sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Oma Nuorisotyön Käyttöteoria.

Tässä on nyt tämä nuorisotyön käyttöteoria, lisäsin sinne muutamia juttuja ja otin yhden pätkän pois, koska siitä voi saada vähän liian tarkan kuvauksen eräästä nuoresta, jonka kanssa tein töitä. Muuten se on tässä. Korjatkaa, kommentoikaa, löytäkää reikiä. Kiitos.

1. Yhteiskuntakäsitys ja yhteiskuntaihanne.

Omassa nuorisotyön käyttöteoriassani lähtökohtana on se, että yhteiskuntaa ja omaa käsitystämme siitä tulee lähestyä kriittisesti, eikä pidä kulkea siitä mistä aita on matalin. Suomalaisen ihmisen, yhteiskunnan ylläpitäjän, eräänlaisiin perusominaisuuksiin on aina mielletty jurottava lainkuuliaisuus, ahkeruus, kunniantunto ja sisu. Näiden ominaisuuksien kääntöpuolelle vain usein jäävät ikävästi henkinen passiivisuus, työnarkomania, häpeän pelko ja itseinho, mikäli emme kykene suoriutumaan omista töistämme ja meille annetuista tehtävistä.
Suomalainen yhteiskunta on usein mielletty korruptiovapaaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, mutta itse en näkisi sitä ihan niin auvoisena ja puhtaana, kuin miltä se äkkiseltään näyttää. Korruptio tavallisesti herättää mielikuvia jostakin möhömahaisesta bolivialaisesta poliitikosta, jonka taskut pullottavat niihin työnnetyistä seteleistä, mutta kylläpä samaan kuvaan sopivat todella hyvin myös omat poliitikkomme hämärine lautakasoineen ja omiin taskuihin hävinneine vaalirahoineen. Se on vain poliittisen järjestelmän sisällä toimiva hyvä veli-systeemi, joka on tehty niin hienovaraiseksi ja näkymättömäksi, ettei sitä kykene erottamaan.
Karkeasti sanottuna jo se on lähtökohtaisesti pielessä, että markkinatalous ohjaa kaikkien maailman valtioitten toimintaa, eikä päin vastoin. Poliitikot suunnittelevat hallitusohjelman talouden liikkeitten mukaan, mikä tuntuu aika nurinkuriselta, jos ajatellaan että sen pitäisi ajaa oman kansansa asiaa, eikä juosta ympäriinsä turvaamassa kaikkien muiden maiden selustaa. Suomalaisessa politiikassa onkin nyt ehkä enemmän kuin koskaan alettu miellyttää kaikkia muita, mikä taas ei miellytä suomalaisia, ja se alkaa pikkuhiljaa herättää liikehdintää joka saa vastakaikua. Tämä on mielenkiintoinen muutos, sillä tähän asti suomalaista on ollut mahdoton saada suuttumaan ja heräämään henkisestä koomastaan juuri mitenkään.
Suomalaiset ovat hyvin lainkuuliaista kansaa. Me olemme mukisematta ottaneet vastaan niin monia yksilönvapautta rajoittavia iskuja, ettei samanlainen olisi mennyt kyllä varmasti läpi missään Keski-Euroopan maassa, jossa on olemassa minkäänlaista vallankumouksen kulttuuria. Täällä onkin helppoa tehdä aivan mitä tahansa niin kauan, kun ei koske viinaan. Jos yrität rajoittaa sen käyttöä tai ehkä jopa ohjata ihmisten tottumuksia muihin, terveellisempiin harrastuksiin, saat luultavasti aikaan sisällissodan. Meille on jostakin täysin järjettömästä syystä ajettu päähän oletus, että me olemme se kansa, joka on maailman kovin tekemään työtä ja juomaan viinaa. Suo, kuokka ja Jussi, suomalainen unelma. Tavallisimmin tunnumme vain toistavan erästä ihan toista tarinaa, nimittäin Lallin ja piispa Henrikin humalapäistä surmatyötä.
Todellisuudessa suomalaiset eivät ole sen kovempia juomaan, kuin vaikkapa meksikolaiset tai britit. Oluemmekaan ei edes ole kauhean vahvaa monien muiden Euroopan maiden vastaaviin verrattuna. Ongelma on ennemmin suhteessamme juomiseen. Se on äärimmäisen tulehtunut, se määrittää koko identiteettiämme ja sitä mitä me olemme toistemme ja muiden maiden silmissä. Jos et juo, olet välittömässä syrjäytymisvaarassa, ellet osaa kehittää itsellesi harrastusta, joka pitää sinut alkoholia juovien ihmisten seurassa. Sittenkin saat varautua koko ajan selittämään sitä, miksi ei viina maistu, ja miten olet ”outo suomalainen”.
Ihminen rakastaa työtä. Ainakin näin hänelle uskotellaan pienestä pitäen, kun aikuiset vievät lapsensa kiireisinä tarhaan lähtiessään töihin. Isi tai äiti tahtoo töihin niin kovasti, että vie lapset kiireesti tarhaan, jotta pääsee taas arkisen aherruksensa ääreen. Työ on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta välttämätön asia. Jos ei ole työtä, jota tehdessä kokee luonnollista virtauskokemusta (flow), ihminen ei koe kehittyvänsä mikä puolestaan voi aiheuttaa henkisiä komplikaatioita ja pahoinvointia. Toisaalta myös itselle täysin merkityksettömän työn tekeminen liian pitkän aikaa voi johtaa oman elämänsä heijasteluun, ja sen kautta masennukseen ja jopa itsetuhoisuuteen.
Työ on olennainen osa ihmisen elämää. Ennen töitä tehtiin selviytymisen eteen, kun se saatiin turvattua, alettiin tehdä töitä, jotta voitaisiin haalia ympärillemme mukavuuksia. Uskon, ettei monelle ole itselleenkään selvää, miksi hän tekee töitä. Mielestäni olisi välillä hyvä pysähtyä pohtimaan sitä, mitä työ oikeastaan on ja mitä se omassa elämässäni merkitsee. Jokaiselle on olemassa ainakin yksi työ, jota hän rakastaa tehdä enemmän kuin mitään muuta. Jotain sellaista, jota hän tekee vaikka terveytensä uhalla. Nuorempana ajattelin, että kaikki ihmiset ovat vain työn orjia, jotka painavat pitkää päivää laput silmillä vailla pienintäkään käsitystä vapaudesta. Muutos tähän tuli ehkä osittain iän kanssa, kun katselin isäpuoleni työskentelevän keskeneräisen talon rakennuksen kanssa. Muurausurakkaa ihmetellessäni tajusin, että tälle ihmiselle kyseessä on enemmän kuin työ. Hänelle tämä kaikki on sitä samaa, jota minä itse koen tehdessäni musiikkia. Se oli jonkinlainen henkisen kasvun, tai ainakin pienen välivalaistumisen hetki. Tajusin työn merkityksen ihmiselämässä. Tuohon aikaan olin myös siviilipalveluksessa, enkä ole koskaan nähnyt myöskään siivoojaa, joka rakastaisi työtään yhtä paljon, kuin Lahden kaupunginmuseon nyt jo eläkkeelle jäänyt nainen rakasti.
Toisaalta samalta työpaikalta löytyi myös täydellinen esimerkki keski-ikäisestä, oman työnsä täysin tuhoamasta ihmisestä, joka ei kokenut ammatissaan minkäänlaista virtauskokemusta, ja joka vain puoliksi leikillään puhui työpaikka ammuskeluista. Se oli masentava, mutta myös opettavainen näky. Älä ikinä päästä itseäsi helpolla, älä ikinä tee työtä joka ei anna sinulle yhtään mitään. Aina löytyy ihminen, joka on juuri oikea ihminen vaikka kaupan kassalle tai McDonald’sin tiskille. Siellä ei ole minulle mitään käyttöä, koska se ei palvelisi yhtään ketään. Joku muu tekee sen paremmin ja nauttii siitä, antaa hänen tehdä se.
Kunniantunto on suomalaisissa syvässä. Me emme tahdo osoittaa tunteitamme kauhean avoimesti vaikkapa julkisella paikalla, olemme pidättyväisiä ja kohteliaita. Tämä on tietysti monin tavoin myös todella hyvä asia, mutta se on myös se häkki, joka pitää meidät kurissa ja nuhteessa. Pelkäämme naurunalaiseksi joutumista niin paljon, ettemme uskalla avata suutamme silloin kuin pitäisikin. Tätä ilmapiiriä ei tietystikään tahdota muuttaa, koska se vaatisi jonkinlaisia kannanottoja, vastavirrasta ja turvallisesta status quosta poikkeamista ja sen vastustamista. Kapinaa valmiita ajatusmalleja ja yhteiskunnallisia rakenteita vastaan, ja se puolestaan mielletään lapselliseksi riehumiseksi ilman sen suurempaa syytä.
Suomea on tituleerattu myös informaatioyhteiskunnaksi, mikä ainakin näin sen pohjamutia luotaillessa on osoittautunut lähinnä edustukselliseksi byrokratiaksi. Informaatio ei kulje oikein minkään laitosten välillä, kaavakkeita ja papereita on vain enemmän kuin ennen, ja asioille on keksitty hienompia nimiä. Kouluruokana tarjoillusta keitosta löytyvä rotan pää on ”vierasesine”, siivoojat ovat ”siistijöitä” ja lyhyet ihmiset ovat ”vertikaalisesti haasteellisia”. Amerikkalaisten ihanteitten mukana myös äärimmäinen poliittinen korrektius on uinut suomalaiseen politiikkaan, päätöksentekoon ja sosiaaliseen turvaverkkoon vähän turhankin hyvin. Suomettumisen pelossa on alettu kumarrella päin vastaiseen suuntaan, eikä tunnu olevan olemassa minkäänlaista kultaista keskitietä, saatika kohtuutta. Työtön ihminen on tässä yhteiskunnassa arvoton, ja välittömässä syrjäytymisvaarassa. Hänet täytyy pelastaa itseltään. Silti humanismi on ajettu ahtaammalle, kuin koskaan aiemmin. Kaikkien pitää tuottaa enemmän ja enemmän, taloudellinen kasvu on kaiken toiminnan elinehto.
Tässä kohtaa olisi aika viheltää peli poikki, ja muuttaa suuntaa. Voimme toki sukeltaa lamasta toiseen, aina vain syvempään ja synkempään lamaan, jos tahdomme pysyä kiinni nykyisissä järjestelmissämme, ja katsella vierestä kuinka se sekoittaa meistä jokaisen pään ajan kanssa. Mutta meillä on myös mahdollisuus henkiseen muutokseen, kokonaisen uuden maailman rakentamiseen, eikä sen eteen tarvitsisi edes nähdä niin paljon vaivaa kuin voisi luulla.
Muutos yhteiskunnassa lähtee aina muutoksesta yksilöissä. Eikä muutos yksilössä voi tapahtua väkisin, ainakaan hedelmällisin seurauksin. Paulo Freiren pedagogiikassa on paljon elementtejä, joita voitaisiin tehokkaasti käyttää uudenlaisen, osallistavan yhteiskunnan rakentamiseen. Pohjalla olisi yksilöiden oman kiinnostuksen herättäminen, viemällä asiat lähelle heitä ja havainnollistamalla käytännön esimerkkien kautta, miten näennäisen mitättömät asiat esimerkiksi politiikassa tai mediassa vaikuttavat heidän elämiinsä. Herättämällä keskustelua herätellään myös mielenkiintoa ja tietoisuutta. Tämän heräämisen kautta voidaan levittää uudenlaisia näkemyksiä, ja käsitys siitä, ettei omilla aivoilla ajattelu ole halveksittava tai väärä teko, vaan jokaiselle ihmiselle avoin mahdollisuus avata omat henkiset kahleensa ja vapautua omista odotuksistaan itseään kohtaan.
Olen aiemmin pohtinut jonkinlaista utopiaa ”anarkistisesta” yhteiskunnasta, joka perustuu ihmisten väliselle luottamukselle ja vapaaehtoisuudelle. Jokaisella on vastuu kaikesta tekemisestään, ja ihmisiä kannustetaan pohtimaan ja kyseenalaistamaan omia näkemyksiään ja ideologioitaan. Tiedän tämän ajatuksen olevan utopistinen, mutta mielestäni ei ole väärin pitää sitä eräänlaisena platonisena ideana, josta ammentaa tiettyjä piirteitä nuorten ajatusten herättelemiseksi. Toki täytyy myös tiedostaa sen olevan vain idealistinen hahmotelma, jonka toteutuminen käytännössä tulee aina olemaan hyvin epätodennäköinen, koska se vaatisi ”kansalaisiltaan” liikaa.

1.2 Kristillinen kärsimysperinne.

Suomeen kristinusko rantautui idän ja lännen välisenä kilpajuoksuna, keskiajan loppupuolella. Se vakiinnutettiin osaksi suomalaista kulttuuria kohtuuttoman nopeasti, vaikka sitä ei aluksi pureksimatta suostutukaan nielemään.
Kristinuskon mukana tulivat sen opit, ja keskiajan värittämänä siinä korostuivat jotkin sellaiset asiat, jotka ovat erittäin voimissaan yhä tänäkin päivänä, vaikka kuuluvat auttamatta jonnekin keskiajan hämäriin.
Keskeisessä osassa on perusajatus ihmisen syntisyydestä. Kirkon miehet valittavat, että heitä syytetään turhaan ihmisten syyllistämisestä, koska heidän oppiensa ja uskonsa mukaan se syyllisyys on periytynyt jokaiseen syntyvään ihmiseen. Me olemme kaikki syyllisiä, ja kirkon tehtävä on kaivaa se syyllisyys esiin, jotta voimme velloa siinä ja tuntea itsemme velvoitetuksi lunastuksen tavoitteluun.
Tähän juuri pohjaa myös suomalainen työmoraali. Meidän täytyy uhrata elämämme työlle, kodin, uskonnon ja isänmaan, hyvinvointiyhteiskunnan vuoksi. Tullaksemme kristuksen kaltaisiksi, meidän täytyy kärsiä kaikkien muiden vuoksi. Tämä on vain ja ainoastaan keskiajalta omaksuttu käsitys, jota ei ennen sitä liitetty kristinuskoon olennaisena osana.
Työ on se väline, jonka kautta protestanttinen raataja voi tavoitella omaa taivaspaikkaansa, nyt kun sitä ei rahallakaan saa luterilaisuuden mukaan lunastaa. Kirkollisvero ajakoon sen viran. Nämä piirteet ovat jumiutuneet suomalaiseen mielenmaisemaan, jopa sellaiseen joka kieltää jumalan osan tässä. Se on osa suomalaista perinnettä, ja jokaista vastavirtaan uivaa pidetään menetettynä tapauksena, loisena tai narkomaanina.

1.3 Islamin keskiaika.

Islamisaatio on varmasti monien mielestä yhteiskuntaamme ja koko maailmaamme uhkaava asia. Itse en näe sitä suurempana uhkana, kuin keskiaikaista kristinuskoakaan. Islam elää uskontona läpi omaa keskiaikaansa, johon kuuluu tarkkojen rajojen asettaminen, ja myös se, että se imee voimaa ja jäseniä muista uskonnoista.
Suurin osa muslimeista on aivan yhtä tapauskovaisia, kuin suomalaiset ovat oman uskontonsa piirissä. Heidän elämässään uskonto ei välttämättä näy muuna, kuin siinä etteivät he suostu syömään sian lihaa. Tämä on mielestäni aivan ymmärrettävää, yhtä hyvin voisimme itse päättää olla syömättä nautaa, tai kalkkunaa, ja se olisi melko sama asia.
Ei voida kieltää sitä, etteikö islamin uskossa olisi myös hetken mielijohteesta toimivat ääriliikkeensä, mutta koko maailman onneksi he eivät ole minkään valtion päättävässä elimessä vallassa, toisin kuin kristinuskon fundamentalistit.
Oma kantani uskontoihin on se, että jokainen saa pitää omansa, kunhan kykenee keskustelemaan rauhallisesti ideologioidensa yhteneväisyyksistä ja eroista muiden uskontojen edustajien kanssa. Leimaaminen tai syyttely eivät ole hyväksyttäviä tekoja miltään osapuolelta, jos tahdotaan ylläpitää jonkinlaista älyllistä keskustelua. Jos et ole valmis antamaan muiden perustella omia kantojaan keskustelussa, on oma uskottavuutesi kovaa vauhtia matkalla viemäriin.
Erilaisuutta tulee kyetä sietämään, oli se millaista erilaisuutta hyvänsä. Ensisijaisesti pedagogiikan kannalta siksi, että erilaisia taustoja omaavilla ihmisillä on erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka yhteiskunta tulisi järjestää, tai mikä heidän omassa systeemissään oli niin pielessä, että heidän piti paeta sieltä. Eri kokemukset ja tarinat eivät koskaan ainakaan vähennä omien kokemustemme arvoa.


2. Ihmiskäsitys ja ihmisihanne.

Ihminen on kokenut rajuja muutoksia koko olemassaolonsa aikana. Olisi järjetöntä olettaa, että metsästäjä-keräilijällä, joka vaelsi jääkauden lopulla riistansa perässä, olisi juurikaan tekemistä tämän päivän kuluttaja-keräilijän kanssa, joka kulkee vakuumipakattua lihaansa metsästämässä urbaanissa viidakossa loputtomien hyllyrivien keskellä. Ajat muuttuvat, ja ihminen koittaa vaivoin pysyä perässä, vaikka se välillä näyttääkin epätoivoiselta.
Ihminen on koko historiansa koittanut keksiä itselleen merkitystä ja oikeutusta uskonnon ja tieteen kautta, ja nämä saman tavoitteen kaksi puolta ovat milloin törmäilleet ja milloin pönkittäneet toistensa asemaa entisestään, ollen silti lopultakin vain dualistisesti ajatellen saman asian kaksi eri puolta. Niiden molempien perimmäinen tarkoitus on aina ollut auttaa ihmistä käsittelemään omaa kuolevaisuuttaan, auttaa vähän hahmottamaan sitä kokonaiskuvaa, jonka maailmankaikkeus meidän eteemme piirtää.
Nämä molemmat ovat myös ajaneet ihmistä eteenpäin järjettömiin julmuuksiin ja ympäristön ja kanssakuolevaisten massatuhoamisiin. Se kuva, joka ihmisellä itsestään on luomakunnan kruununa, tai evoluution huipentumana, on siinä mielessä narsistisen vääristynyt, että se on antanut oikeuden talloa kaikkien muiden luontokappaleiden päälle, ja ottaa määräysvallan niiden ylitse. Tämä ei mielestäni koskaan ole ollut minkään uskonnon tai tieteenalan todellinen tarkoitus, mutta siitä huolimatta niitä on käytetty oikeutuksena tällaiselle toiminnalle.
Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana maailma on muuttunut analogisesta, tekemisen maailmasta digitaaliseksi tekemättömyyden maailmaksi. Koneet tekevät ihmisten työt, ja ihmiset vartioivat että koneet tekevät oman työnsä. Tämä vaikuttaa monesta varmasti masentavalta kuvalta, ja syystäkin. Ihmisestä on tullut mukavuuden haluinen olento, joka tahtoo viihtyä ja kuluttaa, saada työllä ansaitsemalleen rahalle vastinetta ja nauttia elämästään. Hän tahtoo tehdä yhä vähemmän asioita, mutta samaan aikaan hän tahtoo kokea enemmän.
Kurt Vonnegut kuvaili kirjassaan Galapágos ihmisen evoluutiota miljoonan vuoden päähän. Hänen visioissaan ihminen on hylännyt tiedostavan ajattelunsa, koska evoluutio selkeästi huomasi sen olleen lähinnä itsetuhoinen ja luonnollista kehitystä hidastava ominaisuus. Ihmiset olivat hylkeen kaltaisia eläimiä, jotka loikoilivat päivät rannalla auringossa, naureskellen omille pieruilleen, mikä oli mielestäni loistava, ja myös melko todennäköinen dystopia.
Tiedostava ajattelu on nimenomaan ihmisyyteen liitetty ominaisuus. Se on jotain sellaista, millä voimme aina tarvittaessa oman asemamme oikeuttaa, mutta heti kun koitetaan rohkaista ihmisiä omaehtoiseen ajatteluun, alkaa valituslaulu ja vastustus. Välillä tuntuu siltä, kuin maailmankaikkeuden tällä hetkellä ainut todistettavasti tiedostava olento tekisi mitä tahansa päästäkseen tietoisuudestaan eroon.
Onhan se hankalaa. Jos tahdot olla älykäs, sinun täytyy nähdä sen eteen vaivaa, ja riskinä onkin se, ettet mahdollisesti koekaan itseäsi juuri yhtään älykkäämmäksi. Lukiessasi tietäsi eteenpäin saatatkin huomata tietäväsi aina vain vähemmän ja vähemmän. Lisäksi pelkkä tieto ilman kykyä soveltaa sitä ei ole minkäänlainen älykkyyden, tai ainakaan viisauden merkki. Täytyy myös osata ottaa huomioon se, ettei ole maailmassa yksin, vaan jokaisella ihmisellä on omat mielenkiinnon kohteensa ja vaikuttimensa. Se mikä on oikein ja hyväksi sinulle, ei varmasti ole sitä kaikille muille. Täytyy hyväksyä, ja kannustaa jokaista olemaan oma itsensä, kehittymään niissä asioissa, joissa hän kokee olevansa hyvä.
Ihmisen hyvyys tai pahuus on asia, josta on jaksettu väitellä tuhansien vuosien ajan. Mielestäni sellaisen kysymyksen esittäminen ei välttämättä edes ole ihmisten käsissä, koska vaikka me kykenemme sekä hyvään ja pahaan, emme ole läpeensä kumpaakaan. Ihminen on pieni muurahainen, joka on heitetty oljenkorren päälle mahdollisuuksien valtamereen seilaamaan ja huutamaan ulos omaa mitättömyyttään.
Voidaan ennemmin ajatella, että ihminen pyrkii toimimaan oman harkintansa mukaan oikein niiden tietojen ja käsitysten mukaan, joita hänellä sillä hetkellä on. Toki on poikkeuksellisia tilanteita, joissa ihminen pyrkii väistämättä tekemään vahinkoa muille. Hyvin usein tällaisen toiminnan motiivina on kuitenkin projisointi ja kosto, itsekoettujen vääryyksien eteenpäin maksaminen. Jokaisella tarinalla on aina kaksi puolta. Murhamies kykenee tekemään myös yhteiskunnan silmissä moraalisesti oikeita ratkaisuja, ja yhteiskunta kykenee toimimaan murhamiestä kohtaan kostonhimoisesti ja julmasti.

Nuorisotyön ihanteena ja lähtökohtana on humanistinen ihmiskuva, joka kannustaa erilaisuuden hyväksymiseen ja tasa-arvon levittämiseen. Itselleni tärkeitä näkökulmia näiden asioiden lisäksi ovat myös ihmisen kuva itsestään muuttuvassa ajassa, johon palaan myöhemmin syvemmin.
Psykologiasta tutun postmodernistisen ihmiskuvan mukaan ihminen ei ole välttämättä mitään tiettyä ja tarkasti sidottua, vaan kukin meistä sinkoilee erilaisten sosiaalisten naamioiden välillä, vaihdellen niitä tilanteiden ja ihmisten mukaan. Persoonamme itsessään on sitten se, mikä jää näiden naamioiden väliin, mikä on niille kaikille yhteistä ja pysyvää. Ainakin nykyajassa uskon tämän olevan kuvaavimpia tapoja käsitellä ihmisen muuttuvaa persoonallisuutta, joka ei enää kehity niinkään iän, kuin vastaan tulevien sosiaalisten tilanteiden ja ryhmien mukana.
Täytyy osata ottaa huomioon se, että vaikka kaikkia ei voi kiinnostaa kaikki maailman asiat, jokaista kiinnostaa jokin tietty asia. Tämän tietyn ”jutun” löytäminen, kehittäminen ja jalostaminen onkin sitten yksi ihmiselämän mielenkiintoisimmista tavoitteista. Sen kautta voi löytää itsestään uusia puolia ja kehittää eri ominaisuuksia itsessään.
Kun löydetään jokin kiintopiste, jota kautta nuoria voidaan lähteä aktivoimaan, nuorisotyön tekeminen helpottuu, ja nuoretkin avaavat itseään helpommin uusille ajatuksille ja lähestymistavoille. Kun he huomaavat jonkun kuuntelevan näkemyksiään ja mielipiteitään, he ovat valmiita myös keskustelemaan niitä ja pohtimaan syvällisemminkin niiden syitä.
Toki nuoriin täytyy iskostaa myös usko jonkinlaiseen positiiviseen tulevaisuuteen, vaikka näyttäisikin pahasti siltä että kaikki on menossa kovaa vauhtia alamäkeen. Ihminen ei yritä muuttaa kohtaloaan, jos siihen ei ole mitään mahdollisuutta. Jos palavassa huoneessa ei ole teitä ulos, ihmiset alistuvat. Jos sanot, että tuosta ikkunasta pääsee hengissä ulos,jokainen alkaa taistella selviytymisestään.

3. Luontokäsitys.

Suomi on maa, jossa luonto on aina ollut lähellä. Eräällä tunnilla taisin sanoa, ettei sillä ole itselleni kuin välillinen merkitys. Jälkeenpäin ajattelin asiaa enemmän ja havaitsin, että sehän on oikeasti yksi tärkeimpiä taustavaikuttajia koko elämäni aikana tapahtuneessa henkisessä kehityksessä.
Kasvoin koko oman lapsuuteni luonnon keskellä, ja se on aina ollut koko suvulleni tärkeä asia. Kun teini-iän myllerryksessä oli paha olla, juoksin syvälle metsään kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan eläimiä. Ilman monia noista mietiskelytauoista olisin saattanut hajota psyykkisesti palasiksi jo kauan sitten. Koen olevani onnekas siksi, että sain aikanaan läheisen suhteen luontoon, sillä se on antanut paljon esimerkiksi tunnetiloja haettaessa musiikkia tehdessä.
Ekologisuus on päivän sana. Harmittavan usein tosin vain siksi, että sen varjolla saadaan myytyä monia vähemmän ekologisia asioita kalliimmalla, kun niistä tehdään ekologisempia päivityksiä tämän päivän tiedostaville kuluttajille. Sen taakse voi myös piilottaa muita motiiveja, kuten esimerkiksi opettajan turhautumisen luokissa lojuviin pahvimukeihin. Tutkimukset aiheesta ovat menettäneet merkityksensä jo kauan sitten, kun niitä ostellaan puolin ja toisin, ja puolesta ja vastaan esitetyt näkemykset tuntuvat pyörivän aina ääripäästä toiseen.
Se on totta, että kulutamme turhaan kaikkea enemmän kuin koskaan ennen, ja kuormitamme luontoa aivan järjettömän paljon. Se on väärin, koska kaikki se tapahtuu pelkästään olemassaolemattomien ykkösten ja nollien ja taloudellisen kasvun takia. Ja tietysti luonnon ja ihmisten kustannuksella. Joka päivä maailmassa tehdään ruokaa seitsemän miljardin ihmisen tarpeisiin, ja siitä syö vain pieni murto-osa. Loput heitetään pois, ja vaikka ennen ruoka laitettiin esimerkiksi kouluista asunnottomien ja alkoholistien keskuksiin, nykyään pidetään byrokratialla huoli siitä, ettei tämä ole mahdollista.
Ihminen on tuudittautunut turhankin turvallisesti siihen yliasemaan, jonka hän kokee luonnosta saaneensa. Me olemme kuitenkin luita käärittynä nahkaan, ja maapallo on tehty tulivuorista ja valtameristä. Koko asemamme sen valtiaana on vain kuvitteellinen, mistä luonto antaakin välillä kipeitä näpäytyksiä suurten katastrofien muodossa. Tällöin monet kääntyvät uskonnon puoleen selityksiä etsiessään, mutta harva enää tunnustaa uskontonaan jotakin vanhakantaista luonnonuskontoa.
Kaikista vanhimmat uskonnot ovat olleet voodoon kaltaisia luonnonuskontoja, joissa luonnolle ja sen ilmiöille on annettu elollistava henki ja omat nimet. Monesti eri uskontojen pääjumalat ovatkin viittauksia aurinkoon, sen elämää antavaan ja rakentavaan, mutta toisaalta myös julmaan ja tuhoavaan voimaan. Vaikka moderni maailma uusine uskontoineen on syrjäyttänyt ja absorboinut monet näistä uskonnoista, on yhä ihmisiä, jotka pitävät uskontonaan myös pelkkää luontoa ja sen tarjoamaa turvapaikkaa.
Isoäitini viihtyi paljon metsässä. Se oli hänelle kirkko ja koti, paikka jossa saattoi kulkea rauhassa ja nauttia, ja se oli ollut olennainen osa hänen mielenrauhansa ylläpitoprosessia koko hänen elämänsä ajan. Siksi teki entistä kipeämpää nähdä, miten syöpä tuhosi vähitellen hänet niin, ettei hän päässyt enää kulkemaan luonnossa ja olemaan kosketuksissa maailman kanssa sillä tavalla, johon hän oli tottunut.
Nykyajan kaupunkilaislapsilla ei ole juuri minkäänlaista suhdetta luontoon. Sitä ei osaa kaivata, kun sitä ei ole koskaan ollut. Yksi tehokas norisotyön muoto voisikin siis todellakin olla nuorten uudelleen tutustuttaminen luontoon. Jokin ryhmäsamoilu ei välttämättä ole yhtä mielekäs tapa, kuin yksin tehty, täysin ilman sähkölaitteita ja jatkuvaa mediapommitusta tapahtuva mietiskelyhetki voi olla.
Nuori ei saa olla rauhassa ja hiljaisuudessa enää missään. Joka ikinen hetki on ladattu täyteen odotuksia ja piilotettuja viestejä, joista suurinta osaa hän ei varmasti edes ymmärrä, mutta joiden mukaan hän elämäänsä elää ja suunnittelee. Metsä voisi oikeasti tarjota täydellisen avartavan kokemuksen oman itsen tarkasteluun, mikäli nuori ottaa kokemuksen avoimesti vastaan. Yhteyttä ei voi pakottaa, mutta ihminen tuntee kuitenkin jonkinlaista kaipuuta takaisin luontoon ja sen yksinkertaisuuteen.



4. Käsitys nuorisotyön tehtävästä.

Nuorisotyön ensisijainen tehtävä on mielestäni tukea nuoren kasvua itsenäiseksi ja psyykkisesti ehjäksi yksilöksi, joka kykenee tekemään itsenäisiä päätöksiä ja ottamaan vastuun omista teoistaan ja päätöksistään. Se antaa nuorelle mahdollisuuden löytää elämälleen suunta, mikäli se on kadoksissa ja auttaa löytämään samanhenkisiä nuoria, joista voi tulla elinikäisiäkin ystäviä.
Nuori saa mahdollisuuden kokeilla myös erilaisia asioita erilaisten nuorisotyön projektien, tai vaikka nuorisotalolla järjestettävän tapahtuman kautta, ja voi löytää jostakin yksittäisestä harrastuksesta kipinän ammattiin. Turvallisessa ja tutussa ympäristössä voi myös olla helpompi näyttää tunteita, joita ei välttämättä kotonakaan kykene ilmaisemaan, koska siellä ovat ihmiset ovat henkisesti liian lähellä nuorta, eivätkä siis riittävän ulkopuolisia pienten konfliktien vastapareiksi.
Nuorisotyön tarkoitus on myös tietyllä tapaa valmistella nuorta maailmaan, auttaa ymmärtämään muuttuvaa maailmaa ja sen ajoittaista sekasortoa. Tässä ajassa erityisen tärkeää on myös kasvattaa nuorta vähän siihen, ettei maailma viiden vuoden päästä ole lainkaan samanlainen, vaan elämme nyt ajassa, joka muuttuu nopeammin kuin koskaan. Tämä voi aiheuttaa vaikeuksia oman identiteetin löytämisessä, kun kaikki on vanhaa jo ennen kuin se kunnolla kerkesi alkaakaan, ja internet suoltaa koko ajan uusia käsitteitä ja käsityksiä nuorten omaksuttavaksi.
Tärkeää olisikin aloittaa mediakasvatus jo varhaisemmassa vaiheessa, koska nuoret myös alkavat käyttää internetiä aiemmin. He ovat kosketuksissa kaiken saman kanssa kuin aikuisetkin, Facebook ja YouTube etupäässä ovat kaikkien käytettävissä, eikä nuorella välttämättä ole käsitystä siitä, millaista materiaalia sinne on soveliasta itsestään laittaa.
Monet 10-15 –vuotiaat tietävät kyllä vaikkapa miten Googlea käytetään, mutta heillä ei ole pienintäkään käsitystä siitä, mikä se oikeastaan on, ja miksi se tarjoaa hakupalveluita ihmisille täysin maksutta. Heille ei voi kasvaa kriittistä ajattelua sellaista kohtaan, mitä he eivät ymmärrä, ja mielestäni tämä aika tarvitsee itsenäisesti ajattelevia ihmisiä enemmän kuin koskaan.
Toisessa ääripäässä kasvaa vainoharha. Aikakaudella, jolla kuka tahansa voi muokata mitä tahansa kuvaa ja laittaa sen internetiin, ei voi koskaan olla varma oikeastaan minkään aitoudesta. Tämä herättää ihmisessä ”vääränlaisen kritiikin”, ylilyövän nihilismin, jossa ei voida luottaa yhtään mihinkään, vaikka se nähtäisiinkin omin silmin.
Työtä tehdään, jotta saataisiin nuoret kiinnostumaan itsestään ja ihmisistä ympärillään, ympäristöstään ja tulevaisuudestaan. Heräämään maailmaan, jossa me kaikki elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. On tärkeää ymmärtää, miten tämä maailma toimii, ja joissakin tapauksissa jopa ottaa sitä roolia, mitä vanhemmat kotona eivät ole ottaneet kasvattajana. Oman nuorisotyöni lähtökohtana tulee aina olemaan nuoren omien ajatusten jalostaminen, niiden kyseenalaistaminen ja vahvistaminen tarpeen mukaan. Auttaa nuorta tajuamaan se, mikä hänen järjenjuoksussaan ja alitajunnassaan on hienointa, hänen yksilölliset luovat lahjansa ja niiden arvostuksen tärkeyden. Jos ihminen oppii kanavoimaan positiivisia ja negatiivisia tunteitaan luovalla tavalla, hän voi rakentaa identiteettiään huomattavasti kokonaisvaltaisemmin, ja oppii myös tarkastelemalla omia tuotoksiaan ja pohtimalla niiden yksityiskohtien merkitystä.
Luovan prosessin ei aina tarvitse ”Luoda”, vaan yhtä hyvin tällaisen purkamisen keinoksi käy vaikka silmitön lautasten rikkominen. Se on samanlaista toimintaa, jossa on nähdäkseni samat vaiheet kuin palamisessa: On alkutilanne, turhautuma tai tunne josta lähdetään liikkeelle. Sitä seuraa palaminen, joka on tekoprosessi, joko kirjoittamista tai lautasten rikkomista, maalausta tai soittamista. Lopussa on palamistuote, jota voidaan tarkastella jo vähän objektiivisemmin, tehdä siitä havaintoja ja ehkä nähdä myös, mikä siihen on johtanut.

5. Käsitys nuorisotyön menetelmistä.

Nuorisotyötä voidaan tehdä monenlaisten menetelmien kautta, toki yleisimpiä taitavat yhä kaikkien ikäväksi olla saarnaus ja pakkovalistus, mutta sen rinnalle nousee koko ajan suurempana keskustelu ja havainnollistaminen, jotka koen huomattavasti parempina ja itselleni läheisempinä menetelminä.
Aktiivisella keskustelulla voidaan rennossa ja rakentavassa ilmapiirissä saada pakkovalistuksen asiat huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin ymmärretyiksi, jolloin voidaan siirtyä eteenpäin pohtimaan omia asenteita ja erilaisia tilanteita, joissa nämä ”opit” voisivat käytännössä joutua koetukselle. Toki ymmärrys kehittyy nopeammin, mikäli asiat on esitetty niin, että nuoren on helpompi sisäistää ne, eikä aiheesta harhautumisesta rankaista. Aitoa oppimista ei ole asian sokeasti toistaminen, vaan sen todellinen sisäistäminen ja kokonaiskuvan hahmottaminen, sekä sen suhteuttaminen omaan näkemykseen ja maailmankuvaan.
Keskustelujen kautta nuorilta voi nousta myös käytännön kokemuksia omasta elämästä, jotka saattavat valaista ja kasvattaa myös ohjaajaa, minkä vuoksi vaikkapa huumekeskustelut olisi syytä pitää hyvinkin avoimina ja rehellisinä, jotta keskusteluilmapiiri kannustaisi tuomaan omia näkemyksiä ja kokemuksia esille, edes ”kaverille” sattuneena.
Omat kokemukseni rajoittuvat vielä lähinnä nuorisotalotyön ja nuorisotiedottamisen piiriin, mutta esimerkiksi talotyö tarjosi jo monenlaista kokemusta kehitysvammaisten nuorten kanssa toimimisesta, päihde-, ja monikulttuurisuuskasvatuksesta, sekä sosiaalisesta vahvistamisesta.
---------Kela puuttuu.... höhö.-----------------
Koin sen työn olevan palkitsevaa, ja antavan itsellenikin jotain, mikä jäi vertailussa kaiken vaivankin jälkeen vielä vahvempana jäljelle. Se ei ollut itsekästä ”olinpas minä nyt erinomainen kasvattaja”-mielihyvää, vaan rehellistä iloa siitä, että toinen ihminen sai pakkansa vähän paremmin läjään, vaikka lähtökohdat ovat olleet vähän huonommat kuin muilla.
Mediakasvatuksessa voitaisiin menetelmänä käyttää niinkin yksinkertaista asiaa, kuin Hiljaista tuntia. Tunniksi laitetaan tilasta kaikki sähkölaitteet pois, kännykät sammuksiin, katsotaan toisia ihmisiä silmiin puhuttaessa ja ollaan rehellisessä, oikeassa kontaktissa kanssaihmisten kanssa. Aluksi se saattaa herättää vastustusta, kun pitäisi malttaa tunti olla ilman Facebookia, mutta menetelmän vakiintuessa ja siihen totuttaessa se voisi todellakin kasvaa varteenotettavaksi menetelmäksi. Hiljaisen tunnin aikana voitaisiin käsitellä käytännössä mitä vaan, vaikkapa juuri internetiä ja sen käyttötarkoituksia ja –tapoja, tai ihan vain nuorisotalon arkisia asioita.
Jäänmurtajana voi toimia myös akustinen musiikki. Olen kokeillut ja todennut käytännössä toimivaksi, miten rauhallinen kitaran soitto hämärässä tilassa rauhoittaa hiljalleen koko huoneen, ja kerää nuoret ympärille rauhoittumaan. Siinä saa aikaan myös keskustelua jota ei välttämättä synny vahvan roolin ottavan ohjaajan kanssa, koska monesti tuntui, että nuoret unohtivat läsnäoloni täysin, vaikka istuin vain kahden metrin päässä soittamassa. Se vie ajatukset muualle, ja tekee ohjaajan näkymättömäksi.

Oma esimerkki voi olla myös puolivahingossakin tehokasta nuorisotyötä. En ole varsinaisesti koskaan alkanut saarnata kenellekään alkoholittoman elämän puolesta, mutta jos nuoret ovat siitä kyselleet tai ihmetelleet, olen vastannut ja rohkaissut kokeilemaan joskus selvinpäin olemista päihtyneessä kaveriporukassa. Aiheesta on saatu aikaan myös monta hyvää keskustelua, koska ensimmäinen olettamus useimmilla on se, että tämän näköinen kaveri on varmasti puolet elämästään humalassa ja huumeissa. Toinen on se, että jos ei juo, niin ei varmasti ole tekemisissä humalaisten kanssa.
Mielestäni yksi hauskimmista vastaan tulleista ”kasvatusprojekteista” onkin ollut olla oma itseni. Olla nuorille poikkeus säännöissä, niissä stereotypioissa joita he ovat kuulleet ja rakentaneet itselleen absolutisteista, punkkareista, nörteistä, hipeistä, hevareista ja ties mistä muusta, mihin minut on keksitty niputtaa tässä parin viime vuoden aikana. Etenkin, kun sen eteen ei ole tarvinnut varsinaisesti tehdä yhtään mitään muuta, kuin olla oma sekava itsensä.

6. Arvoperusta.

Oma maailmankuvani on varmasti tullut kaiken tämän aikana suunnilleen selväksi, koska se värittää suunnilleen kaikkea, mitä keksin tehdä. Uskon, että ihmiskunta on nyt historiassaan tietynlaisessa henkisen murroksen pisteessä, jossa meillä on mahdollisuus saavuttaa kollektiivinen herääminen. Sellainen, jonka jälkeen voimme kehittyä inhimmillisiksi toisiamme kohtaan, ja lopettaa rahojemme laskemisen ja keskittyä olennaiseen.
Pidän ihmisen lajillista ja älyllistä kehitystä melko tärkeänä asiana ainakin omalta kohdaltani, mistä syystä en myöskään juo alkoholia. Yritän keskittyä todellisuuteen, pitää siitä kiinni sen sijaan, että koittaisin paeta sitä. Kuten aiemmin sanoin, ihmisen kyky ajatella itseään ja tekemisiään on liian hieno lahja hukkaan heitettäväksi. Harmikseni se sitten vain vieraannuttaa minut välillä ehkä ihmisistä ympärilläni, kun ketään muuta ei kiinnosta ajatella asioita yhtä pitkälle alkeishiukkasiin tai ihmisen psykologian syövereihin.
Psykologia, filosofia ja uskonnot ovat aina kiinnostaneet minua etenkin ihmisten persoonaa ja käyttätymistä selittävinä, sekä yhteiskunnallisiin ilmiöihin vaikuttavina asioina. En pidä siitä, miten ihmisille valehdellaan koko ajan joka päivä median ja joukkotiedotuksen kautta, etenkään kun suurimmalle osalle diginatiiveista lapsista, tulevista päättäjistä ei ole kehittynyt minkäänlaista suodatinta niitä vastaan.
Historia on juuri sellainen, miksi voittajat sen ovat kirjoittaneet. Se ei ole sen väärempi tai oikeampi, kuin häviäjienkään historia, mutta sitä ei myöskään ole luotu minkäänlaisessa arvotyhjiössä, vaan se on kirjoittajiensa näköinen. Siksi on tärkeä ymmärtää myös, ettei mikään meidän kokemamme ole uutta ja ainutlaatuista. Se on sekä lohdullinen, että masentava ajatus. Lohdullinen sikäli, että emme ole näiden konfliktiemme ja tilanteittemme kanssa yksin, vaan joku on käynyt läpi ne aiemminkin, eli niihin on olemassa myös ratkaisu. Masentava siksi, että me toistamme jotain, mikä on jo moneen kertaan tehty ja oletettavasti opittu.
Mutta me olemme uusia. Me emme ole olleet olemassa koskaan ennen tätä, emmekä oman uskomukseni mukaan tule koskaan olemaankaan. Tämä on meidän ainoa mahdollisuutemme olla ihmisiä, kokeilla elämää, nauttia kaikesta siitä mitä se pitää sisällään. Masentavan johdatukseni jälkeen tulen siihen valoisaan puoleen: koska millään tällä elämällä, sen merkityksettömyydellä tai merkityksellä ei ole juurikaan väliä, voimme yhtä hyvin keskittyä olemaan humaanisti toisiamme kohtelevia ihmisiä toisillemme. Se ei ole meiltä pois, että ymmärrämme erilaisuutta ja autamme avun tarpeessa olevia, tai että kohtelemme toisiamme hyvin.
Kaiken lukemani jälkeen olen sillä kannalla, ettei ihmiselle ole niin tärkeää yrittää olla objektiivinen. Se on mahdotonta, koska olet kiinni omassa itsessäsi. Siksi subjektiivinen tieto ja ymmärrys yhdistettynä kykyyn mukautua myös toisten subjektiiviseen minään on mielestäni olennaisempaa. Tämä auttaa myös arvostamaan vanhempien ihmisten kokemuksia, koska he ovat aina olleet täällä sinua pitempään, heidän sydämensä on särjetty kymmeniä kertoja useammin kuin sinun, he ovat nähneet enemmän ja oppineet asioita, ja siksi heitä täytyy kuunnella.
Omat isovanhempani ovat aina olleet suurimmat henkiset kasvattajani, opettajani ja melkein vanhempanikin. Heiltä olen saanut kaiken tuen ja arvostuksen, jota rikkinäinen koti ei antanut. Toisaalta rikkinäinen koti opetti minulle myötätuntoa ja uusiin tilanteisiin sopeutumista, avoimuutta ja varmasti ajan kanssa myös monia muita asioita, joita ei lapsena osannut arvostaa. Minulla oli maailman parhaat isovanhemmat. Mummo opetti minut ajattelemaan omilla aivoillani, vaikutti varmasti myös päätökseeni olla juomatta ja polttamatta, tartutti minuun sen innon elää, jossa mikään ei ole ”ihan sama”.
Pappa puolestaan opetti etenkin viimeisen vuoden aikana mummon kuoleman jälkeen sen perinnön arvon, joka minulla omissa suonissani virtaa. Ja tehokkaimman opetuksen tahdonvoimasta hän antoi muutama viikko sitten, päättämällä kuolla täysin terveenä ja saappaat jalassa, kuukautta ennen eläkettä, juuri kun oli opettanut tätini jatkamaan tilaa ja lypsämään lehmät.
Siinä oli jotain niin helvetin symbolista ja monisyistä, että se pistää ateistinkin miettimään ihan tosissaan tarkoitusten mahdollista olemassa oloa. Jumalaan uskominen ei ole koskaan oikein natsannut meidän sukumme kanssa. Jo kauan ennen minua meillä on ollut perinnettä omaa tietään kulkevina elämäntapaintiaaneina. Monilla suvustamme tämä on ilmennyt lähinnä äkkipikaisena käyttäytymisenä ja hämärähommina, mutta ehkä minä tahdoin kapinoida tuotakin mallia vastaan, ja lukea kirjoja niin kauan, että aivot sulavat ja valuvat nenästä ulos.
Yksi minua eteenpäin ajaneista voimista on aina ollut kuolevaisuuden tiedostaminen. Se on vain voimistunut, kun olen menettänyt jonkun lähisukulaisen joka syksy kai viimeisen neljän vuoden aikana. Se on ollut rankkaa, mutta myös kasvattavaa.
Se, mitä isovanhemmistani suren kaikkein eniten on, etteivät he tule olemaan mukana omien lasteni elämässä, koska he olivat molemmat niin voimakkaita persoonia ja henkilöitä, ettei heidän olemustaan, tai läsnäolonsa yksinkertaista voimaa voi mitenkään selittää ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut. He ovat olleet tekemässä minusta sitä ihmistä, joka minä olen, ja tiedän että ilman heitä kahta olisin luultavasti täysin erilainen. Kunnia niille, keille se kuuluu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti