Maaton mies.

Posti toi eilen Kurt Vonnegutin viimeisen kirjan A Man Without A Country, ja nyt kun sain Freiren Pedagogy of Freedomin pois alta niin aloin lukea tätä. Ei tarvinnut kai kolmea sivua enempää lukea kun taas muisti, miksi tämä on mun mielestä ihmiskunnan historian kovimpia näpäyttäjiä ja ihmisyyden kommentoijia. Italo Calvinoa lukiessa välillä vähän miettii, että tuntuuko Vonnegutin lukeminen sen jälkeen samalta, kun Calvinon outo tapa piilotella asioita vähän sinne tänne on myös omalla tavallaan todella kiehtova. Voin sanoa, että ainakin tämän kirjan kohdalla tulee koko ajan sellaista tylytystä, ettei voi kun nauttia. Kuolevan miehen viimeinen keskisormi, tai viskiryyppy, kummin päin sen nyt vain tahtoo ajatella. Helvetin teräviä näkemyksiä esimerkiksi siitä, miksi ihmiset eivät enää jaksa pysyä yhdessä naimisiin mentyään. Naiset tahtovat ihmisiä joille puhua kaikesta, miehet tarvitsevat paljon kamuja joille kertoa tyhmiä juttuja. Ennen avioliitoissa tuli mukana aina suurperhe, jokainen sai paljon uusia sukulaisia ja juttukavereita. Nyt avioliitossa on vain kaksi ihmistä, perheessä ehkä pari lasta ja koira. Vonnegutin mielestä tämä ei ole mikään perhe, vaan säälittävän hajanainen selviytymisyksikkö.

Olen monessa mielessä samaa mieltä. Meidän perheemme on aina ollut nykystandardien mukaan iso, vähän outo, ja helvetin läheinen. Se on antanut minulle todella paljon, etenkin niitä kavereita joille voi kertoa tyhmiä juttuja. Mutta kai minussa on sen verran jotain feminiinista puolta, että olen aina tarvinnut myös ihmisiä, joiden kanssa jutella kaikesta. Lähinnä siksi, että saisin omiin havaintoihini mahdollisimman monta näkökulmaa, jotka voisin varastaa osaksi omaa näkökulmaani, toki mainiten myös missä yhteydessä tämä kyseinen laajennus omaan näkemykseeni on tullut. Esimerkiksi kun ajeltiin papan hautajaisista Tampereelle, tuli juteltua koko matka isän serkun kanssa (älkää antako tämän hämätä, kyseessä on minua vuotta nuorempi henkilö, jota olemme Eetun kanssa aina sanoneet omaksi serkuksemme, koska on vaikeampi selittää että kyseessä on meidän isämme serkku, joka on meidän ikäinen.) uskonnosta, kuolemista ja näiden kahden välisestä yhteydestä. Se oli jollakin tapaa helpottavaakin siinä univajeessa, että sai puhua jostain tuollaisesta älykkäästä silloin kun tunteet meinasivat olla muutenkin pinnassa. Kiitos siitä.

Tuosta serkusta vielä, keskeisin asia jonka hän, hänen äitinsä tai minä muistamme toisistamme on seuraavanlainen, melko symbolinen skenario. Olemme Pertunmaalla kisarannassa, en muista minkä ikäisinä, mutta niin nuorena että olen vielä leikkinyt hiekkarannalla. Mutta kuitenkin niin vanhana, että minulla on todella tarkat muistikuvat siitä miten aurinko on laskemassa, kaikki on oranssia ja hypimme kunnan vanhalta, huoltamattomalta puulaiturilta järveen. En osaa hyppiä pää edellä, joten selitän jotain että "emmä nyt jaksa ku menee korviin enemmän vettä sillee". Siinä vähän aikaa reuhataan, ja rannalla joku lapsi saa hiekkaa silmilleen. Alkaa hirveä huuto, itku ja parku joka kestää ainakin puoli minuuttia. Muksu huutaa seuraavat sanat: "MÄ EN NÄÄ MITÄÄ!", joihin melkoisen huono, mutta siinä tilanteessa spontaaniudellaan historiaan jäänyt punchlineni kuuluu näin: "NO AVAA NE SILMÄS NI VOIT NÄHÄKKI JOTAI!"

Vaikka tämä oli monelle teistä kaiken tuon nostatuksen ja rakentamisen lässähdys, se on jälkeenpäin tarkasteltuna kaiken tämän minun oman lässytykseni ydin: Ihmisillä on hiekkaa silmissä, heitä ei kiinnosta avata niitä, koska se sattuu. Minä olen se turha kaveri siinä vieressä, joka huutaa että joo, kyllä se sattuu, mutta silmien avaaminen on ainoa keino nähdä koko tämä maailma tässä ympärillä. Aika hyvin noin paskasta tarinasta, eikö? Melkein hautakivikirjoituksen paikka. Tai ainakin joku muistolaatta seinälle, jos joskus saan jonkunlaisen koulun pystyyn. Kuparia. Säästyy rahaa kouluruokailun ylläpitoon. Kolmioleivät Siwasta kaikille. Käytännön asiat alkaa olla kunnossa ihan selkeästi. Ehkä se silti tarvitsee vähän enemmän resursseja, kuin yhden univajeisen hipin..