaan tämäkin musiikin kautta: pidän Tom Waitsista ja Neurosiksesta, mutta mielestäni niiiden molempien välissä on sellainen harmaa alue, jolla kukaan ei pyöri, ja jossa minä kuulen ne kaikkien hienoimmat ja siisteimmät äänet. Kun alan tehdä itse musiikkia, on se vaistomaisesti jotain noiden välissä, ja ne vaikuttavat minuun, mutta en silti osaisi koskaan pölliä kumpaakaan kunnolla. Se ei ole tarkoituksellista, vaan se, että ne, ja kaikki muut minuun vaikuttavat jutut kuuluvat ja ovat mukana määrittämässä tekemisiäni. Ne tekevät kaikesta omaa, eikä sille jää mitään tarvetta yrittää olla parasta. Tämä pätee kaikkeen geeneistäsi aamaisleipien tekemiseen.

Josko jokin henkinen vallankumous tässä nyt sitten herättää ihmiset ymmärtämään tämän itsestään ja voitaisiin aloittaa loppukiri kohti sosiaalista valaistumista, jossa ihmiset ymmärtävät oman puutteensa ja vahvuutensa, osaavat pyytää muita täyttämään näitä henkisiä aukkokohtiaan, ja pystyisivät näin rakentamaan ehjempiä ja toimivampia yhteiskunta, aamiaisleipiä, tai musiikkia tähän maailmaan. Tiedän, että itsellänikin on tässä kohtaa vielä paljon opittavaa, mutta en ole koskaan väittänytkään päässeeni itsestäni eroon. Päinvastoin, uskon, että en koskaan pääse itsestäni täysin eroon, koska rakastan olemassaoloa liikaa. Se on minusta niin järjettömän hienoa, että tahtoisin toisaalta vain jatkaa tätä ikuisesti, ilman maailmojen loppuja. Toisaalta jossain mielen syvyyksissä tunnen kuitenkin ymmärtäväni kuolemani, ja tajuavan sen merkityksen kaiken elämäni kannalta. Tajuan sen, mutta en hyväksy sitä.

Artikkelitehtävä, meni tiivistelmästä fiilistelmäks.

Artikkelissa Kokonaisvaltaisuuden haaste – näkökulmia ympäristökasvatuksen kulttuuriseen ja sosiaaliseen ulottuvuuteen puhuttiin ympäristökasvatuksen ja kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen eroista ja yhtäläisyyksistä, sekä ympäristökasvatuksen sosiologisista ulottuvuuksista. Käytännössä tällä tarkoitetaan lähinnä sitä, että ympäristöllä käsitetään paitsi se ekologinen lokero, johon ihmiset ovat itsensä tunkeneet, myös näiden ihmisten kulttuurinen ja vuorovaikutuksellinen puoli. Eli otetaan huomioon esimerkiksi monikulttuurisuuskasvatus osana ympäristökasvatusta, ja pyritään näkemään asiat isompina kokonaisuuksina.

                             Alkupuolella tekstissä esiteltiin ympäristökasvatuksen ja kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen suhteita todeten, että se voi käytännössä olla aivan mikä tahansa. Ne voidaan nähdä täysin samoina tai täysin eri asioina, toistensa osina, tai toisiaan seuraavina vaiheina kasvatuksessa. Mitään yleistä tieteellistä kantaakaan tähän ei ole, vaan näkökulmia on suunnilleen yhtä monia, kuin on niiden esittäjiäkin. Itse käytän nyt helpompaa ja mielestäni kattavampaa termiä, ja puhun ympäristökasvatuksesta.

                             Ympäristökasvatuksen juuret ovat 1960-luvun hippiliikkeessä ja ihmisten ekologisessa heräämisessä. Epäilemättä tällaisen heräämisen uusi aika on käynnissä parhaillaan, ja ihmiset ottavat ekologiset asiat ja eettisen kulutuksen vakavasti.  Kuten myös tuolloin, myös poliittinen aktiivisuus ja kulttuurinen vallankumous ovat vauhdittamassa ajatusten ja näkemysten leviämistä.  Kyynisempi ihminen voisi sanoa kulttuurin kuolleen, ja kaiken olevan vain toisintoa entisestä. En väitä, etteikö tätäkin tapahtuisi, ihmiset kuvittelevat olevansa hereillä ja vaikuttavansa globaalisti painamalla Like-nappia Facebookissa, ostavat itselleen mielenrauhan ja liittyvät sananvapautta ja jotain kauko-idän  diktatuurien epämääräisyyksiä kritisoivaan yhteisöön, ennen kuin sukeltavat takaisin apple-uniinsa, mutta jokaista sataatuhatta tällaista ihmistä vastaan löytyy vielä yksi Allen Ginsberg, John Lennon tai Jimi Hendrix, joka onnistuu jo silkalla olemassolollaan muuttamaan maailmaa. Se vain ei tapahdu yhtä näyttävästi, kuin aikanaan, koska aikamme on pirstoutunut. Kaikki tämä tapahtuu kyllä, mutta pinnan alla. Mitä globaalimmaksi maailma on mennyt, sitä lokaalimmaksi sen muuttajat ovat muuttuneet. Ja se on mielestäni tämän henkisen ympäristökasvatuksen eteen tehtävän työn vahvuus.

                             Koska muutos alkaa aina yksilöstä, tulee jokaisen yksilön lokaaleilla valinnoilla olemaan maailmanlaajuisia vaikutuksia. Mikäli maailman kulutus tahdottaisiin saada kuriin, se oltaisiin varmasti voitu tehdä ajat sitten, ilman hehkulamppuhuijauksia ja päivitettyjä plasmaledion-näyttöjä. Tuollaisen maailman ongelma vain on se, ettei se ole taloudellisen kasvun kannalta hyödyllinen, ja siksi sen ei koskaan tahdota käyvänkään toteen globaalissa mittakaavassa. Jos kaikki yhtäkkiä tajuaisivat, että tarvitsevat elämältään vain rakkautta ja lämpöä, muiden ihmisten ymmärtävää hyväksyntää ja positiivisia minä-kokemuksia, kaiken muovin ja paskan sijaan, talous romahtaisi nopeasti.  Ihminen, joka on tyytyväinen, ei akuutteja tarpeita lukuunottamatta halua mitään.

                             Tämä ei silti tee ympäristökasvatuksesta turhaa, pikemminkin päinvastoin. Uskon, että näiden kahden voiman välissä on mahdollista löytää jonkinlainen tasapaino, jossa raha kulkisi terveemmällä tavalla kasautumatta yhteen paikkaan, pienemmällä kuormituksella ympäristölle ja ihmisille.

                             Ympäristön kulttuurisesta ulottovuudesta puhuttaessa nostettiin esiin vaikkapa Helsingin Kiasman ympäristö, jossa toisaalta tilaa valtaa eduskuntatalo, joka suomalaisille on vallan ja auktoriteetin symboli, ja sitä vastapäätä ennen sijaitsivat sen vastavoimana Makasiinirakennukset. Toisaalta teksti ei huomioi sitä viestiä, joka sisältyy siihen, etteivät Makasiinirakennukset ole siellä enää.. I fought the law and the law won!

                             Tekstissä tahdotaan nostaa esiin myös sitä, että perinteinen käsitys vaikuttamisesta ja asioiden muuttamisesta ainoastaan poliittista tietä on antamassa tilaa uudenlaisille näkemyksille. Tässä astuu kuvaan juurikin aiemmin mainitsemani vallankumous, joka ei ole yhtä näkyvä, kuin 1960-luvulla, mutta tulee uskoakseni ajamaan asiansa siitä huolimatta. Aivan kuten globaali muuttuu lokaalimmaksi, myös yhteisöllisyys kääntyy sulkeutuneemmaksi. Ihmiset ovat linkittyneet toisiinsa tehokkaammin, kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, me olemme aina toistemme ulottuvilla ja saatavilla, kuin yksi valtava hermoverkko, jossa viesti kulkee salamannopeudella solusta toiseen. Silti tästä kaikesta on seurannut myös ähky, jonka myötä ihmiset tuntevat itsensä entistä yksinäisemmiksi ja ulkopuolisemmiksi. Toisella laidalla jokin polvi jää tästä sosiaalisesta kehityksestä ulos, toisella taas nuorempi polvi ei välttämättä omaa suoraa kokemusta ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta ennen sosiaalista mediaa, ja tämän myötä monet ovat valtavassa internet-ympäristössäkin ankkuroituneet vain suhteellisen pieniin yhteisöihin, joista pitävät kiinni.

                             Uskon osallistumisen ja osallisuuden lähtevän aina ihmisestä itsestään. Ihmistä ei voi pakottaa heräämään olemassaoloonsa väkisin, vaan se täytyy huomata itse. Tässä voi kuitenkin olla positiivisena mallina, ja tässä myös koulut tulevat mukaan kuvaan. Opettaja on näissä kuvioissa ihmisen kuva, jonkinlainen arkkityyppi, jota oppilaat iästä huolimatta katsovat. Huomaan sen myös omassa ryhmässäni, ja kyseessä on kuitenkin ryhmä aikuisopiskelijoita. Tästä syystä opettajien tulisi ehkä hioa huomattavasti yhteistyötaitojaan ja joissain paikoissa varmasti pysähtyä pohtimaan omiakin arvojaan. Jos työpäivän keskeisin ja iloisin asia oli, että sai laitettua kollegalle luun kurkkuun, ei todellakaan ole pätevä ihminen toimimaan tällaisessa roolissa, jossa tulisi kuitenkin kasvattaa opiskelijasta vastuullinen ja yhteisöllinen ihminen.

                             Tekstissä kaivettiin esiin myös hyvän elämän käsite, muut huomioiva ja yksilökeskeinen maailmankansalaisuus, jossa jokainen kohtelee toista vertaisenaan ja keskittyy toimimaan utilataristisesti. Mielestäni tämän kaiken yhteen niputtaa parhaiten käsite ”anarkisti”, mistä syystä olen kutsunut itseäni anarkistiksi, ja valaissut tämän käsitettä nuorillekin asian tullessa puheeksi. Anarkisti ei tarkoita sitä, että kapinoit kaikkea vastaan kapinan vuoksi, vaan että ajattelet asiat kaikkien mahdollisten osapuolten kannalta, hyväksyen myös oman rajallisuutesi ihmisenä, pyrkien toimimaan vastuullisesti ja tietoisesti jokapäiväisessä elämässäsi. Tämä johtaa toisinaan ristiriitaisiin näkemyksiin vallitsevien olosuhteiden kanssa, koska jokainen, joka katselee maailmaa maalaisjärki vasemmassa ja ymmärrys oikeassa kädessä, näkee että täällä voitaisiin tehdä todella monet asiat toisin. Mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle tarkoittaa joskus myös sitä, että sinä et pääse osalliseksi siitä hyvästä. Se voi olla jollekin kova paikka, mutta tällaisessa maailmassa ei voikaan aina olla kivaa.

                             Tällaisen asenteen levittäminen käy tehokkaimmin lopettamalla sen levittämisen.  Tässä ajassa on niin paljon saarnamiehiä ja julistajia, että kukaan ei oikeastaan jaksa kuunnella, kaikki vaikuttaa vain yhdeltä isolta viraalimainokselta, mitä se luultavasti onkin. Kun keskityt omaan elämääsi, omiin valintoihisi, omaan vastuuseesi, saatat omalla toiminnallasi sytyttää jonkin muunkin tajuamaan sen merkityksen, koska hän näkee sen vaikutuksen sinuun.  Siitä tulee inspiroitunut, ja nuorisotyön trenditermein sanottuna ”voimaantunut” olo, eikä siihen tarvita mitään ulkoisia, sosiaalista egoa pönkittäviä houkuttimia. Kyllä mielenrauha tänä kaoottisena aikana riittää syyksi.  Tai ainakin sen pitäisi.

Treenis muutettu- Huh!

Treenikseltä toiselle muuttaminen on vihoviimeistä paskaa, jota en suosittele tänään kellekään. Tälle päivälle oli tulossa iso auto avuksi, joten ajateltiin, että eihän se nyt ole sitten temppu eikä mikään vähän roudailla sunnuntain ratoksi, kun ei näinä päivinä mitään kehittävää saisi tehtyä muutenkaan. Olisihan se vaan pitänyt tietää, että mitään, mitä et tiedä tekeväsi itse, ei tarvitse odottaa tehdyksi (ärsyttävä lause, mutta tässä väsymyksessä on melko saavutus osua näppäimistöllekin sen sijaan, etten naputtelisi tyhjiä karkkipapereita ja lautasia tuossa vieressä. Siis oikeasti, eihän tämä suomen kieli nyt suju multa yhtään mitenkään päin, ihan ihme separia kamaa.) ollenkaan. Soitettiin Sheriffi Antti apuun, ja ystävällisyyttään hän ajeli neljä kertaa pienellä alfa romeollaan edestakaisin tuota väliä, ja sitten joutui vielä kaksi reissua tekemään, että oli kaikki romut Kasisalilta saatu Sopenkorven blackmetaltunneleihin. En ole edes huomannut, että meillä on romua kahden bändin verran: kahdet rummut, kolme bassokaappia, kahdet eri laulukamat, joista mitään ei saa toimimaan nyt, kaksi kitarakaappia.. Treenikselle jäi vielä Ohtosen vanhat rummut, Raxin vanha sohva ja Jaskan vaatteita ja tauluja, aika käsittämätöntä, miten paljon siellä on kaikkien muiden romuja. Lisäksi ne evoluution unohtuneet ja kadonneet linkit, neljän metrin mittaiset siirat ovat vallanneet sen mestan lähes kuumotukseen asti. Eetun kanssa naureskeltiin, että tämä on koko ajan ollut Cut To Fitin tukema pieni tutkimuslaitos evoluution vaikutuksista eri siira-sukupolviin, ja viimein siellä alkaa olla sellainen ultimaattinen ydintuhoeläin, joka kestää kaikenlaiset värähtelyt ja äänenpaineet hievahtamatta.

Meikän pitäisi nyt mennä suihkuun, haisen aika pahalle. Huomenna pitäisi vielä selvitellä, että mitä noille kaikkien muiden romuille tapahtuu, ei meillekään tänne enää ylimääräisiä nahkasohvia mahdu, ja taulutkin pitäisi kai palauttaa jollekin vastuulliselle Lignellille, kun eivät kuulema mitään kauhean halpojakaan ole. Ja muutenkin pitäisi kai tappaa siirat, siivota koko paska. Ja huomenna olisi kouluakin. Sekään ei nyt oikein nappaa. Vaikka koenkin saaneeni tässä viikonlopun aikana ihan hyvin asioita aikaan, en ole ollut täysin eristyksissä sosiaalisesti, ja sain levynkin tehtyä, kaikki tuntuu olevan jotenkin hyvin. Miksi minua sitten vituttaa taas näin paljon? Sunnuntai. Se se on, ei siitä vaan pääse eroon. Jos käyn pesemässä tämän lian pois.

Vaikka eihän se pesemällä lähde..

Darkness Infused In Light (The Spiral)

Enpä koskaan aiemmin tajunnut, että voin linkittää soitinta suoraan tänne. Tässä on tämä tänä lauantaina duunailtu levy, joka on mielestäni paras juttu mitä olen tehnyt Cut To Fitin ulkopuolella koskaan. En usko, että suurin osa tajuaa tästä hevon vittua, mutta uskon, että muutaman ihmisen tiedän saavan tästä jotain irti. Tämä musiikki ei ole biisikeskeistä, vaan sen tarkoitus on saada teidät innostumaan, herättää visioita, joiden seurauksena TE teette jotain. Siinä mielessä pyrin tekemään siitä samanlaista musiikkia, kuin Neurosis tai Swans on itselleni ollut, mutta en pyrkinyt apinoimaan yhtään mitään, vaan ilmaisemaan omaa tajunnanvirtaani täysin yhtä vapaasti kuin tähänkin asti. Lukekaa biisien kuvauksia, sinne kirjoittelin asioita niistä. Jos sen lataa, saa mukana PDF-tiedoston, jossa on kuvat isompina.

Kaikki on siis yhtä improvisoitua, kuin tähänkin asti, soitetaan ensin ja mietitään sitten.

Välirapsa.

Ne vähät, mitä muistan nyt unesta: oltiin luokan kanssa retkeilemässä jossain järven rannalla ja opettaja antoi käsin askarrellun kortin, joka oli kuulema turvallisuussuunnitelma ja ilmoitus siitä että olemme leirillä, ja minun piti lähteä jonkun kanssa viemään sitä Orimattilan terveyskeskukseen. Jenin äiti oli kai opettaja, en ole ihan varma. Lähdin jonkun kanssa, päädyin kotiini. Toinen puhuu puhelimessa eri huoneessa, minä olen vessassa ja se näyttää jotenkin palaneelta, yksi seinä puuttuu eikä sen tilalla vain ole mitään. Kaikki käy järkeen.

Tänään on ollut heti lähdöstä melko alitajunnan virittämä päivä, aloin suunnilleen heti sängystä noustessa nauhoittaa, ja jatkan kunnes olen saanut puolituntisen jumitteluni valmiiksi. Sitten miksailen sitä, ja toivottavasti illalla saan sen nettiinkin. Eetu osti Soundin, ja ilokseni huomasin, että puskista on tullut Scott Walkerin uusi levy! Heti, kun tulee jostain sattumalta rahaa käteen, juoksen levykauppaan ostamaan sen, ja tuon Asan Use Your Illusionsin. Mutta sitä nyt ei taida tapahtua ihan hetkeen. On nyt vähän sellainen olo, etten jaksa keskittyä istumaan paikallani ilman soittimia, joten lisäraporttia tästä päivästä (studioraporttia?) seuraa illasta. Seuraavaan hommaan tulee vähemmän lauluja. Tämä on se, mitä ajattelin akustisena dronena, mutta akustisten soitinten sustainista, tajunnanvirrasta ja sattumasta johtuen tästä tulee nyt kuitenkin jotain vähän muuta. Kuka yllättyi?

Alkoholismista ja kyynisyyttä vastaan taistelusta.

Olen tässä pari iltaa miettinyt alkoholisteja ja koittanut hehmottaa jotain yhteistä niissä viinaan menevissä, jotka olen elämäni aikana tuntenut. Siis nyt ei puhuta niistä viihdekäyttäjistä, vaan oikeista alkoholisteista, joille se on oikeasti ollut taistelu, eikä jotain "pitäisi ehkä vähentää, kun viimepäivinä on mennyt vähän lujaa"-touhua. Yhden jotenkin päin loogisimman kyhäelmän, jonka nyt sain tässä ajattelussani aikaan, mukaan suuri osa alkoholisteista on tavallaan itseensä pakotettuja ekstroverttejä ihmisiä. He ovat aloittaneet juomaan, koska se on mukavaa, koska se on osa sosiaalista kanssakäymistä ja hauskanpitoa. Se on rento tapa viettää aikaa, ja he toivovat elämänsä jatkuvan sellaisena ikinä. He jäävät koukkuun siihen elämän euforiaan ja jatkuviin bileisiin, ja juovat saavuttaakseen sen. Jossain vaiheessa elämää käy kuitenkin väistämättä niin, että bileet loppuvat, muut siivoavat sotkut naamastaan, menevät töihin ja hankkivat perheensä, ja nämä seuralliset ja nimenomaan ilon kautta viinalampiinsa uineet ihmiset jäävät yksin tai pieneen piiriinsä, jatkamaan bileitään, ruokkimaan riippuvuuttaan sillä itsellään. Jossain vaiheessa se saa välttämättä surulliset mittasuhteet, ja nämä ihmiset jäävät yksin, eikä heille ole muodostunut oikein koskaan mitään välineitä kohdata omaa itseään. Tästä syystä on helpompi juoda ja paeta sitä itsensä kohtaamista mahdollisimman pitkälle.

Täysin introvertit alkoholistit ovat nähdäkseni harvemmassa, mutta tässä maassahan se ei tarkoita, etteikö niitäkin olisi aivan helvetisti. Mutta nämä ovat niitä ihmisiä, jotka ovat kohdanneet itsensä, eivätkä välttämättä pitäneet itsestään. Hermann Hessen Arosusi on tyyppikuvaus tällaisesta ihmisestä, vaikkakin ilman alkoholia. Itsemurhaajia, niitä, jotka tietävät elämänsä päättyvän joskus oman kätensä kautta. Tämä tuli mieleeni tänään puhuessamme koulussa itsemurhista ruokatauolla, ja siitä miten suurin osa niistäkin on luultavasti hetken mielijohteessa laskuhumalassa eteenpäin tuupattuja lumipalloja, joiden pysäyttäminen ei sitten enää vain onnistukaan. Itsemurhia, joita nämä ihmiset eivät olisi tehneet selvinpäin. Introverttien kohdalla tämä maailmantuska vaan jatkuu, kunnes siitä joko revitään itsensä irti, tai henki menee. Kuuluisin selkeästi tähän porukkaan, mikäli joisin. Se ei olisi minulle sosiaalista toimintaa, vaan itseni hukuttamista. Olisin luultavasti tappanut itseni ajat sitten, jos joisin. Luultavasti ennen kuin olisin oppinut käsittelemään ajatuksiani ja tunteitani tälläkään tavalla. Omaksi onnekseni näin ei kuitenkaan ole, koska olen tehnyt tietoisen valinnan kohdata joka ikisen paskan muiston ja elämän mukanaan tuoman trauman juuri sellaisena, kuin se mielessäni on, käydä ne kaikki läpi, tarkastella niitä huolellisesti. Aina se ei ole helppoa. Mutta elämän ei pidäkään olla helppoa. Se on vain elettävä, uskottava siihen että Karma hoitaa, ja löydät joskus jotain, jonka kanssa voit kuolla luonnollisen kuoleman tyytyväisenä elämääsi.

Olen huomannut, että heti  Suomeen ja synkkyyteen tullessa oloni on ollut epämääräisempi. Ihmisillä on siihen valtava vaikutus. Kyynisyys on myrkkyä, ja kyynisiä ihmisiä on aivan helvetin raskasta raahata perässä. Yritän pysyä heistä erossa keinolla millä hyvänsä, mutta on paikkoja, joissa en pääse heitä pakoon. He luulevat, että en huomaa heidän suhtautumistaan minuun, kun päätän tietoisesti olla reagoimatta siihen samalla tavalla. Tästä johtuen he pitävät minua yksinkertaisena, vaikka pinnistelen pitääkseni pääni kiinni ja naamani peruslukemilla. Patoan, kyllä, mutta vain säästääkseni sen kaiken seuraavaan keikkaan. Jotka vaan näyttävät peruuntuvan koko ajan, mikä tekee jaksamisesta vaikeampaa.

Minä tarvitsen niitä. Siinä on minun riippuvuuteni. Se ei ole tuhoavaa riippuvuutta, vaan mielenterveyttä ylläpitävää ja rakentavaa. Olen kuullut Cut To Fitin keikoista muiltakin tahoilta, että ne auttavat pitämään nupin kasassa. Niin minunkin. Ne ovat keskeisin elementti siinä, että minun pääni pysyy läjässä, minun täytyy saada se lunastus, joka siihen kahdenkymmenen minuutin happivajeiseen messuun on piilotettu, se Huutamisen Tuoma Vapautuminen Bardossa, se vihasta ja inhosta vapautuminen, täydellinen keskittyminen siihen, mitä tapahtuu juuri sillä hetkellä, ilman Minua. Siitä koko bändissä on omalla kohdallani kysymys, ja uskon sen loistavan joiltain osin läpi. Se on se epämääräinen asia, johon kaikissa levyarvosteluissakin on tartuttu, mutta jolle arvostelijat eivät välttämättä löydä sanoja. Se on tärkeää, koska se on tekijöilleen tarpeellista ja rehellistä. Se ei ole musiikkia bändissä soittamisen tai oman elämänsä pakoilun vuoksi, se on minulle muiden uskontoa, alkoholia, huumetta, yhteisöllisyyttä, työtä, seksiä tai meditaatiota vastaava asia, ja noita kaikkia tärkeämpää ja keskeisempää minun elämässäni. Se purkaa kaikki ylimääräiset turhautumat ja viritykset elimistöstä, se antaa minulle kokemuksen siitä, että olen jotenkin tarpeellinen hukkapätkä energiaa ja olemassaoloa. Se auttaa nöyrtymään itseään isompien asioiden edessä. Treenitkin auttavat, mutta mikään ei ole sama asia, kuin varsinainen keikka, johon suhtaudun aina samalla vakavuudella ja hartaudella. Se on myös hauskaa, mutta silti, kun minulla viime keväänä oli yksi keikka, joka ei tuonutkaan samaa vapautumista, siitä oli hauska kaukana. Siitä tuli hetkellinen pakokauhu, että eikö tämä enää toimikkaan, tai onko "toleranssi kasvanut" tällekin. Kyse tuntuikin olevan vain siitä, että koko kevät oli sellaista paskan nielemistä, että sen ulospäästämiseen ei yhden nuorisotalokeikan soittaminen ihan riittänytkään, vaan tarvittiin ainakin kaksi seuraavaa keikkaa, ennen kuin tunsin oloni puhtaaksi. Sen tuoma tyhjyys on vaikeaa kuvailla. Se ei ole Minän pakenemista, se on Minän hävittämistä.. Kuten eilen (tai joku päivä ihan tässä lähellä joku päivä sitten) sanoin, tarvitsen meditaatioon ääntä, musiikkia, joka kuljettaa sen minän pois. Päällisin puolinhan se kuulostaa kai ihan samalta "For the fans of Rotten Sound, Nasum and Napalm Death!"-kamalta, kuin minkä jokainen grindcoren vivahde-eroihin perehtymätön kuulee, mutta enpä sitä tekisi, ellen kokisi sen kuitenkin eroavan kaikesta muusta jollain tasolla. Grindcoressa parasta onkin se, ettei se ole helppoa musiikkia. Se pakottaa omistautumaan, keskittymään, kuuntelemaan ja tuntemaan ne samat fiilikset läpi, ennen kuin ne levyt oikeasti aukeaa. Tai sitten jos on riittävän hyvä, voi tehdä sellaisen levyn joka huokuu fiiliksensä täysillä ulos, kuten Magrudergrindin nimikkolevy, joka oli heti ensimmäisellä kuuntelulla meikästä maailman paras grindilevy. Siinä on Washington D.Cn jutskupojat saaneet jotain vaan niin helvetin hienosti kohdalleen.

Nyt viime keikasta alkaa olla kolme kuukautta, joka on pisin keikkatauko, joka Cut To Fitin kanssa on ollut. Koska Cardiffissa vietetyn ajan "kaoottisuus", sen väliaikaisuus ja töiden ja vähän kotiolojenkin jatkuva muutos ja myllerrys sai minut tuntemaan oloni paremmaksi, tämä ei ole tuntunut niin pahalta, mutta nyt kun on palannut arkeen ja jäänyt tähän, alkaa katsella tulevaa kevättä jo sillä silmällä, että niitä keikkoja olisi parempi olla ihan helvetisti, että jaksaa käydä koulunsa loppuun ja taistella kyynisyyttä vastaan kesään asti.

Tämän saman asian eri puolia..

Tein kahdeksan minuutin biisin siitä soinnusta, jonka huomasin tripauttavaksi Cardiffissa, en edes muista mikä sen nimi oli, jotain kirjaimia ja jotain numeroita siinä oli. Kunhan soitin jotain melko harmonista "väärää" sointua, kahdeksan minuuttia, ja olen melko varma, että saan jännetuppitulehduksen tai jotain muuta vastaavaa kaulan puristamisesta. Tuon soittaminen sattui, mutta oli melko siistiä katsella seinää ja antaa sen soinnun tehdä mielenkiintoisia juttuja tajunnalle. Seinä värisi ja aaltoili, tunne oli kuin migreeni ilman päänsärkyä, ei mitään uutta, mutta aina yhtä mielenkiintoista. Siitä tulee hämmentynyt olo, kun kuitenkin on selvinpäin.

Soittelin myös vanhoja biisejä, ja pystyin muistamaan täydellisesti niitä iltoja, jolloin tein ne. Mikseristä löytyy alimpana kaikista sellainen biisi, jonka tein lokakuussa 2010, ei ehkä kuulosta pitkältä ajalta, mutta tuntuu ikuisuudelta. Jos joku jaksaa lukea etsiä, siitäkin löytyy varmaan jonkinlainen selitys. Se on tehty, kun molemmat isovanhempani olivat vielä elossa, samana päivänä, jolloin näin mummoni viimeisen kerran. En tiennyt sen jäävän viimeiseksi, koska edelleenkin, siinä vaiheessa uskoin vielä jonkinlaiseen kohtaloon siinä muodossa, että jos ihminen ei ole kuollut leukemiaan, eikä jatkuvasti uusiutuviin syöpiin koko elämäni aikana, hän tulee ennemmin jäämään vaikka auton alle, kuin kuolemaan syöpään. Mutta toisin kävi, muutama viikko myöhemmin, ja se oli hämmentävä isku vasten kasvoja. Siinä vaiheessa tein erään toisen biisin, jota soitin myös, ja joka toi mieleeni aivan yhtä terävänä sen illan, jolloin sain kuulla mummoni kuolleen. Isä soitti, Viljami oli kahvilla täällä, loppuillan kuuntelin Steve Von Tillin Grave Is A Grim Horsea, jota kuuntelin seuraavan kuukauden ajan joka päivä, samoin kuin Neurosiksen The Eye Of Every Stormia. Ne kaksi levyä ovat kaikista muistakin sidoksistaan huolimatta vahvasti tuon ajan kuvia, ja palauttavat mieleeni sen saman ajan. Vuotta myöhemmin kuuntelin Scott Kellyn The Wakea ja Neurosiksen A Sun That Never Setsiä, ja tein taas yhden biisin, joka palauttaa minulle sen tietyn illan mieleen, kun treeneissä puhelimeni soi, ja äiti soitti papan kuolleen. Miksikö mietin näitä nyt? Tuli tänään puheeksi vanhemmuus, vanhemmat, isovanhemmat, kun luokkakaverini saa joulun alla lapsen. Se laittoi taas miettimään elämää nimenomaan siitä aspektista. Joku vaivautui tekemään ja kasvattamaan meidät, vaikuttamaan meihin ja tekemään meistä täysipäisiä ihmisiä. Se ei ole ihan vähän se, ja tavallaan koen velvollisuudekseni heitä kohtaan tehdä saman jollekin vielä olemattomalle ihmiselle.

Ja toisaalta koen, että minun ei koskaan pitäisi tehdä lapsia. Jos on olemassa pieninkään riski, että se tuleva ihminen saisi kärsiä pelkästä elämisen ja olemassaolon kokemisesta yhtä paljon kuin minä, on melkein riittävä syy jättää kaikki lapset tekemättä. Jos meikän muksu perisi tämän saman.. "vaivan", olemattomuuden pelon, en voisi antaa sitä itselleni anteeksi. Sen, että ei tahdo kuolla, mutta ei oikeastaan uskalla elääkään, koska jokainen hetki vie lähemmäs kuolemaa. Olen onnistunut kääntämään sen jonkinlaiseksi voimaksi, mutta välillä sekään ei vain riitä. Olemassaolo on niin saatanan raskasta, ettei oikeasti kykene löytämään sen järjettömyydestä mitään positiivista. Ja heti, kun se varjo antaa periksi, tajuaa taas kaiken hienouden olevan juuri siinä, ja ilman kuolemaa elämässä ei olisi koskaan mitään mieltä ollutkaan, eikä se olisi mitenkään päin mahdollistakaan. Jos ei jokin pieni epäsymmetrisyys olisi jättänyt materiaa tänne enemmän, kuin antimateriaa, elämää enemmän kuin kuolemaa, ei koskaan olisi ollut elämää joka voisi kuolla.  Se ajaa minua nyt eteenpäin, ja katsotaan miten pitkälle se oikein kantaa.

Torstain rutinat.

1960-luvun musiikki on merkillinen asia. Se on jostain syystä sellaista, joka tuntuu olevan lapsuuden soundtrack vähän kaikille, vaikka he eivät olisi olleet 60-lukua lähelläkään, ja mitä absurdeimpien yhteyksien kautta. Toki elokuvissa voidaan melko tehokkaasti luoda psykedelian ilmapiiri heittämällä Rolling Stonesin Paint It Black taustalle, mutta siitä huolimatta itse koen, että suurin assosiaatio minulla tapahtuu aurinkoiseen 90-lukuun, ja niihin TV-Shop mainoksiin, joissa mainostettiin Best of The 60's levyjä. Siinä oli neljä lättyä kuuskytluvun hittejä, ja saatoin tuijotella niitä mainoksia melko hyvän aikaa ihan vain kuullakseni White Rabbitit ja Sound of Silencet muutamien sekuntien mittaisina pätkinä, ei käynyt 4-5-vuotiaana mielessäkään, että niistä olisi voinut olla kokonaiset biisit olemassa jossain, saatika että kymmenen vuoden päästä niitä voisi warettaa laittomasti netistä, josta en siitäkään tiennyt vielä mitään pariin vuoteen.. Nyt olen koittanut metsästellä niitä jostain, mutta eipä ole kävellyt vastaan. Ei kukaan vanhempi sattunut ostamaan niitä silloin? Voisin maksaa niistä mielikuvitusrahaa, tai jos kärsivällisyys riittää siihen asti, että saan niitä jostain, niin myös niitä... niitä.. mitä ne nyt oli.. Euroja! Niitä.

Vinyyleitä on tullut parina iltana nyt kuunneltua melko paljon, King Crimson, Memphis Slim, John Lee Hooker, Pat Boone, Hendrix, Reverend Bizarre, Captain Beefheart ja ruraaliblues-kokoelma on soineet peräkkäin, vaihdellen fiiliksen mukaan. Hendrix etenkin on nyt lähinnä käännellyt kylkeä lautasella tämän päivää. Siitä tulee vaan niin helvetin hyvä fiilis, ettei talvikaan masenna. Kun rahatilanne paranee, pitää kierrellä divarit lävitte ja katsella, josko sieltä tarttuisi vähän lisää Hendrixiä tai ehkä jopa The Doorsia vihdoin ja viimein vinyylille asti. Rahaa on vieläkin tilillä se joku 1,84 euroa, joka siellä on nyt keikkunut jonkun aikaa, mutta onneksi Eetulle tulee liksa huomenna. Pysyy vedessä ja leivässä. Suklaasta ja pullasta ei ole ollut pulaa, koska se saa niitä duunista.

Viimepäivinä mua on vituttaneet ihmiset, jotka kylvää stand up-koomikoiden juttuja ominaan. Kaikki on kuulleet ne, vaikka eivät seuraisikaan ko. taiteenalaa yhtään, ne ovat silti kävelleet vastaan moneen kertaan, ja silti jokainen yrittää loistaa sosiaalisessa kanssakäymisessä varastamalla jotain vitun paskoja Sami Hedberg-vitsejä. Toki tämä on yleisempää nuorten keskuudessa, ja siksi annan niiden jäädä omaan arvoonsa, mutta kun aikuinen ihminen koittaa samaa, palkitsen tämän vaan vitun kiusallisella hiljaisuudella, ikään kuin odotellen lähdeluetteloa tuolle keskinkertaiselle tai huonolle jutulle. Sellaiset ihmiset kyllä taitaa muutenkin höhötellä sellaisille pissapaskapillupanoviinanjuontikänniperkele-vitseille, joita näkemäni mukaan leviää sosiaalisessa mediassa suhteettoman paljon. Kyllä meikä mieluummin syyllistyisi namedroppailuun, kun antaisin jonkun luulla, että meikä olisi keksinyt niin vitun huonon jutun. Mikäli se nyt olisi mahdollista.

Nojoo, voisin mennä keittelemään kahvia ja koittaa kehittää itseäni ihmisellä katsomalla dokumentin tai rauhoittamalla itseni lukemaan vaihteeksi. Kouluhommat on kaikki tehty, huomenna kai ensimmäinen esitelmä Walesin hommista, omalle ryhmälle, vähän saavat toimia siinä kontrolliryhmänäkin samalla.