Väki vaihtuu

Kaikkien näiden viimeaikaisten kuolemien myötä olen alkanut tajuta, että sukupolven vaihdos maailmassa ei olekaan hidas ja vaiheittainen prosessi, jollaiseksi olen sitä koko elämäni ajan luullut. Se on nopea tietyn ikäluokan massakuolema, joka jättää meidät tänne yksin kaikkien niiden tarinoiden ja muistojen kanssa, joita heidän jälkeensä jää. Tästä johtuen pahin mahdollinen tilanne on oman historiallisuutensa kieltäminen, oman vapaan ihmisyytensä kieltäminen, suomeksi siis se, ettei tahdo kuulla mitään ajasta ennen omaa syntymäänsä. Se katkaisee ketjun, joka pitää huolen siitä että ihmiskunta kehittyy eteenpäin ja uudistaa itseään.
Minun lapsuudessani kumpikaan maailmansota ei ollut millään tavalla vieraita asioita. Joka puolella ympärillä oli paljon veteraaneja, jotka olivat taistelleet talvi ja jatkosodassa, jotkut olleet pitemmälläkin. Se, miten heidän tarinansa ymmärrettiin koko tämän maan osalta kollektiivisesti väärin on vähän surullista. Ne, jotka oikeasti sotivat ja joutuivat tappamaan, eivät usein puhuneet siitä. Ainakaan ne ennen sotaa henkisessä tasapainossa olleet. Siksi ääneen pääsivät lähinnä ne nuoret, jotka eivät olleet juurikaan joutuneet ammuskelemaan, mikä kasvatti heissä katkeruutta. Kuulostaahan sota muka hienolta asialta niin kauan kuin sitä ei tarvitse katsoa silmästä silmään. Kun sen tuijotuskilpailun joutuu käymään, voi siinä vain hävitä. Se tekee asioita ihmismielelle, se saa kohtaamaan inhimmillisen pienuutensa vähän eri tavalla kuin tähtiä tuijottamalla. Kuolevaisuus tuntuu joka henkäyksessä, niin kuin eräs pappa minulle kerran selitti.

Nyt koko toinen maailmansota alkaa unohtua. Ihmiskunta on heittäytynyt oman "Kohtalonsa" varaan ja uskottelee itselleen historian olevan kuollut, mitään ei voi muuttaa koska kaikki menee päin helvettiä. Se on meidän kohtalomme, 2012 tulee ja ihmiskunta vetelee viimeiset henkäyksensä, eikä sitä muka voi millään tavalla estää. Tällainen eläin olisi jo kuollut, ellei se olisi jaksanut taistella aikaisemmin kaikkia luontaisia saalistajiaan sukupuuton partaalle. Ihmiskunta tarvitsee muutoksen. Nyt kun kapitalismin palvojillakin on ne helvetilliset rahavuorensa ja meillä ei, voidaan keskittyä aivan muihin asioihin. Ei edes tarvitse vaatia heiltä takaisinmaksua, pitäköön ne. Emme me rahaa tarvitse pärjätäksemme. Me tarvitsemme solidaarisuutta ja luottamusta ihmisiin, sitä että joku voi vaikka oikeasti tulla maksamaan velkansa ilman että sen pitää käydä jonkun luottokorttifirman kolmen maksumuistuksen kautta. Köyhälläkin on kunniansa, rikkaalle kelpaisi sekin jos sen saisi irrotettua. Maailma on revennyt kahtia.

Suomalaisen yhteiskunnan polarisaatio on tästä muuten loistava esimerkki: Meillä on nyt kaksi täysin erilaista maailmaa. Minä olen tällä hetkellä näiden kahden maailman välissä. Toinen yhteiskunta on se, joka on ylemmän keskiluokan ja Kokoomuksen äänestäjien yhteiskunta. Se hyvinvointivaltio, missä he eivät näe mitään vikaa, koska se on heille olemassaolevana todellinen. Heillä ei ole käsitystä tästä toisesta maailmasta. Näin ollen sitä ei heidän mielestään ole olemassa. Tämä toinen maailma on se, joka ennen oli nistien ja varkaitten maailma, mutta joka nyt on imaissut mukaansa aika suurenkin osan työssäkäyvistä alaluokkaisista ihmisistä. Täällä pohjalla raha on yhteistä, sen lainaaminen ei ole ongelma vaikka takaisinmaksusta ei olisi mitään takeita. Kunhan sitten auttaa jollain tavalla, kun itse sitä tarvitsee. Hyvän karman keräämistä, keskinäistä auttamista. Tavallisimmin tämä tietysti ilmenee tasan siitä, että lainataan toiselle parikymppiä, että pääsee taas ryyppäämään aivosolujaan vähemmäksi. Mutta ei voi valittaa, kun periaate on kuitenkin oikea. Hallitus peräänkuuluttaa solidaarisuutta ja vastuuta, täällä ne ovat molemmat aivan täydellisen lapasessa, mitenkäs siellä? Joko alkaa rahan lappaminen riittää?

Nyt kun vanha sukupolvi alkaa hyvässä ja pahassa kuolla pois, meillä on mahdollisuus alkaa ottaa heidän paikkaansa, ja päättää mitä tästä tulee. Vanhemmathan jaksavat aina käydä sotaa nuorisoa vastaan, suostumatta myöntämään että nuoret ovat vain heidän itsensä luoman maailman tuotteita. Paljonko joku 13-vuotias räppijäbä on ehtinyt ympäristöönsä ja maailmaansa vaikuttaa? Tai 16-vuotias tuleva rikollinen, jolle kukaan ei ole kertonut, että tunteita voisi kanavoida muutenkin kuin rikkomalla paikkoja ja ihmisiä, koska kaikilla on ollut niin kova kiire syyttää ja heittäytyä taas siihen fatalistiseen oikeutukseen siitä miten hänet on luotu tuollaiseksi? Sotapelien väkivaltaisuus ei ole ongelma. Ongelma on sen väkivallan ympärillä esiintyvä viitekehys, ja millaisena ratkaisumallina sota konfliktitilanteessa esitetään. Nyt kun meillä alkaa juuri ja juuri hävitä kollektiivisesta muistista Dresdenin pommitukset ja Hiroshiman sienipilvet, alkaa seuraava sota jo häämöttää näköpiirissä. Tämän sodan vaan tulevat sotimaan lapset, jotka ovat nähneet sodan vain vitun siistinä asiana. Voin kuvitella miten henkisesti rikkinäisiä kasvattajia heistä aikanaan tulee.