sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Osa 3: Lahti-Pertunmaa-Lahti-Tampere-Lahti

Ensimmäinen asia mitä tästä kaikesta tahdon sanoa: mikään elämässäsi ei valmista sinua siihen, miltä ruumisarkku haisee.

Oltiin siis kotona Turusta, jossa keikka meni jo vähän paremmin kuin edellisiltana, noin puoli neljä. Sulkiessani silmät näin taas lisää tietä, ja vähän mieltä painoi jo tämän päiväinen tapahtumasarja, jota en vieläkään täysin ymmärrä, mutta joka kai avautuu ajan kanssa kokonaisuudessaan. Pari tuntia sain kai nukuttua, herätys oli seitsemältä. Vähän aikaa tappelin äitini kanssa puhelimessa siitä, mitä hautajaisiin laitan päälle kun luulin että plan A oli pyykissä pestynä, mutta selvisikin että huppari oli vain likainen ja vedin sen korin pohjalta niskaan ja lähdettiin ajamaan kohti Pertunmaata. Ei ihan kauheasti huvittanut kitkutella, joten taisin ajaa aika kovaa, lisäksi se tuntui helpolta ja kevyeltä ajolta eiliseen verrattuna.

Hautajaisista en osaa sanoa paljoa. Jännitin, olin väsynyt ja aika hakattu kahden peräkkäisen keikan jäljiltä, ja yritin vaan tehdä parhaani. Hetken mietin, josko olisin mennyt puhumaan, mutta tulin siihen tulokseen ettei minun asiani kuulunut yli puolelle huoneessa istuvista ihmisistä, eikä pappi ehkä olisi ollut mielissään kristityn syyllistyssaarnansa joutuessa ristiriitaan meidän "oman tien kulkijoidemme" näkemysten kanssa asiasta. Sen huomasin taas, että minulla on aivan helvetin hieno ja vahva suku, jota on moukaroitu nyt koko ajan pahemmilla ja raskaammilla pommeilla. Adresseja luettaessa pystyin elävästi näkemään papan Jalkalan eteisessä lukemassa postia, hymisemässä itsekseen ja välillä kommentoiden joitakin lappusia siellä seassa. Koko ajan joka puolella olevista ihmisistä piirtyi kuvaksi jotain, mistä kokonaisuutena muodostui Samulin kuva. Yskäys siellä, hymy tuolla, äänensävy jonkun puheessa lyhyen hetken ajan. Se oli kaikki jotenkin musertavan kaunista ja hienoa, tajuta kaikki se, mitä pappa oikeasti tarkoitti sanoessaan elämän jatkuvan kaikissa lapsissa ja lapsenlapsissa ja kohta myös siinä lapsenlapsenlapsessa, jota hän ei kerennyt nähdä. Sekin surettaa vähän. Tiesin papan olevan siitä ylpeä, ja odottavan uuden perheen jäsenen näkemistä. Mutta se siitä..

Isän serkku (jota Eetun kanssa selvyyden vuoksi kutsumme omaksemme, koska on kaikin puolin meidän ikäinen ja näköinen kaveri) heitti meidät sitten Lahteen ja minut tästä Tampereelle, juteltiin siinä aika paljonkin kaikkea matkalla, uskonnoista ja onnettomuuksista, ristiriidoista ja ajokelistä. Pääsin perille Vastavirralle ehkä vähnä liiankin aikaisin, joten menin Yläkertaan juomaan kahvia. Seitsemän aikaan pääsi sisälle, roudattiin romuja, tehtiin nopea check ja odoteltiin. Odoteltiin ja odoteltiin. Lopulta oli meidän vuoro, ja tykitin IHA TÄYSII! Varmasti yksi elämäni hienoimpia keikkoja, vaikka se ei kellekään muulle perus klubikeikkaa merkityksellisempi olisikaan. Parhaasta päästä siksi, että se meni itselle niin hyvin. Se onnistui nostamaan fiilistä vähän. Paluumatka sujui rennosti jutskaillessa ja venäläistä savujuustoa mutustellessa. Nyt on olo kyllä aika saatanan tyhjä. Mitä sitä tekee seuraavaksi? Taitaa olla koulun vuoro. Nyt kiinnostus on kyllä aika alhaalla, kun koko elämä muuten vaikuttaa niin järjettömän hienolta asialta.

422 km, yhteensä koko paska siis 1323 kilometriä.
Soundtrackista ei jaksanut tänään enää välittää. Melissaa, virsiä, radiota ja Djangoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti