lauantai 17. joulukuuta 2011

Entä jos...

Entä jos ihmiselämä on vain ontologinen koeasetelma? Harhautus jokaisen omalle mielelle. Siis että jokainen meistä on erittäinkin olemassa, mutta täysin eristyksissä kaikista muista, omassa subjektiivisessa maailmankaikkeudessaan, jossa jokainen pystyy toimimaan juuri niin kuin tahtoo, mutta jos pelkää liikaa, lamaantuu paikalleen eikä toteuta mitään niistä mahdollisuuksista, jotka sinulle ovat auki? Jos jokaiselle maailmankaikkeudelle on laitettu oma päättymispäivänsä, josta kaikki ympärillä vihjaillen vaahtoavat, ja juuri minun universumissani se olisi 21.12.2012? Kaikilla olisi jokin päivämäärä, joka olisi jokaisen omassa universumissa eri, kuin tämä minun, mutta koska kaikkien näiden ihmisten jonkinlaiset perusolemukset heijastuvat sivuhenkilöiksi myös minun universumiini, he eivät voi vihjailla omastaan. Näin ollen minä olen myös sivullinen heijastuma teidän kaikkien muiden tajunnassa, ehkä jonkinlainen kannustaja, uusien ovien avaaja, joka on vain teidän oman mielenne puoliksi näkymätön sivujuonne. Tai sitten katalyytti, jota vihatessanne saatte kimmokkeen olla jotain täysin muuta kuin mitä minä olen ja edustan.

Siten meillä jokaisella olisi tiedossa tarkasti oman maailmamme loppumispäivä, ja meillä olisi tiedossa minkä verran meillä on aikaa tehdä ja toimia kuten parhaaksi näemme. Kun aika juoksee loppuun, kuolemme ja todellisuutemme lakkaa olemasta, mitä sen jälkeen on, tai mikä tällaisen harhan pointti oikein olisi? En minä tiedä, minä olen vain väsynyt absolutisti perjantaiyössä, vailla mitään sen ihmeellisempää tekemistä kuin lähettää täältä tehojensa äärirajoilla toimivilta aivoilta sähköimpulsseja sormiin sen enempää niitä miettimättä. Tehköön mitä tykkää. Aivoja ei juuri kiinnosta. Herra Palomarissa elämää kuvattiin sinä erona, mikä on syntymättömyyden ja kuoleman välissä: Ennen syntymääsi olet pelkkä mahdollisuus jostakin mitä voisi olla olemassa, olemassa olematon olento. Kuolemasi jälkeen elämä on suljettu kokonaisuus, johon ei enää voi lisätä mitään. Sitä ei voi muuttaa, siihen ei voi palata, mutta se on kiistatta ollut olemassa. Se on erottamaton osa mennyttä maailmaa, ja suurin vaikeus onkin hyväksyä se, että se on nyt valmis ja lukossa. Tässä on elämästä luopumisen pohjimmainen, lamauttava dilemma. Kun päähenkilö lopulta päättää tarttua elämäänsä ja alkaa kuvata jokaista hetkeä siitä, todella keskittyä siihen, hän kuolee. Näin käy ihmiselle vähän turhankin usein, ennen kuin hänellä on mahdollisuus tarttua omaan elämäänsä ja löytää sen sisällön koko merkitys, hän kuolee pois.

Illan aikana nautitut audiohuumeet tähän asti:
Laineen Kasperi - Saatana Saapuu Sörnäisiin
Converge - No Heroes
Steve Von Till - As The Crow Flies
Jimi Hendrix - The Ultimate Experience
Melissa Auf Der Maur - Melissa Auf Der Maur
The Kilimanjaro Darkjazz Ensemble - From The Stairwell
Neurosis - Given To The Rising

2 kommenttia:

  1. "Entä jos ihmiselämä on vain ontologinen koeasetelma? Harhautus jokaisen omalle mielelle. Siis että jokainen meistä on erittäinkin olemassa, mutta täysin eristyksissä kaikista muista, omassa subjektiivisessa maailmankaikkeudessaan, jossa jokainen pystyy toimimaan juuri niin kuin tahtoo"

    Jos subjektiivisuus alkaa liikaa vaivaamaan, niin kannattaa käydä potkaisemassa kiveä. Näin neuvoi filosofi Charles Moore jo 1900-luvun alkupuolella.

    "Kuolemasi jälkeen elämä on suljettu kokonaisuus, johon ei enää voi lisätä mitään. Sitä ei voi muuttaa, siihen ei voi palata, mutta se on kiistatta ollut olemassa. Se on erottamaton osa mennyttä maailmaa, ja suurin vaikeus onkin hyväksyä se, että se on nyt valmis ja lukossa. Tässä on elämästä luopumisen pohjimmainen, lamauttava dilemma."

    Se mitä tuli tehtyä, ei oikeastaan enää haittaa sen jälkeen kun on kuollut!

    "ennen kuin hänellä on mahdollisuus tarttua omaan elämäänsä ja löytää sen sisällön koko merkitys"

    Nihilismi auttaa, jos elämän 'merkitys' alkaa olla ongelma...

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoista, miten Moore ajatteli kiven potkimisen (=kivun?) poistavan subjektiivisuuden ongelman? Sehän on vain sinun mielesi paikalleen heittämä kivi, joka on odottanut siinä, että tulet testaamaan todellisuutesi rajoja potkaisemalla sitä?
    Se on totta että kuolleena ei haittaa enää yhtään mikään, näkemys olikin Italo Calvinon kirjassaan esittämä näkemys yksinkertaistettuna.

    Nihilismi on toimiva defenssi sen aikaa, kun ihminen itse on ns. evoluution huippu. Kun rappio alkaa, kyynisyys muuttuu häkiksi, josta ei pääsekään ulos niin helposti kuin ajatteli, eivätkä ihmiset ympärilläsi jaksa kuunnella ikuista ruikutusta. Nietzschekään ei jaksanut järjissään loppuun asti. Sitä paitsi nihilismi nyt etenkin on ihan helvetin subjektiivinen maailmankatsomus.

    VastaaPoista