torstai 15. joulukuuta 2011

Äänistä.. Ja jostain muusta. Taisi taas vähän karata.

Äänet on maailman siistein asia. Niillä voi luoda sekunnin murto-osissa kokonaisia maailmoja, jotka luovat ja täydentävät itseään nopeammin, kuin mitä se ääni kerkeää edes kulkeutua eteenpäin korvakäytävääsi ja siitä aivoihisi. Helppo esimerkki tästä on se, että kävelet yksin metsässä. On pimeää, synkkää ja märkää. Jossain rasahtaa oksa, ja olet samantien sitä mieltä, että siellä on susilauma kolmen metrin päässä odottamassa, että saa repiä sinut palasiksi ja syödä parempiin suihin. Vaikeammin monille hahmottuva esimerkki on sellainen, joka on minulle yksi maailman siisteimpiä ääniä. Jostain syystä talvella, illalla kun kävelee kovan pakkasen aikaan kauppakeskuksen parkkihallin ohi, sieltä kuuluu aina silloin tällöin metallista kirskuntaa. En edes tahdo tietää sen äänen alkuperää, koska minulla on siitä paljon siistimpi käsitys: Se kuulostaa minulle aivan ilmassa lentävien rautaisten sinivalaitten kirskunnalta, ääniltä joilla ne viestivät keskenään, tai kun joku niistä taivuttaa pyrstöä, joka on ruosteinen ja nivelletty, ja pitää juuri sellaisen pitkän, metallisen huudon. Menen joskus parkkihallin viereen ihan vain kuuntelemaan niitä ääniä, koska ne on ihan tajuttoman hienoja. Se tarjoaa minulle suurempia musiikillisia kicksejä, kuin hyvin soittava sinfoniaorkesteri. Itseasiassa jostain syystä sinfoniaorkesterit eivät ole koskaan onnistuneet tarjoamaan minulle kovinkaan suurta musiikillista tyydytystä. Se tuntuu siltä että liian monet ihmiset ovat osingoilla siitä sinun nautinnostasi, ja se on kiinni liian monesta asiasta. Se ei vain toimi. Eivät kaikki kai pidä ryhmäseksistäkään.

Minimalismi on aina ollut minulle jotain tavoittelemisen arvoista. Mitä vähemmillä elementeillä asiat saa toimimaan, sen parempi, koska sitä vahvempia ja alkukantaisempia tunteita se herättää. Aivan yhtä paljon on väliä niillä väreillä ja äänillä, jotka maltetaan jättää maalaamatta tai soittamatta. On helppo (ei toki teknisessä mielessä välttämättä) täyttää maalaus sadoilla elävillä väreillä, ja saada se näyttämään realistiselta, mutta se on silloin sidottu juuri siihen todellisuuden kuvaan, jota se esittää. Kun maalaat jotain vaikkapa mustavalkoisena, tai pelkkinä muotoina ja hahmoina, se muuttuu abstraktioksi. Se siis kuvaa tunnetta tai jonkin asian täydellistä ideaa, sen sijaan että se tyytyisi kuvaamaan jonkin käsitteen pientä yksityiskohtaa, joka on siis tarkka ja yksityiskohtainen hetki. Tällaisella työllä on helpompi saada ihminen tuntemaan jonkinlaista lajillistakin yhteenkuuluvuutta, koska se ajatus on varmasti joskus käynyt hänenkin päässään, mikäli hän vain ymmärtää juuri sen ajatuksen olevan kyseessä. Edward Munchin huuto on teoksena juuri tällainen. Ekspressionistinen räjähdys henkilökohtaista ahdistusta ja luultavasti myös pientä itsevihaa, tai ainakin turhautumista oman itsen kanssa pärjäämiseen. Silti jokaisen on helppo nähdä sen voima. Samanlaisia musiikillisia purkauksia on maailma täynnä, varmasti myös klassisen musiikin puolella mutta niistä en osaa teille mitään kertoa, paitsi että kaikki Adagiot mitä olen kuullut ovat kuulostaneet ihan mukavilta.

Pitkältihän tässä on kyse kuolevaisuuden tuskan lievittämisestä. Se on aina helpompaa, kun voi kokea sen jonkun muun kautta. Kaikilla ei ole kykyä ilmaista itseään siinä määrin, kuin he tahtoisivat. Siksi näiden ihmisten on tärkeää kehittää jonkinlainen kyky myötäelää sitä jonkinlaisen taiteen kautta. Sananahan taide herättää jo varsin ylellisiä mielikuvia, mutta en tarkoita sitä niin. Taide ei ole taidetta itsensä vuoksi, vain ainoastaan sen, onko sillä merkitystä meille kenellekään. Jos yksikin ihminen saa siitä aidon väylän omalle tunteelleen, se on taidetta. Jos hän pystyy sen kautta pukemaan kuviksi tai sanoiksi omaa olemassaoloaan terrorisoivat traumat, se on todellakin taidetta. Ei välttämättä kenellekään muulle, mutta sillä ei pitäisi olla mitään väliä muutenkaan, mitä kukaan muu on mistään mieltä. Parhaassa tapauksessa ketään muuta ei edes ole olemassa, joten on melko turha ottaa pulttia siitä mitä sinun oman persoonasi eri heijastuspinnat ajattelevat omista valinnoistasi. Loppuun pähkäiltäväksi pieni dilemma: jos olet ainoa todellinen henkilö tässä elämässä, ja saat turpaasi nakkikioskilla, onko se lopultakaan mitään muuta kuin oman mielesi kehotus vaihtaa suuntaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti