lauantai 31. joulukuuta 2011

Helvetin hyvää uutta vuotta.

Olisihan se ollut kiva pitää kavereitten kanssa megabileet vuosien nyhjäämisen ja aikaisin nukkumisen jälkeen, ihan vain käyttää sitä rehellisesti tekosyynä, että saa vedettyä ihmiset joista välittää samaan paikkaan ja miettiä miten vitun siistiä on olla elossa. Mutta sille en voi mitään että kaikki muut paitsi minä mahtuvat mukaan. No, sitten ajattelin että kai saan edes ajaa autolla kaverit sinne, ja pääsen sitten kotiin takaisin. Auton ovet ovat jäässä eivätkä pysy kiinni tai aukea. Auto jää ajamatta, aletaan soitella taksia. Teen pikaisen lyhyen matematiikan laskutoimituksen ja tajuan, että minä en mahdu siihen taksiin. "Saat tästä bussirahaa." Kenelläkään ei ole varmuutta siitä, kulkevatko bussit ylipäätään. Kymmenen minuutin päästä menee ehkä yksi. Sataa lunta, eikä mikään voisi olla kuvaavampaa porukan todetessa vähän kiusaantuneena, että no.. joo. Minun suuntaani menevällä pysäkillä ei ole koppia. Käyn katsomassa aikatauluja vastapäätä pönöttävästä puumörskästä. Käytössä jotkut poikkeusvuorot, joita ei varmaan tähän aikaan enää kuljekaan. Vittu kiinnosta jäädä odottamaan mitään vitun mielikuvitus busseja. Lähden kävelemään kotiin päin. Luurejakaan ei ole, musiikin kuuntelu on suljettu pois. Korvatkin palelevat kun ei ole mitään järjettömän väkivaltaista ja vihaista, tunnetilaa kuvaavaa musiikkia niitä lämmittämässä. Kävelen koulun pihan ohi. Koriskentällä pari mukeloa ammuskelee raketteja. Ystäväni hakattiin juuri mukeloiden toimesta. Ajattelen, että jos nyt tulevat aukomaan päätään, niin humanisti tekee tilaa henkisesti pahoinvoivalle, itsekin omasta syrjäytymisestään yllättyneelle nuorelle miehelle. Saan kävellä rauhassa, kaipa ne katsovat ettei tällaista spurgun näköistä nelikymppistä raajarikkoa kannata käydä pieksemään. Tai sitten he tahtoivat vain ampua raketteja rauhassa. Kävellessä kerkeän ajatella kaikenlaista, toisaalta ajatukset tuntuvat pyörivän looppina menneiden viikkojen tapahtumissa, kaikkien absurdien tapahtumien valtameressä, jossa saan uida jatkuvaan vastavirtaan ja taistella kylmyyttä vastaan. Se on tuntunut helpolta, mutta juuri nyt tuntuu siltä kuin tämä mitätön hylkäys olisi yhtäkkiä kallistanut venettä liikaa, saanut minut tajuamaan kaikkien menneittenkin asioiden todellisen painon. Se vituttaa. pääsen lopulta kaupungin valoihin ja ihmisten lähelle. Vastaan kävelevä tyttö sytyttää tupakan ja katsoo minua oudosti. Tulkitsen senkin halveksunnaksi ja sääliksi, vaikka se vähäinen järjellinen puoleni tajuaa minun värittävän asioita. Varmasti hänellä ei ollut mitään vaikutelmaa tai mielipidettä minun olemassaolostani, sen kuin vain sattui luomaan katseensa nyt jonnekin tupakkaa sytyttäessään. Vapaudenkadulle päästessäni läjä ystäviä huutaa kuudennen kerroksen parvekkeelta. En ole pitkään aikaan viettänyt kunnolla aikaa heidän kanssan, joten menen sisään. Siellä on sitten megabilettä edellistenkin edestä, mutta oma tunnelma on jo aika helvetin eri sfääreissä. Jaksan puhua migreenistä ja kissoista, sitten vain istun hiljaa ja päätän jossain vaiheessa lähteä kotiin kuuntelemaan Rural Blues vol 1 levyä vinyyliltä, joka on alaotsikoitu Going up the Countryksi, ja jolla soittavat muiden muassa Country Jim ja Lightnin' Hopkins. Tulen kotiin, ruokin kissani, laitan vinyylin soittimeen ja neulan levylle. Avaan tietokoneen ja internetselaimen, kirjaudun sisään ja alan kirjoittaa iltani kulkua ja sen herättämiä tunnelmia tajunnanvirran omaisesti....

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti