tiistai 13. joulukuuta 2011

Kävin kirjastossa. Masentaa.

Pitää kouluhommina duunailla parityö kriittisestä pedagogiikasta. En ollut paikalla kun tehtävä annettiin, joten en tiedä varmaksi että mihin mennessä, mutta kolme varttia sen kuulema pitäisi kestää. Ja parini oli jo kysynyt opettajalta, että saako se Jere laittaa sinne omia mielipiteitään. Opettaja oli sanonut että kyllä Jere saa laittaa sinne omia mielipiteitä. Jack. Fucking. Pot. Ehkä paras mahdollinen aihe, mistä voi saada kolmen vartin hölinät aikaiseksi. Olen ehkä jopa vähän innoissani, vaikka se nyt kuitenkin on kouluhommia ja perusasetusten pitäisi olla jotain "yyy, vähä tyhmää", ainakin aika monella luokkakaverilla taitaa olla. Minulle nämä nyt vaan ovat asioita, joita tykkään luonnostani kelailla.

Kävin taas kirjastossa, vein luetut pois ja toin uusia tilalle, sen jälkeen kävin hakemassa lisää Freireä, en kyllä tajua miksei viisitoista vuotta sitten ilmestyneitä kirjoja ole käännetty, mutta meneepä nuo englanniksikin. Näiden lisäksi vähän lisää Italo Calvinoa, kun se tuntuu olevan jonkinlaista LSDtä aivoille. Helvetin hienoa, symbolista, kuvailevaa ja pakoilevaa tekstiä. Kaikki siinä on aina piilomerkitys jollekin toiselle, ja niitä on rakennettu niin hämäriksi riippusilloiksi ristiin ja rastiin, että niitä voi kulkea vaikka joka kerralla täysin eri reittiä ja päästä aina eri paikkaan. Geometrialla ja algebrallakin on niissä oma paikkansa, ja se on ainoa tapa miten matematiikka menee mullekin perille. Kaupunkeja joiden ytimessä on aina alku uudesta kaupungista, joka laajenee ja työntää edellistä ulommas, suurempana ja suurempana, atomeita jotka tykittävät hiiltä eri puolelle universumia ja jahtaavat toisiaan valon nopeutta nopeammin, saaden itsensä kiinni. Otin vielä Sartren Inhon ja Moravian Agostinon, joista mulla ei ole mitään ennakkokäsityksiä. Tai no Sartresta vähän.

Näkymättömät Kaupungit on kyllä sellainen mitä suosittelen psykologiasta ja filosofiasta kiinnostuneille, toki se vaatii ehkä vähän älliä, mutta siinä on kuvattu ihmistyyppejä ja olemassaoloa aika hienosti. Lukeminen on kyllä edelleenkin niin lähellä narkkaamista, kuin mikään narkkaamisen ulkopuolella oleva toiminta voi oikeasti olla. Se on myös vaarallista mielenterveydelle, tai ainakin se saa sinut reflektoimaan omaa elämääsi joskus vähän liiankin kanssa. Suhteuttamaan sitä kaikkeen lukemaasi ja tajuamaan, ettet ole tehnyt tai saavuttanut vielä yhtään mitään. Toisaalta sitten ehkä tajuat ja muistat, että kirjailijat ovat pohjimmiltaan nälkäkuoleman partaalla kituuttavia elämäntapa-alkoholisteja, ja tunnet olosi edes hiukan paremmaksi. Ainakaan et ole kirjailija. Sitten tajuat kirjoittavasi siihen nähden vähän turhan monta sataa sivua vuodessa, ja myös kituuttavasi nälkäkuoleman partaalla. Tajuat, että ainoa oikea ero sinun ja kirjailijan välillä on se, että ne ryyppäävät ja pitävät hauskaa. Ja saavat siitä joskus onnistuessaan ehkä rahaakin. Eli masennut uudestaan ja syvemmin. Ja luet lisää. A downward spiral.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti