maanantai 26. joulukuuta 2011

Joulu meni.

Kaikelle tulee ensimmäinen kerta. Niin myös sille, kun menet papalle, eikä se tulekaan navetalta vastaan heti kun auto tulee pihaan. Se on todella, todella hämmentävä tunne. Mä olen koko ajan alitajuisesti odottanut, että kun sinne kotiin oikeasti pääsee, pappa on siellä yhä, ja mennään sisälle juttelemaan kunhan se navettatöiltä kerkeää. Kun täti tuli sieltä yksin, meinasi tippa hiipiä linssiin ihan saman tien. Tämä oli jotain uutta, mikä tapahtuu ensimmäistä kertaa henkilökohtaisen maailmankaikkeuteni kokemisen historiassa. Pari kiusallisen hölmöä kysymystä siitä että miten täällä oikein on mennyt, ja menin sisälle. Siellä tunnelma oli onneksi eri. Viisi lasta riittää karkottamaan minkä tahansa ankeuden, sanon minä. Tunsin tulleeni siihen samaan kotiin, joksi olin sen aina tuntenutkin.

Kuolemanjälkeinen elämä on jotain sellaista, mihin varmaan kukaan meidän perheestämme ei ole kauhean kauaa ainakaan uskonut. Siksi oli hämmentävää tuntea, miten elossa Tytti ja Samuli Kilpinen tuossa talossa oikein ovat. He ovat aivan joka puolella. Jokaikinen asia laukaisee jonkin sarjan muistoja, miljoonia sanoja ja asioita joita siellä sai kokea ja tehdä. Se on jotain aivan käsittämättömän hienoa. Se kaikki tuntui välistä aivan musertavan hienolta. Siksi minusta on niin surullista, ettei kukaan muu voi koskaan nähdä niitä kaikkia muistoja samalla tavalla kuin minä. Ne ovat vain minun muistojani, eivätkä ne siirry koskaan samanlaisina minun tai veljeni tuleville lapsille, tai serkuilleni. Nyt ymmärrän miksi pappa puhui omasta isästään minulle niin paljon, ja soitti sen kasetin, jolla hän lauloi. Hän tahtoi siirtää omat muistonsa omasta isästään minun päähäni ennen kuolemaansa, jotta siirrän ne omille lapsilleni mahdollisimman tarkasti. Yritän kyllä, mutta paljon vahvempana on omassa tajunnassani jälki hänestä itsestään.

Minun mummoni ja pappani olivat minulle kai paljon enemmän, kuin mitä monen isovanhemmat heille merkitsevät. Ainakin minusta tuntuu, ettei kukaan muu kaipaa isovanhempiaan samalla tavalla. Minulle he olivat suvun juuret ja runko, kasassa pitävä voima, jonka poismeno selkeästi aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia koko perheelle. Toivon vain, ettei koko paska levähdä käsiin, ja ainakin, ettei kukaan saa päähänsä tapella rahasta, koska siinä vaiheessa minä kilahdan totaalisesti.

Oli aika mieltä liikuttavaa kuulla, että pappa oli jättänyt minulle taskukellon, jonka oli luvannut kun joskus viiden tai kuuden vanhana olin sitä kehunut. En muista ketä kaikkia siinä tilanteessa oikein oli, mutta muistan että olohuoneen kirkkaammat valot olivat päällä, istuin sohvalla papan sylissä ja muistan tarkalleen sen pehmeän äänen jolla hän sanoi "no kuule.. sit ku minä kuolen, ni sovitaa et sinä saat sen kellon." Se oli kahden herrasmiehen välinen sopimus, ja olin ylpeä siitä että minua oltiin kohdeltu niin "kypsästi". En ole edes tajunnut ajatella koko asiaa, se ei edes ole käynyt mielessä, ennen kun isä sanoi, että se oli testamentissa minulle jätetty. En muista oliko hän itse paikalla kun pappa sen minulle lupasi, mutta kysyi että jos hän saisi pitää sitä tässä välissä. Sanoin että eiköhän se onnistu, kun en oikein muutakaan saanut sanotuksi. Tärkeämpi asia minulle oli, että pappa oli sanansa mittainen mies noinkin pienessä asiassa. Se tuntui helvetin hienolta.

Joululahjoja en saanut muuten, mutta sain viedä papan vanhan levysoittimen pois, ja muutaman vinyylin siitä samalla. Se tärkein, eli kasetti jolla puolet suvustani lauleskelee, jäi vieläkin Jalkalaan, mutta sielläpä se pysyy tallessa. En voisi kuvitella parempaa turvaa missään muualla, silläkin uhalla että siellä on nuorempaa serkkua kylvämässä lämminhenkistä tuhoa ja hävitystä. Siellä tunsin olevani kotona.

Eilen mentiin vielä äidille rauhoittumaan ja täyttämään suklaakiintiötä, oli mukava nähdä äitiäkin. Vaikka en eläviä sukulaisiani osaakaan jokaikisessä kirjoituksessa mainita, toisin kuin näemmä kuolleet, se ei tee heistä yhtään vähemmän tärkeitä. Mielelläni olisin kirjoittamatta enää yhtään muistokirjoitusta koko elämäni aikana. Minä en häpeä myöntää rakastavani ihmisiä ympärilläni aivan järjettömän paljon. En minä sitä tietysti osaa ääneen sanoa, vaikka ajattelenkin, mutta kukaan teistä ei ole minulle minkäänlainen itsestäänselvyys.

Tätä kirjoittaessa pyörähti King Crimsonin In The Court of The Crimson King vinyylinä ensimmäistä kertaa läpi. Se tuntui juuri niin hienolta, kuin olin ajatellutkin sen tuntuvan.

3 kommenttia:

  1. Ihana teksti, mahtavaa, että ihmiset tajuavat arvostaa juuriaan! :)

    Tsekkaa tmä: http://100kirjaa.blogspot.com/2011/12/tekstien-merkitys.html

    VastaaPoista
  2. Kiitos Jere, sä se sitten osaat kirjoittaa. Kyllä meille kaikille ainakin mun ikäluokassa juuret merkitsee jotakin.

    VastaaPoista
  3. Kiitos itsellenne. Toivottavasti tulevat sukupolvet arvostaa yhtä paljon, niin meillä on joku tulevaisuuskin edessämme. Ehkä se on aika paljon vanhemmista ja isovanhemmista kiinni. Jos ne jollakin sattuvat olemaan täysiä vittupäitä, niin ei se varmaan anna kauheasti syytä heistä kiinnostuakaan.

    VastaaPoista