perjantai 16. joulukuuta 2011

Converge - No Heroes

Taas sellainen levy, joka kaikkien pitäisi kuunnella. Toki uusin Axe To Fall on myös aivan täydellinen, mutta myös tämä, ihan jo yhden biisin takia. Grim Heart/ Black Rose, joka nimeltään kuulostaa suunnilleen niin emolta, kuin mihin vain voi päästä, on oikeasti sävellyksellisesti jotain niin järkyttävän siistiä. Neurosis kohtaa Mastodonin liian pienessä kumiveneessä näitten titaanien taistolle, tunnelma on koko ajan helvetin kireä ja massiivinen, mutta silti kaiken päällä leijuvat laulumelodiat antavat sille jotenkin eteerisen hienon fiiliksen. Aivan käsittämätöntä! Levy on muutenkin rakennettu Convergelle ominaiseen tapaan yhtenäisenä pitkänä trippinä kulkevaksi virraksi ääniä ja niiden synnyttämiä mielikuvia. Neurosiksen opit on laitettu todelliseen hyötykäyttöön, ilman että kukaan voi kyseenalaistaa bändin asemaa hardcore punk skenessä. Se on sinällään jo paljon saavutettu.

Tämä levy on aurinko siinä vaiheessa, kun se lähtee paisumaan, polttaen kaiken elämän täältäkin pois. Paisuen ja polttaen, muuttaen maapallon ensin kiveksi ja vesihöyryksi, sitten sulaksi ja lopulta olemattomaksi. Siinä pisteessä, jossa maapallo aikanaan kiersi, kulkee pelkkä olematon piste, josta kukaan ei ole sanomassa, että tuossa oli joskus maa. Jos joku elävä, älyllinen, kuolaava ja ajatteleva olento joskus sattuukin sille pisteelle, ei sillä ole mitään tietoa siitä, että hän seisoo tai leijuu nyt paikalla, jolla joskus kädelliset olennot naputtelivat yhdentekeviä blogimerkintöjä levyistä, jotka olivat heille huumeisiin verrattavia tajunnanlaajentajia. Kaikki mitä hän näkee on järjetön määrä avaraa tyhjää tilaa, ja jossakin kylmän kääpiötähden, jollaiseksi aurinko sitten vetäytyy kaiken mesoamisensa jälkeen.

Tällaisen levyn minäkin tahdon joskus tehdä. Äkkiseltään tämä on luotaantyöntävä kasa riitasointuja ja huutamista, sekavia tahtilajeja ja ajoittain Neurosikselta pöllittyjä juttuja, mutta pitempi kuuntelu avaa koko sen tarjoaman maailman aivan eri tavalla. Tämä on äärimmäisen melodinen levy, vaikka suurin osa niistä melodioista onkin tehty riitasoinnuilla. Se tekee niistä vielä hienompia ja repivämpiä, ainakin minulle koskettavampia ja omempia. Tämä on jotain sellaista, mistä kaikki eivät saa samoja fiiliksiä irti. Osa taas takertuu siihen emoiluun liiaksi, eikä suostu riisumaan lasejaan nähdäkseen että tällaiset levyt menevät tuollaisia puusilmäisyyksiä syvemmälle. Tämä on toki taiteellinen levy, mutta se tulee punkin ehdoilla, tekijöiden omilla ehdoilla, riuhtomisella ja jyräämisellä, jota tulee niin epätasaisessa suhteessa, ettei se käy puuduttamaan kumminkaan päin. Jane Doetakin ovat monet kehuneet, mutta sitä en ole vielä saanut käsiini. Ehkä se joskus jostain putoaa, ja löydän senkin hienoudet, mutta juuri nyt tämä on ihan helvetin hieno kokemus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti