torstai 15. joulukuuta 2011

Herra Palomar

Calvino on saanut tungettua 130 sivua niin täyteen pohdiskelua, että tuntuu helvetin raskaalta koittaa purkaa sitä palasiin yhdellä kertaa. Osin se on raskastakin luettavaa, myönnän nukahtaneeni kirja kädessä kahdesti, mitä ei minulle muuten kovin usein käy. Kehyksenä on siis sellainen kaveri, joka tarkastelee vähän kaikkea ja koittaa ymmärtää asioiden ytimet ja päästä perille maailmasta. Helppo löytää itselleen kiintopisteitä aaltojen ja eläinten tuijottelusta, koska olen aina tehnyt lähes täsmälleen samoja asioita, kuin herra Palomar tässä kirjassa tekee. Lapsena istuin kesäiltaisin tuntitolkulla hiekkalaatikon laidalla katsomassa, kuinka mehiläiset ja kimalaiset pölyttivät ruusupuskaa. En tehnyt sitä päästäkseni viisi vuotiaana maailmankaikkeuden ytimeen, vaan se oli minusta yksinkertaisesti miellyttävää seurata. Kun katsoi aivan keskelle sitä kaikkea, näki vain kaiken liikkeen niissä asioissa, jotka periaatteessa olivat yksinään ikään kuin pieniä kiviä kauempaa katsottuna.

Mehiläiset vain pyörivät paikallaan pysyvän puskan ympärillä, ja vaikka kaikki tuntui olevan paikallaan, kaikki liikkui. Sen näki puskan ja mehiläisten varjoista. Jostain syystä tämä oli minulle vähän niin kuin "harrastus", mikä saattaa kuulostaa aika surulliselta. Veikkaan että olen istunut hiekkalaatikon laidalla, eikä kukaan muu ole uskaltanut tulla sinne leikkimään kun yksi muksu istuu kuola valuen hiekkalaatikosta pois päin jotain vitun puskaa tuijottaen. Myös sudenkorennot olivat monella tapaa hienoja ötököitä, ensin ne vain lentelivät taivaalla, ja seuraavana aamuna ne olivat sikin sokin pitkin pihaa kuolleina. Siinä oli jotain hämmentävää. Keräilin niitä sitten lasipurkkeihin, ja pällistelin mikroskoopin läpi, jonka olin saanut tädiltäni ja hänen mieheltään vissiin synttärilahjaksi. Se oli minulla vielä yläasteellakin jossain, mutta taitaa olla hävinnyt jo ajat sitten.

Kirjassa Calvino kuvaa kirahveja koneiksi, joka muodostuu täysin erilaisista osista, joiden ei pitäisi toimia mitenkään, mutta jotka yhteen iskettynä muodostavatkin yllättävän harmonian, ja saavat eläimen juoksemaan. Hölmön näköisesti, mutta silti eteenpäin. Liskojen kohdalla häntä kiehtoo se, miten jokainen terraario kuvaa maailmaa ennen tai jälkeen ihmisten valtakauden. Hän tajuaa kaikkien näitten kuvien olevan ihmisen keinotekoisesti rakentamia, mikä on suurin muistutus siitä, että meidän maailmamme on tällä hetkellä ainoa toimiva maailma, joka ei ole keinotekoinen. Rastaitten yksinuottisen laulun perusteella hän pohtii myös kieltä ja sen merkitystä. Kuinka mekin puhumme käytännössä enemmän olessamme hiljaa, ja kaikki mitä meidän yksinuottisen vastauksemme ympärillä tapahtuu, on varsinainen lause.

Kirja on ennen kaikkea kuolevan miehen esseekokoelma. Tilinpäätös maailmasta, siitä mitä kaikkea se on hänelle merkinnyt ja mihin tulokseen hän on kaikissa näissä suurissa pohdinnoissaan oikein tullut. Se sisältää samat matemaattiset havainnot luonnosta, joita hänellä on ollut kaikissa muissakin lukemissani kirjoissa, ja mieltäni kiehtoo erityisesti se, miten hienosti ne on ilmaistu. Kaikki äärettömien vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien langat kietoutuvat tiettyihin hetkiin, jotka saattavat vikuttaa epäjärjestystä synnyttäviltä, vaikka todellisuudessa ovatkin paluuta poikkeuksesta sääntöön.

Varmasti tulen kirjoittamaan tästä vielä lisää, pitää nyt hieman sulatella kaikkea tuota. Eiköhän se jokaisesta kirjastosta löydy, käykää itse hakemassa ja kertokaa mitä olette mieltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti