Päätä särkee taas aika homona. Kävin tänään kouluhommia varten observoimassa entisen filosofian opettajani tunteja, mikä oli todella mielenkiintoista, ja ennen kaikkea mukavaa. Hän osaa opettaa ryhmää rennosti, luoden jokaiseen sellaisen läheisen siteen että tunnilla suunsa avaaminen on helppoa, eikä vääriä vastauksia pelkää, koska jos voi perustella ne riittävän hyvin, on mahdollisuus saada ne oikeina läpi. Toisaalta se kuuluu ehkä filosofian opetuksen perusluonteeseenkin, että oppilaat saavat käsitellä ja tutkailla tietoa. Myös koulussa puhutusta liikaa tietämisen syndroomasta sain huomata kärsiväni tänään, kun tajusin mitä joku tahtoi sanoa, mutta hän ei osannut pukea sitä sanoiksi, teki mieli auttaa, antaa hänelle ne sanat, joilla se hieno ajatus olisi saanut selkeämmän muodon, ilman että se jää vähän sellaiseksi "niinku.. siis.. sillai.. tiäksä?". Mutta hyvin osasin pitää turpani kiinni ja olla puuttumatta tapahtumien kulkuun. Olisi ollut kiva mennä pällistelemään vielä kolmattakin tuntia, mutta ajallisesti kaksi taisi riittää raportin kirjoitukseen, ja pään särky alkoi jo silloin, joten päätin lähteä kotiin kirjoittamaan raporttia. Siinäkin huomasin taas, että havainnoidessani asioita lähestyn niitä lähinnä verbien ja tekemisen kautta, sen sijaan että jäisin kuvailemaan tilanteeseen liittyviä adjektiiveja, kuten monille itsensä kirjoittajiksi mieltävillä on tapana.
Se taas on aika osuvakin kuvaus minun omasta tavastani toimia maailmassa, lähestyä sitä tehtyjen ja tekemättä jätettyjen asioiden kautta, suljettujen ja avointen mahdollisuuksien kautta. Ihmisten tekeminen, niiden motivaatiot, sekä ihmisten tekemisten välinen interaktio ovat mielestäni paljon merkittävämpiä asioita, kuin se miten joku oli pukeutunut. Toisaalta omat kiinnostukset ohjaavat aina havainnointia, joten joku muu voi todellakin laittaa ensimmäisenä merkille, miten ihmiset ovat pukeutuneet ja mitä se heistä mahdollisesti viestii.
Tämä särky alkaa nyt tuntua sen verran voimakkaalta, että se alkaa maalailla verkkokalvoille mielikuvia joista ei voi päästä irti. Yksi on veriset aivot, jotka hytisevät pöydällä, ja niitä tökitään keittiöveitsellä, mikä saa aikaa reaktioita ruumiissa, joka on parin metrin päässä. En tiedä miksi tämä kuva nyt on liimautunut verkkokalvoilleni, mutta palaan siihen koko ajan. Taidan mennä ottaamaan lääkkeen ja pois koneelta, jos se vaikka parantaisi oloa vähän..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti