keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Nyt on jo keskiviikko? olenpa hukassa.

Nyt alkoi teholääkitys huomista varten, hain juuri apteekista Bisolvonia, Finnrexiniä ja uutena tuttavuutena jotain hyvin oudon makuisia niulun desifnfiointipillereitä. Eipä maistu sitruunalle ei. Ennemmin tulee mieleen perunajauhot ja joku teollinen makeutusaine. Toivottavasti edes tekee tehtävänsä, ja kohta on ihan helvetin puhdas olo. Parempi olisi, saatana. Huomenna alkaa koulu vasta kahdeltatoista, taitaa kestää kahteen, ja sitten pitää illaksi mennä Helsinkiin huutelemaan. Toivottavasti Famine Yearilla on olemassa joku linja soundcheckeistä, koska olisihan se kiva vähän kokeilla että miten tuo huutaminen onnistuu. Muutenkin tuntuu jo siltä että ihan helvetin kiva tuurata ja vetää sitten paskasti kun on tullut kipeäksi. Toisaalta veikkaan tämän olevan aika pitkälle stressin aiheuttamaa. Väsyttää jo hirveästi, mutta huomasin tänään etten oikeasti voi nukkua enempää kuin 5 tuntia yössä arkena, tai saan herätä siihen että luokkakaveri soittelee olevansa alhaalla. Mun aivot vaan toimivat pienellä univajeella. Se on niiden luontainen olotila, jossa ne saavat minkä tahansa homman hoidettua. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että olen tällaista heijastelevaa sorttia, niin tiedän miten oma nuppi pelittää. Helpottaa monien asioiden suunnittelematta jättämistä kummasti.

King Crimson on ollut päivän sana tänäänkin. Tuntuu kovasti siltä, että kaikki olennainen mitä ihmiskunnalla on koskaan ollut omasta olemassaolostaan sanottavana, on puristettu tuohon ekalle levylle. Siihen vaan palaa alitajuisesti koko ajan. Jos ette ole koskaan kuulleet sitä, kuunnelkaa. Eikä mitään käppäistä youtubetutustumista, vaan koko levy. Vaikka sitten warettamalla, jos ei muuten, mutta kyllä tuo levy kannattaa ostaakin. Veikkaan että aikamoinen nynny saa olla, ennen kuin siihen pettyy. Nyt koitan pyristellä tästä koukusta irti vaikkapa jollain blues-hommilla, John Lee Hookerin kokoelmaa soittimeen ja jalalla lattiaan!

Joku varmaan tietääkin, että olen heikkona kaikenlaisiin suttuisiin, rämiin ja itseväsättyihin soittimiin. Niissä on vain jotain ihan helvetin siistiä, sellaista vähän kuhmuista ja rupista jota kaikessa musiikkiin liittyvissä pitäisi mielestäni olla. Persoonaa. Väriä. Siksi olen nyt vähän kahdenvaiheilla ostamassa muusikoiden.netistä työkalupakkikitaraa. Ongelma vaan on se, että mulla lojuu tässä olohuoneessa tällä hetkellä 7 kitaraa, ja Eetun huoneessa on lisää, niin tässä ei ihan hirveästi ole tuota tilaa noille soittimille. Mutta toisaalta se on mielestäni helvetin mukavaa, että ne ovat saatavilla. Heti kun joku tulee kahville, hän voi saman tien ottaa jonkun kitaran ja alkaa hiplailla sitä ihan miten päin tykkää. Parhaimmillaan nämä kasvavat aina kunnon jamittelusessioiksi, joita joskus jaksetaan nauhoitellakin, mutta useimmiten ei. Joskus pitää organisoida sellainen superjami, että mikittää vähän huolellisemmin vaikka kahdeksalla mikillä olohuoneen, pyytää kavereita kylään ja alkaa soitella. Niistä tulisi aika mielenkiintoiset sessiot. On nimittäin ihan sikana kavereita. Ainakin neljä..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti