LEVY KUULOSTAA IHAN HELVETIN HYVÄLTÄ
.

Tauti tulossa taas.

Eilinen uutinen superviruksesta, joka on ERITTÄIN HERKÄSTI TARTTUVA ja KYKENEE TAPPAMAAN PUOLET MAAILMAN IHMISISTÄ aiheutti itsessäni ensireaktiona lähinnä sellaisen "ai niin joo, se on kohta taas flunssakausi edessä, ovatpa aikaisin aloittaneet ensi vuoden piikin lobbaamisen". Tämäpä vaikutti aika kömpelöltä peiteyritykseltä, etenkin kun oikein paljastui, että ihmiset kehittivät sen itse laboratoriossa ja oikein mainostavat sitä. Harvemmin edes avaruuteen liittyvissä tiedeuutisissa muistetaan mainita, että kuka löydön teki ja missä, tässä muistettiin mainita kehittäjä ja laboratoriokin. Hämmentävän tarkkaa uutisointia. "En tahtoisi kannustaa ketään varastamaan sitä, mutta meillä ei sitten ole mitään resursseja vahtia ettei kukaan vain vie sitä, ihan vaan jos ketään kiinnostaa..." Totta kai internetin foliohatut ovat tästä innoissaan, niin pitääkin. Ei tällainen uutisointi mikään helvetin vahinko ole. Itse katselen tätä ennemmin vain vähän kyynisesti sivusta, koska tiedän ettei rokotteen tarkoittama "puolet maailman ihmisistä" koske koskaan valkoisia. Sillä vain pelotellaan meidät ostamaan rokotteita, jotta niistä saadan massit pois. Jos tuolla oikeasti tahtoo tappaa puolet maailman ihmisistä, niin heittää sen vaan Gangesiin ja Keltaiseen jokeen, ja hupsista keikkaa, luonto hoitaa homman himaan. Ylikansoittuminen pysähtyy ja lampaat maksoivat taas lääkefirmoille pitäen huolen, että ensi talveksi keksitään taas jotain uutta piikitettävää. Näin kärjistettynä.

Jos joku on päässänsä tai päissänsä ihmetellyt miksi en ole jaksanut kirjoittaa, syy on siinä etten ole juurikaan kerennyt olla paikallani. Sunnuntaina nauhoitettiin levyn pohjat, maanantaina loput kitarat ja laulut, eilen tein koulutehtävää, yhdeksän sivun esseetä, jonka laittamista tännekin mietin kyllä, mutta toisaalta siinä taitaa olla vähän liikaa toistoa kaikesta siitä mitä olen tässä jo sanonut moneen kertaan. Tänään sitten käytiin Tompan kanssa miksailemassa tuota meidän levyä, ja se alkaa olla aika valmis. Jotain pientä säätöä se lähti vielä duunailemaan kun ei ollut tyytyväinen kaikkeen. Soitti juuri että alkaa kuulema olla kohta jo valmista.

Huomenna menen sitten taas Helsinkiin, Famine Yearin treeneihin, suoraan koulusta yhdeksään asti liikkeellä, perjantai vapaana ja lauantaina myymään Profane Omenille lippuja Torveen. Sunnuntai taas kouluhommille, alkuviikko rypistystä, torstaina ja perjantaina keikat, lauantaina hautajaiset ja keikka, ja sitten koen olevani vapaa. Ainakin hetkeksi. Voi olla että rentoutuminen on aika vaikeaa tämän seuraavan puolentoista viikon jälkeen. Katsotaan mitä tästä tulee.

Grindiä Seinäjoella.

Nyt tahdon kertoa teille pitkästä ja psykedeelisestä vuorokaudesta, jonka elin tuossa äsken. Oli se vähän reilu vuorokausi, melkein kaksi oikeastaan. Toissapäivänä kello kaksitoista kävelin Lahden Kolkankadulle hakemaan autoa, aavistamatta törmääväni Koposeen, nuorisopalveluiden Kasisalivastaavaan, jolla oli meille keikka tiedossa Profane Omenin kanssa. Se ei haittaa yhtään, Kasisalilla ei ollakaan soitettu Cut To Fitin kanssa kuin kerran, vaikka joskus nuorempana siellä tuli soitettua melkein kerran kuussa. Sain auton haettua ja ajoin treenikselle, jossa roudattiin romut taas aböyt kolmessa minuutissa. Vili ja Heidinsä tulivat paikalle kello yksi, ja lähdettiin ajelemaan. Meinasin mällätä Raxin auton jo heti siinä, kun aloin kääntämään autoa ympäri keskellä risteystä. Se on sellainen hämärä diesel-volkkari, joka ei itse erota ykköstä kolmosesta, mikä aiheutti muutaman sammumisen tien päällä. Minun vikojani ne eivät olleet, sille ei vaan kelvannut ykkönen joten se päätti itse ottaa kolmosen. Joissain tapauksissa myös toisin päin.

Seuraavat neljä-viisi tuntia ovat yhtä hämärää sumua. Pysähdyttiin vain kerran, mikä on tuollaisella matkalla kyllä kai ennätys, sekin pysähdys oli Vilin kusitauko. Kerran Eetun navigointitaidot ohjasivat meidät jonnekin ihan muualle, pienelle metsätielle ja sitten maatalon pihaan, josta tuli ihmettelevän näköisiä ihmisiä vastaan. Tiedän maalla asuneena, että jos et ole kutsunut ketään, pihaasi ajavat vain mannet ja jehovat, etkä halua sinne välttämättä kumpiakaan, elleivät mustalaiset ole tuttuja. Oltiin perillä kuuden pintaan, ja yllättäen seitsemältä oli kaikki soundcheckit jo tehty. Omat odotukset illan keikkaa kohtaan olivat tyhjälle baarille soittamista, ja jaksoin kuittailla muiden odotuksia "ei tänne ketään tuu" heitoilla aika kauan. Minun on pakko myöntää, että tässä kohtaa ennakkoluuloni ajoivat ohi siitä humanistista, joka jaksaa uskoa hyvään ja ymmärtää vaikka minkä näköisiä toheloita. Ajattelin, että paikalle tulee kolme häjyä liekkipipoissa ja jussipaidoissa, ja lavalta alas tullessa joka hippi saa puukosta. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, ja vaikka kymmeneltä sisässä oli kolme ihmistä, illan päätteeksi niitä oli jopa neljäkymmentä.

Keikat menivät hyvin, harmitti kun Psykiksen keikan aikana piti jo vähän kelailla omaansa, niin ei kerennyt hirveästi sitä nähdä. Oma keikka meni paremmin ja tuntui paremmalta kuin muutama viime keikka. Ei ollut niin puutunut meno. Mä olen vähän sellainen kaveri, etten tahdo minkään olevan itsestäänselvää. Heti kun meille alkaa muodostua rutiini, se on pakko rikkoa. En tahdo puutua tähän hommaan, koska sen pitää oikeasti tuntua minulle aina yhtä vapauttavalta ja tyhjentävältä. Yleensä sen tuntee sitten keikan jälkeisenä katarsiksena. Jos kahden minuutin jälkeen voi jo puhua, keikka on voinut olla hyvä, mutta ei noin hyvä. Spawn From Deceitin keikka lähti mallikkaasti kielen katkeamisella, ja sitten kannettiin Kaaprolle Eetun kitaroita bäkkäriltä vuoron perää, mikään ei kelvannut, kaikissa oli jotain vikaa. Hyviä kitaroita ovat ne! Ei ole mitään vikaa. Ilta lopetettiin kaikkien bändien drum & bass coveriin Tinnerin Tillbaka till torken biisistä, ja meno oli aikas kova. Siinä hengailtiin pilkkuun asti ja suunnistettiin ABC:n kautta jatkopaikkaan SFD:n rumpalin serkulle. Sekin on näissä keikoissa parasta, että yöpaikat ja jatkot ovat yleensä hyvin hämmentävää kamaa.

Siellä kuunneltiin Motörheadia ja Rammsteinia täysillä. Suunnilleen sen minä muistan, menin nukkumaan keittiön lattialle jossain välissä, ja vähän aikaa siinä pyristeltyäni Tuomon serkku (Tero) tulee sanomaan että mene tuonne sänkyyn nukkumaan, tiedetään kokemuksesta että jos kuski töppää niin kaikki töppää. Eetu oli jo aiemmin mennyt sinne sängyn viereen lattialle, ja kun se näki että mä olen mennyt sängylle, se tuli siihen kanssa. Se nukkui ihan levällään, ja minä toisella kyljellä reunalla. Sain pätkittäistä unta varmaan jonkun neljä tuntia, ja heräsin tilanteeseen, jossa viimeiset selviytyjät leikkivät tusseilla ja perunoilla, ja ensimmäiset sammujat alkoivat heräillä uuteen nousuun. Osalla oli naamassa epäonnistuneita hakaristeja, mikä taas kertoi siitä että porukka oli täynnä paskahousuhippejä, jotka eivät ole lukeneet mein kampfin tiivistelmäänsä yläasteella! Keräsin meidän porukan, eli meidät ja SFD:n Roopen, joka aluksi oli lupautunut ajamaan, mutta joka ei pysynyt hereillä vartin pätkiä pitempään. Dropattiin se Tampereella ja syötiin mäkissä, mistä tuli minulle suolistoluikerruksia jo ennen kuin sain edes ateriani alas, ja ajoin sitten lievän vessahädän siivittämällä voimalla koko matkan Lahteen.

Sovittiin, että pidetään vessa ja hengähdystauko, ja mennään treenikselle. Kolmen vartin päästä roudattiinkin kamat sitten kaatosateessa, Tomppa tuli ja roudattiin sen mikit ja romut, Vili tuli laittamaan rummut läjään, tupakkitauko ja alettiin nauhoittaa. Saatiinpa sitten rummut narulle jo eilen. Tänään pojat laittelee kitaroita siinä päivällä, toivottavasti tulee hyvää jälkeä. Kun pääsen koulusta, menen katsomaan mikä on tilanne, ja ennen kaikkea miten minä voin sen helpoiten sitten sössiä. Jos saisi tänään vaikka nauhoitettua, niin Tomppa voi sitten miksailla sitä rauhassa. Olin kotona joskus vähän ennen kahtatoista, ja mesessä vielä käännätin Alexilla yhden biisin brasilian portugaliksi, ja kävin nukkumaan siinä yhden aikaan. Heräsin 6:30, eli unta ei ole ihan hirveästi takana. Nyt toivon vain, että minulla olisi snickers, joka helpottaisi tämän uuden päivän kohtaamista.

Seinäjoki edessä!

Tänään sitten tiedossa muutaman tunnin ajo Seinäjoelle, ja illalla keikka Alakulauksessa Psykoanalyysin ja Spawn From Deceitin kanssa. Odottelen innolla, vaikka pitääkin ajaa itse. Sitä ennen pitää kävellä hakemaan Raxin auto, kun se piti siirtää pois sisäpihalta. Mä olen oikeasti luullut kuusi vuotta, että meillä on kaksi vieraspaikkaa tässä talossa, mutta ilmeisesti olen ollut väärässä. Pitää kyllä varmaan ottaa tuosta yksi parkkipaikka, sen verran usein sille on tarvetta vaikka en autoa omistakaan. Näin unta, että meidän luokka tuli katsomaan "jotain" Nosturille, ja sit selvisikin että ne oli tulossa katsomaan Famine Yearin treenejä. Siinä vaiheessa myös tajusin että se oli kaikki unta, ja heräsin varttia yli yhdeksän. Eetu herää kymmeneltä, aamukahvit ja perusnollailua kahteentoista, sitten aletaan liikutella itseämme mykän musiikin tahtiin ja tehdä mystisiä siirtymisiä muinaisten rituaalien mukaan. Eli siis haetaan se auto ja tyhjennetään se kamoista ja täytetään omilla.

Me tehtiin nyt niitä paitojakin, joita toistaiseksi saa vain keikoilta, eli ajelkaahan kuulkaas jokainen tänään Seinäjoelle kattelemaan rutinaa ja kohinaa, koska muuten jäätte ilman hienoja t-paitoja, jotka on meidän ainoa mahdollisuus saada bensarahat takas himaan asti.

Pikkurillit.

Koitettiin koulussa jostain tuntemattomasta syystä katsoa Eat. Prey. Love. En siis oikein tiedä miksi, se tuli aivan täysin puun takaa. Leffa oli jotenkin ärsyttävän naisille suunnattu, koko ajan sataa ja päähenkilö istuu sisällä lämpimässä joko juomassa tetä tai kirjoittamassa koneella. Siis ärsyttävän usein. Naurettavan usein. Niin usein ettei siihen voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kaikki siinä oli niin alleviivatun naisille suunnattua, joko parisuhdelässytystä tai simppeliä "Idän filosofiaa", jonka luomisesta ovat taineet vastata ennemmin amerikkalaiset mainosten käsikirjoittajat, kuin mitkään suuret gurut. Lisäksi koko ajan oli eukolla joku mies kiikarissa, esiteltiin jotain hemmetin hienoa pohdintaa, sellaista sopivan helppoa että kuka tahansa pystyy ne tajuamaan ja ajattelemaan itsensä fiksuna.

Oli siinä jotain hyvääkin. Minulle tuli niin tylsää, että aloin tuijottaa sormiani ja pohtia pikkurillien alkuperää, nehän ovat sormina suhteettoman turhat, ja häiritsevät vain nimettömien hermoratojen liikkeitä. Aikani asiaa pohdittuani päädyin siihen, että ihmisen sormia on alunperin ollut kahdeksan, minkä takia ihminen luonnollisesti piirtää nelisormisia ihmisiä (Simpsonit, Family Guy, yms.) Sitten, aikojen saatossa, kun ihminen keksi huumeet, hän keksi myös huumevelat. Ensin hänellä oli käytössään pieni nysä, jolla pystyi törkkimään kokaiinit kätevästi ikeniin, mutta velan kasvaessa myös sormet kasvoivat. Ihminen kasvatti itselleen pikkurillit, jotta hänellä olisi jotain, mitä huumevelkojen kerääntyessä voisi antaa sen enempiä miettimättä pois. Tälle sosioantropologiselle lajikehitysteorialleni ajattelin hakea patenttia, mutta sitä ennen päätin konsultoida asiassa luokkatovereitani.

Heidän näkemyksensä asiasta oli ensin se, että ote on parempi kun sormia on neljä, mutta en hyväksynyt tätä, vaan tyrkin heidän vastauksiaan vähän pitemmälle. Lopulta päädyimme siihen yhteiseen konsensukseen, että pikkurillin olemassa olon tarkoitus on ennemmin filosofinen. Ilman pikkurilliä keskisormi olisi vain "se pisin niistä kolmesta sormesta, jotka eivät ole peukaloita." Tällöin myöskään keskisormen esittely ei olisi yhtä alleviivattu teko, kuin se tänä päivänä on. Joten pikkurilli antaa keskisormelle sen ontologisen tarkoituksen olemalla se pieni ja turha sormi, joka tasapainottaa koko systeemin. Meidän täytyy siis olla kiitollisia tuolle pienelle, ärsyttävälle, turhalle sormelle, koska se on uhrautumisellaan tehnyt nonverbaalisen viestintämme niin paljon värikkäämmäksi.

Ainiin, sain eilisestä tentistä täydet. Mietin jo, että menen maanantaina sen opettajan tunnille, kävelen hidastettuna oransseissa astronauttivarusteissa ja Aerosmith huutaa boomboxista I don't wanna miss a thingiä. Hail to the king, baby!

Vähän pitempi määritelmä dialogille.

Mitä on dialogi? Tähän kysymykseen piti vastata koulussa tentissä tänään, ja mietin että laitanko lyhyen, vai pitkän määritelmän. Koska kaikki piti kirjoittaa käsin, kyyti oli jo valmis ja kynä melkein loppuun kulutettu, päädyin lyhyeen määritelmään, joka minun kynästäni näytti suunnilleen tältä:

Kahden ihmisen tai ihmisryhmän välistä vuorovaikutuksellista toimintaa, tavallisimmin keskustelua. Monet filosofit ovat pukeneet ajatuksensa dialogien muotoon, mutta usein kyse on näennäisestä dialogista, jossa toinen osapuoli keskittyy lähinnä kehumaan kirjoittajaa ja myötäilemään hänen näkemyksiään. (esim. Platon)

Dialogin olemassaolo edellyttää jonkinlaisen dualistisen tilanteen olemassa oloa. Täytyy olla ensinnäkin kaksi kappaletta, ihmistä tai asiaa, jotka voivat olla vuorovaikutuksessa keskenään. Vuorovaikutus itsessään voi olla eri asteista, se voi olla harmonista, tai aggressiivista ja korkeajännitteistä. Periaatteessa kaikessa siinä on vain kyse siitä, että kaikki olevat asiat ovat jollakin tavalla toisistaan eroavia. Muuten ne eivät voisi olla ristiriidassa ja vuorovaikutuksessa keskenään. Ilman eroa, ne ovat samaa, ja luultavasti vuorovaikutuksessa jonkun muun kanssa. Voisin esittää nämä kaikki asiat helvetin hienoilla sivistyssanoilla, joita kukaan ei ymmärtäisi, mutta koen sen lapsellisena munien esittelynä ja tarkoituksettomana pätemisenä. Kulkekaamme helpointa mahdollista tietä dialogiin, ja mahdollisten ristiriitojen kautta yhteisymmärrykseen.

Kahden ihmisen vuoropuhelu on helpoin esimerkki, mutta tätä voi soveltaa mihin tahansa asiaan, joka maailmankaikkeudessa tapahtuu vuorovaikutuksena kahden muun asian välillä. On kaksi heppua, jotka ovat jostakin asiasta eri mieltä. He alkavat keskustella tästä hiertävästä asiasta ja esittelevät ja vertailevat näkemyksiään. Tietysti erilaisissa keskustelijoissa on eroja, jotkut huutavat omaa ääntän kaiken muun yli ja yrittävät vain käännyttää muita omalle kannalleen. Tavallisimmin tämä aiheuttaa vastapuolessa reaktion, joka ajaa hänet entistä kauemmin näkemyksistä, ihan vain siksi ettei niiden esittäjän kypsyys riittänyt syvällisempään pohdintaan hänen omista näkökannoistaan. Tämä on havaittavissa tavallisessa väittelyssä vaikkapa vanhemman ja lapsen, tai ääriaatteen kannattajan ja humanismin lipunkantajan Louis Therouxn välillä. Tällainen "dialogia" on tulehtunutta, eikä voi johtaa mitenkään hedelmälliseen loppuratkaisuun, ellei toinen luovu täysin kannastaan. Silloinkin lopputulos on ennemmin alistuva, kuin hedelmällinen siinä mielessä kuin olisi molemmille hyväksi.

Freiren sortajan ja sorretun välinen dialogi on tällaista. Hän kuvasi Sortajan maailman kuolleeksi, objektien maailmaksi joka on valmis ja hänen omistettavissaan ja määräiltävissään. Tämä on verrattavissa myös opettajaan, jolle oppilaat ovat vain tyhjiä astioita, jotka hän armollisesti täyttää ylivertaisella tiedollaan ja ymmärryksellään. Tällainen opetus tai sorto ei rakenna humanistisempaa maailmaa kenellekään, vaan tukahduttaa yksilön ymmärryksen itsestään ja kyvyistään, jotta opettaja pääsee helpommalla hallitessaan heitä ja kasvattaessaan heitä osaksi yhteikuntaa, joka ei anna tilaa pohdinnalle ja kyseenalaistamiselle.

Oppilaalle ei ole olemassa muuta kuvaa todellisuudesta, kuin se jonka hän oppii opettajaltaan. Häntä ei kannusteta haastamaan aivojaan ja kyseenalaistamaan itseään, hänelle ei anneta mahdollisuutta vuorovaikutukseen maailman kanssa. Näistä asioista puhuttaessa Freiren kommunistinen näkemys alkaa välistä jopa vähän puuduttaa, mutta sitä suodattamalla voidaan päästä aika lähelle sitä totuutta, joka ehkä parhaiten auttaa ymmärtämään tätä maailmaa käytännössä. Kun oppilas kyseenalaistaa maailmaa, joka hänen ympärillään on, ja tajuaa että sekä hän, että maailma ovat molemmat jatkuvassa muutoksessa, hän ymmärtää että maailma on juuri sellainen, jollaiseksi hän sen tekee. Tästä voi alkaa kasvu täydempää ihmisyyttä kohti. Kun opitaan puhumaan kieltä, voidaan alkaa keskustella, ja oppia.

Piikkini Platonin dialogeja kohtaan ei ole pahantahtoinen. Olen yrittänyt kirjoittaa keskustelua itseni kanssa, ja tiedän miten helvetin vaikeaa on koittaa olla eri mieltä itsensä kanssa. Se on kaikkea muuta kuin helppoa. Vaistomaisesti alkaa vastapuoli tehdä myönnytyksiä sille kannalle, jolla itse olet, kun taas sinun näkemyksesi ei opi vastapuolelta mitään. Ehkä osa sitä intoa noilla filosofeilla onkin ollut juuri se, että saa kirjoittaa keskusteluja, joissa voittaa aina. Jos näkemyksesi ovat jatkuvasti ristiriidassa kaikkien ympärillä olevien kanssa, etkä tunnu saavan ääntäsi kuuluviin, kirjoita kirja. Saat hallita kaikkia sen henkilöitä, leikkiä jumalaa hetken aikaa. Kuitenkin täytyy erottaa, ettei se ole välttämättä oikeaa dialogia, vaan skitsofreenistä kakofoniaa oman pääsi sisältä, mikä ei välttämättä ole ollenkaan paha juttu sekään.

Eksistentialismia.

Olemassaolo on asia, jonka kanssa mä en vielä kahdenkymmenenkahdenkaan aktiivisen pohdiskeluvuoden jälkeen ole sinut. Toki tämä kysymys kaikkine sivupolkuineen (mikä on elämän tarkoitus? millainen on hyvä elämä? miksi me olemme täällä?) on ollut osa ihmiskunnan tapaa päteä kaikkien muiden eläinten rinnalla jo muutamia vuosituhansia, mutta oma dilemmani on ennemmin se, miksi kukaan olisi koskaan jaksanut nähdä kaikkea tätä vaivaa? Meidän olemassaolomme, koko maailman olemassaolo, jos käsitetään se sellaisena kuin minä sen näen, on maailman suurin paradoksi. Paremman puutteessa käytän näkemysteni kehyksenä tieteen perusajatuksia, siitä että joskus tyhjyys sai tarpeekseen itsestään ja päätti räjähtää, levitellen valtaisat määrät tyhjästä revittyä materiaa ympäriinsä. Siellä on ollut jokin Platonin mallin kaltainen ideamaailma, joka on pudonnut täydellisyydestään tänne epätäydellisten, olevien asioitten maailmaan. Eli siis nämä konkreettiset asiat tuhosivat alkuperäisen, täydellisen mallikappaleensa tulevalla oleviksi. Epätäydellisiksi ja vajaiksi asioiksi, joista jokainen ilmentää täydellisen ideansa tiettyjen piirteiden yhdistelmiä. Erilaisia pöytiä ja tuoleja, erilaisia hiiliyhdistelmiä ja elämänmuotoja.

Tämä kaikki sitten ajan ja paineen kanssa muodosti kaiken tämän elämän ja ajattelevat ihmiset. Pysyykö kukaan kärryillä tähän asti? Tänään tiedemiehet ilmoittivat kyenneensä luomaan valoa tyhjästä, mikä on mielestäni helvetin siistiä ja mielenkiintoista. Se muuttaa varmasti tiedemaailmaa, kuten neutriinoteoriakin tulee toivottavasti tekemään. En kuitenkaan nyt mene niihin. jatketaan eteenpäin. Minun maailmankuvassani ihmiset tulevat olemattomasta ja menevät kuoltuaan takaisin sinne. Tähän olen uskonut aina, koska en kyennyt muistamaan mitään "taivaasta", josta minun sanottiin tänne syntyneen. Mitä iloa on taivaasta, jossa ei olla olemassa, jossa olemassaoloa ei tunne millään tavalla? Jos kuoleman jälkeen pääsenkin takaisin siihen samaan taivaaseen, en usko sen tuottavan minulle kovinkaan suurta iloa. Olen paljon mieluummin olemassa tässä maailmassa, jossa jokin satunnaisuus on nähnyt vaivaa rakentaakseen siitä niin valtavan ja kauniin, ettei ajatus riitä sitä käsittämään.

Koska ihmiset syntyvät ja kuolevat, muuttuvat taas olemattomiksi, meillä on maailma, joka on olemassa vain siinä itsessään. Kaikki näkevät sen vilaukselta, mutta tietävät, etteivät kykene tekemään sille yhtään mitään. Se vain on olemassa. Siitä ei ole mitään iloa, koska "eteenpäin siirtyessään" siitä ei voi kertoa yhtään kenellekään. Me olemme vankina pilkkopimeässä säkissä, ja on aivan sama mitä säkin ulkopuolella, saatika sen sisällä, on tai ei ole, koska me emme kuitenkaan näe täällä mitään, mistä voisimme kertoa säkin ulkopuolella oleville päästyämme ulos. Tämä on paradoksaalinen maailma, ja ihmiselämän merkitys on kysymyksenä mielestäni toissijainen juuri siksi. Tärkeämpää on se, että olipa jumalia olemassa tai ei, tai onpa tämä kaikki sattumaa, miksi kaikki tämä vaiva? Miksi tehdä maailma, joka elää ja hengittää, mutta ei kykene kertomaan itsestään missään tai vaikuttamaan mihinkään? Se on irtileikattu sydän ilman ruumista, pyristelemässä lattialla ja huutaen joka iskulla ulos omaa merkitystään, tehden sen vieläkin tyhjemmäksi.

Kuulostaako liian nihilistiseltä? Ehkä. En tarkoita sitä niin pahalla, kuin miltä saan sen kuulostamaan. Koska juuri se merkityksettömyys on ainoita niitä täydellisen tukevasti seisovia asioita, jotka korostavat humanismin ja lähimmäisenrakkauden merkitystä. Tällä millään ei ole mitään helvetin väliä, joten rakennetaan sen maailman sisälle oma maailmamme, jossa me rakastamme ja vihaamme toisiamme, ja kykenemme toimimaan vuorovaikutuksessa keskenämme. Se tekee tästä kaikesta hienoa. Se, että me olemme eläviä ihmisiä kuolleessa maailmassa. Ajalla ei ole merkitystä. Se ei lopu. Se kulkee, venyy ja paukkuu pelkästään meidän tajuntamme mukaan. Tai ainakaan ei ole mitään järkeä ajatella mitään muuta aikaa, kuin sitä jonka me koemme itse. Kaikki muu aika on joko hukattua tai annettua aikaa. Menetin läheisen ihmisen viikko sitten ja tämä on tuntunut jo vuodelta. Toisaalta sekin kokemus johtuu melko pitkälle siitä, että olen tehnyt niin paljon asioita niin lyhyessä ajassa. Aika ei pohjimmiltaan olekaan muuta, kuin tekojen ja tapahtumien leikkikenttä.

En käsitä vielä sitä, mikä määrittää olemassaoloni rajat. Migreeni, ja varmasti tietyt huumeet myös opettavat, että niitäkin rajoja voidaan joko supistaa tai laajentaa. Et tunne raajojasi, niiden rajat katoavat, ja tunnet kuinka tajuntasi laajentuu kohinalla. Olemisen rajat haipuvat hämäriksi ja hämmentäviksi muistoiksi. Se on olotila jota ei voi täysin ymmärtää, ihmisen aivokapasiteetti ei riitä siihen. Sen ajattelu tuottaa entistä enemmän päänsärkyä ja migreeniä, ja pakottaa sinut vain makaamaan liikkumatta ja hiljaa. Sitten palaudut takaisin omiin fyysisiin rajoihisi, ja tajuat mielesi olevan lähes rajaton. Se jatkuu pitkälle fyysisten rajojesi ulkopuolelle. Joskus se kohtaa jonkun toisen ihmisen mielen, jonka galaksit sattuvat pyörimään suhteellisen samoilla sykleillä, ja koet välitöntä yhteyttä tuohon ihmiseen. Kaikki vain napsahtaa paikalleen. Tällöin ihmisyys on ehkä hienoimmillaan. Kun löydät näitä ihmisiä ympärillesi mahdollisimman monta, tiedät ettet tule kuolemaan ihan niin yksin, kuin on mahdollista. Etsikää näitä ihmisiä, koska he ovat tämän palavan maailman suurin mahdollinen anti meille. Lopuksi philosoraptori eksistentialistisen pohdinnan äärellä.

Hintti ja hedelmäpommi!

Tajunta-talkoot.

Hesarin uutisessa lempiämpyilijäni Jyrki Katainen on jälleen huolissaan kansakunnan tilasta. Ilmeisesti hän on hiljattain käynyt Ruotsissa, ja siellä oli henkisesti täyden fantsut megabailut käynnissä, ei mitään valittamista missään ja yleinen fiilis on se, että ollaan lähdössä valloittamaan maailmaa. No, ehkä tämä johtuu juurikin siitä, että meillä on jotakin mitä heillä ei ole: Jyrki. Mies voi toki etsiä ympäriltään ja kaikista muista syitä siihen, miksi suomalainen ilmapiiri on nyt vähän down, mutta mikäli hän kykenee katsomaan asioita objektiivisesti, on hänen myönnettävä että hän on itse ollut enemmän kuin osatekijänä tämän kollektiivisen apatian synnyttämisessä. Hän on ollut nyt jo ensin valtiovarainministerinä leikkaamassa oikeastaan kaikkia niitä apuja, jotka ovat auttaneet kehäkolmosen ulkopuolella asuvia ja niitä "köyhiä", joihin on ehkä vaikea samaistua hänen kuukausituloillaan.

Pääministerin paikalle päästyään hänellä olisi ollut mahdollisuus muuttaa asioita, mahdollisuus lähteä ajamaan jollain tavalla humaanimpaa linjaa, mutta ei. Saman tien hän juoksi EU pöytiin lupaamaan, että Suomi kyllä jaksaa seurata hihnassa ja maksaa kaikki takuut ja olla mukana pönkittämässä isompien poikien unelmaa, vaikka rahkeet siihen eivät ehkä ihan riittäisikään. Se mihin hän ei tunnu kykenevän, on ymmärrys omaa kansaansa kohtaan. Sitä kansaa, jonka asioita hänen pitäisi ajaa. Hän on ottanut politiikan omaksi asiakseen, omaksi sodakseen, ja ajaa siinä omia asioitaan, ei kansansa asioita. Suomessa sisäänpäin kääntyneempi ilmapiiri ei oikeasti voi tulla yllätyksenä kenellekään muulle, kuin Kataiselle. Ei täällä ole koskaan mitään muuta ollutkaan! Se, että koittaa tehdä tästä koko ajan jotain saatanan pikkuamerikkaa ei muuta mitään. Ne mallit ja ne toimet eivät vain pelitä täällä päin. Ihmiset ovat liian erilaisia, ja se olisi jotain mitä koko Kokoomuksen pitäisi opetella ymmärtämään. Täällä on pakko ajaa täysin erilaista politiikkaa, tämä ei ole Jenkkilä.

Tuota ruikutusta on aika rasittava seurata, kun ainakin omalta osaltani hän on itse nimenomaan vetänyt suomalaisen henkisen mielialan pohjamutiin. Tahdon sentään antaa hänelle pisteet siitä, että hänkin vihdoin myönsi avoimesti, että EU on aika helvetin hajalla, vailla minkäänlaista järkevää johtoa. Ei varmasti ole helppoa, kun on monta vuotta jaksanut toitottaa että kun siihen reikään syytää riittävästi rahaa, se täyttyy. Alkaa varmaan huomata itsekin, että ensinnäkään se raha ei täällä oikeasti merkitse kaikille yhtä paljon kuin hänelle. Suomella olisi mahdollisuus tehdä ihan uudenlainen henkinen vallankumous, jossa ei ruveta kommarihipeiksi, mutta sanoudutaan irti taloudellisen ylivoiman tuoman statuksen merkityksestä. Osattaisiin jotenkin nousta siitä köyhyyden kurjuudesta, ja nauttia siitä, että on edes jotain. Se on suomalaisille ollut aina vähän vieras juttu, kun naapurilla on kuitenkin enemmän. Se on rajoittanut kaikkea ajatteluamme jo vähän liiankin pitkään, ja siitä olisi nyt aika päästä irti. Joten eiköhän polkaista käyntiin tajunta-talkoot, ja kehitetä nyt omaa ymmärrystämme maailmasta, ihmisyydestä ja vaikkapa molempien historiasta nyt ihan yleissivistyksen ja yhteisen hyvinvoinnin vuoksi!

Verta. Elämää.

Yleensä kun muusikot sanovat, etteivät tahdo selitellä omia tekstejään liikaa, että kuulijat saavat kaivella sieltä omia merkityksiään, pyöräytän silmiäni ja ajattelen että siinä on taas yksi kaveri, jolla ei ollut teksteille mitään sisältöä, ja hän tahtoi sälyttää vastuun niistä kuulijalle. Yleensä ne tekstit ovat vielä melko konkreettisia, hyvin vähän mitään vertauskuvallista sisältävää, jolloin se klisee tuntuu vain helpolta tieltä ulos siitä vastuusta puhua omista teksteistään. Joskus kuitenkin jotkut tekstit osaavat olla myös niin helvetin monisyisiä, että ne myös auttavat ja vaikuttavat omassa elämässä, ja niistä todellakin saa kaivettua jotain itselleen, kuten tässä Neurosiksen A Sun That Never Sets:

A sun that never sets burns on.
New light is this river's dawn.

When to speak of a word so old
is to relearn what is known.
A time to think back and move on.
Rebuild the loves of lives long gone.

The blood that flows through me is not my own.
The blood is from the past, not my own.
The blood that leads my life is not my own.
The blood is strength, I'm not alone.

Elämä ei koskaan lopu, vaikka kaikki meistä kuolevat. Se ei ole jana, joka alkaa jostain ja sanoo toisessa kohtaa töks, vaan se on joki, joka kasvaa vähitellen pienistä puroista, aivojen kehityksen ja tietoisuuden rakentumisen tasoista, ja virtaa voimakkaana kunnes yhtyy jossakin kohtaa mereen. Joki antaa oman olemassaolonsa periksi tullakseen osaksi isompaa kokonaisuutta, sitä merta joka on elämä. Meidän jokaisen elämällä on tässä merkitys, koska ilman jokien kuljettamaa vettä ei voitaisi koskaan sanoa, että tuo on meri. Olisi vain valtava ammottava tyhjyys. Kaikki se vesi on yhä siellä, mutta on mahdotonta etsiä kaikkea juuri siinä tietyssä joessa virrannutta vettä. Se on yhtä ja samaa valtavaa tiedottomuutta, joka ei virtaa, mutta on silti jatkuvassa liikkeessä. Se on elämä, jossa me kaikki saamme tuoda oman vähäisen olemuksemme, ja hajota siihen suureen mereen.

Toinen kappale merkitsee minulle enemmän sitä, mikä meidän elämässämme on opin ja perheen merkitys. Se mitä vanhemmiltamme saamme perintönä tietona ja ymmärryksenä, on jotain sellaista joka meillä on kulkenut suvussa meitä ennen. Minun isäni suvulla on hyvin vahva identiteetti, kun taas äitini aloitti ikäänkuin uuden suvun, mistä syystä sen merkitys elämässäni on ollut huomattavasti hajanaisempi. Minulle oli helvetin merkittävä juttu tuossa muutama viikko sitten kuulla pappani isän laulua C-kasetilta. Isomummooni minulla oli yhteys, koska hän eli 18-vuotta minunkin elämässäni, mutta hänen miehensä oli minulle aina vain pappani isä, josta hän puhui lämmöllä koko elämänsä. Nyt, kun kuulin hänen äänensä ja laulunsa, 70-luvulla nauhoitettuja vanhoja pilkkalauluja ilman säestystä, sain häneen aivan uudenlaisen yhteyden. Jotenkin koko se hetki tuntui todella merkitykselliseltä. Istuimme papan kanssa tuvassa, hän laittoi kasetin soimaan, ja kuuntelimme sitä hiljaa. Siinä lauloivat isäni ja kummitätini, kuulin miten mummo patisti heitä laulamaan, sitten papan isä ja äiti lauloivat muutamia lauluja.

Tiesin, että pappa pystyi mielessään näkemään tarkasti sen hetken. Hänelle oli tärkeää, että minä sain kuulla sen kaiken. Se rakensi minulle yhteyden edeltävään sukupolveen. Teki lihaksi kaikki ne tarinat, joita sain kuulla koko ikäni. Jotenkin minusta tuntuu että hän kuolikin, että saisin rakennettua sen saman yhteyden omaan isääni. Muistutuksena siitä että kaikki kuolevat joskus...Antoi aikaa ajatella mennyttä aikaa ja liikkua eteenpäin. Arvostaa kaikkea sitä mitä tässä on ollut, ja mitä tulee olemaan. Olen vain niin paljon surullisempi siitä, että minun täytyy jatkaa tätä elämää ilman häntä. Väitän, että tunsimme toisemme hyvin. Paremmin, kuin monet muut ihmiset. Me ymmärsimme toisiamme. Minä tahdoin, että nyt voisin käydä siellä useamminkin. Vaikka joka helvetin lomalla, kun hänkin jäisi eläkkeelle ja olisi aikaa.

Veri, joka virtaa suonissani ei ole omaani.
Tämä veri on menneitten, ei omaani.
Veri, joka ohjaa elämääni ei ole omaani.
Tämä veri on voimani, en ole yksin.

Tämän haluan olevan selvää. Veri joka virtaa minun suonissani, on kaikkien niiden verta, jotka ovat olleet minun suvuissani ennen minua. Kaikkien niiden ihmisten ajatukset, kaikkien heidän olemassaolonsa ovat tehneet minusta tämän. Oli esimerkiksi hienoa kuulla isopappani laulavan periaatteessa aivan samanlaisia lauluja, joita minä laulan nyt Cut To Fitin kanssa, oman aikansa protestilauluja siitä mikä on pielessä. En nyt puhu jostain 70-luvun poliittisesta paatoksesta, vaan sota- ja pula-ajan lauluista. Jos saan sen kasetin itselleni, en usko tarvitsevani juuri mitään muuta perinnöksi. Tahdon sen, jotta voin soittaa sitä aikanaan omille lapsilleni ja heidän lapsilleen, ja mahdollisesti vielä heidänkin lapsilleen, ja tehdä selväksi, että tässä suvussa on aina oltu vähintäänkin "vähän erikoisia." Harmittaa vain, etten kerennyt soittaa papan kanssa niin kuin aioin, koska mikään ei olisi mielestäni ollut hienompaa. En vain uskaltanut kysyä.

kunnon sunnuntai..

Heräsin kolmelta, vituttaa ja suussa maistuu veri. Kaikki tuntuu aika väsähtäneeltä ja vähän ärsyttävältä. Etenkin se, että kun katselin tässä nyt miten pääsisin Turusta pois 9.12, niin mitkään junat ja bussit ei tule sieltä enää yhdeksän jälkeen tänne. Mun pitäisi päästä Pertunmaalle jotenkin sen yön aikana. Haluaisiko joku lähteä ajamaan mua edes takaisin? Olen muuten ihan vitun kusessa. Luultavasti siis Lahdesta tai Helsingistä Turkuun, ja keikan jälkeen sieltä Pertunmaalle. Tämä kaikki oli kyllä mielestäni ihan riittävän vaikeaa jo ilman mitään tätä ylimääräistä säätämistä, ja nyt joudun vielä sohlailemaan ihan huolella. Voisin jopa sanoa, että vituttaa. Tulee olemaan henkisesti aika rankka viikonloppu, onneksi sinne on vielä jonkun aikaa. Harmiksi vaan tässä pitäisi sitä ennen keskittyä koko ajan johonkin muuhun, niinkuin vaikka tuohon Cut To Fitin ensi viikonlopun keikkaan ja kouluun ja vähän kaikkeen muuhunkin. On nyt kyllä taas niin sunnuntaiolo.

Eilen oltiin Torvessa kuuntelemassa ja katselemassa vähän räppiä. Tai Torvi oli taas sen verran täynnä, että kuunteluksihan se lähinnä meni, mutta ei se nyt kuitenkaan ihan tukossa ollut. On siellä siis ollut enemmänkin porukkaa. Davo ja Edu Kehäkettu siellä selittelivät, mä istuin lähinnä Tompan vieressä ja tarkkailin tätä miksauspuolta hommasta, alkoi ne läpät ja höhöttelyt joka biisin välissä vähän kaivella, sitten kun biisitkin olivat vähän veltomman puoleisia panohommia, niin fiilis "eikö tää biisi just tullu?" oli koko ajan pinnassa. Ihan mukava ilta silti. Eetu tuossa juuri koittaa kerätä sirpaleita eiliseltä, ja minä vastaan joko "mmm-mh" tai "m-mhhh", riippuen onko muistikuva oikein vai väärin. Sanoinko jo että on sunnuntaiolo, ja että nyt vituttaa?

Niska on kolmatta yötä niin vitun kipeä että on pakko tehdä tyynyille jotain, ennen kuin seuraavan kerran menee nukkumaan. Mikä taitaa sekin olla jo 8-9 tunnin päässä. Meni koko päivä vähän ohi.. Mitähän sitä söisi, kun Eetu ryypiskeli eilen kaikki rahatkin.

Laskin juuri että pelkästään omien soittohommien takia on tullut istuttua autossa reilut 5500 kilometriä tämän vuoden puolella. Viime vuodelle tulis toki ja kolme tonnia pelkän Obscenen takia. Mutta silti on vähän taas hämmentävää, että laskin tuolle haipakkaviikonlopulle tulevan nyt sitten kolme keikkaa, yhdet hautajaiset, ja vittu 999 kilometriä autossa/junassa/millä satun pääsemään. Eli kyytejä vaikka Turusta Pertunmaalle otetaan vastaan 9.12... Vituttaa kaikki.

Viimeaikojen kuvallinen saaste.

Harjottelin juttuja..

Kaikkea vitun sekavaa...

Tämä on nyt taas mun suurta johdatusta, eli tekstiä sarjassa Jere aloitti lukemaan kirjaa, pääsi sivulle kolmetoista ja inspiroitui ajatuksista niin paljon, että lukeminen oli lopetettava kesken lauseen ja tultava heti tänne kirjoittamaan jonkinlaista purkua siitä, mitä aivot ovat juuri prosessoineet. Aloitin lukemaan sitä Freiren sorrettujen pedagogiikkaa ja siellä oli mielenkiintoisia, ehkä hivenen kommunistisen maailmankuvan värittämiä näkemyksiä sorretun ja sortajan välisestä suhteesta.

Hän kiinnitti huomiota siihen, että usein vallankumouksen jälkeen sorretuista tulee sortajiensa alistajia, eikä tilanne parane tai liiku humaanimpaan suuntaan, pelilauta vain kääntyy ympäri. Selityksenä tälle hän tarjosi sitä, että huonompiosaiset pidetään tyhmempinä, jotta he eivät tajua omaa asemaansa, ja siksi ainoa malli johtajasta on se malli, jonka he saavat sortajalta. Tästä johtuen heillä ei ole mitään muuta käsitystä siitä, mitä johtaminen voi olla, koska heille ei ole näytetty minkään muunlaista esimerkkiä. He pelkäävät tietoa, koska he pelkäävät sen tuomaa vapautta, silmiä avaavaa uutta näkökulmaa, joka voi toimia heille reittinä yhteiskunnalliseen muutokseen ja vapauteen. Tästä syystä status quo on sortajien puolesta melko helppo pitää muuttumattomana. Riittää, kun silloin tällöin myönnetään jonkinlaisia näennäisiä vapauksia, joiden suominen ylipäätään edellyttää jonkunlaisen suuremman rajoituksen olemassaoloa. Joten kansa on helppo pitää tyytyväisenä poistamalla vaikka jokin tietty vero, vaikka kaikessa muussa verotusta kiristettäisiin niin, ettei mikään lopulta muuttuisi.

Mielenkiintoisen oloista tekstiä, varmasti tulen siitä kirjoittamaan lisääkin sitä mukaa kun nyt vain saan sitä luettua. Nyt on vain aika helvetisti kaikkea muutakin mukavaa ja vähemmän mukavaa tässä tiedossa. Helvetin intensiivinen pari viikkoa tulossa. Siksi olen koittanut hoitaa kaikki kouluhommatkin aika kovalla kiireellä pois alta. Ensin on Cut To Fitin keikka Seinäjoella, sitten Famine Yearin treenejä, sitten on seuraavalla viikolla kolme Famine Yearin keikkaa, torstaina Helsingissä, perjantaina Turussa, josta pitäisi päästä sitten PERTUNMAALLE samana yönä, koska seuraavana aamuna kymmeneltä on papan hautajaiset, joista pitää sitten keretä vielä illaksi Tampereelle keikalle..

Kannan arkkua. En olisi antanut jättää itseäni pois siitä hommasta, koska mielestäni siinä on jo jotain symbolistakin, että Eetu kantoi mummon ja minä kannan papan. Tai ainakin se on minulle ihan helvetin tärkeää. Silti ja juuri siksi se hermostuttaa minua enemmän kuin kovin moni muu asia, joita olen elämäni aikana joutunut tekemään. En minä tahdo edesauttaa sen ihmisen kuolemista ja maahan menoa millään tavalla. Vähän vajaa vuosi sitten pappa katsoi vierestä mummon hautaa ja sanoi hiljaa että "siinä se on minunkin paikka joskus." Tuntuu niin saatanan väärältä ja kylmältä, että ne aivot, jotka sen ajatuksen heittivät ilmoille, ovat nyt olematta. Alle vuotta myöhemmin.

Kiitos kortista..

..keneltä se sitten olikin.

...

Tiedän, ettei kumpikaan isovanhemmistani uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Heille ihminen kuolee kun hänet unohdetaan, ja jos se on minusta kiinni niin kumpikaan heistä ei tule kuolemaan minun elinaikanani. Tiedän, että mummin mielenrauha ja taivas oli metsässä. Koin lapsena täsmälleen samaa rauhaa aina paetessani metsään, nyt varmaan vain pelkäisin ja häpeäisin, jos minut heitettäisiin pimeään metsään. Tiedän, että he olivat toistensa ensimmäiset seksikokemukset, ja kävivät Pyöröharjun hautausmaalla riiaamassa. Tiedän, että heidän yhteinen kappaleensa oli Kasakkatango, jota pappa ei onnistunut löytämään vinyylinä mistään. Tiedän, että pappa löi naista kerran elämänsä aikana, kolme vuotiaana äitiään kun hän ei tullut kotiin ennen kuin lapsen piti käydä nukkumaan. Tiedän, että pappa todellakin rakasti elämäänsä, ja odotti eläkettä, jotta voi nauttia siitä enemmän. Tiedän nämä, ja kaikki miljoonat muut asiat, joista puhuimme. Kai olen siitä harvinainen tämän ajan lapsi, että minua on aina kiinnostanut kuunnella vanhempiani. Olen aina ymmärtänyt, että he ovat ihan syystä minua vanhempia, he ovat olleet täällä ensin, ja vain heiltä voin oppia yhtään mitään. Siihen en ole valmis, että joskus minä olen näitä vanhempia, ja minun tehtäväni olisi muistaa kaikki se, mitä omat isovanhempani opettivat minulle. Miten minä voin niitä asioita opettaa? Miten minun lapseni voivat tajuta koskaan, miten hienot isoisovanhemmat heillä olisi ollut, jos nämä olisivat saaneet elää edes seitsemäänkymmeneen vuoteen asti? Mistä tiedän, etten minä ole se, joka kuolee vuoden päästä, ja pilaa muilta seuraavan joulun?

sattuu.

Tänään on soinut lähinnä Type O Negative ja Holen Malibu, jostain hämmentävästä syystä siitä tulee vähän parempi fiilis. Kaipa kaikki ysärikama tuo jollain tavalla lapsuuden mieleen. En tiedä. Juuri nyt ei ihan kauheasti kiinnosta. Alkaapa vaan saada nämä Type O:nkin biisit vähän enemmän syvyyttä kuin mukulana, jolloin everyone I love is dead oli vain jotain mitä hassu setä vihreissä sairaalakuteissa horisi basso kaulassa. Nytpä se on kuollut sekin, ja niin on kaikki muutkin. Ei tänne jää ketään muita kuin tähteet. Ne jotka eivät vain sattuneet kuolemaan vielä. Välillä olen ajatellut, että maailmanloppu tulisikin ensi vuonna, ja kaikki oikeasti hyvät ja hienot ihmiset putsataan pois, ja me loput jäädään tänne sitten katsomaan kun koko paska palaa komeilla liekeillä.

Olo ei ole vain tyhjä. Se on vihainen. Ja silti osa ei voi olla vihainen siitä, että hyvä ja hieno mies sai kuolla täysin terveenä saappaat jalassa, tehden sitä mitä rakasti ja mitä oli aina tahtonut tehdä. Olisi voinut mennä paljon, paljon huonomminkin. Silti huomaan olevani ihan helvetin vihainen. Itselleni? En tiedä. Sille, että niin helvetin monta asiaa jäi kesken. Pappa ei päässyt koskaan eläkkeelleen, ja viimeksi kun asiasta puhuttiin, hän nimenomaan sanoi odottavansa sitä. Että saa olla, alkaa taas soittaa kitaraa, katsoa kun lapsenlapset ja heidän tulevat lapsensa kasvavat. Katsoa kaikkea sitä, mitä on elämässä saavuttanut ja saanut aikaan. Ja sitä aikaansaannosta on jo meissä lapsissa ihan helvetisti.

En voi kuvitella että voisin mitenkään päin olla puoliakaan tästä ihmisestä ilman niitä isovanhempia, jotka minulle ovat geenilotoissa sattuneet. Myös äidin puolelta, mutta ennen kaikkea muuta isän puolelta. Ilman heitä, minä en olisi yhtään mitään. He olivat aina kaikki vastakohdat ja vastavoimat, joita maailmassa on koskaan ilmennyt, täydellinen tasapaino ja mielenrauha. Vakavissani käydessäni kyllä pelkäsin tätä, mutten uskonut että se tapahtuisi, enkä tahtonut maalailla piruja seinille. Kaikki jäi kesken. Mikään ei tunnu hyvältä nyt. Kaikki on ihan helvetin väärin. Kaikki on ihan levällään. Kaikki vituttaa. Tekee mieli repiä koko maailma niin pieniin palasiin, ettei siihen jää kahta kiveä päällekäin. Tekee mieli huutaa, mutta mitään ei kuulu. Ei ole yhtäkään sanaa huudettavaksi, joka riittäisi mitenkään sulkemaan sisäänsä kaikkia niitä ajatuksia, joita siihen pitäisi saada mahtumaan.

Vituttaa, etten voi enää mennä kotiin, en voi soittaa papalle, en mennä sinne kitara kainalossa istumaan ja juttelemaan kaikesta. Kuolemasta, musiikista, maailmasta ja sen tilanteesta, meidän suvusta ja kaikesta, mitä meillä siellä sattuikin tulemaan mieleen. Suunnittelin jo käyväni jouluna. Ei tullut papalle joulua. Aivan helvetin varmasti maailman viisain mies, joka löysi oman elämänsä tarkoituksen jo ensimmäisellä yrittämällä, mitä ei ole käynyt koskaan kai kenellekään muulle. En ainakaan tiedä, enkä uskoisi todeksi vaikka tietäisinkin. Jo ala-asteella meidän koulutaksikuskimme puhui hänestä aina "maailman onnellisimpana miehenä", viitaten johonkin vanhaan paikallislehden juttuun ja siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että hän todellakin oli maailman onnellisin mies.

Olen luullut monta kertaa elämäni aikana, että minuun sattuu, mutta vasta viimeinen vuosi on opettanut sen, mitä kipu oikeasti on. Se on sitä kun katsot omaa kuolevaisuuttasi ensimmäistä kertaa oman itsesi ulkopuolelta, ja tajuat kaikkien sinulle läheisten ihmisten kuolevan pois. Kaikki ne ihmiset, jotka lohduttavat sinua nyt, kuolevat ympäriltäsi, tai sinä kuolet heiltä pois. Antaisin mitä vain saadakseni tietää, mikä on ollut papan viimeinen ajatus. Mikä on ollut viimeinen asia, joka hänellä on ollut mielessä ennen kuolemaa. Turhaudun myös siitä, etten voi saada koskaan tietää sitä. Kaikki jäi kesken. Kaikki ne ajatukset, joista me emme kerinneet keskustella. Kaikkein eniten olisin tahtonut soittaa hänen kanssaan. Ajattelin, että seuraavan kerran käydessäni, kun hän on jo eläkkeellä. Nyt mikään ei voi kaduttaa enempää, kuin se, etten inttänyt niin kauaa, että hän olisi hakenut kitaran kammarista ja alkanut soittaa.

Luulen tajuavani tämän muka nyt, mutta tiedän että en käsitä tätä vielä ollenkaan. En osaa hyväksyä sitä. En voi ymmärtää sitä.

Pappa kuoli eilen. Kolmea päivää vaille vuosi mummon kuolemasta. Olo on aika helvetin tyhjä.. Tein illalla biisin. Enpä mä muutakaan osannut tehdä. Jos se vaikuttaa jostain muka jotenkin raadolliselta tai synkältä, niin täytyy muistuttaa että puhutaan miehestä joka oli mulle isänä siinä vaiheessa kun mun oma perhe hajosi palasiksi, joka auttoi minua kasvamaan minuksi. Kun vuosi sitten kirjoitin mummosta, pappa sanoi että paskemmalla tekstillä on voitettu Finlandioita. Nyt en osaa sanoa oikein mitään. Kyllä mä tätä vähän pelkäsin kun kävin, ajattelin että yksi rajapyykki on vuosi mummon kuolemasta, toinen eläkkeelle siirtyminen vuoden lopussa. Jos ei niihin kuole, niin me oltaisiin saatu jatkaa meidän keskusteluja vielä montakymmentä vuotta. Kyllä uskoin, että niin olisi käynyt. Kaikki joulun aika on meille aina tällaista. Joka vitun syksy jotain..

Tietomurtovarkaat.

Kirjautuminen ei heti toiminut, ja heti ajattelin että joku runkku on varastanut tunnukset ja vaihtanut salasanan, oikeasti olin vain kirjoittanut sähköpostiosoitteeni väärin. Tätä kaiken maailman tietomurtoporukat saavat aikaan, turhaa vainohahraa asioista, jotka eivät ole millään tavalla tärkeätä, mutta jotka hankaloittavat ihan pikkuisen jokapäiväistä elämää. Jos joku nyt kuuluu tähän Anonymous Finlandiin, niin otan mielelläni vastaan jonkun anonyymin selityksen sille, mikä näitten suurten vuotojen pointtina nyt on oikein ollut? Koska oikea Anonymous toimii mielestäni helvetin hyvin, anarkistisesti totuuden ja puolueettomuuden asialla, hyökäten lähinnä niitä kohtaan, jotka eniten koittavat puolustautua, ja murrot ovat ennemmin sen tyyppisiä, että näytetään puolustuksen aukot. Eli eivät edes pahantahtoisia, vaan oikeudenmukaisuutta, läpinäkyvyyttä ja jollakin tapaa "totuutta" palvelevia tekoja. Se, että vuotaa ihan tavallisten ihmisten salasanoja ja pankkitunnuksia ja muita toisaalta turhia tietoja listoina, ei mielestäni oikein tue tätä ANONYMOUS-ideologiaa siis, vaan menee ihan perus hakkerointinörttilinjalle. Muutenhan mulle on aika sama, ei internetiä pidä ottaa niin vakavasti. Mun identiteetin saa varastaa, etenkin jos kokee tekevänsä samat asiat paremmin kuin minä. Jos niin kovasti haluaa ongelmia sossujen ja kelojen ja työkkäreitten kanssa, että varastaa mun henkilöllisyyden, niin siitä vaan.

Onko tässä havaittavissa vain vähän samanlainen homma kuin moottoripyöräkerhojen kanssa, että nyt kun on vähän näytetty Sons of Anarchya, mikä toki on vitun hyvä sarja, niin nyt on ollut ilmeisesti sitten helpompi värvätä porukkaa ihan oikeisiinkin moottoripyöräkerhoihin. Sitten kun se arki paljastuukin vähemmän saippuaiseksi, ja oikeasti vähnä väkivaltaisemmaksi niitä aloittelevia "harrastajia" kohtaan, niin se ei ehkä olekaan ihan niin kivaa. Nyt on niin kauan Anonymoukset ja Wikileaksit mesonneet internetissä, että jotkut päättivät täällä liittyä voittokulkueeseen, eivätkä sitten tajunneetkaan sitä oikeaa, alkuperäistä ideologiaa sen toiminnan takana. Ei nimittäin ole kovin vaikea hyökätä jonnekin Keravan kaupungin kirjastoon ja tehdä tietomurtoa sinne, kun taas joku Nokia tai Fortum olisi oikeasti jo vähän kovempi juttu. Jos jollekin ei näillä esimerkeillä tullut selväksi, tarkoitukseni ei ole halventaa, vaan kysellä että mikä on noitten kaikkien tarpeettomien ja turhien vuotojen pointti?

Internet otetaan muutenkin nykyään vähän turhan vakavasti, ihmiset hätäilevät siitä että heidän tietojaan vuodetaan internetiin, mutta vuotavat itse kaikkea huumausainerikoksista ensimmäisen asteen murhiin Facebookin keskusteluissa. Onhan se nyt aika selvä, että jossain vaiheessa poliisi saa pääsyn sinnekin, koska siellä pyörii tätä nykyä oikeastaan ihan kaikki maailman asiat. Ei tarvitse olla profeetta tai suuri valopää tajutakseen että se on liian mehukas rekisteri ja tietopankki, nyt se on vain CIAn yksinoikeutta, mutta kyllä se siitä myydään vielä niille, joilla on rahaa vaatia jotain kyttälisenssiä siihen. Niin se kapitalismi toimii. Ensin vain kasvatellaan vähän kauppatavaraa, annetaan ihmisten kasvattaa se rekisteri riittävän suureksi, ja sitten voidaan katsoa kuinka raha kilisee kirstun pohjalle. Sen jälkeen vaan vaihdetaan kirstua aina kun edellinen on täynnä. Helppoa ja tehokasta.

Sellasta tällä kertaa.

Migreeni - rajattoman olemisen kokemus.

Suljen silmäni, ja olemassaoloni rajat lakkaavat. Tämä on sitä tunnetta, josta narkomaanit maksavat viidestätoista kolmeensataan euroa grammalta, eikä se maksa minulle nyt yhtään mitään. Suljen vain silmäni, eikä minulla ole enää mitään käsitystä siitä, missä minä alan, tai mihin minä lopun, mistä alkaa tuoli jolla istun tai pöytä jolla käteni lepäävät. On vain järkyttävän suuri yksi olemassaolon massa, sykkivä kipu, joka kulkee aivoistani sormieni kautta näppäimistölle, internetiin, teidän silmiinne ja teidän aivoihinne. Matkalla kipu laantuu pois, ja jää vain kokemus siitä, että jossain kaukana joku on kokenut epämääräisiä määriä kipua. Jää vain tieto siitä kivusta, jota joku muu on oletettavasti jossain kokenut. Globaalikeskushermosto, joka kuljettaa viestejä solusta toiseen. Ei käsi tunne päänsärkyä. Mutta pää tuntee sormisäryn. Se kertoo sen eteenpäin kaikille muille soluille, älkää rasittako sormea nyt, koska se tuntee kipua. Se on herkkä, sitä sattuu. Älkää asettako sille ylimääräistä painetta.

Jonnekin tuonne aivosolujeni sienimäisen rihmaston väliin upotessani tajuan, että tämän äärettömän syvän pienen mikrokosmoksen sisään mahtuu silti helvetin paljon olematonta tyhjää tilaa. Hermoratojen välissä sijaitseva musta aine, jonka olemassaolemattomuus määrittää sen, missä hermoni ovat. Ilman sen olemassaoloa ei voitaisi sanoa, että tuossa on hermosolu, pitkulainen, järjettömällä nopeudella viestejä raajoilleni kuljettava liero, joka aktivoituu ja ampuu välittäjäaineet viemään viestiä eteenpäin. Tuossa on ulompi kerros, jolla on enemmän tätä määrittävää tilaa. Täällä ydin, jossa tiheys on suurempi. Kaikenkaikkiaan pääni sisällä on vain yksi suuri sieni, joka vihjailee minulle asioita ympärilläni olevasta todellisuudesta. Silmät kertovat minulle mitä kaikkea sieltä puuttuu, mitä siihen todellisuuteen jää jäljelle. Kaikki ne poisrajatut mahdollisuudet, joita en näe. Jäljelle jäävä osuus on aivan järjettömän pieni, se ei pidä sisällään edes äärettömän pientä murto-osaa kaikesta siitä, mitä se voisi olla. Se on vain virhemarginaali asioista, joita maailmankaikkeus muodosti tylsyyksissään, omassa mielikuvituksen puutteessaan.

Se, mitä sienten käyttäjät sanovat tietoisuuden laajentamiseksi, on todellisuudessa tajunnan supistamista. Se on eräänlainen kuristin aivoihin, vähentää verenkiertoa tietyillä persoonallisuutta ja minää käsittelevillä alueilla aivoissa, ja aktivoi keskushermoston ydintä enemmän, sitä jolle meidän lajillisen kehityksemme ydin on rakennettu. Se antaa meille käsitykset aistiemme toiminnasta, vahvistaa ja värittää niitä omalla tavallaan. Kokemuksena varmasti mielenkiintoinen, mutta saman saa myös migreenistä, luonnon omasta aivoverenkiertohäiriöstä. Lakkaat näkemästä tiettyjä pisteitä näkökentässäsi, todellisuutesi täyttyy pienillä mustilla aukoilla, joissa ei vain ole yhtään mitään. Et käsitä niiden kohtien olemassaoloa. Saatat nähdä ihmisen vasemman silmän, mutta oikean silmän paikalla ei vain ole mitään. Eikä mikään voisi olla luonnollisempaa. Siinä ei kuulukaan olla mitään. Näin on hyvä. Käännät katsettasi oikealle, ja kahvinkeitin lakkaa olemasta. Etkä huomaa sitä. Et pysty käsittämään, että kahvinkeittimen olisi joskus kuulunut olla siinä. Näin on hyvä.

Pahimmillaan menetät sanasi. Puheesi, kykysi ajatella. Kaiken. Hävität itsesi, koska kielesi puutuu, eikä sinulla ole enää olemassa sanoja, jotka määrittävät sen, mitä sinun kuuluisi olla. Tällöin syntyy kokemus rajattomasta olemisesta. Millään ei ole oikeasti väliä. Katsot sormiasi, etkä käsitä miten ne oikein toimivat. Ne liikkuvat, mutta et tajua miten, koska pohdit että oletko muka antanut niille luvan. Yhtäkkiä säpsähdät, kun huomaat käsiesi koskettaneen toisiaan. Toinen niistä on tunnoton. Sitä ei ole olemassa toiselle. Hetkellinen dementia raajalle. Se tajuaa hämärästi liittyvänsä jollakin tavalla tuohon toiseen samanlaiseen, mutta ei kykene muistamaan omia tehtäviään, saati perimmäistä tarkoitustaan. Se vain seuraa apaattisesti toisen käden tekemisiä, toistaa annettuja käskyjä. Kaikki alkaa hämärtyä, kunnes taas kipu sykähtää joka puolelle elimistöösi, muistuttaen, että tämä on kohtaus, ei tavoiteltava tila. Se onkin ainut asia joka osaa riisua tilanteen kaikesta siitä vastaansanomattomasta mielenkiinnosta, jonka se pitää sisällään. Onhan se nyt helvetin siistiä. Narkomaanit maksavat tästä viidestätoista kolmeensataan euroa grammalta, ja sinä saat sen kivun hinnalla.

Taas yksi sunnuntai keskellä viikkoa.

Calvinon Kosmokomiikkaa pitäisi saada pakolliseksi luettavaksi kaikille yläasteille. Ei liian pitkä, että lannistaisi, ja jos kaivaa tuota samaa pokkaripaksuutta niin ei näytä mitenkään ylivoimaisen paksulta. Sisältö sen sijaan riittää hämmentämään pitkäksi aikaa, mutta kyllä on paljon mielenkiintoisempi tapa ilmaista matematiikkaa, fysiikkaa ja vähän isommassa mittakaavassa historiaakin. Lievän migreenin siitä kyllä saa, kun koittaa hahmottaa osaa asioista, mutta hyvä fiilis siitä jäi.

Nyt soi tuo House Of Painissa ja La Coka Nostrassakin röhisseen Everlastin uusin soololevy Songs of Ungrateful Living. Helvetin hyvä, aika kantrivetoinen räppilevy. Ja itseasiassa tässä on aika paljon viittauksia Tom Waitsiin, I get byssa on samplattu Dirt in the groundin torvia ja My house on melkein sama biisi fiiliksensäkin puolesta kuin Waitsin Come on up to the house. Kuunnelkaa vaikka. Hyvä meininki ja kepeän sunnuntainen fiilis. Sopii tällaiseen päänsäryssä ja hartiakivussa jumittamiseen ihan hyvin. Muuten on tullut kuunneltua sitten lähinnä Tom Waitsin uutta levyä, Famine Yearin tiettyjä biisejä, joita pitää opetella ensi kuun tuurauskeikkoja varten, King Crimsonin In the Wake Of The Poseidonia, Mad Seasonin Abovea, Alice In Chainsin Dirtia ja Truckfightersin Maniaa. Kaikki näistä on aivan loistavia levyjä. Käykää ostamassa, jos eivät ole tuttuja jo.

Tuntuu kyllä ihan sunnuntailta taas. Olisi joskus mielenkiintoista tehdä tutkimus, että kuinka monta sunnuntaita mun kuukauteen oikein mahtuu. Niitä on kuitenkin aika paljon. Rahattomana kaikki päivät tuntuu oikeastaan vähän sunnuntailta. Tekisi mieli käydä levykaupassa, mutta ei olisi kai kauhean fiksua käyttää viimeistä 20 setelilappusta musiikkiin. Toisaalta aika helvetin monet kaataisivat sen kurkustaan alas noin tunnissa, joten toisaalta minulla on hyvän levyn sattuessa mahdollisuus saada itselleni jotain sellaista, joka on aina sidottu tähän päivään ja hetkeen olemassaolossani, ja jonka kautta voin aina palata tähän nimenomaiseen kurjuuden kokemukseen tai sen voittamiseen, jos se levy vaikka sattuisikin muuttamaan koko päivän. Eikö silloin ole ihan oikeutettua laittaa viimeiset rahansa levyyn? Eikö niin?

Niin. Virtaa taas...

Koitin aikani kuluksi listata kaikki lukemani kirjat, ihan nähdäkseni että mitä kaikkea sitä on tullut luettua. Eli siis kaivoin kaikki muistamieni kirjailijoiden aikaansaannokset listoina esiin ja aloin kopioida luettuja, mutta hermohan siinä meni jo ennen kuin pääsi fantasiakirjoista eroon. Synkässä ja yksinäisessä nuoruudessani Pertunmaalla tuli oikeitten kirjojen ja oikean filosofian puutteessa luettua aika helvetisti kaikenmaailman hömpötyksiä, koska ne tarjosivat tälle todellisuudelle vaihtoehtoisia tapoja järjestää maailmankaikkeus. Ne kiinnostivat, ja esimerkiksi David Eddingsin tarjoama vastaus magialle oli mielenkiintoinen. Käytännössä se oli samanlaista voimaa, kuin mitä kristittyjen jumala käytti luomiseen, eli pitää olla tahto ja ymmärrys siitä mitä haluaa saada aikaan, ja sana jolla se tuodaan olevaksi maailmaan. Myös monissa muissa jutuissa Eddings oli miettinyt fantasiakirjallisuutensa juuria vähän pitemmälle, kuin että olisi vain tyytynyt toteamaan että "tuolta lentää nyt lohikäärme, ja sit nää päähenkilöt niinku löis sitä miekalla, ja se ois niinku tosi eeppist, ja sieltä tulee tosi paljo verta!" Mutta voi se olla taas että aika kultailee muistoja, nuo taitaa olla ensimmäisiä oikeita yli satasivuisia kirjoja joita olen elämäni aikana lukenut, niin saattaa sen takia tuntua että niissä oli jotain tavallistakin maagisempaa.

Sitten kun pääsin pois metsästä, niin lukeminenkin muuttui vähän sitä ympäristöään kuvaavaksi, tuli mukaan Kellopeliappelsiinit ja muut urbaanit ja väkivaltaiset turpajuhlat. Sitten se on siitä laventunut vielä vähän sellaiseksi "no vittu, minähän luen kaikki kirjat mitä täällä on kirjoitettu ennen kuin putkahdin tähän maailmaan!" Hienointa siinä on se, ettei kirjoissa tarvitse rajoittaa ihmisten mielikuvitusta samalla tavalla, kuin kaikessa sellaisessa, mikä täytyy tehdä visuaaliseksi. Sitä ei aina tajua edes ajatella, mutta tekstillä voidaan tehdä olevaksi sellaisia kuvia, joita ihminen ei pystyisi muuten edes kuvittelemaan. Kurt Vonnegutin Hui Hai, ja Italo Calvinon Kosmokomiikkaa ovat hyviä esimerkkejä kirjoista, joissa oleminen vaikuttaa täysin järjettömältä ja absurdilta, ja toki, kun asioita ajattelee riittävästi, niin aivosi avaavat sen hermoyhteyden, joka aiemmin tuntui mahdottomalta. Sen jälkeen se kuva, jota et äsken olisi voinut kuvitellakaan, kuulostaa arkiselta ja luonnolliselta.

Ajatelkaa vaikka jotain alkuhiukkasia, jotka kertovat tarinaa maailman synnystä, siitä miten aine alkoi vasta tiivistyä, eikä ollut vielä valoa tekemässä päivää tai yötä, valoisaa tai pimeää, eikä ollut mitään maata eikä olemassa mitään muuta kuin sumua ja alkuhiukkasia. Jos nämä alkuhiukkaset kävelevät pinnalla, jolle ei ole mitään sen olemista määrittävää ominaisuutta, ne eivät kävele eteenpäin. Koska ei ole mitään, mihin suhteessa ne liikkuisivat eteenpäin. Kuitenkin Kosmokomiikassa juuri nämä hiukkaset kertovat kaikkea tätä, ja liikkuvat jotenkin epämääräisesti ympäriinsä. Tällaisen tekstin lukeminen on välistä vähän hidasta, ja tuntuu että aivoihin sattuu lähes koko ajan. Silti minun päässäni ääni sanoo: "Hyvä. Mitä vaikeampaa sen voittaminen on, sitä palkitsevampaa se on." Ja pikkuhiljaa se muuttuu helpommaksi ja sujuvammaksi. Siihen tulee flow. Sitten sellaista alkaa kirjoitella tyhjänpäiväiseen tajunnanvirtablogiinsa, eikä kukaan jaksa lukea ensimmäisiä lauseita pitemmälle, vaan oletetut lukijat skippailevat suoraan kaikkiin törkyisiin kohtiin, jos siellä vaikka puhuttaisiin tisseistä jossain välissä. Tuo oli jo välitön highlight suurimmalle osalle teistä. Surullista.

Tunnen usein itseni vähän yksinäiseksi ja eristäytyneeksi kaikista ihmisistä, joita minulla on ympärilläni. En siksi että tuntisin jotain valheellista paremmuutta tai turhamaista ja ylimielistä ylivertaisuutta. Ei todellakaan, sellaiselle ei ole mitään syytä. Lähinnä tunnen olevani yksin siksi, että olen vähän pimahtanut, ja vaikka suurin osa ympäröivistä ihmisistä on enemmän tai vähemmän pimahtaneita, niin kukaan ei silti ole tällä tavalla pimahtanut. Nämä ihmiset ovat sekaisin ihan muilla tavoin, ihme moniongelmaisia ja "oikeassa elämässä" kiinni olevia vaiheilijoita. Minä olen yksin koska ketään ei kiinnosta ajatella ja pyöritellä mitään tällaisia turhia keloja. Kaikki ovat niin helvetin tehokkaita, ettei heille jää aikaa ajatella turhia ajatuksia. Kun alan puhua, suurin osa ihmisistä sulkee korvansa ja menee sellaiseen "nii-i. Joo-o."-tilaan. Kaipa se on omaa syytä, perinteinen Pekka ja Susi -efekti. Tällä kertaa vaan paskanjauhamisen ja informaation kanssa. Olen niin sekaisin ja sekava, ettei ketään kiinnosta kuunnella minua niinä harvoina hetkinä, kun minulla olisi jotain oikeaakin asiaa. Tämä aiheuttaa turhautumista ja johtaa syviinkin vitutuskierteisiin, jotka sitten purkautuvat tavallisesti musiikkina ja teksteinä ulos. Jotenkin ajattelen, että kaiken tämän tiedostaminen on edes vähän terveellisempää kuin se, ettei olisi asiasta mitään hajua, mutta enpä silti tiedä. Ainakin tuntuisi taas tajunta virtaavan ihan huolella. Voisinpa lähteä suihkuun pohdiskelemaan asioita lisää.

Puita, tulta, aivoja.

Tämä on taas muuttumassa joksikin tätien kirjakerhoksi, koska kävin kirjastossa taas tuossa pari päivää sitten, ja tänään hommasin vielä tiedekirjastonkin kirjastokortin (helvetin loistavaa, vielä yksi kirjasto lisää, mistä kerätä myöhästymismaksuja. ) joten voi olla että tulee tässä lähiviikkoina taas lueskeltua enemmän. Mutta mielestäni itsensä sivistäminen ja viksuksi tekeminen on yksi elävän ja hengittävän ja tiedostavan ihmisolennon keskeisimpiä tehtäviä. Tätäkin jaloa tehtävää turhan usein vain hidastaa maallisen mammonen orjallinen ote kaikesta siitä mitä ihminen saa päähänsä tehdä. Nyt olen onneksi kirjastolle velkaa vian 4,80 euroa, eli juuri kai 20 senttiä alle sen rajan josta rapsahtaa lainauskielto. Olen maksanut pelkästään Lahden kirjaston toimintaa jo ainakin parilla sadalla eurolla, ja olen siis vielä aika huolellinen kaveri tällaisissa hommissa.

Italo Calvinon Paroni puussa oli taas jatkoa sarjalle absurdit nimet jotka paljastavat kirjan sisällön olevan juuri sitä mitä ne ovat. Kirjassa 12-vuotias aatelissuvun perillinen menettää hermonsa, ja kiipeää puuhun kesken päivällisen, uhoten ettei enää koskaan tule puusta alas. Ja kyllähän se sitten lupauksensa piti. Aluksi tarina käynnistyi vähän jähmeästi, mutta itselleni tämä oli aika mielenkiintoinen ja merkittävä kirja. Kirjailijoilla on varmasti kautta maailman historian ollut vireillä vähintään joku vapaamuurareihin verrattavissa oleva salaliitto, jossa on yhdessä päätetty, että koska kirjoja lukevat ja kirjoittavat lähinnä yhteiskunnassaan itsensä ulkopuoliseksi ja syrjityiksi tuntevat hylkiöt, kirjojen täytyy myös kertoa sellaisista. Ja aina parempi, jos nämä hylkiöt omaehtoisella toiminnallaan saavuttavatkin muiden hyväksynnän, ilman kompromisseja ja periksiantamista. Totta kai sellainen toimii meille ulkopuolisille hylkiöille aina. Niin tässäkin tapauksessa.

Paroni muuttaa puuhun, tapaa ja menettää tytön, kasvaa puissa ja kehittelee kaikenlaisia talonpoikia auttavia keksintöjä ja systeemeitä, toimii ulkopuolisena observoijana ja rahattomana hyväntekijänä, joka nouseekin sitten kansansa suosioon ja kaikessa outoudessaan myös Euroopan laajuiseksi ihmettelyn aiheeksi. Tästä puolivillistä ihmisestä kehittyy sivistynyt ja viisas mies, joka ei olekaan niin häpeäksi isälleen kuin tämä on aina luullut. No, tästä voi jokainen vedellä viivoja minun omaan elämääni, isän hylkäämiseen ja tähän melko tavalliseen lamasuomalaiseen tarinaan, jossa nuori kasvaa vähänkin poikkeavissa oloissa ja on heti faustilaisen maailmantuskansa kourissa.. Paljon turhautumista maailman tilasta, purkautumatonta energiaa ja järjetön tarve oppia lisää ja tietää enemmän. Eikä vain tietää enempää, vaan myös TEHDÄ sillä tiedolla jotain, saada aikaan jonkinlainen muutos. Joku kysyi päivällä koulussa, että onko minulla vähän liikaa energiaa tänään, vastasin että ei, mutta oikeastaan minulla on ihan liikaa filosofiaa tuolla jossain ihmelisäkkeessä jumissa. Aloin purkaa sitä seuraavalla tavalla:

Oletetaan vieressä olevan kuvan perusteella, että ihmisaivojen hermosolut ja maailmankaikkeus ovat yksi ja sama asia, jotka ovat vain rakentuneet sisäkkäin. Eikö teillä käy koskaan sääliksi niitä pienempiä heppuja, jotka siellä jossain teidän aivosolujenne pienimmässä maailmankaikkeudessa järkeilevät näitä samoja asioita tajuamatta, että jos on olemassa heitä pienempiä heppuja, täytyy olla myös heitä isompi heppu pohtimassa tätä samaa asiaa meistä? Eli helpommin, ettekö te koskaan sääli itseänne siitä, miten rajallinen on teidän ymmärryksenne maailmankaikkeudesta ja miten turhia ovat kaikki yritykset ymmärtää sitä, koska etäisyydet näitten kaikkien heppujen välillä ovat niin valtavia, että ne kerkeävät aina tuhota itsensä ja kuolla sukupuuttoon ennen kuin saavat viestin perille? Oma vastaukseni on: Kyllä, vähän. Onhan se sääli, että ihmiskunta pakoilee omia ongelmiaan koittamalla sälyttää kaikkea vastuuta niistä jumalille tai avaruusolennoille tai toisille. Me koitamme kaivaa omat juuremme ylös ja katsoa, missä on sen siemenen kuori, josta me olemme lähteneet kasvamaan.

Totta kai tärkeää ja hyödyllistä tieteen kehittämisen kannalta, mutta onko se ontologisesti läheskään yhtä merkittävää vai teemmekö vain siksi että tahdomme valloittaa taas yhden tuntemattoman mysteerin? Tahdommeko oikeasti tietää sen, vaiko vain osoittaa ettei sen selvittäminen ollut meille mahdotonta. Ja jos löydämme vastauksen, emme kuitenkaan kykene ymmärtämään sitä. Elämä on vain lyhyt loppuun palaminen, jota tapahtuu niin kauan, kuin happea ja poltettavaa riittää. Sitten se loppuu, ja jäljelle jää ihmisen palamistuote, kalmo.

Palaminen on minulle tuttu allegoria. Jos katsoo vaikkapa kaikkia kirjoittamiani biisejä, se alkaa saada ehkä jo vähän koomillisetkin mittasuhteet, mutta se on jotain, mikä ei tule loppumaan. Jos ihmiset voidaan karkeasti jakaa antiikin tieteen elementteihin, minä olen aina ollut tuli. Huomaan aika usein tekeväni tätä. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään huuhaatieteen kanssa, se on vain minun tapani lokeroida ihmisiä, neljään elementtiin jotka ovat lähimpänä heidän luontaisia henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksiaan. Se helpottaa omaa ajatteluani ja on ehkä tavallaan opittu kaikista niistä lapsuuden aikana luetuista vanhoja myyttejä kuvailevista kirjoista. Eri ihmiset ovat variaatoita eri jutuista, mutta minä taidan olla pelkkää tulta. Olen aika vakuuttunut siitä, että jos en koko ajan kirjoittaisi polttamisesta, olisin pyromaani. Tuli on minulle äärimmäisen rauhoittavaa ja jumauttavaa katseltavaa. Minä en tarvitse mitään muuta kuin tulta, ja voin viihtyä paikallani tuntitolkulla. Siinä on hyvä harrastella vähän alkeellista pseudofilosofiaansa ja jakaa ajatuksiaan muiden ihmisten kanssa. Aivoversumi esimerkillä ei ollut mitään hämmennystä syyrempaa funktiota, tiedän. Kunhan tahdoin jakaa pienen osan kaikesta siitä, mitä olen tänään saanut oman pääni sisällä kuunnella ja kestää.

Olet amis nyt. Käyttäydy sen mukaan.

Minulla on viime aikoina, kuten ehkä olet huomannut, ollut lieviä vaikeuksia hyväksyä sitä todellisuutta, jota tällä hetkellä elän. Minun on ollut helvetin vaikea myöntää itselleni, että tällä hetkellä, ja seuraavat puolitoista vuotta eteenpäin minä olen..sellainen...no.. tiedättehän.. amis. Se on outoa. Ei sillä, että halveksisin kanssaopiskelijoitani, suurin osa heistä on ihan helvetin välkkyä porukkaa. Ehkä ennemmin juuri siksi, kun tämä luokka on niin epäammattikoulumainen, en osaa tuntea oloani mitenkään amikseksi. Suurelta osinhan se johtuu tietysti siitä, että olen ns. aikuiskoulutusryhmässä. Ei siellä kaikki tietenkään ihan hirveän kypsiä ole, mutta sieltä löytyy myös paljon minua monta vuotta vanhempia ihmisiä, joiden kanssa saa jauhaa eksistentialismista (kehitin mm. laulun, joka tiivistää mytologisen essentian yksinäisen eristäytyneen parahduksen: "Minä olen yksisarvinen. Mua ei oo olemassa.") ja muista asioista, joista keskustelu ei lukiossa aikanaan onnistunut millään. Lähinnä siksi, että kaikilla oli aina omat munat levällään pitkin pöytiä, ja meidän keskeisin pyrkimys oli vain ottaa filosofinen vasara, ja hakata mahdollisimman monet munat murskaksi. Aivan sama kuka voittaa, kunhan silläkään ei ole kauhean ehjä tai terve olo sen inttämismaratonin jälkeen.

Sitten kun tuolla koulussa törmää niihin "oikeisiin amiksiin", neandertaalilaisen näköisiin rasvalta haiseviin elämänmuotoihin, tulee aina vähän sellainen yläluokkainen "hyi." -olo. Ei sitä vain suostu myöntämään itselleen, että kyllä, sinä kuulut nyt heihin. Olet nyt samaa porukkaa, kuin ne mopo autoilla rinkiä ajelevat, karvanoppiensa laskeutumista odottelevat ES-tärinöissään pärisevät poikaset. Olet nyt amis. Hyväksy se. Ja mikä pahinta, olet hikariamis. Se, mikä minulle on kevyttä alisuorittamista, on tuossa koulussa ylärajoilla kulkemista aika monen opettajan kohdalla. Se ainoa opettaja, jota meille peloteltiin natsina, paljastuikin lähinnä siksi ainoaksi opettajaksi, joka sanoi ensimmäisellä tunnilla ääneen että olisi kiva, jos ei kännykät soisi ja tunneilla oltaisiin ajoissa. Kaikki muut edellyttävät samaa. Joten, tässä ei nyt sitten ole oikeastaan mitään hätää, kun vain kykenen myöntämään itselleni, etten ole enää oikeutettu minkäänlaiseen älylliseen pätemiseen seuraavaan kahteen vuoteen. Olenhan amis. Se ajaa kaiken muun ohi. Se on kortti, jonka kuka tahansa voi kaivaa missä tahansa keskustelun vaiheessa. "Menehän rassaamaan mopoautoasi siitä."

Ehkä jonain päivänä. Tai sitten muut onnistuvat lannistamaan minutkin, ja vaivun jonnekin tuonne normaalitasolle, mutten pidä sitä mitenkään hirveän todennäköisenä. Ei tuossa oikeastaan ole edes mitään sellaista "normaalitasoa", ihmiset jaksavat osallistua kukin aina hetkellisen jaksamisensa mukaan. Ihan virkistävää vaihtelua. Motivaatio on kyllä ihan helvetin korkealla, koska nämä ovat sellaisia asioita jotka mua kiinnostavat luonnostaankin. Opiskelisin näitä nyt, vaikka en olisi päässyt kouluunkaan. Nyt alkaa pikkuhiljaa hahmottua, että josko tämän jälkeen jossain vaiheessa elämäänsä opiskelisi vähän pedagogiikkaakin sitten. Kassellaan.

Meikä löysi uuden esikuvan tänään.

Joskus käy niin hassusti, että mennessään kouluun sattuu oppimaan jotain. Tässä nykyisessä koulujärjestelmässämme sitä taitaa vaan tapahtua harmillisen vähän, mutta tänään pääsin osaksi tällaisesta ilosta ja autuudesta. Kävimme läpi pedagogisia menetelmiä, ja perushämmentävän Steinerin ja löysän ja mitäänsanomattoman demokraattisen koulun lisäksi sieltä löytyi Freireläinen pedagogia. Vähemmän yllättäen sen perustajan nimi on Paulo Freire, ja hän syntyi Brasilian Recifessä vuonna 1921. Juuri sopivasti ollakseen suuren laman aikana saman ikäinen, kuin minä siinä vaiheessa kun ysärilama oikeasti iski meidän kotimme totaalisen rikki. Se kiristi kukkaron nyörejä myös parempiosaisten perheissä, ja monet putosivat selkeästi köyhyyden kurimukseen, josta ei ole mitenkään helppo hinata itseään ylös. Freire siis kasvoi köyhyyden ympäröimänä, ja katseli vähän laajemmin ympärilleen. Rikkaat ja lukutaitoiset, hyvin pieni prosentti kaikista Brasilian ihmisistä, pyörittivät koko yhteiskuntaa ja hänen suureksi sodakseen nousi sota köyhyyttä ja sortoa vastaan.

Hän pääsi Recifen yliopistoon opiskelemaan lakia, mutta opiskeli myös filosofiaa ja kiinnostui lingvistiikasta ja fenomenologiasta. Hän meni naimisiin opettajan kanssa, ja kiinnostui laajemmin myös pedagogiikasta, ja kehitti ns. sorrettujen pedagogiikan. Brasiliassa sai tuohon aikaan äänestää vain lukutaitoiset, epäilemättä jotta yliote ihmisistä pysyisi rikkaalla kristityllä väestöllä, jonka katsottiin olevan kaikin puolin sivistyneempää ja älyllisesti kehittyneempää. Tästä vihaisena Freire sitten kehitti järjestelmän, joka opetti köyhyiä ja vähäosaisia lukemaan ja kirjoittamaan, sekä samalla kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista. Hänen mielestään jokaisella ihmisellä tulisi olla mahdollisuus kirjoittaa oma elämäntarinansa, olla oman kohtalonsa herra. Hänen pedagogiikkaansa kuului aika vahvana osana juuri eksistentialistinen käsitys siitä, ettei ihminen suinkaan ole valmis maailmaan tullessaan, vaan hänen täytyy itse rakentaa itsensä maailmaan. Freiren järjestelmä kykeni opettamaan ihmiset lukemaan vain 45 "oppitunnin" jälkeen, mikä tietysti edellytti oppilaan kiinnostusta lukutaitoa kohtaan. Se puolestaan heräsi kun vähän valotettiin sen aikaisia yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia.

Täsästä touhusta eivät rikkaat tietenkään ihan kauheasti pitäneet, mieshän käytännössä opetti köyhiä avaamaan silmänsä ja toteamaan sen tosiasian, että heitä kustaan silmään. Vuonna 1962 hänet karkotettiin maasta, ja hän pakeni Bolivian, Chilen ja Yhdysvaltojen kautta Sveitsiin, ja kerkesi hän käydä Tampereen yliopistollakin vierailulla ennen kuolemaansa vuonna 1997.

Se mikä Freirestä tekee minulle niin kiinnostavan on hänen roolinsa oman kansansa Robin Hoodina. Hän ryösti rikkailta heidän suurimman yksityisoikeutensa hallita maata köyhien lukutaidottomien yli. Hän toi turhautumisen ja ymmärryksen ja älykkyyden ihailun ihmisten keskuuteen omalla pedagogiikallaan, jonka tarkoitus ei varamastikaan ollut minkäänlainen oman egon pönkittäminen, vaan se luova viha, joka ajaa eteenpäin korjaamaan asioita, puuttumaan epäkohtiin ja muuttamaan maailmaa. Tuota samaa vihaa on myös minulla. Huomatkaa, en sanonut että osaisin kohdistaa sitä läheskään yhtä älykkäästä, luultavasti en koskaan opikaan. Tällä hetkellä näitä horinoita luetaan vain n. 60 kertaa päivässä, joskus sattuu jotain sadan piikkejä, mutta käytännössä taidan saarnata kolmelle käännytetylle. Mutta jos nämäkin kolme ihmistä saavat tästä jotain irti, ja joku heistä saa aikaan jotain oikeasti suurta tai hienoa, niin älkää ihmeessä paljastako etteivät ajatuksenne ole omianne. Maailma tarvitsee älyllistä anarkismia. Joskus naiviltakin tuntuvaa idealismia, jota ei kiinnosta hävetä omaa olemassaoloaan. Koska muuten meillä on vain maailma täynnä pessimistejä ja opportunistejä, jotka saavat satunnaisesti ensimmäiset innostumaan jostakin, jotta voivat kerätä siitä voitot päältä.

Tiedon ja opetuksen kuuluisi olla vapaata, oppimisen sisäsyntyistä ja kehittävää. Sen kuuluu viedä sinut paikasta toiseen, näyttää sinulle, mitä keksin murentuessa tapahtuu, mihin muruset valuvat ja mitä niille puolikkaille sitten oikein tehdään. Sinun pitää oppia, miksi keksejä murennellaan metaforisina esimerkkeinä. Minulla olisi pedagogiikalle niin paljon sanottavaa, pieniä välihuomautuksia ja rajanvetoja joihinkin järjettömyyksiin, mitä eri pedagogiikoissa on otettu käyttöön vähän liiankin kanssa. Esimerkiksi Montessori-pedagogiikassa on paljon hyviä ajatuksia lasten luontaiselle kehittymiselle, lelut ovat loistavia ja innostavia, luovia ja mielikuvituksellisia, mutta sitten joku tampio siellä kieltää musiikin ja puhumisen. Äänet häiritsevät keskittymistä. Mitä vittua? Musiikki voi parhaimmillaan auttaa lasta keskittymään, tai sitomaan tietynlaisten tehtävien ratkaisuja muistoihin tietyistä kappaleista. Steinerissä yksi ihan loistava asia on se, että siellä opetusta pyritään sitomaan lapsen tunteisiin, synnyttämään heissä tunnereaktioita, johon opitun asiankin voi assosioida. Samaa olen käyttänyt itsenäisesti varmaan koko ikäni. Muistat asiat paljon paremmin, kun mikään ei livu ohi itsestäänselvyytenä. Kaikki asiat herättävät jotain tunteita. Paskaa siinä Steinerissä onkin oikeastaan sitten kaikki muu, tanssimista ja uudelleensyntymistä sotkettuna vanhakantaiseen kristinuskoon, sekavaa ja outoa kamaa.

Tässä Freiren opissa parhaita puolia on juuri se, että se on ase eriarvoisuutta ja alistusta vastaan. Se on suurempaa anarkiaa, kuin mikään palava pullo voi olla. Vastaat halveksuntaan myötätunnolla, vihaan ymmärryksellä ja tyhmyyteen kärsivällisyydellä. Herätät kiinnostuksen yhteiskunnallisia asioita kohtaan mahdollisimman monessa ihmisisessä, ja se palkitsee sinut viimeistään siinä vaiheessa, kun asiat eivät enää menekään rytinällä päin helvettiä. Ja ehkä parhaimmillaan vanhana voit keinutuolissa jutella fiksuja jonkun nuoremman kanssa, jolle on itsestäänselvyys, että ihmisiä kiinnostaa mitä heidän ympärillään tapahtuu. Toivottavasti ainakin.

Maahanmuuttamista.

En usein ole nykyisen sisäasianministerimme kanssa samaa mieltä juuri mistään, mutta YLEn A-talkissa hänet oli laitettu sellaiseen seuraan, että hänkin alkoi näyttää pyhimykseltä. Toisin sanoen siis perussuomalaisen ja lakimiehen väliin. Räsäsen näkemykset perheitten yhdistämisoikeudesta pakolaisille olivat mielestäni ihan järjellisen kuuloisia, että helpotettaisiin perheitten saamista maahan, mutta nostettaisiin kynnystä yksittäisen sukulaisen perille naaraamiseksi. Toisaalta tämä asia ei ole minulle niin tuttu, että ehkä se Päivi saattoi siltikin ehdottaa jotain saatanallista, jota minä en tajunnut. Omaan korvaani vain kuulosti järkevältä, että perheet joissa on monta lasta saataisiin suhteellisen kokonaisina samaan paikkaan, eikä hajotettaisi niitä ympäri maailmaa. Etenkin kun eteen kiikutettiin esimerkkitapaus jossa nuori mies asuu yksin Suomessa, ja joutuu elämään epätietoisuudessa kun byrokratia pitää perheen ulkomailla.

Toki tällä kristillisdemokraatilla saattaa olla silti ihan yhtä saatanalliset lähtökohdat hyviinkin tekoihin, kuin kaltaisillaan yleensäkin on. Vastaanottokeskuksissa alkaa uskoon käännytys tai ovelta käännytys luultavasti aika pian, sitähän tämä täti kerkesi uhkailla ja viime keväänä että tänne pääsee helpommin pakoon, jos on kristitty. Suomalaisilla (ja varmasti monen muunkin maan kansalaisilla omasta rakkaasta maastaan, ei siinä mitään) on jostain syystä sellainen käsitys, että tämä olisi joku pakolaisten paratiisi, jonne kaikki kilpaa tahtovat päästä. Mutta kuka täysipäinen Afrikasta pommeja, tulta ja kuolemaa pakoon lähtenyt tahtoo maahan, jossa on kylmää, pimeää ja masentavaa? Maahan, josta he eivät ole koskaan kuulleetkaan, joka houkuttelee lähinnä sillä, ettei täällä ole sodittu kohta sataan vuoteen? Eiköhän joku Kalifornia ja tuhkimotarina houkuttele paljon enemmän.

Rasismi itsessäänkin on Suomessa hyvin jännä ilmiö, koska se on sokea. Mikkelin uusnatsit ovat ainakin kaksikymmentä vuotta veljeilleet romanien kanssa, eivätkä he jotenkin vain näe sitä mustalaisuutta niissä kavereissaan. "Se on ihan eri asia." Se on ihan eri asia, koska ne ovat heidän kavereitaan. Tiedän, että monella umpirasistilla on eri näköisiä ja värisiä kavereita, mutta ne ovat liian lähellä, jotta sitä osattaisiin tajuta. Osaa suomalainen olla myös suvaitsevainen ja kohtelias, mikä voitiin nähdä mielestäni hienosti vuosi sitten, kun kodittomille romanikerjäläisille annettiin pieniä kotitöitä vastaan katto pään päälle. Toki tällainen palkatta työn teettäminen on heti jonkin pääkaupunkiseudun äänekkään internethipin mielestä orjatyötä ja alistamista, mutta kun asiat eivät ole mustavalkoisia. Asiasta voisi horista lisää, mutta olen kohta myöhässä koulusta.

Eskapismin esitaistelijat ja filosofinen herätysliike.

Riitta Itäkylä kirjoitti uusimman Infernon kolumnissaan jotain sellaista sanoiksi, jota olen jo pitemmän aikaa pohdiskellut omassa umpinaisessa mielessäni. Piikkien kohteena oli se, miten metallimusiikki tänä päivänä on vihaisen ja raivoavan pedon sijasta vuohi, joka saarnaa saatanasta valmiiksi käännytetylle piirille. Kukaan ei uskalla olla mitään mieltä, tai ottaa kantaa, tai vaikka lyriikoissa kannanottoja olisikin, niistä kiemurrellaan viimeistään haastatteluissa irti. Monesti saatetaan kuitata, että se kuuluu punkkareille ja muille hipeille. Mielenkiintoista vaan on myös se, että ihan vähän näitä punkkareita ja muita hippeja kiinnostaa leimautua millään tavalla kantaaottavaksi. Biisit kertovat tiukasti dokaamisesta ja rappioromantiikasta, joka on levinnyt myös rap-musiikkiin, josta vielä pari vuotta sitten puhuttiin punkin jatkeena, uuden ajan vihaisena ja kantaaottavana musiikkina.

Ehkä tärkein asia, joka metelimusiikissa kiinnitti aikanaan oman huomioni oli juuri se, että se oli yksilön taistelua kaikkea muuta vastaan. Se oli altavastaajan voimakasta turhautumista ja raivoa, sitä tunnetta jonka ilmaiseminen koetaan jollakin tavalla negatiivisena ja pahana asiana. Tämä oli yksinäiselle ja syrjään vetäytyvälle nuorelle mielelle aika kovaa kamaa. Vähän myöhemmin sitten opin, ettei metallimusiikki oikeasti tahdokaan profiloitua sellaiseen mitenkään kokonaisvaltaisesti, vaan siihen kuuluu merkittävänä osana vastuun ja syyn vierittäminen toisten harteille, useimmiten kristityille, ja tahallisen lapsellista provosointia saatananpalvonnan varjolla. Se Napalm Deathin ja Carcassin osa onkin aivan häviävän pieni sen kaiken muun seassa. Kuten Itäkyläkin sanoi, saatanasta laulaminen on helppo tie ulos. Se on aina hyväksyttyä, se ei koskaan luultavasti oikeasti ärsytä ketään, sillä ei tarvitse pohtia niitä omia kantojaan sitä yläasteen kristinusko on perseestä-mantraa pitemmälle. Näennäinen nihilismi ja misantropia, joiden sisällöstä ei olla itsekään niin kauhean selvillä, tai jotka toistuvat lähinnä sanoitusten kliseissä kulkematta lainkaan mukana kirjoittajiensa elämässä kuuluvat tähän olennaisena osana.

Omissa jutuissani olen pyrkinyt kiertämään kaikenmaailman kyttä on poliisi-kliseet, ja pohtimaan kirjoittamiani asioita oikeasti niin, että niissä olisi myös jotain ajatustakin taustalla. Toisinaan tahdon vain naulata yksinkertaisen ja simppelin manifestin seinään, jättää sen siihen ihmeteltäväksi. Niille on kuitenkin jokin peruste. Consumer-Gatherers vaikka esimerkiksi kuvaa ihmiskunnan evoluution loisteliasta kulkua luolista sittarin jonoihin ja hyllyjen väliin vakuumipakattua jauhelihaa metsästämään. Inspiraatio, jos sitä voidaan sillä nimellä tässä yhteydessä kutsua, kumpuaa välillä juuri siitä omasta turhautumisestani ympäristöön, joka pakottaa minut toimimaan tietyllä tavalla niissä pienissä arkisissa rutiineissa. Joskus ajatuksia saattaa herätellä jokin kirja, elokuva tai biisi, jolle sitten tavallaan alkaa kirjoittaa vastinetta. Kurt Vonnegutin Sähköpiano herätteli ajatukset Working Class Zerosta, joka kertoo tästä teollistumisen toisesta aallosta, jossa koneet ovat ottaneet ihmisten työt, ja ihmiset jäävät työpaikalleen vain vartioimaan ja valvomaan että koneet tekevät omat hommansa. Mielestäni tällainen ajatus työstä on ihan helvetin vinksahtanut, koska se riisuu kaikelta työltä sen merkityksellisyyden ja arvon, jota sen tekemiselle fyysisenä toimintona ihmismielelle on.

Onneksi on silti myös helvetin paljon yhtyeitä, joille ei ole aivan sama mitä sieltä suusta pääsee, ja joitten haastattelujakin on paljon mielenkiintoisempi lukea. Älykkäät ihmiset ylipäätään saavat meikäläisen vuotamaan mahlaa, oikeitten ihmisten oikeita ajatuksia, jotka eivät ole vain jotain kulunutta uskontojen parjaamista, ellei niihin tarjota jotain oikeasti kypsää tai tuoretta näkökulmaa. En sano, että kaiken musiikin pitäisi muka olla jollain tavalla poliittisesti kantaaottavaa. En itsekään pidä tuosta sanasta, koska se antaa välittömästi sen kuvan, että nyt pitää olla jossakin karsinassa julistamassa jonkin tietyn puolueen ohjelmaa ja agendaa. Tällainen touhu taas olisi mustavalkosta ja aivan yhtä tyhjänpäiväistä kuin se saatanan lirkuttelukin. Tai ehkä olisin eri mieltä, mikäli edustamani näkökulma olisi jonkun poliittisen puolueen piirissä tai saatananpalvojien leirissä. Mutta kun pääpaino on vahvasti humaanissa, filosofisessa anarkiassa, niin se ei jätä tilaa helpoille oville.

Joskus olen saanut kuulla tekstieni olevan nihilistisiä, mutta ihmiset saattavat lähinnä hämääntyä, kun siellä on pari kirosanaa tehostamassa sanomisia siellä täällä. Jos se on vihaa, se on vihaa tyhmyyttä, alistamista ja sortamista kohtaan. Se on vihaa perusteetonta auktoriteettia ja ihmisten manipulointia kohtaan. Se ei ole vihaa ihmistä kohtaan. Se on ihmisyyden ylistystä. Toisaalta kyllä parissakin biisissä olen ilmaissut turhautumiseni siihen, että maailmankaikkeuden mahdollisesti ainoa järjellinen ja tiedostava olento tekee mitä tahansa päästäkseen tietoisuudestaan eroon. Sitä on helvetin turhauttava katsoa, miten maailma hukuttaa itseään viinaan ja valittaa kollektiivista globaalia alkoholismiaan, tahtomatta tehdä asialle mitään. Olen nähnyt saman tapahtuvan yksittäisille ihmisille järjettömän monta kertaa, mutta olen myös nähnyt riittävät monta pään selviämistä tietääkseni, ettei se ole mikään syy olla tähtäämättä kohti omaa henkilökohtaista pelastusta.

Yhdenlainen merkki henkisestä muutoksesta on myös tämä grindcoren pienimuotoinen nousu Suomessa. Toki en ole millään tavalla puolueeton tästä puhumaan, ja onhan noita bändejä melkein yhtä paljon, kuin mitä tälle musiikille löytyy omistautuneita kuuntelijoita tästä maasta. Silti uusia bändejä tulee koko ajan lisää, ja ne ovat taas omien perustajiensa maailmankuvien ilmentymiä. Hienointa tässä "skenessä" onkin mielestäni se, miten heterogeenistä se on. Täysin erilaisia ihmisiä levällään ympäri Suomea, tekemässä sitä mistä tykkää.

Nämäkin menevät samalla tavalla sykleissä, kuin kaikki muukin populaarikulttuurissa. Kun ihmisellä on lajina asiat hyvin, elämä on turvattua ja helppoa, on aika keskittyä kertoilemaan tarinoita ja maalaamaan kuvia seinille. Kun asiat alkavat mennä päin helvettiä, alkavat kuvat ilmaista tekijänsä ekspressionistisia tunteita ja musiikkikin kiinnittää huomiota epäkohtiin ja pieleen menneisiin asioihin. Toisissahan todellisuuden väistämätön törmäyskurssi oman elämän kanssa saattaa puolestaan synnyttää entistä suurempaa eskapismia, jolloin paetaan vain syvemmälle niihin mielikuvitusmaailmoihin ja kuvitelmiin. Tämä on ehkä vähän havaittavissa vallitsevassa folk-metal buumissa. Toinen tekijä peikkokorvien ja leikkimiekkojen suosiolle taas voi olla lievä nationalismi, ei kuitenkaan siinä sieg heil-merkityksessään. Meillä vaan ei enää ole globalisaation yhdenmukaistavan jyrän jäljiltä juuri mitään omaa ja hienoa, joka näyttäisi meidän juuremme ja mistä olemme tänne oikein tulleet. Siksi tällainen musiikki, joka ainakin täällä nostaa suomalaiset iskelmälaulumelodiat täysin uuteen arvoon on nyt suositumpaa kuin koskaan.

Lopuksi kai jonkinlainen yhteenveto tästä kaikesta. Ihmisillä olisi nyt jos koskaan syytä nousta niille pienille saippualaatikoilleen ja alkaa saarnata ja heristellä sormiaan kaikille ohi kulkeville, mutta silti me mieluummin kuljemme kädet korvilla, katseet kengän nauhoihin sidottuna, jotta meidän ei tarvitsisi ottaa vastuuta. Enkä voi kyllä ketään syyttää, onhan Keskusta-poliitikot onnistuneet loistavasti perseraiskaamaan koko Vastuu-sanan suomen kielestä viimeisen vuoden aikana melko helvetin tehokkaasti.

Blueslauantaista suosunnuntaihin.

Sunnuntai. Taas. Eilinen päivä meni aika täydellisesti nollatessa. Sen päivän olisi voinut käyttää vaikka siihen, että olisi vihdoin ja viimein opetellut soittamaan kitaraa tai laulamaan, mutta enhän sitä tietenkään sellaisiin turhuuksiin tuhlannut. Istuin paikallani ja kuuntelin musiikkia aina silloin kuin muistin, ja muun ajan istuin hiljaisuudessa. Katsoin sentään Rangon, joka oli taas näitä tietokoneanimoituja aikuisille tehtyjä lasten elokuvia. Tämän katsoin kyllä juuri siksi, että kaveri sanoi sen olevan aika mukavaa olemisen pohdiskelua, ja sitähän se olikin, mutta en välttämättä edes markkinoisi tuota millään tavalla lasten elokuvana. Siinä oli niin paljon viittauksia aikuisten elokuviin ja pop-kulttuuriin, että varmasti kilisee puolet vitseistä yli hilseen joltain kymmenen vuotiaalta. Kaava oli aika perusleijonakuningas neljässä näytöksessä, mutta se oli silti saatu toimimaan ihan hyvin, ja jos on Los Lobos housebändinä soittamassa mariachi ja länkkärimusiikkia, niin kyllähän sen kanssa viihtyy.

Iltasuunnitelmat löi sitten puolestani lukkoon tuo Torven miksauspöydän taakse pikkuhiljaa hiipinyt Tomppa, joka oli siellä tekemässä Jake's Blues Bandia, ja päätin sitten lähteä mukaan sinne ihmettelemään livemiksaamisen jaloa taitoa ja katselemaan bluesveivausta. Bändi soitti kyllä hyvin yhteen, vaikka olisinkin kaivannut hieman enemmän räkää ja rupea siihen hommaan. Soiteltiin Hendrixia Vaughanin soundilla, sellaista puhdasta sähköistä kitaraa, joka on nimenomaan näitten soolokitaristien suosiossa. Vähän jäi sellainen maku, että siinä soitellaan jonkun toisen sielulla. En sitten tiedä kuinka paljon siinä oli omaa improvisaatiota ja fiilistelyä, mutta kaipa se onkin vähän niin, että jos soittelet samoja skaaloja kuin kaikki muutkin, kuulostat pakolla samalta kuin ainakin osa niistä kaikista muista. En kyllä allekirjoittaisi, koska esimerkiksi noilla Profane Omeninkin Viljamilla ja Antilla on molemmilla sellaiset soittotatsit, että ne kyllä erottaa kaikista muista kitaristeista, jos laitettaisiin viivalle soittelemaan. Se onkin ehkä kiinni vain omasta mielikuvituksesta ja siitä, mitä niillä samoilla skaaloilla tekee. Minähän en niitä soita, kun en osaa. Eikä ole oikeastaan intoa opetellakaan.

Tämän aamua olen sitten kuunnellut Black River Bluesmania, joka on huomattavasti räkäisempää ja likaisempaa meininkia. Tuollaista soittaisin itsekin, jos saisin jonkun rumpaloimaan. Halukkaat saavat soitella ja tulla mäiskimään kalvoja. Rumpalia odotellessa voisin vaikka koittaa saada tämän lievästi sunnuntaisen oloni jotenkin parannettua. Eli vaikka kuuntelemalla jotain helvetin ahdistavaa musiikkia. Tämän ongelman Eetu ratkaisi juuri puolestani laittamalla Entombedin loistavan Serpent Saintsin sisään. Levy, jolla bileet vaan paranevat loppua kohti, Love Song For Luciferiin. Siistiä, siistiä.

Tässä sarjakuvassa se ärsyttävä tupsutukkahomo jää kiven alle!

Musiikin inflaatio.

Tultiin juuri Raisiosta soittamasta suhteellisen tyhjä nuorisotalokeikka. Ei se nyt mikään yllätys ollut, ja kivaa oli silti. Eniten mua huolestuttaa tuo lähinnä mun tulevan työllistymisen kannalta. Jos tuolle alalle pitäisi valmistua ja päästä töihin, niin olisihan se kiva, ettei aina järkkäisi tapahtumia kymmenelle nuorelle, vaan siihen toimintaan osallistuisi useammatkin nuoret. Yksi selkeä lääke minulla tähän on jo tarjota. Nuoret pitää osallistaa siihen musiikkitouhuun. Kun he soittavat itse soittimia ja perustavat itse bändejä, tuntevat kuuluvansa itse siihen musiikista kiinnostuneitten harvojen ja valittujen ryhmään, he myös käyvät katsomassa keikkoja. Sama tapahtui omalla kohdallani. Siitä syntyi ja kehittyi omistautumista, joka johti sitten myös tapahtumien järjestämiseen. Jos nuoret ajattelevat, että on aivan sama näpytellä nuo samat biisit muovisella Guitar Hero-ohjaimella kotona, he eivät osaa arvostaa sitä, että heidän kaverinsa oikeasti oikeana yhtyeenä joutuvat tuottamaan kaikki ne samat äänet itse. Toinen vähän hommaa syövä aspekti on se, että miksi tulisit kuuntelemaan joittenkin yläasteelaisten raivokasta läpirämpimistä, kun voit maata itse kotona ja olla se jumala, kuunnella virtuaaliyleisön kirkumista ja näpytellä niitä muovinappuloita, jotka riittävät soittamaan kaikki kuuden kielen ja kahdenkymmenenkahden nauhavälin asiat.

Jos nuoret kasvavat ajatukseen siitä, että musiikki on parhaimmillaan elävänä, ihmiseltä toiselle soitettuna, he saavat siitä sellaisen evään loppuelämää varten, joka ruokkii heidän omaa henkistä jaksamistaan arjen ja työn keskellä, ja murustelee vielä sitä leipää vähän taiteilijankin pöydälle. Koska on jostakin minulle täysin tuntemattomasta syystä, ellen äsken hapuillessani musiikin inflaatiota kohti osunut oikeaan, kaikkien keikkojen kävijämäärät ovat lähteneet jonkinlaiseen laskuun. Ihan samalla tavalla baareissa, kuin nuorisotaloillakin. Torvessa oli pari viikkoa sitten käydessäni vain viisi maksanutta ihmistä, nyt tuota keskiviikon lähemmäs viittäkymmentä voi jo sanoa työvoitoksi. Lama ei kelpaa minulle minkäänlaiseksi selitykseksi, koska vitutus ja masennus ovat tällaisten juttujen merkitystä korostavia tekijöitä.

Yksi todennäköinen selitys on se, että musiikki on kokkenut oman lamansa, koska sitä on saatavilla liikaa, ja se on laadullisestikin aika vahvaa. Ihmiset ovat väsyneitä kaikkeen siihen hyvään musiikkiin, se käy heille tylsäksi, koska siitä on vahvimmillaankin kadoksissa vaara ja se muuttuu ehkä hivenen liiankin varmaksi läpilukemiseksi. Tämän iltaiselta keikalta ehkä pystyn allekirjoittamaan sen omaltanikin kohdalta, koska onhan se viiden tunnin autossa istuminen ja kahdenkymmenen minuutin soitto suhteessa sellaista touhua, että se väsyttää. Olin vain onnellinen, ettei me soitella jotain kolmen vartins ettiä, koska siihen olisi väsynyt jo itsekin niin totaalisesti, ettei olisi varmasti kyennyt. Toivottavasti siitä kuitenkin sai joku jotain myös irti. Nautin minä soittamisesta ihan yhtä paljon kuin aina, mutta ei se parhaita keikkoja kyllä ollut. Se inflaatio tässä taitaa silti olla se suurin syy. Siis oikeasti Imperiumin keskustelupalstalta luin kommentin, jossa valitettiin siitä ettei todellakaan jaksa lähteä katsomaan jotain Mokomaa, kun se soittaa aina hyvän keikan. Jos kirjoittaja pitää ko. orkesterin musiikista, niin miksikä sitä ei voisi mennä katsomaan ja nauttimaan omasta olostaan, kokemaan jotain lisää, ja tekemään omasta kurjasta elämästään vielä vähän nautittavampaa. Olen minäkin nähnyt suurimman osan lempibändeistäni ihan helvetin monta kertaa, ja silti maksan täyden lipun hinnan aina kun siihen on mahdollisuus. Se on aina yhtä hienoa, koska vaikka jokainen bändi soittaisi aina saman setin samoja biisejä, se ei koskaan olisi samanlainen. Jokainen virhe ja ohi lyöty nuotti kuuluu omana osanaan siihen kokemukseen, ja ne tekevät siitä myös niin hienoa kuin se on.

Grindi-ilta.

Keskiviikko meni kaikin puolin aika putkeen. Neljäkymmentäjotain sisään maksanutta ja vielä toistakymmentä ilmaiseksi luiminutta ja bändit, joita oli kolmeksi "harvinaisen paljon" paikalla. Mutta eipäs singota asioiden edelle. Ensin menin tietysti kouluun, jossa lähinnä kaatuiltiin luottamusharjoitusmielessä, ja piirsin myös uuden Hintti- sarjakuvan, kun vitutti leffamainokset niin paljon. Eli oli siis jotensakin aikaansaava koulupäivä. Sen jälkeen tulin himaan nollailemaan, ja jossain vaiheessa Feastemin Antti soittaa ja kysyy, että olenko mä tietoinen unkarilaisten lukumäärästä. Odotin neljää ja kuskia, ja vastaus "niitä on kaheksan.." oli vähän ylläri. Mutta eipä mittään, kyllä meidän grindihippikommuuniin ihmisiä mahtuu, joten mikäpä siinä. Olisi niillä ollut koko backlinekin mukana, mikä olisi voinut olla myös mukava tietää siinä vaiheessa, kun roudattiin koko backline kahteen henkilöautoon, että saatiin heidän tarvitsemansa toinen kitarakaappikin paikalle. Se olisi ollut niillä kuitenkin. Alettiin saada romut läjään ja Feastemit tulivat paikalle. Sen illan jutut oli vähän sekavia, mutta siellä tehtiin seuraavia huomioita, ja saatiin tällaisia ideoita, satunnaisessa järjestyksessä:
1. Paten pieru Anttilassa sanoi RRÖNK.
2. Paten pitäisi tehdä soololevy, jolla on kahdeksankymmentä minuuttia pelkkää blastbeattia. Tätä pitää mainostaa tarralla kannessa.
3. Lou Reed voisi höpistä jotain sekavaa sen blastin päälle.
4. Jos Lou Reed on liian kiireinen, niin mä taidan olla seuraavaksi seniilein henkilö, joten jos mut ajaa pitch shifterin läpi, niin meikäkin voi höpötellä sekavia.
5. Lou Reed on pöytä.
6. Olli aloitti grindin soittamisen vain siksi, että sillä on isona miehenä fetissi tunkea itsensä mahdollisimman pieniin tiloihin. Se laskelmoi muksuna himassa, että jos mä alan soittaa kitaraa grindibändissä, pääsen istumaan mahdollisimman paljon autossa, soittamaan mahdollisimman pienissä paikoissa mahdollisimman vähille ihmisille.
7. Lou Reed on tuoli.
8. Unkarilaiset tulee tänne ja vie kaiken meidän merchitilan! Täyttävät meidän seinät omilla paidoillaan ja meidän pöydät omilla levyillään!
9. Bändiksi, joka ei koskaan tee soundcheckiä se ensimmäinen puoli tuntia jonka ne sähelsivät kamojen kanssa ennen keikan alkua kuulosti epäilyttävän paljon soundcheckiltä.
10. Cut To Fitin tulee suorittaa tekijänoikeusmaksut Working Class Zerosta suoraan Feastemille, vitosen vuosikorvauksella. Sallittu toimitusmuoto tilisiirto.
11. Feastem on aina ihan vitun kova livenä.
12. Unkarilaisten kuski oli ihan helvetin hyvä ajamaan siihen nähden, ettei vasemman ja oikean konseptit vaikuttaneet mitenkään hirveän tutuilta.
13. Rumpusetit on aseteltu aina kaikkein parhaiten silloin, kun ne roiskaistaan nopeasti läjään. Tästä huolimatta rumpalit omistavat elämänsä viiden millin siirtelyille ja nostamisille, eivätkä ole koskaan tyytyväisiä.
14. Onhan se Lou Reedin ja Metallican levy nyt aika hirveätä paskaa, vaikka olen kuunnellut sen melkein läpi jo kai neljä kertaa kun tahdon ymmärtää että mikä vittu sen pointti oikein on.

Oli siisti nähdä Miroakin pitkästa aikaa, se oli nyt työtön niin tuli katselemaan meininkejä. Unkarilaiset vaikuttivat etäisiltä oikeastaan omaan keikkaansa asti, ja vasta sen jälkeen alettiin ylipäätään keskustella mitään. Rumpali oli ostanut levyn virolaista beatdown-musiikkia, ja oli siitä ihan innoissaan, ei malttanut odottaa, että pääsisi himaansa kuuntelemaan sitä kovalla. Heillä oli eilen Latviassa keikka, joten lähtö meiltä oli sitten aamulla kahdeksalta, ja kun meillä oltiin vasta kahdelta, niin ei niille ihan hirveän monta tuntia unta tullut. Heidän mukanaan Lahteen luiminut Nistikko-Eetu jäi meille yöksi kanssa. Jossain vaiheessa kaiken sen kuorsauksen keskellä mietin, että pitäisikö tässä nousta ylös ja nauhoittaa tuota kuorsausten sekamelskaa, ja laittaa se sitten sampleksi levylle, mutta en jaksanut nousta ylös. Olisihan se ollut hauskaa. Nyt harmittaa etten tehnyt.

Näköjään on myös niin, että nämä grindihommat on lopulta kaikista keikkajärkkäyshommista mieleisimpiä. Porukka on pelkästään mukavaa, ei ole yhtään kusipäätä tai tylsää mulkeroa missään, ja omilleenkin pääsee aika usein. Lisäksi saa kuunnella bändejä joista tykkää ja näkee näitä ympäri Suomea levittäytyneitä kavereitaan. Pelkkää win-win-win-situationia. Eilinen päivä meni sitten fyysisesti hajoillessa, roudaillessa, hikoillessa, pelätessä, syödessä, lepäillessä. Oli aika helvetin huono olo, vissiin jopa huonompi kuin darraisella Eetulla. Se teki taas ihan vitun paskan tempun. Ensin se ryyppäsi rahojaan koko yön, ja heitti potissa viimeisen kaksieurosensa rulettiin. Bling. Satanen ulos. Se tekee sen aina. Vittu miten ärsyttävää! Se kerää paskaa karmaa nopeammin ja tehokkaammin kuin Paavo Väyrynen kirjoittaa kirjan itsestään, ja silti se pääsee aina kuin koira veräjästä. Se on ihan perseestä. Mulle jäi sentään grindi-illasta 7 euroa käteen, joista söin 4,50 maksavan hampurilaisen jo samana iltana. Vituttaahan tuollanen. Tässä vielä se Hintti-sarjis.