keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Raskauden ylistys

Tänään on ollut hyvä päivä. Olen saanut viettää sen älykkäässä ihmisseurassa (kyllä Raxi, pääsit juuri älykkääseen ihmisseuraan!) ja olen saanut ruokaa. Mitä muuta voi muka toivoa? Päivällä, kuunnellessani Kilimanjaro Darkjazz Ensembleä ja Mount Fuji Doomjazz Corporationia mietin miten siistiä on, että noilla bändeillä on noin hölmöjä nimiä. Siis sehän on oikeasti suurinta nerokkuutta, jota ihmismielen läpi voi vilkkua, nimetä jotain suhteellisen haurasta ja kaunista jonkin helvetin raskaan ja eeppisen asian mukaan! Sitten aloin miettiä mikä olisi loistava nimi maailman raskaimmalle rytmiblues yhtyeelle, ja päädyin siihen että kaikista raskain nimi on The Jupiter Grindblues Ensemble.

Toisaalta hommaa vähän vesittää se, että Jupiter on oikeasti pääasiassa nestemäistä vetyä, ja muistaakseni heliumia (Wikipedianörtit varmaan jaksavat tarkastaa ja valaista minua?), mikä ei kuulosta hirveän raskaalta, ennen kuin tajuaa ajatella sitä siltä kannalta että se on kumminkin VETYMERI. Se on MERI, siitä aineesta, mikä laittaa VETYPOMMIT sanomaan BUM! Eli onhan se raskas! Lisäksi sen painovoima on ainakin kaksinkertainen meidän painovoimaamme nähden, ja kaikki siinä on ihan helvetin eeppistä ja raskasta. Lisäksi Grindblues, sellaisena kuin minä sen ajattelen, korostaa nimenomaan sitä grindailun hidasta ja raskaampaa, bluesimpaa puolta. Ja kaiken huipuksi Ensemblessä on enemmän soittajia kuin Bandissa, joten sen yhteismassa muodostuu huomattavasti raskaammaksi. Ironisinta olisi tietysti se, että saan taas soittaa tässäkin bändissä yksin. Mutta tämän otan nyt työn alle kun grindilevy on tehty, jotain jatsin ja sludgen välimaastosta. En ole koskaan soittanut jatsia, joten minulla ei luultavasti ole mitään käsitystä siitä miten sellaista oikeasti tehdään.

Taivaankappaleet ovat muutenkin aina olleet minusta äärettömän siistejä, kaikessa etäisyydessään ja yksinäisyydessään niin täydellisesti ihmistä ja ihmisyyttä kuvaavia objekteja, joiden etäisyyksillä ei käytännössä tee ihmiselämän kannalta yhtään mitään. Ihmiset ovat ajatelleet niitä aina väärin päin. Me ajattelemme itsemme pieninä noiden valtavien, ikivanhojen kaasupallojen rinnalla. Mutta todellisuudessa jokainen tähti ajattelee olevansa yksilöllinen, ainutlaatuinen palava tai räjähtelevä kaasupallo ylhäisessä tyhjyydessään, kokonaiset aurinkokunnat kiertävät heidän ympärillään ja heillä on valta tuhota jokainen heitä itseään kiertävistä planeetoista. Mutta silti ne kaikki näyttävät tänne maan päälle ihan helvetin pieniltä, kaikki samanlaisilta, yhtä tyhjän kanssa. Äärettömän paljon äärettömän pieniä valoja, joista vain muutamalle osaamme yhdistää nimet kasvoihin. Se siitä ainutlaatuisuudesta. Lumihiutaleetkin ovat maahan tullessaan suurempia ja merkityksellisempiä, mikäli se sattuu osumaan silmään ja kirvelemään ikävästi. Ihmiselämän kannalta nämä valtavan suuret ja täydelliset tähdet ovat aina turhia, kylmiä ja pieniä valopilkkuja taivaalla. Miettikääpä sitä. Lopuksi vielä vähän fiilistelypalaa Cut To Fitin tulevan levyn kansitaiteen maailmasta, meni skannatessa vähän vituiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti