Kiina määrää.

Ilman televisiota elää toisinaan uutispimennossa. Osittainen syy tähän on se, ettei internetin uutisia voi lukea lukematta keskusteluja niistä, mitä puolestaan ei voi lukea menettämättä hermojaan ja kaikkea itsehillintäänsä ja kirjoittamatta jotain äkkipikaista ja helvetin tyhmää internetiin. Koska ihmisten tyhmyys on sellainen voima, jolta mikään ei minua suojele, ja se useimmiten houkuttelee minua kuin ötökkälamppu koiperhosia. Ei sellainen iltapäivälehtien tarjoama länkytystyhmyys, vaan itseään älykkäämpää leikkivien ihmisten rehellinen, täydellinen tyhmyys. Se on hämmentävää ja kaunista. Maalaisjärjen täydellistä puutostilaa, parhaimmillaan vielä tilastoja ja hanuristatistiikkaa jostain täysin yhdentekevästä yksityiskohdasta, joka nostetaan paljon suurempaan arvoon, kuin mitä se itse uutisessa on.

Käydessäni Pertunmaalla näin myös uutisia televisiosta muutamia kertoja päivässä. Siellä näin myös hikisen Kataisen väsyneenä vakuuttelemassa, miten nyt saatiin neuvoteltua helvetin hyvä diili, kun mennään kerjäämään Kiinalta rahaa, ettei se systeemi, johon me olemme jo kaikki omat rahamme työntäneet vain sattuisi kaatumaan rytinällä omaan niskaan. Pappa tuhahti vieressä, että eipä ole nyt kukaan itkemässä kaikista niistä Kiinan ihmisoikeusrikoksista, joista kaikki avunanto ja poliittisten suhteiden lievittäminen on ollut kiinni. Niinpä. Kukaan ei ole nyt itkemässä siitä että Kiinan hallitus pitää sananvapauden tiukassa kontrollissa, sensuroi Googlea ja tappaa ihmisiä ilman mitään oikeaa järjellistä syytä. Ne kaikki periaatteet on myyty sen laihan lohdun perässä, että Kiinasta innostuttaisiin ostamaan meidän perseemme.

Mitäkö Kiinan pitäisi tehdä? Kiinan pitäisi opettaa kaikille kansalaisilleen kaikilla euroopan kielillä sanat "köyhä huora", ja heidän pitäisi aina viitata mistä tahansa Euroopan Unionin maasta tulevaan keskustelukumppaniin hänen äidinkielensä sanoilla, jotka vastaisivat tuota sanaparia. Lisäksi heidän tulisi laittaa kaikille hattu kourassa tuleville rahan kerjääjille aasihattu päähän, ja antaa kaikkien 1,3 miljardin kansalaisensa osoittaa ja nauraa sellaisessa militaristisessa synkassa, jota näkee vaan jossain propagandafilmeissä. Ei mitään armoa niille, jotka ensin russuttavat vuositolkulla periaatteista ja oikeudenmukaisuudesta, mutta myyvät sitten kaikki nuo periaatteet kun alkaa vähän näyttää heikolta.

Lisäksi vissiin oli olevinaan joku uutinen, kun joku kolmannesta maailmansodasta fantasioiva dystopiakirjailija kuvaili Euroopan olevan ilmiliekeissä 2018. Osoittaapa suurta profetian lahjaa kuvailla tuollainen skenario nyt, kun kaikki näyttää olevan päin vittua. Parastahan tuossa on se, että jos se ei toteudu, kukaan ei edes muista sitä. Jos se toteutuu, tämä jätkä sanoo "mähän sanoin" ja tekee vitun ison tilin. Näin ovat toimineet kaikki maailman profetiat, ne ovat muuttuneet profetioiksi vasta sen jälkeen, kun ne ovat oikeastaan jo toteutuneet. Sitä ennen ne ovat olleet mahdollisia skenarioita, ja jokaista toteutunutta kohtaan löytyy satoja toteutumattomia. Se mikä tuon uutisena julkaisemisessa lähinnä rassaa on se, että jos me alamme nyt kollektiivisesti ajatella että kolmas maailmansota on tulossa, me ajaudumme siihen, emmekä lopulta edes yritä välttää sitä. Ihmiset pitävät siinä itsesäälissä kieriskelystä niin paljon, ettei heitä oikeastaan edes kiinnosta välttää sitä.
"Well it’s hard times for some
For others it’s sweet
Someone makes money when there’s blood in the street"
Laulaa Waits uudella levyllä. Ihmiset ovat haaskaeläimiä. Ihmiset ovat korppikotkia. Ihmiset ovat kaikkea sitä, mitä he eivät tahdo olla. Mitä he kieltävät olevansa. Se, että me leikimme jotain muuta, ei tee meistä mitään muuta. Me voimme sanoa tämän maan olevan vapaa korruptiosta, mutta se ei oikeasti tee siitä vapaampaa. Tässä meidän vapaudessamme on vapautta melkein yhtä paljon kuin Kiinassakin. Sen hinta vain useimmiten on sakko, syyllisyys ja menetetty maine, eikä fyysinen rangaistus tai teloitus.

Aikahyppysunnuntai

Taas sunnuntai. Se, mikä tässä sunnuntaissa on poikkeuksellista viiteenkymmeneenyhteen muuhun sunnuntaihin verrattuna on se, että tämä sunnuntai kestää tunnin pitempään. Olipa se sitten hyvä tai huono juttu. Hyvää siinä on minun kannaltani se, että kun kouluun ei tarvitse mennä kuin kymmeneksi, voi tämänkin sunnuntain muuttaa periaatteessa lauantaiksi, jolloin se on lauantai joka kestää tunnin pitempään. Eli jotain hyvää siinäkin sitten. Toisaalta jos kukaan ei tahdo tehdä mitään ja kaikkia vaan vituttaa, niin se on taas vain helvetin pitkä sunnuntai, jolle ei tule loppua millään.

Tulin eilen takaisin Pertunmaalta, olin siellä pari päivää horisemassa papan kanssa taas maailman tilasta ja menneistä. Se on helvetin hienoa, että meillä on suku täynnä älykkäitä ihmisiä, omanlaisiaan anarkisteja. Ja niinpä se näyttäisi tuo tulevakin polvi sellaiseksi kasvavan, mikäm on hyvä. Jos ei kukaan osaa hämmentää, niin teidän kaikkien muittenkin elämä muuttuu ihan käsittämättömän tylsäksi. Muistakaa se aina kun mun jutut ottaa päähän. Voisin olla hiljaakin. Mutta en osaa. Se on tuota karjalaista verta se.

Kerkesin eilen lukea Vonnegutin Ajanjäristyksenkin loppuun. Ei se ehkä ollut ihan niin kova tasoinen kuin monet muut, mutta se olikin tarkoitettu vanhan miehen manifestiksi, joka ei sitten takakannen uhosta huolimatta jäänytkään mestarin varmasti viimeiseksi, kun hän sen jälkeen kirjoitti vielä toisen manifestin vähän ennen kuolemaansa. Se on kuulema parempi, mutta en ole löytänyt sitä vielä mistään. Hyviä juttujahan tuokin oli täynnä, ja kehyskertomus ajan takaisin pomppauksesta oli aika ovela, mutta loppu jäi vaikuttamaan ehkä vähän turhan juustoiselta kaiken muun kanssa. Alussa oli kyllä hyvää tylytystä ihmiskunnalle kaikista niistä hienoista jutuista ja keksinnöistö, joita me olemme saaneet aikaan.

Tänään on sellainen olo, että voisi joko tehdä musiikkia, kirjoittaa tai siivota. Siivouksella nyt olen aloittanut, mutta musiikki olisi mieluisinta, mutta aina ei saa mitä haluaa. Pitää vain toivoa, että sormet osaisivat tänään muutakin, kuin juoruilla.

uusi biisi siellä.

http://www.reverbnation.com/cuttofit

Eli tuolla. Eli kuunnelkaa se sieltä. Eli tuolta.

bad as me

Tom Waitsin uusi levy tuli eilen, on ihan helvetin hyvä. Ensimmäisellä kuuntelulla kaikki biisit tuntuivat tosi lyhyiltä, mutta nyt ne on jotenkin mystisesti kasvaneet, kun eivät enää tunnu siltä. Waits osaa vaan tehdä niin helvetin visuaalista musiikkia. Tältä mä kuvittelen päässäni Chicagossa (ja Keith Richardsin vetämissä biiseissä, ja tietysti Satisfiedissa myös New Yorkissa) näyttävän yöllä. Samalla se vahvistaa taas sitä Lahti on Suomen Chicago - mantraa, koska tämä sopi juuri tänne Lahdenkin kaduille, kun viime yönä kävin kävelyllä ja kuulostelemassa sitä.

Jotenkin hienoa, että kun ennen kolisevaa ja kilisevää Real Gonea tuli niitä mullalta ja lehmänpaskalta tuoksuvia ruraalimpia levyjä, niin nyt on taas päästy toiseen ääripäähän, sähköisiin soittimiin ja pitkiin kaikuihin, niihin 70-luvun Waitsin jazzisävyihin. Talking At The Same Time ja Kiss Me olisi hyvin voinut olla vaikka Foreign Affairsilla, tosin Talking At The Same Timessa on yksi sointukäännös, mikä kuulostaa mun korvassa ihan tribuutilta Dirt in the Groundille. Minä tykkään kaikista piilotetuista metavitseistä, ja vaikka en varma ole, niin minulla on vahva tunne että tänne on vähän tarkoituksella ripoteltu kaikenlaisia vanhoja Waitsismeja pitkin levyä. Esimerkiksi Hell Broke Lucen yhtäkkiä keskeyttävä torviorkesteri, joka kuulostaa moottoritien yli marssivalta norsulaumalta, pakko niille on antaa tilaa ennen kuin voi jatkaa matkaansa. Niistä tulee hyvälle tuulelle.

Kaikinpuolin hieno levy. Menkää ja ostakaa se. Se ei ole sama asia kuin ladatkaa se ilmaiseksi internetistä viidessä minuutissa, kuunnelkaa kerran läpi ja jättäkää se jonnekin sinne koneen sisuksiin maatumaan. Kun levystä maksaa omia rahojaan, mielellään enemmän, sitä on pakko kuunnella. Siihen on pakko keskittyä. Se levy on parhaimmillaan voinut maksaa sinulle sen viikon ruoat. Se on omistautumista.

Huomenna lähden Pertunmaalle, joten en kuollut jos minusta ei kuulu miyään pariin päivään. Olen vain siellä. Puhelimella saa kiinni. Jos siellä on kenttää.

Mielenkiintoinen sunnuntai.

Mulla on ollut yksi mielenkiintoisimmista sunnuntaista. Miksikö? Meillä oli tänään treenit, ja kun en ollut taas syönyt yhtään mitään ja join liian vähän vettä, tuonne pääkoppaan luikerteli kunnon migreeni. Siis sellainen, jossa pupillit pienenee ja laajenee, näkökenttä häviää, kieli ja puolet naamaa puutuu, molemmat kädet jäätyvät vuoron perää, kaikki sanat häviävät, joka ikinen asia on työn ja tuskan takana. Eetu ja Vili nauroi mulle vaan, että meneppä sohvalle kirjottamaan sanoja, kun ei susta mitään oikeaa hyötyä nyt ole. En oikein saanut mitään aikaan. Ainoa lause oli "You're Brordn a flalve", joka ei ihan tainnut mennä oikein. Nauroin vaan omille käsilleni, kun säikähdin niiden osuessa toisiinsa, mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten lähellä vasen käsi oli oikeaa ennen kuin ne osuivat yhteen. En tiedä, miltä tuntuu olla psykedeeleissä, mutta tuo migreeni on jo sen verran kiinnostava ja tulee sen verran yllättäen, että se taitaa olla kyllä aina meikäläisen suosikki "huume." Tai sitten joku on tehnyt jotain kokeita LSDllä kun olen ollut ihan pieni, enkä vaan tiedä siitä ja toitotan kaikille miten hienoa on olla selvinpäin. Nämä ovat kaikki mahdollisuuksia, jotka pitää tällaisten tapahtuessa ottaa huomioon.

Yllättävän skarpisti kuitenkin vedettiin treenit. Tai siis meni aika vitun hyvin, ja mulla oli kivaa. Tehtiin neljä uutta biisiä, ja huomenna mennään treenailemaan vähän lisää, jos vaikka saisin tänään kirjoitettua niihin jotain älykästä. Olisin kiitollinen itselleni jos saisin. Jos ei päässä hapota ihan liikaa. Nyt tässä leikkelen noita nauhoitettuja treenejä ja koitan saada ne kuulostamaan jotenkin inhimmillisiltä. Kyllä tästä taitaa tulla meidän pisin levy. Ja aika vitun paras. Kaikin puolin, nyt aletaan osata yhdistellä noita juttuja jotenkin fiksusti, sanojakin tulee kun jaksaa olla vähän vihaisempi. Enemmän syitä ollut taas nyt viime aikoina.

Vittu kun tuntuu vieläkin siltä, että päässä heittää ihan saatanasti. Ei oikein tunnu tasapainot ja muut tuollaiset pikkujutut toimivan, sormet sentään onneksi ihan suhteellisen inhimmillisesti vielä. Loma tulossa, aikaa saada migreenikohtauksia... Oksettaakin vähän. Ja särkee vielä päätä.

jepa.

Jenkit ilmoittivat, että "HEIDÄN sotansa Irakissa on ohi." Helvetin hieno juttu. Voi olla, että yli sadantuhannen siviiliuhrinkin omaiset (jos niitä nyt kauheasti jäi henkiin) kiittävät! Tuo lausunto kuulosti vähän siltä, kun raiskaaja päättää ilmoittaa uhrille, että tämä oli nyt tässä, kiitos ja hei. Turha soittaa poliiseille tai tulen takaisin ja teen sen uudestaan, tiedän missä asut ja missä ulkoilutat koiraasi ja mitä syöt aamupalaksi. Vaikutti aika helvetin ylimieliseltä. Jos ei levyllä olisi jo The Rape nimistä biisiä, tekisin sen. Nyt olen lähinnä tehnyt kansia tuolle Cut To Fitin tulevalle levylle, helpottaisi aika paljon että olisi lopullinen biisijärjestys olemassa, nyt se on tehty ainakin puoleen väliin. Pitää vaan nyt vielä kuulostella kaikki uudet biisit mitä on tulossa, ja treenailla niitä vähän.

Into tehdä kaikkea on kyllä nyt aika hyvä, ja veikkaan sen olevan aika pitkälti sen ansiota, että on pitkästä aikaa koulussa. Vaikka onkin vain ammattikoulu, niin kyllä se aina ohjaa tekemään ja miettimään asioita enemmän. Tai sitten sillä on lumevaikutus, mutta ihan sama pääasia on se, että lääke toimii. Reilu viikko vielä keikkoihinkin, 2.11 soitetaan Feastemin ja unkarilaisen Human Errorin kanssa Torvessa, soitot on hyvissä ajoin, joten työt aamulla eivät kelpaa tekosyyksi pois jäämiselle. Niin ne on meilläkin, ja pitää sentään vielä roudata romut. Ongelma on toki se, että puolet lahtelaisista on ainakin nyt Thaimaassa. Jos ainakin osa tulisi takaisin tänne ennen sitä.

Kohta lähdetään Raxille tekemään ruokaa ja nauttimaan oloistamme lauantaipäivänä, meikällä on seuraava viikko lomaa, mikä saattaa johtaa eksessiiviseen kirjoittamiseen, tai sitten vaan Xboxin hakkaamiseen. Biisejä olisi kiva tehdä. Kaikenlaisia. Jos joku tahtoisi tehdä jotain, missä tarvitsee huutaa, niin mulla tuntuu olevan liikaa aikaa. Odottelen mp3-pohjia osoitteeseen riderofthelastday@hotmail.com

Kuvia.

Lisäilenpä satunnaisia kuvia, joita koulu on laittanut mut luomaan. Huomaa, että on alettu juoda kahvia.

Ei kiinnosta.

Kello on 6.30. Herätyskello pitää tutun naksahduksen, vetää keuhkot täyteen ilmaa juuri ennen kuin alkaa piipittää rasittavan korkeaa nuottiaan.

PII-PII-PIIP!

PII-PII-PIIP!

PII-PII-PIIP!

Lyön sen sammuksiin raivolla, jota voi parhaimmillaankin kuvata vain projisoinniksi. Terapeutti kysyisi koenko useinkin vastaavankaltaisia hillitsemättömiä raivotiloja, jotka ilmenevät äkkipikaisina purkauksina? Vastaus olisi kyllä. Helvetin usein.

Päätäni särkee. En tiedä miksi. Itseasiassa mitä tarkemmin ajattelen yhtään mitään, sitä vähemmän tajuan tietäväni. En tiedä mistään mitään. En kykene muistamaan. Tiedän vain Rutiinin. En tiedä mitä rutiini tekee. Tiedän vain Rutiinin.

Nouse ylös, Rutiini käskee. Nouse ylös, mene vessaan ja pese hampaasi.

Murahdan vastalauseeksi, mutta kuin itsestään jalkani alkavat taistella vapaata tahtoani vastaan. Ne nostavat minut sängystä ylös. Käteni raapivat tahtomattani päätäni, sormeni kulkevat lyhyeksi ajeltua sänkeäni pitkin. Partani tuntuu kasvaneen jo pitemmäksi kuin hiukseni.

Missä välissä niin kävi?

Jalkani vievät minut kylpyhuoneeseen läpi pimeän asuntoni raskain askelin. Lempeästi, mutta varmaotteisesti Rutiini johdattaa minut oikeaan paikkaan, kertoo mitä minun pitää tehdä. Lyön varpaani eteisessä tuolin jalkaan. Miksi helvetissä se on tuossa? Kuka idiootti on laittanut sen tuohon? Kipu sykkii koko jalkani läpi, herättäen hermostoni huutamaan turhautumisestaan. Miksei Rutiini varoittanut? Miksei Rutiini tehnyt mitään?

Pääsen nilkuttaen kylpyhuoneeseen, kohotan katseeni jaloistani peiliin, säpsähtäen näkyä. Silmieni aluset ovat mustat, ihoni vihertää, huulet ovat purppuran väriset. kasvoissani on pieniä ruhjeita ja melko tuoreen näköisiä haavoja. Olen varmasti kuollut. Olen kuollut, herännyt henkiin, ja nyt jokin tuntematon Rutiini vetää minua eteenpäin, tekemään mitä.... Pesemään.. Hampaita?

Tilanne on kaikin puolin järjetön. Mutta en voi olla kuollut, koska tiedostan ja ajattelen. Tai vitustako minä tiedän, mitä kuolleet ajattelevat? En minä ole koskaan kuollut ennen tätä. En minä ole koskaan kuollut. Sydämeni alkaa lyödä kovaa. Sydämeni lyö. Hyvä. Se tarkoittaa että olen elossa. Tämä tieto ei kyllä rauhoita sydäntäni, mutta ainakin antaa jotain varmuutta. Tarkastetaanpa muutkin. Keuhkot? Vedän pari syvää henkäystä. Voin tuntea kuinka vereni sitoo happea onnessaan ja kuljettaa sitä ympäri kehoani. Check. Rakko? Astun kaksi askelta vasemmalle, pöntön ylle. Modernia taikuutta. Ihminen, joka vielä kykenee ottamaan kävelyaskelia. Ihminen, joka ei ole lihonut muodottomaksi löntiksi. Ihminen, jolla on toimivat sukupuolielimet.

Pienen pinnistelyn jälkeen sain kustua pönttöön. Kivutonta se ei ollut. Mutta ei vertakaan. Päättelin olevani suunnilleen voiton puolella, ja vedin pöntön. Vesi putosi raskaasti ja suurella voimalla, huuhtoen kuonani jonnekin viemäriverkoston uumeniin.

Pese hampaasi, Rutiini ohjastaa.

Otan hammasharjan peilikaapista, huuhtelen sen ja sylkäisen lavuaariin kasan jotain ruskeaa. En tupakoi. Ainakaan tietääkseni. Tässä tilassa en ole varma yhtään vitun mistään. Vituttaa vaan. Ei kiiinnosta lähteä.... mihin? Mistä tuo ajatus tuli? Kenen se on? Rutiinin?

Pesen hampaat ja tärisevin käsin isken harjan kaapin hyllyyn. Pudotan kaiken lavuaariin. Hammastahnat, pumpulipuikot, partaterät, kaiken. En jaksa välittää.

Pukeudu, Rutiini sanoo.

Raahauduin takaisin huoneeseeni ja menin kaapille. Tajusin, että jostakin syystä koko asuntoni on sotkettu. Miksi? Kuka voi tehdä tällaista paskaa toiselle ihmiselle? Sairas, sairas maailma. Vedin päälle puvun.Mustat suorat housut, valkoinen kauluspaita, musta puvuntakin, solmio. Modernin orjan uniformu. Kaikki mitä minä olen. Katson itseäni hetken eteiseni peilistä.

Näytän hirveältä. Menen takaisin vessaan, etsin lavuaarista kynsisaksia. Leikkaan sormeeni haavan partaterällä, kiroan ja nostan sen kaulalleni. Näin helppoa olisi päästä eroon Rutiinista. Saada jännitystä elämään. Katson itseäni peilistä pitkään, ennen kuin muistan mitä tulin tekemään. Otan kiinni parrastani ja viiltelen siitä terällä tuppoja irti.

Mene autoon, Rutiini sanoo.

Miksi? Olenko edes ajokunnossa? Onko se nyt kauhean hyvä idea? Tarkastan vielä kerran peilistä, josko näyttäisin yhtään enempää ihmiseltä, älykkäältä kädelliseltä. Ei toivoakaan. Näytän yhä kuolleelta kädelliseltä.

Astun vastahakoisesti ulos rivitaloasunnostani. Talvi ui saman tien keuhkoihini kahdenkymmen miinusasteen voimalla. Haukon henkeä. On pimeä, ainoastaan pihalamput valaisevat pienen oranssin kehänsä verran. Lähes eläkeikäinen talonmies on hiekoittamassa pihaa. Kävellessäni ohi hän suo minulle sen säälivän, merkitsevän katseen jonka kaikki vanhat ihmiset tänä päivänä luovat minun ikäisilleni. Tiedän tasan tarkkaan mitä se ilme sanoo.

”Ei ole teidän vikanne, että kusitte meidän lasten lapsiemme päälle. Teitte toki parhaanne. Se nyt vaan ei ollut lähellekään sitä, mitä me teiltä pyysimme.” Sitä se ilme sanoo. Se on uurtunut jokaisen isoisän ja isoäidin kasvoihin, pettymys kaikkeen siihen, mitä heidän lapsistaan ei tullut. Miten he kasvattivat omat lapsensa. Miten he kaikki ratkesivat ryyppäämään, ja valittavat miten ystävät ovat joko vankilassa, tai kuolleita.

Kävelen lumesta narskuvan pihan läpi autolleni, joka on ollut yön vailla lämmitystä. Kenen ajatus tämäkin nyt taas on ollut? Kuka helvetti on lainannut autoani?

Rutiini käskee minun istua autoon, ja ajaa töihin.

Tämä tuo mieleeni hämäriä, etäisiä muistikuvia. Minulla on työ. Siihen liittyy lomakkeitten täyttämistä, siihen liittyy tilastointia..Kaikkea sitä tylsää, jota kuusi vuotias lapsi ajattelee aikuisen lipsauttaessa sanan työ. En siltikään saa päähäni, että mitä helvettiä minä oikein teen työkseni.

Autoni on sininen Audi, jos se ketään kiinnostaa. Tämän huomion tein ennen kuin pääsin jäisestä ovesta sisään ratin taakse. Yritän käynnistää autoa. Isken kytkimen pohjaan, ensimmäisen vaihteen päälle, käsijarrun alas ja koitan kääntää avainta virtalukossa. Auto nauraa minulle. Sinä olet kone. Minä olen ihminen. Tottele. Parin kerran jälkeen tämä mantra toimii, ja auto hyrähtää käyntiin.

Ajan hitaasti pois pihasta. Liukasta tietä kohti jotain salattua määränpäätä, jonka Rutiini tietää, mutta minä en. Avaan radion ja käännän lämmitystä kovemmalle. Radiossa toimittajat ruotivat ärsyttävän amerikkalaisilla maneereilla päivän uutisia. Ennen radioissa työskentelivät ihmiset, jotka rakastivat musiikkia. Nyt viiden sentin stand-up koomikot.

Ja minua naurattaa niin helvetisti.

Rutiini ohjaa minua kuin tarkin mahdollinen GPS-paikannin. Tästä oikealle. Parisataa metriä suoraan. Oikealle. Seuraavista valoista vasemmalle. Päädyn ajan kanssa kaupungin läpi ajettuani satamaan. Meren rannalla on suuri, ruma rakennus, joka näyttää postmodernilta oksennukselta, jonka toteutuksesta vastannut henkilö oli nauttinut aamupalaksi betonia ja lasia.

Tuijotan rakennuksen ylimpiä kerroksia. Rehellisesti sanottuna ajattelen, kuinka hienoa olisi hypätä sieltä. Lopettaa kaikki Rutiinit. Menen suuresta lasisesta pyöröovesta sisään. Edessäni on suuri aula täynnä kiireisiä ihmisiä ja design-huonekaluja. Kolmenkymmenen askeleen päässä suoraan edessäni on hissi, jonne Rutiini käskee minun mennä. Kukaan ihmisistä ei vilkaisekaan minuun.

Kymmenes kerros, Rutiini määrää.

Hissi vetää minut raskaasti ylös, ja eteeni avautuu toimisto. Noin nelisenkymmentä eristysselliä jokaiselle työhön tuomitulle. Minun on toisen käytävän varrella, kahdeksas oikealla. Ihmiset kääntyvät hitaasti katsomaan minua, ja lopettavat saman tien kaiken mitä ovat tekemässä.

Ihmettelen tätä kyseenalaista kunniaa. Yhtäkkiä koko tila on pysähtynyt, ja se on minun ansiotani. Kaikki katselevat minua henkeään pidätelleen. Yritän näyttää siltä, etten tiedostaisi tätä. Epäonnistun pahasti. Kävelen omalle kopilleni raahustavin askelin, yritän olla niin pieni ja huomaamaton kuin vain mahdollista. Jostain kaukaa kuuluu etäistä huutoa ja raivoamista, sitten vihaista muminaa ja askelia.

Päästessäni omalle sellilleni huomaan sen olevan täysin tyhjä. Pöytä ilman tietokonetta, ilman muistiinpanoja, kahvikuppia, kyniä. Toimistoroinaa. Vihaiset askeleet tulevat lähemmäs, MISSÄ SE ON!?-fanfaarien saattelemana. Rutiini ei kerro mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. Seison kopillani. Päätepisteessä. Tästä eteenpäin kukaan ei ole ohjaamassa minua. Mitä sitten? Mitä seuraavaksi?

Seuraavan koppirivistön kulman takaa esiin tulee vihainen mies, jolla on viikset, oikea silmä mustana, sekä samanlainen orjan uniformu kuin minullakin. Hän on laihempi kuin minä, nuorempi kuin minä. Arvovaltaisempi kuin minä. Tulevaisuuden kovimpia myyntitykkejä, tietysti. Nyt pelkkä säälittävä rääpäle, joka kuluttaa iltansa lukien johtamisoppaita ja koittaen olla innovatiivinen ja hyvä pomo

”Etkö sinä saatana tajua, ettei sinulla ole tänne mitään asiaa?! Sait kenkää jo toissapäivänä, tulit tänne eilenkin ja löit minua, mikä vittu tässä on niin vaikeaa!?” mies edessäni raivoaa niin että sylki lentää. Hän on pelottava.. Hän on vakuuttava. Hän on kuin suoraan Ilmestyskirjasta karannut saarnaaja, joka huutaa tulikiven katkuista raivoaan syntisten keskelle.

En kuule häntä. Tai kuulen, mutta en hämmennykseltäni käsitä, mistä hän oikein puhuu. On kuin olisin lapsi, joka saa huudot siitä että on eksynyt väärään paikkaan. Mitä täällä oikein tapahtuu? Kuka minä oikein olen? Rutiini vain toi minut tänne, kuten monien vuosien ajan tätä ennenkin, vaikka en selkeästi edes käsitä, mitä pääni sisällä tapahtuu. En kykene käsittämään mitään. Puristan käteni nyrkkiin.

Ilmeisesti entinen pomoni huomaa tämän ja katsoo käsiäni, joita puristan nyrkkiin rystyset valkeina. Hänen lauseensa jää ilmaan, ja hän katsoo merkitsevästi olkani yli. En edes tiennyt siellä olevan vartijoita, mutta tiedän täsmälleen mitä minun tulee tehdä. Koko maailmankaikkeus levittäytyy eteeni hetkellisen deterministisen kauneuden kaikessa loistossa. Olen jo nähnyt mihin tämä päättyy, vaikka en sitä tiennytkään. Rutiini ei puhu enää. Nyt puhuu Kohtalo.

Vasen nyrkki oikeaan silmään.

Tätä käskyä minun ei tarvitse kuulla kahdesti. Nopea, impulsiivinen liike, vihan purkautuminen. Käsky lähtee kulkemaan aivoistani selkäydintä pitkin. Tuo aika tuntuu ikuisuudelta, vaikka se ei taida olla edes kokonaista sekuntia. Tämän yhteiskunta saa siitä, kun jokainen ihminen usutetaan kehittämään itseään ja itsehillintäänsä kamppailulajien pariin.

Nyrkkini kulkee ennaltamäärättyä rataansa suoraan mustaan silmään. En ole ikinä lyönyt niin kovaa, ketään. Haluan, että tätä miestä sattuu yhtä paljon kuin minua. Haluan, että hän astuu hetkeksi minun kenkiini. Lyönti heittää pomoni päätä reilusti taaksepäin, hän horjahtaa tasapainosta. Sen oli pakko sattua. Olen varma siitä.

En kerkeä ihastella leimahtaneen raivoni palamistuotteita kauaa, sillä kolme isoa miestä tarttuu minuun takaapäin. Yksi vetää jalat alta ja kaksi muuta tarttuvat käsiini ennen kuin kaadun maahan. Kuinka epäsovinnainen tapa taltuttaa hyökkääjä. Kuinka yllättävää. Minut kannetaan hissiin, jossa otetta ei löysätä yhtään. Päin vastoin, he vääntävät käsiäini luonnottomampaan asentoon, eivätkä helpota otettaan vaikka huudan kivusta. Minä olen ongelma. Minä olen sairaus, jonka nämä valkosolut taltuttavat ja poistavat suuresta betoni-lasi-kehosta.

Pääsemme alas, ja aulassa olevat verisolut kääntyvät katsomaan seuruetta, joka työntää minua vauhdilla kohti peräsuolta, suurta lasista pyöröovea. Ennen kuin tajuankaan, naamani löytää asfaltin ja loput kehostani seuraa pian perässä.

Kuin jotenkin suuresti valaistuneena tajuan, että näin on todellakin käynyt ennenkin. Eilen. Onko kukaan teistä nähnyt sitä elokuvaa, jossa mies herää joka aamu uudelleen, muistamatta mitään edellisestä päivästä? Sen, missä oli pääosassa Bill Murrey? Aika pitkälti siltä minusta tuntui juuri nyt. En muista juuri mitään muuta kuin sen, että näin on tapahtunut ennenkin. Kehoni on tehnyt nämä asiat ennenkin. Mitä olen siis tehnyt seuraavaksi?

Kello on noin kymmentä yli kahdeksan. Mitä kehoni tekee seuraavaksi? Tuntee kipua. Yhtäkkiä tuntuu siltä, kuin molempien päivien samojen tapahtumien aiheuttama tuska jysähtäisi päälle yhtäaikaa. Tuskaa ja kipua, stereona. En voi jäädä tähän kadulle makaamaan kuin jokin viisivuotias, vaikka olenkin koko aamun tuntenut oloni sellaiseksi. Okei. Nyt tehdään jotain muuta. Aikuisten juttuja. Mitä työtön aikuinen tekee aamulla kahdeksalta ulkona?

Ryyppää.

Menen autooni. Ajelen ympäri tätä synkkää, kylmää ja lumista, rasittavaa kaupunkia kolmen vartin ajan, kunnes pydähdyn viinakaupan eteen. Se on juuri auennut. Nousen lämpimästä autostani kylmään ulkoilmaan ja totean maailman olevan ihan yhtä perseestä, kuin vielä tunti sitten.

Liukuovet avautuvat ja näen edessäni todellisen joulupukin ihmemaan aikuisille. Viinapulloja on hyllyissä kuin leluja tonttutehtaassa, hymyilevät työntekijät kulkevat kiireisen näköisenä ympäri hyllyrivejä halogeniputkien sieluttoman loisteen alla, hyvä etteivät he kaikki laula ja tanssi jotain Disney-elokuvasta tuttua lässynlää-biisiä. Siis oikeasti, hyvä etteivät. Minä tahdon viinaa. En hauskoja ihmisiä.

Kävelen jollekin satunnaiselle pulloriville. Viskiä. Onneksi. Kolmellakympillä voin ostaa jotain, millä pääsen itsestäni ja synneistäni eroon. Ja maksan siitä myös veronkin. Modernia anekauppaa. ”Syntisi ovat anteeksiannetut, kun ostat viinasi meiltä.” Jossain kohtaa Raamattua sanotaan, että itsemurha on synti. Pyhittääkö tämä senkin? Kantaako kolmenkympin lunastus taivaaseen, vai naputteleeko Pyhä Pietari porttia avaimellaan, päätään pudistellen? Tässä vaiheessa ei juuri kiinnosta. Minun elämäni on kaikesta päätellen niin hirveää, ettei minun mieleni tahdo elää sitä. Ei kiinnosta. Täällä pohjalla mikään ei enää kiinnosta. Mikään ei kosketa. Mikään ei satu. Ei enää. Ehkä, joskus, muttei enää.

Kassaneiti katsoo minua suu auki. Hän on paljon minua nuorempi, hänellä on ruskeat silmät ja hiukset, silmälasit. Pisamia. Hän on kauhuissaan, kun minun pahalta haiseva, runneltu olemukseni lipuu hänen kassalleen. Hänen pieneen, siistiin maailmaansa. Hän taitaa olla uusi täällä. En kuitenkaan ole niin humalassa, etteikö hän voisi myydä minulle. On aivan sama, kuinka paljon hänen sieluaan koskee myydä viinaa tässä tilassa olevalle ihmiselle. Valtio tahtoo rahansa, minä tahdon viinani. Win-Win Situation.

Otan pullon hihnalta ja kävelen ulos. En jaksa edes mennä pitemmälle, kierrän viinakaupan taakse ja korkkaan pulloni. Ensimmäinen kulaus, tunnen kuinka viski polttaa. Se on desinfiointiainetta, joka puhdistaa sieluni kaikesta siitä liasta ja paskasta, joka sen pinnalle on kasvanut. Hetken voin olla puhdas ja kaunis.

Oksennan heti. Hyvä, tämä kaikki on puhdistumista. Tämä kaikki on osa prosessia. Vapaudun itsestäni. Vihaan itseäni. Tässä ei ole mitään hienoa. Ei mitään rappioromantiikkaa. Ei mitään kaunista. Juon lisää. Oksennan lisää. Pakotan itseni juomaan pullon niin nopeasti, kuin mahdollista. En tunne enää kylmää. Kukaan ei löydä minua täältä. Olen kaiken henkisen ja fyysisen pelastuksen ulottumattomissa. Tänne pohjalle ei minkään jumalan käsi yllä. Ja kaadan sen pohjan täyteen viskiä. Annan nesteen polttaa pois tietoisuuden, joka ei tahdo olla olemassa.

Jossakin etäällä, siellä missä on vielä maailma joka on täynnä aisteja ja niiden suomia iloja, alkaa sataa lunta. En tunne sitä. Se ei ole minun maailmani enää. Se on jotain, minkä olen jättänyt taakseni. Kärsimystä ja tuskaa ja inhimmillistä oloa. Tästä joku löytää minut illalla, kun viinakaupan viimeisen työntekijän pitää viedä roskat. Jos hän edes jaksaa hoitaa velvollisuuksiaan tahtoessaan kotiin läheistensä luo. Minulla ei ollut mitään muuta kuin työ. Ja kun se viedään pois, ei minulle jää mitään. Kuoleminen ei pelota, se ei sureta. Se ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Aikuistuvatko lapset aiemmin kuin ennen?

Lapsen Maailman pitkässä jutussa pohdittiin monelta kantilta sitä, aikuistuvatko lapset todellisuudessa nopeammin kuin ennen. Tutkija Matti Rimpelä oli vahvasti sitä mieltä, että nuoret eivät aikuistu mihinkään aiemmin, mutta vanhemmat olettavat heidän tekevän niin. Todellisuudessa maailma on kahden viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut niin paljon, että lapset ovat valmiita aikuisiksi myöhemmin kuin ennen. Ongelma monissa näitten koulutehtävien lähdemateriaaleissa on se, että ne voivat olla lähes kymmenenkin vuotta vanhoja ja tämä todellisuus on muuttunut jo viimeisen kuudenkin vuodenkin ajalla merkittävästi. Asiat ovat menneet huonompaan suuntaan, mutta kelkka tekee hidasta ja raskasta käännöstä. Näyttää siltä, että meillä on toivoa. Ehkä tätä kautta tulevaisuuden nuorisokin oppii näkemään maailman, joka ei keiku jatkuvasti ydinsotien ja luonnonkatastrofien välissä.

Meidän maailmamme kasvattaa koko ajan tyhmempiä ja tyhmempiä aikuisia. Aina vain henkisesti rajoittuneempia ihmisiä, joille sanotaan ettei heidän täydy kiinnostua mistään, mistä he eivät pidä. Tylsät ja ikävät asiat voidaan ohittaa, jos niistä ei tykätä. Lukeminen ja itsensä kehittäminen on dorkaa hommaa. Oman sukupolveni vanhemmat ovat jostakin syystä pääasiassa ammattikoulutettuja. Lukio yleistyi vasta heidän jälkeensä, koska laman kautta ilmaisen opiskelun merkitys kasvoi huomattavasti, tahdottiin antaa lapselle jotain mitä ei itsellä ollut aikanaan järkeä tai varaa hankkia. Tahdottiin sen oman lapsen pärjäävän ehkä vähän heikommista lähtökohdista huolimatta. Ja monilla tästä kasvoi sitten sellainen malli, että sääli on heikoille. Se on mielestäni niin kieroon kasvanut malli, kuin vain voi olla. Jos itsellä on ollut rankka lapsuus, tai siellä kotona on jouduttu ottamaan aikuisen roolia liian aikaisin, pitäisi sen kasvattaa luonnetta myös myötätunnon ja säälin kautta. Muuten siitä aikuisuudesta on jäänyt jotain hyvin tärkeää puuttumaan.

Ikävä kyllä useissa tapauksissa kova lapsuus kostetaan omille lapsille. Se luo noidankehän, josta ei päästä irti, ellei muuteta asenteita kasvatuksessa. Eräänlaista paluuta vanhaan, mutta sillä erotuksella, että ollaan hereillä ja valmiita mukautuvaan muuttuvaan aikaan. Muuten meitä ei välttämättä edes ole täällä lajina enää kahdensadan vuoden päästä. Kasvatamme vain isoja egosentrisiä vauvoja, jotka ovat niin jumissa omissa mielihaluissaan, etteivät voi pohtia asioita kenenkään muun kannalta.

Toinen ääripää johon luultavasti lipsutaan on se, että kasvatetaan lapset kurilla ilottomiksi ja tuotantotehokkaiksi. Sitähän tässä on nyt yritetty vaikka kuinka kauan, ja suunta näyttää jatkuvan samana kun korkeakouluistakin lakkautetaan kaikki vähänkin taiteellisia ja luovia aloja liippaava. En kykene käsittämään tällaista. Enkä ainakaan hyväksymään. Valtiossa tahdotaan pelastaa jonkun toisen nahka uhraamalla omien kansalaisten tulevaisuus. Koska kasualiteetti vapauksien rajoittamisen ja velvollisuuksien lisäämisen, sekä pahoinvoivan yhteiskunnan välillä on selkeä. Tuntuu etteivät koulusurmat ole opettaneet mitään päättäjille, joita se nyt taisikin kiinnostaa tasan niin kauan kuin lehdet ja televisiokamerat roikkuivat perässä.

Lapset eivät siis aikuistu yhtään nopeammin, ellemme omassa paniikissamme laita heitä aikuistumaan. Jos pelkäämme sitä liikaa, se alkaa huomaamattamme toteuttaa itseään. Tyrkytämme aikuisten maailmaa termeineen ja valintoineen jo kauan ennen kuin se on ajankohtainen tai edes lähellä. Tekstissä puhuttiin myös siitä, ettei koulun tehtävä ole opettaa 8- ja 9-vuotiaita käymään diskoissa. Olen tästä samaa mieltä, mutta monissa kouluissa vaikkapa luokkaretkirahat ovat ihan täysin sen varassa, mitä oppilaat tekevät. Ja tällaisessa systeemissä diskot, joissa lähinnä oman koulun oppilaat käyvät, ovat merkittävässä osassa. Lisätkää rahoitusta kouluille, ja nuorten ei tarvitse järjestää diskoja rahankeräys mielessä. Toisaalta ne myös näyttelevät tietynlaista roolia lasten opetellessa sosiaalista käyttäytymistä vanhempien ja koulun määräysvallan ulkopuolella, vaikka valvojat olisivatkin lähinnä opettajia ja vanhempia. Se on turvallinen ja näennäisen vapaa ympäristö opetella sisään nuoruuteen, johon kuuluvat ne ensimmäiset ihastumiset ja tanssimiset. Niistä voi jäädä nuorille tärkeitäkin muistoja, ja ne voivat auttaa hajanaisempia koululuokkia vaikkapa ryhmäytymään paremmin, mikä nyt ei koskaan ole väärin.

the good ol' times...

Muistatteko kun joskus kaukana menneisyydessä ihmisten piti odottaa levyjä? Piti luottaa siihen, että artisti josta pitää, tekee musiikkia, joka on mielestäsi hyvää. Kukaan ei soittanut ennakkomaistiaisia, tai warettanut koko levyä kuukausia ennen sen varsinaista julkaisua, sen julkaisu oli todellakin ensimmäinen kerta, kun sitä oli mahdollisuus kuulla? Minä arvostan tätä kokemusta edelleen. Välillä se on vaikeaa. Tom Waitsin sähköpostilistalla tuli koodi, jolla pääsi kuuntelemaan levyä ennakkoon. Tom Waitsin uusi levy hopeavadilla, irtonaisena ja tuoreena kuin Johannes Kastajan pää aikanaan. Kerkesin jo niin pitkälle, että menin sivulle ja laitoin koodin kenttään, jolloin koko levyn raidat avautuivat eteeni. Painoin toistoa, ja tajusin noin puolessatoista sekunnissa, etten tahdo kuulla sitä vielä. Levy tulee kyllä, ilmestymispäivänään, ja se on päivä jolloin kuulen sen ensimmäistä kertaa. Tämän levyn kohdalla hiljaisuus ei ole edes täydellinen, koska olen kuullut jo kaksi biisiä. Silti loput saavat tulla yllätyksenä. Se on tärkeää. Tein niin The Hauntedin Unseenin kanssa, ja se todellakin kannatti. En kuunnellut kuukausiin juuri muuta kuin sitä levyä.

Pitäisi mennä kohta suihkuun. Pitäisi maalata, piirtää, kirjoittaa, lukea ja katsoa jotain fiksua. Rentoutuminen on välillä ihan saatanan rankkaa. Aloin kirjoittaa yhtä novellia, josta ei luultavasti tule yhtään mitään, kuten ei mistään muustakaan mitä olen kirjoittanut. Taidan laittaa sen tänne kuitenkin jossain välissä. Niin kuitenkin laitan, vaikka en tahtoisikaan.

Tänään mietittiin koulussa, miten suomalaiset kirjailijat ovat niin huonoja. Tiedän, että osaltaan siihen liittyy samaa liian läheltä katsomisen dilemmaa, kuin vaikkapa humpan ymmärtämisen kanssa. En vain voi käsittää miten täällä, tuhansien järvien ja satojen tuhansien niihin ajan saatossa hukkuneitten maassa ei osata kärsimyksestä huolimatta kertoa siitä yhtään mitään. Täällä osataan kirjoittaa juoppohullun päiväkirjoja, kaikkea tuollaista "tosielämää" mukavan simppelisti ja yksioikoisesti kuvaavaa, tai paskoja dekkareita, mutta ei hirveästi sellaista kamaa, jossa olisi mitään syvempää sisältöä ja merkitystä. Ei mitään sanottavaa. Aleksis Kivi, Ilmari Kianto, Timo K. Mukka, kaikki ne joilla oli sanottavaa, on haudattu jo ajat sitten. Muut kirjoittavat sitten tapettia. Koristeita. Olen siinä mielessä vanhan kansan ihminen, että kun minulle kerrottiin pienenä satuja, niissä oli tavallisimmin opetus. Siksi päähäni on jäänyt ajatus siitä, että tarinalla pitää olla jokin pointti, joku opetus. Tai muuten se on vain koriste.

Nyt koitan pyristellä suihkuun päin, Tom Waitsin uutta levyä odotellen ja käsillä olevaa syyslomaa mietiskellen. Ei vituta kauheasti, vaikka moni asia pistää kyllä vihaksi. Niistä lisää joskus myöhemmin.

Kiukkua ja irtiottoja tarvitaan

Murrosikä on pieni helvetti, jonka läpi meistä jokaisen on ryömittävä. Joillakin se on helpompi ja lievempi, joillakin raskaampi, johtuen juuri aiemman elämän synneistä ja sisällöstä. Jos varhaislapsuuden aikana on rakennettu toimiva side lapsen ja vanhemman välille, myös vaikeat ajat ovat hieman helpompia kohdata ja käsitellä. Nämä ovat Etelä-Suomen Sanomien 9.9 2008 ilmestyneen artikkelin keskeisiä teesejä, ja olen niistä aika pitkälti samaa mieltä. Murrosikä on kapinaa ja itsensä irti repimistä perheen valmiiksi pureskelluista tavoista ja rooleista. Se saattaa johtaa hampaitten kiristelyyn ja huutamiseen, joskus rajuihin fyysisiinkin riitoihin.

Tästä syystä on tärkeä oppia ymmärtämään aggressioiden ja pelkojen juuria, ja hyväksymään niitä. Jos kasvatusoppaat saisivat päättää kaikesta, kukaan ei suuttuisi kenellekään, koska kaikki manipuloisivat toisiaan merkityksettömin hymyin ja ikuisten "ymmärrän kyllä, mutta.."-mantrojen avulla. Ihmisten välinen kommunikointi muuttuisi hyvin äkkiä värittömäksi ja hajuttomaksi tapetiksi, jonka tarkoitus olisi saada ihmiset toimimaan omien mielihalujen mukaan. Se muuttuisi peliksi.

Negatiivisiksi miellettyjä tunteita ei haluta hyväksyä. Niille ei haluta antaa tilaa ihmisten luonnollisten tunteiden paletissa, vaan ne siirretään väheksyvästi sivuun. Todellisuudessa nuori voi oppia aggressioistaan hyvinkin paljon. Hän voi löytää oikealla tavalla kanavoidun vihan ja turhautumisen ilmaisun kautta itsestään taiteellista ja luovaa syvyyttä, uudenlaista tilaa, jonka olemassaolosta hänellä ei muuten olisi mitään käsitystä. Totta kai puhun tässä kohtaa omasta kokemuksestani, ja musiikista tämän vihan kanavana. Oman yhtyeen perustaminen on jokaiselle nuorelle varmasti käänteen tekevä päätös. Se antaa heti toivoa, jonka varaan voi rakentaa unelmia jonkinlaisesta tulevaisuudesta, joka ei aiemmin näyttänt millään tavalla mahdolliselta.

Aivan kuten motorisia taitoja harjoitellessa, myös yhden luovan portin avaaminen avaa ovia myös muille kokeiluille. Nuori huomaa ettei hän olekaan täysin hyödytön, vaikka saa kotona kuulla olevansa vaikea ja ristiriitainen. Hän kokeilee erilaisia asioita, ja päätyy purkamaan tunteitaan siinä muodossa, joka tuntui kaikkein helpoimmalta ja luonnollisimmalta. Joskus se voi olla jotain niinkin yksinkertaista, kuin naama punaisena huutaminen. Ei muuta kuin peukut pystyyn ja nuori bändikämpälle. Kaikki toiminta on kotiin päin, koska se aktivoi nuorta ajattelemaan omia tekemisiään, ja pitää hänet poissa kaduilta, tutustumasta mahdollisesti "vääränlaisiin" tyyppeihin tai potkimasta mummoja.

Joskus aggressio vaatii purkautuakseen jotain konkreettista. Jotakin rikottua. Tämä saattaa ehkä rajoittua vain poikiinkin, mutta se on jotain mikä taitaa säilyä meillä läpi elämän. Amerikkalainen muusikko Tom Waits sanoi haastattelussa aikanaan, että vanhetessaan muuttuu vihaisemmaksi. Lyödessään rumpua tahtoo todella kuulla sen menevän rikki. Nuorikin tahtoo nähdä vihansa vaikutuksen, että se vaikutti johonkin. Sai aikaan jonkun muutoksen. Vain sitä kautta aggressio voi todella purkautua. On alkutilanne. On tuli. On palamistuotteet. Kemiaa aivoille. Nuoren rauhoittaminen saattaa nöennäisesti auttaa tilannetta, vaikka se vaan siirtää prosessia eteenpäin. Jos tunteet patoutuvat liiaksi, se on kuin lappaisi ämpärikaupalla ruutia kynttilän päälle. Näistä me olemme nähneet esimerkkejä nuorten suorittamien verilöylyjen ja väkivaltaisuuksien muodossa.

Hyssyttely ei hiljennä ketään. Se kertoo nuorelle tämän olevan kapinansa kanssa oikeilla jäljillä. Seksi on viimeinen askel täysipainoisen vanhemmista irtaantumisen tiellä, ja ensimmäisiä askeleita itsenäisen aikuistumisen tiellä. Vanhempiaan provosoidakseen nuoret uhkailevat siksi useimmiten juuri sen askeleen ottamisella. Mustavalkoinen mieli ajattelee, että ensimmäisen kerran jälkeen alkavat kellot soida, joku mies kalliissa puvussa tulee antamaan hänelle suuren kultaisen avaimen, jonka kylkeen on kaiverrettu suurin kirjaimin sanat "tervetuloa aikuisuuteen." Seksi on yhteiskunnassamme toisaalta pilkottu ja liattu raa'aksi ja sairaaksi pornoksi, toisaalta taas romantisoitu markkinointimielessä. Nämä kaksinaamaiset arvot ovat omiaan hämmentämään nuorta mieltä, ja sotkemaan pään kaikenlaisilla sekavilla ja huonosti muotoilluilla ajatuksilla. Seksuaalisuus on yksi vaikeimpia asioita, joita aikuisen tulee käydä lapsensa kanssa läpi, koska heidän välillään on aina aikakausien raja-aita, joka erottaa heidän kokemuksensa ja näkemyksensä toisistaan.

Artikkelissa oli esitelty myös perinteisiä listoja siitä, millainen käytös nuorella on normaalia, ja milloin he ovat psykiatrisen avun tarpeessa. Noitten listojen valossa jokainen meistä olisi teini-iässä tarvinnut henkistä apua, koska passiivisuus, luopuminen itselle aiemmin tärkeistä asioista, opiskeluinnon laskeminen, ajoittainen itsetuhoisuus ja välinpitämättömyys omasta pukeutumisesta tai hygieniasta nyt kuitenkin ovat vielä aika normaaleja keskenkasvuisuuden oireita. Ajan kanssa ne joko vähenevät, mikäli nuori saa aivoilleen riittävän haastavaa ja mielekästä tekemistä, tai sitten eivät, jos tämänkaltaista kehitystä tuetaan. Se on aika pitkälti perheen omista arvoista kiinni, millaisia lapsia tahdotaan maailmaan työntää. Aikuisen valta on tässä suhteessa rajaton, niin hyvässä kuin pahassakin.

Lapsi ei halua olla lapsi.

Lapsen Maailma lehdessä syyskuussa vuonna 2003 julkaistussa artikkelissa pohdiskellaan sitä, miksei mikään ikäryhmä tahdo hyväksyä nykyisiä ikärakenteita. Vanhukset tahdo olla vanhuksia, aikuiset pakoilevat vastuuta ja lapset tahtovat olla jotain muuta kuin lapsia. Nykyisten mallien juuret johdetaan teollistumisen viimeisiin aaltoihin, kun alettiin pohtia moraalin ja etiikan kannalta sitä, onko kauhean järkevää pitää lapsia raskaassa tehdastyössä ja altistaa jatkuvalle vaaralle. Siitä kasvoikin sitten koko ikärakenteen portaikko, kun piti erotella kuka on lapsi ja kuka aikuinen, ja sitten piti vielä erotella työikäiset ja liian vanhat toisistaan.

Nämä systeemit toimivat toki hyvin siihen asti, että kuvaan astui globalisaatio ja internet, jatkuvan virran media, joka hävittää ajan merkityksen iskostaen päähämme sen seikan, ettei ole olemassa mitään muuta kuin kiirettä. Kaikki muu aika on merkityksetöntä kiireen rinnalla. On aivan sama minne sinulla on kiire, joko töihin, kouluun, KELAan, pakoon laavaa tai merta, aseistettuja teloittajia... Tärkeintä on se, että sinulla on kiire. Tällaisessa kiireen eteenpäin ajamassa maailmassa nostetaan selviytymisen elinehdoiksi nuoruus, kauneus ja kuuluisuus. Mitä useampi ihminen tietää sinun olevan olemassa, sitä tärkeämpi olet. Mitä kauniimpi olet, sitä vähemmän sinulla on vihollisia. Mitä nuorempi olet, sitä kauempana olet kuolemasta.

Niin, kuolema. Se sana, joka meidän yhteiskunnassamme on kielletty ja lakaistu maton alle. Aikanaan, kun ihmiset vanhenivat ja kuolivat, heitä saatettiin pitää päiviäkin tuvassa esillä. Naapurit kävivät siinä hyvästelemässä ja toivottamassa hyvää matkaa. Kuolema oli arkinen asia, vanhuus arvostettua koska oletettiin, että sen myötä oli tullut viisautta, jonka avulla pystyttiin katselemaan elämää taaksepäin ja toteamaan se mielekkääksi, jotta voitiin sitten rauhassa poistua uusien sukupolvien tieltä, tyylikkäästi esiripun taakse.

Nyt se ei voisi olla juuri kauempana. Ainoa kuolema jonka me saamme nähdä on väkivaltainen ja julma. Kukaan ei todellisuudessa odota elävänsä vanhaksi ja viisaaksi. Me haluamme kuolla nuorina ja kauniina. Koska kaikki aika on koko ajan olemassa, meidän täytyy olla koko ajan kaikenikäisiä. Lapsellisia ja naiveja. Kypsiä ja älykkäitä. Meidän täytyy hajota sosiaalisten tilanteiden edellyttämällä tavalla osiin, toimia erilaisten ihmisten parissa eri tavalla. Silti kukaan ei halua kuulla ääneen sanaa "vanha." Se viittaa johonkin muinaiseen historiaan, aikaan, jolloin ajankululla ja vanhuudella oli vielä merkitystä. Se viittaa kuolemiseen ja sen ajatteluun. Sitä me tahdomme paeta.

Kahdeksan vuotiaillekin myydään joka päivä järjetön määrä ihanteita ja mielikuvia siitä, mitä terve ja tasapainoinen ihminen on, ja mitä hänen tulisi ajatella. Materialismi on valunut keski-iän kriisiä tasapainottavista miehistä alas lapsiin, joille muotivaatteet saattavat määrittää asemaa luokalla. Tyylitajuinen lapsi kasvaa tyylitajuiseksi ja vaikutusvaltaiseksi aikuiseksi. Tätä diginatiivia sukupolvea uhkaa myös todellinen vaara. He kasvavat keskellä keinotekoisesti muokattuja kuvia ja ihanteita, eivätkä he opi tekemään eroa todellisuuden ja valheen välillä. He joko luottavat sokeasti ja kritiikittömästi siihen mitä heille sanotaan, tai tulevat niin vainoharhaisiksi, etteivät usko vaikkapa luonnosta otettua kaunista tai taiteellista valokuvaa todelliseksi.

Kommunikointi perustuu pitkälle erilaisiin lyhenteisiin, joka voi ajan kanssa typistää kaikkea ilmaisua suppeammaksi ja suppeammaksi valikoimaksi muutamien kirjaimien yhdistelmiä, joilla hän pystyy entistä tehokkaammin ilmaisemaan, ettei tämä maailma kiinnosta häntä yhtään. Tästä syystä mielestäni jokaisen lapsiperheen kodissa pitäisi olla mahdollisuus sulkea kaiken median tulva ainakin tunniksi kerrallaan. Ei yhtäkään säksättävää sähkökonetta auki, pelkkää hiljaisuutta, ja perheenjäsenten kanssa keskustelua. Ei taustaääniä, jotka koittavat aina myydä jotain, ei televisiota, ei internetiä. Pelkkää ihmisten välistä, todellista vuorovaikutusta. Eikö olisikin hienoa?

Eloonjäänyt.

Lopettelin juuri Chuck Palahniukin Eloonjääneen, joka on yksi parhaita kirjoja, mitä olen mahdollisesti elämäni aikana lukenut. Mutta tämä ei minua yllättänyt, koska niin oli Fight Clubkin. Niin olisi ollut Tukehtuminenkin, jos olisin kerennyt lukea sen kokonaan ennen kuin kirjasto päätti vaatia sitä korvausten kanssa takaisin. Miehen tekstissä on jotain niin sujuvan helppo tajuista totuutta, etten todellakaan ymmärrä mikseivät nämä kirjat ole edes lukioitten kirjalistoilla, heti siinä Vonnegutin ja Herman Hessen välissä. En kyllä epäile hetkeäkään, etteikö tuokin kirja olisi ollut parempi alkuperäiskielellään, koska jotkin käännökset jäävät selkeästi kielellisen värin solmuihin, monesti tajusin suoraan, mitä englanninkielisessä kirjassa on lukenut tuon lauseen kohdalla.

Se mikä Palahniukista tekee niin arvostettavaa on kaiken tylyttämisen terävyys. Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka osaavat tiivistää suuria ajatuksia sellaisiin muotoihin, että ne ovat helposti sisäistettävissä. Eloonjäänyt puhuu orjan suulla. Aluksi uskonnollisen orjan, joka kasvaa pelolla, kurilla ja itseinholla työtä tekeväksi koneeksi, sitten kaikenlaisen markkinoinnin ja median polttopisteessä olevan orjan suulla, tuotteella, jonka jokainen ajatus ja sana on jonkun muun ohjaama, jonkun kirjoittama ja jonkun maksama. Kaiken hengitystä rakentavamman toiminnan tarkoitus on myydä brändiä, ja sen eteen täytyy uhrautua. Samanlainen pointti kuin Fight Clubissa, ihmisten merkityksetön uhraus jollekin sellaiselle, joka saa heidät unohtamaan oman itsensä. Meillä ei ole merkitystä. Me olemme multaa ja hiiltä. Jokainen meistä kuolee, maatuu ja vapauttaa omat hiiliyhdisteensä jollekin muulle elämän muodolle. Jokainen elävä olento kuolee.

Keskeistä Palahniukin teoksissa on myös päähenkilön taistelu omaa kohtaloaan vastaan. Satunnaisuuksien maailma muuttuu deterministiseksi, kun kaikki satunnaisuuden säännöllisyydet ja rytmit löydetään ja pystytään laskemaan. Silloin kukaan ei koskaan ole vapaa. Vapaa tahto häviää, koska jokainen äkkipikainen ja spontaani teko tapahtuu vain, koska sen täytyy tapahtua seuraavaksi. Fight Clubissa tämän päämäärän loi päähenkilön oma mieli, oma ajatus vapaasta maailmasta ja pohjan saavuttamisesta. Eloonjääneessä sen osoittaa vierellä kulkeva tarkkailija, joka näkee unissaan kaiken tapahtuvan, nainen joka tietää kaiken ja johdattaa päähenkilöä kohti omaa, varmaa kohtaloaan. Loppua, jota ei voi muuttaa, ja joka on tiedossa alusta asti, koska kirja alkaa lopusta. Se kulkee takaperin, sivunumerot ja luvut on laitettu lopusta alkuun. Se on lähtölaskenta yhdelle kuolemalle, saneltuna lentokoneen mustalle laatikolle.

Tämä on juuri sellaista luettavaa, että sisäinen anarkisti nostaa taas päätään ja alkaa keitellä sitä henkistä napalmia. On aika polttaa alas niitä näkymättömiä aitoja, jotka pitävät ihmisiä vankeina omassa heikossa itsessään, pitävät ihmiset pelokkaina ja helppojen ratkaisujen varassa, kun pienellä lisä vaivalla voisi saada aikaan jotain hetkellistä kauneutta tässä maailmassa, jossa mikään ei kestä tuntia pitempään. Menneisyys on kuollut, koska se ei kiinnosta ketään. Historia on takana ja se ei herätä mitään tunteita enää kenessäkään. Vanha klisee kuuluu, että joka ei tunne historiaansa, on tuomittu toistamaan sitä. Paska puhetta. Me olemme aina tuomitut toistamaan historiaamme, mutta tuntemalla sen voimme ennakoida tulevaa ja sopeutua muutoksiin nopeammin. Maailmaan mahtuu vaikka minkä näköistä ja kokoista vatipäätä, mutta omaa tyhmyyttä ei pidä tartuttaa muihin. Jos sinä tahdot olla tyhmä, on turha pilkata niitä jotka pyrkivät käsittämään isompia kokonaisuuksia. Surullisen usein kukaan kuitenkaan uskaltaa rikkoa status guanaa sen vertaa, että kehittäisi itseään ihmisenä.

Vie lapselta valta.

Saksalaisella tehokkuudella lapsia kehityshäiriöisiksi leimaava lastenpsykiatri Michael Winterhoff (HS, 31.7.2011, toimittajana Katarina Baer) on vakaasti sitä mieltä, että lapsi joka ei tahdo totella opettajaansa ja ylempää auktoriteettiä kyseenalaistamatta on selkeästi kehityksestä jäljessä ja jollakin tavalla viallinen. Kouluikäinen lapsi, joka ei ota kirjoja esiin käskystä ja ala jo valmistella ensimmäistä graduaan on hänen mielestään lapsi jota ohjaa huvitus, eikä hän ole kykenevä välttämättä koskaan sopeutumaan työelämään. Ei ainakaan, jos hänet ensimmäisestä luokasta asti leimataan jollakin tavalla narsistiseksi tai psyykkisessä kehityksessä jälkeenjääneeksi siksi, että häntä nyt tuossa iässä kiinnostaa enemmän leikkiminen, kuin työn teko, jonka hän voi nähdä suoraan aikuisuuteen kuuluvana asiana. Toki täytyy ottaa huomioon, että mies on ennen kaikkea saksalainen, ja hänen arvomaailmansakin voi näin ollen olla kulttuurista johtuen tulosorientoitunut, kun taas täällä annetaan lapsille taas täysin päin vastaisia viestejä siitä, että pitäisi leikkiä ja olla lapsi.

Siksi onkin huvittava huomata, että tutkimusten mukaan saksalaislapsetkin voivat jotenkin erityisen pahoin. Muistan juuri eilen lukeneeni vastaavanlaista materiaalia juuri suomalaislapsista. Tässä herää vahva epäilys siitä, että saatettaisiin olla sortumassa sellaiseen globaaliin vanhemmuuteen, joka ilmenee lähinnä siinä, että surkutellaan juuri niitä omia lapsia, jotka muka voivat pahemmin kuin muut, vaikkei kehumista ole juuri kenenkään voinnissa. Siitä syystä en oikeastaan osaa suhtautua vastaavanlaisiin tutkimuksiin enää kauhean vakavasti. Ne kaikki kuulostavat lähinnä juuri ensimmäisen lapsensa saaneen vanhempien valituksilta siitä, miten yöllä pitää juosta vaihtamassa vaippaa ja syöttämässä ja nukuttamassa, eikä saa nukkua itse ollenkaan. Totta kai on vakavaa, että lapset voivat pahoin, mutta onko sillä väliä kenen lapset voivat pahimmin? Ei sen vertailuun käytetty aika ainakaan paranna lapsia.

Yksi päällimäisistä ongelmista on se, että lapsille tuputetaan täysin abstrakteja käsitteitä persoonallisuushäiriöistä ja psykologisista termeistä, jotka eivät heidän elämäänsä kuulu, ja joiden ei kuulu heidän elämäänsä määrittää. Yksinäinen seitsemän vuotias ei ole masentunut ja syrjäytymisvaarassa oleva nuori, hän on vain lapsi jolla ei ole kavereita. Niitä voi aina saada, vaikka lapsen sosiaaliset taidot eivät olisikaan sulavimmasta päästä. Tässä vaiheessa lapselle ei kannattaisi asettaa mitään limääräisiä paineita jollain kaukaisen tuelvaisuuden odotuksilla, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, koska elämä on aina vain loputon kasa satunnaisuuksia, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja lämpimät ja positiiviset kokemukset elämästä ovat tärkein eteenpäin ajava voima tulevaisuudessa.

Teräväkieliseksi väitetty Michael Winterhoff alkaa jänistää juuri siellä, missä pitäisi olla tiukkana. Hänen mielestään ei voi moittia vanhempia kasvattajina, koska hehän tekevät kaikkensa ja yrittävät olla niin kypsiä aikuisia ja vanhempia kuin suinkin mahdollista. Miksi ei? Olkoonkin kuinka koko yhteiskunnan tehtävä kasvattaa uudet muurahaiset pesäänsä palvelemaan omaa tarkoitustaan, niin vastuu lapsesta on kllä aina täsin vanhemmilla. Samassa hän kuitenkin kuvaa vanhempien käyttävän lapsia emotionaalisesti hyväkseen, että kse taitaa lastenpsykiatrin kohdalla olla vain tästä klassisesta palautteenantomallista, jossa ensin vedotaan vanhempien tunteisiin sanomalla, että he tekevät parhaansa, eikä heitä voi syyttää. Sitten kuitenkin isketään tiskiin kolme hyväksikäyttömallia: kumppanuussuhde, rakkauden kerjääminen ja symbioosi. Lievimmästä vahvimpaan. Kumppanuussuhteessa lasta pidetään aikuisen arvoisena, ja uskotaan että asioiden selittäminen ja puhuminen auttaa. Omasta puolestani voin sanoa, että kyllä, tämä toimii jos lasta ei kasvateta muuten henkisesti laiskaksi ja tylsistyneeksi.

Rakkauden kerjääminen lienee tuttu ilmiö täälläkin päin. Vanhempi hakee lapsen hyväksyntää, eikä päin vastoin. Lapsi saa kaiken tahtomansa, eikä ole tottunut käsittelemään minkäänlaista konfliktia, kunnes sitten koulussa joutuukin ottamaan vastaan henkisiä iskuja opettajalta. Symbioosissa lapsi on osa vanhempaa, eikä häneltä kielletä minkäänlaista käytöstä, koska aikuinen mieltää sen samalla tavallaan osaksi omaa tekemistään. Lapsi on jumalan kuva, vanhempiensa jälkeläinen. Eihän sellaiselta voi mitään kieltää.

Terveessä lapsisuhteessa tulee erimielisyyksiä. Itseäni huvitti Winterhoffin kuvaus siitä, että terveessä lapsisuhteessa vanhempi sanoo "röyhkeytesi ylittää sietokykyni, mars huoneeseen!" ja että hän tajuaa intuitiivisesti taustalla olevan aggression, joka purkautuu rauhoittumalla. En usko sen purkavan aggressiota. Sille on ihan toinen nimi, se on patoamista. Aggressio purkautuu käytännössä vain ja ainoastaan jonkinlaisen luovan ja/tai fyysisen tekemisen kautta. Reaktion kautta. Psyykkinen lataus tarvitsee jonkin konkreettisen ulostulokanavan, rikotun tavaran, maalatun taulun, hakatun polttopuun, jonkin sivutuotteen, jolla on arvo aggression purkajalle itselleen. Aggressioiden tukahduttaminen tilapäisellä rauhoittumisella ei tee juuri muuta, kuin kiristää pinnaa ennestään. Se auttaa työntämään konfliktin kauemmas, mutta samalla se kasvaa suuremmaksi.

Vääristynyt suhde lapsiin on kulttuurimme tuho, toteaa Winterhoff. Kyllä me olemme ihan itse osanneet kulttuurimme tuhota. Ehkäpä nämä lapset, joilta puuttuu työelämän vaatimia hyveitä (alistuminen heppoisesti perusteltujen auktoriteettien alle, täsmällisyys, joka tässä yhteydessä tarkoittaa lähinnä sitä että työntekijät ovat valmiita olemaan töissä täysiä tunteja kellokorttien tikittäessä aikaa...) oppivatkin meitä ihmisläheisemmiksi, humaaneiksi ja luoviksi ihmisiksi, jotka ovat valmiita rakentamaan parempaa maailmaa uhraamatta itseään jollekin näkymättömälle voimalle, joka demokratian ja vapauden ihanteistaan huolimatta toimii täysin vastoin periaatteitaan. Tiedän vain, että niin kauan kuin ihmisillä on ollut lapsia, joista on kasvanut nuoria, niitä on aina kirottu. Sokratestakin seuranneet nuoret olivat vanhempiensa mielestä pilalla ja syntipukkikin löytyi läheltä teurastettavaksi. Sama kuvio on toistunut läpi ihmiskunnan historian, koskaan vika ei ole ollut vanhemmissa.

Olisi korkea aika kaivaa meistä jokaisesta se parjattu yksilö ulos, pohtia valmiiksi omat arvot ja periaatteet, ne moraalit joiden mukaan toimii, että kun jonain päivänä on itse kasvattavana osapuolena, tietää täysin missä seisoo, ja mitä tahtoo lapsellensa opettaa. Tämän ajan vallitsevista arvoista omalla listallani on hyvin harvoja, jos juuri mitään. Olen nähnyt kymmenien lasten kasvatusta eri ikävaiheissa, serkuistani ja ystävieni lapsista, ja väitän tarkkailemalla oppineenikin ehkä jotain tästä vaikeasta taidosta, vaikka oikeaa kokemusta minulla ei tietenkään ole. Toki voi olla, että olen maailman huonoin isä, en kykene pitämään huolta perheestäni ja hajoan paineen alla. Sittenpä hajoan. Niin ovat hajonneet monet muutkin. Se ei sovi kaikille. Lapselle tulee kuitenkin olla aikuinen, kasvattaja ja opettaja, terapeutti, kokki, auton kuljettaja, assistentti ja vielä sitä jotain mystistä, mitä kutsutaan vanhemmaksi. Kaikkea samaan aikaan. Uskon auktoriteettiin, jolla on jokin oikeutus, ansaittu kunnioitus, eikä mitään tittelin tai sosiaalisen aseman suomaa turvaa, jonka taakse voi piiloutua. Lapsen ja aikuisen pitää tietää, kumpi on kumpi, ja mikä heidän roolinsa tässä suuressa elämässä oikein on.

Murrosikää hoputetaan päälle.

Pohjatekstin pääpaino on juurikin siinä, mitä otsikossa luvataan. Yhdeksänvuotiaat eivät saa olla lapsia, vaan heille ajetaan murrosikää vahvemmin ja aiemmin. Toisaalta heidän murrosikänsä myös alkaa aiemmin kuin ennen. Tätä on selitetty mm. paremmalla ruokavaliolla ja ns. evoluution kannalta turvallisemmilta olosuhteilta lisääntymiselle. Meillä ei ole mitään luontaisia vihollisia uhkaamassa, ja alamme lajina tajuta sen. On turvallista tulla sukukypsäksi aiemmin. Onkin sitten aivan eri asia, mitä tällainen suuri murros niinkin isossa ketjussa kuin evoluutio tekee pienen yksittäisen lapsen aivoille. Minun on vaikea hahmottaa omaa lapsuuttani ikävuosissa, koska muutimme koulun alettua ympäri paikkakuntaa kolme kertaa neljän vuoden aikana, ja koin ne "ikävaiheet" lähinnä ympäristöni kautta. Ensin oli turvallinen varhaislapsuuden kausi, joka päättyi vanhempien eroon. Tämän jälkeen muutimme toiselle puolelle paikkakuntaa, mikä oli masentavampaa aikaa pienessä ja kylmässä asunnossa ja tuntui kuin koko ajan olisi vain talvi. Sitten muutimme taas, uusi perhe, uusi iso talo ja aurinkoa, toisaalta myös sitä vaikeaa murrosiän alkua ja sen käsittelyä.

Tuossa iässä olin itse hyvin sisäänpäin kääntynyt lapsi, mutta olen aina voinut puhua äitini kanssa lähestulkoon kaikesta. On silti asioita, joista ei puhuta kellekään. Pienen mielen suuria liikkeitä. Aaltoja tyhjyydessä, oman käsityskyvyn rajojen koettelua kaikilla merkillisillä asioilla, kuolemalla ja elämällä, vanhenemisella ja fyysisillä muutoksilla. Ne tuntuvat pelottavilta asioilta, mutta niitä tahtoo silti vähän härkkiä koko ajan. Uskon, että monillekin lapsille puskee päälle niin sanottu kymmenen vuoden ikäkriisi. Ajattelee, että olen tallustellut tällä pallolla kymmenen vuotta, enkä tiedä vielä mistään mitään. Itsestäänselvyyksien kysyminen hävettää, koska sen verran on opettajien ja aikuisten puheesta oppinut, että se mitä alkaa kohta tapahtua kehossa on "aivan normaalia". Siksi voi ehkä olettaa, että se pitäisi myös tietää, että se on jotain minkä kaikki muut jo tietävät, eikä kukaan kertonut sinulle. Se on alkusoittoa jollekin isommalle. Kuulet jo, kuinka sisäinen orkesterisi virittelee soittimiaan, mutta esirippu pysyy visusti kiinni H-hetkeen asti.

Painotetaan sitä, että aikuisen pitää kuunnella lasta, mutta aikuisen pitää rohkaista lasta myös kuuntelemaan itseään. Ilmaisemaan niitä hämmentäviä tunteita vaikkapa luovasti, tai tutustumaan niihin kaikessa rauhassa. Muuten ne alkavat kasaantua jo hyvin pienestä iästä asti, ja joskus aikuisena saadaan sitten katsella, miten koko paketti räjähtää jonain kauniina päivänä käsiin.

Ennen 9-vuotiaat olivat selkeästi lapsia, nyt he ovat ikään kuin kahden iän välissä. Mitä enemmän tällaista mallia ajetaan vanhemmille, sitä enemmän he stressaavat sitä, ja se tarttuu lapsiin. Lapsi voi itse olla tietämätön koko asiasta, kunnes aikuinen alkaa hössöttää jostakin kahden iän välisestä kriisistä, mikä sitten laukaisee tahattomasti itse kriisin. Kyllä itse olen luultavasti viettänyt tuossa iässä aikaa pelikoneen ja television ääressä, mutta varmasti myös ulkona leikkimässä. Muutenkaan teleivisio ei koskaan ole suureksi onnekseni kiinnostanut minua sen suuremmin, ellei sillä ole ollut jotain tarjottavana juuri minun nupilleni. Siitä syystä en kulkenut nuorisomuotienkaan mukana, vaan elin suhteellisen nörtin ja sulkeutuneen lapsuuden kirjojen kanssa. Siinä vaiheessa kyllä tiesin jo niitten kirjojen toimivan eskapismin välineinä maailmasta, jossa kuolevaisuus on ainoa varmaksi tiedetty asia.

Ne olivat oma tapani käsitellä tuota väli-ikää. Monilla ei vain ole vastaavia välineitä, ja rehellisyyden nimissä kovin monet vanhemmat eivät tahdo edes yrittää kasvattaa liian älykkäitä lapsia, koska se on vaikeampaa. Älykäs lapsi kyseenalaistaa ja kapinoi eri tavalla, kuin lapsi joka ei osaa kohdistaa turhautumistaan mitenkään ovia paukuttelua ja kiukuttelua luovemmalla tavalla. Mutta uskoisin sen olevan ajan kanssa myös palkitsevampi tie, ja vanhempi saisi myös enemmän kiitosta tehdystä työstä, kuin vasemmalla kädellä hoidetusta kasvatuksesta.

Leikin loppu ei ole leikin asia.

Ennen nykyistä lamaa tehdyssä väitöstutkimuksessa (Tutkija Atte Oksanen, 2006) ruotsalaisilta, norjalaisilta ja suomalaisilta lapsilta kyseltiin kysymyksiä muun muassa ajankäytöstä, ulkonäöstä ja väkivallasta. Vaikka asetelmat ovat samat kuin klassisessa naapureitamme halventavassa vitsissä, tässä tapauksessa punchline osuu omaan nilkkaan. Tutkimus osoitti, että suomalaisnuoret ovat monin tavoin masentuneempia ja alttiimpia purkamaan tunteitaan väkivaltaisten reaktioiden kautta. Syyksi osataan mainita ainakin kaksi, joista toisesta olen samaa mieltä, ja toisesta eri mieltä.

Ensimmäinen väite on, että lapsuus loppuu kun leikkiminen vaihtuu pelaamiseksi, ja että lapsi törmää pelien takia aikuissisältöön ennen kuin on siihen valmis. Ensinnäkin leikkimisen rinnalle on tullut pelaaminen, joka voi parhaimmillaan ruokkia lapsen mielikuvitusta, tarjota kirjan tai elokuvan kaltaisen kokemuksen, joka ei aina ole päätöntä räiskimistä keskittymishäiriöisessä ympäristössä. Pelaaminen vaikuttaa myös leikkiin, koska yhtä hyvin voidaan leikkiä olevansa vaikkapa jonkun pelin sankari, kuin prätkähiirikin. Lapsi oppii sorminäppäryyttä ja kieliäkin siinä sivussa, vaikka niiden rooli jääkin pienemmäksi aina kun aletaan vaahdota väkivaltapeleistä ja vaikutuksesta pieneen mieleen. Toki monet pelit, etenkin kauhupelit ovat muuttumassa koko ajan psykologisemmiksi ja pelottavammiksi, koska meitä on tänä päivänä jo hyvin vaikea pelotella. Tässä on se keskeinen ongelma: Lapset ovat ylipäätään kokoajan ympäröityjä aikuissisällöllä. Salattujen elämien mainostauotkin voivat olla joillekin järisyttävämpiä tai latautuneempia kuin pelit, itse sarjasta nyt puhumattakaan. Uutiset tykittävät jatkuvalla syötöllä tsunameja, maanjäristyksiä, sotia ja kuolemaa. Minun varhaislapsuudessani oli vain Kosovon sota ja tylsiä pukumiehiä juttelemassa sekavia jostain lamasta, joka ilmeisesti ei liittynyt millään lailla kamelieläinten sukuun kuuluviin pitkäkaulaisiin eläimiin, joten tylsäksihän se kävi.

Peliteollisuuskin oli tosin paljon viattomampi, mutta silti koen että päävastuu lasten ongelmista on aika pitkälle mutta ei toki yksinomaan AlmaMedian harteilla, koska se omistaa Suomen mediaseksikkäimmät kanavat, jotka tarjoavat suurimman osan kaikista ihanteista, joita nuorille tahdotaan myydä. Ja ne myydään aina vain nuoremmille, ja herkemmille uhreille. Omana aikanani mediakasvatus taisi alkaa vasta aikaisintaan yläasteella. Sitä ennen siitä ei ollut minkäänlaista puhettakaan. On vähä hämärää, että alle kymmenen vuotiaittenkin tulisi pystyä nyt valmistautumaan samaan ärsykemyrskyyn, ilman mitään välineitä sen käsittelyyn. Pelit eivät ole minkäänlainen ongelma siihen verrattuna, miten paljon lapset ja nuoret viettävät aikaa paskalootan ääressä, pahimmillaan se voi rytmittää koko elämää.

Se mistä olin samaa mieltä kirjoittajien kanssa on se, ettei teknologiaoptimismi yhdistettynä puutteellisiin vuorovaikutustaitoihin ja 90-luvun laman seurauksiin ole mikään kauhean hyvä yhdistelmä. Meille alettiin ajaa kilpailuyhteiskuntaa päälle sellaisella raivolla, että kaikenlainen humanismi sai lentää ikkunasta ulos, koska ihmiset piti saada äkkiä suorittamaan ja puristamaan omat mehunsa irti. Piti takoa kun rauta oli kuumaa. Nyt on syytä pysähtyä ja katsoa taakseen. Oliko se kaiken vaivan arvoista? Maailma on roihahtanut ilmiliekkeihin ja ne isojen poikien unelmat, joita lähdettiin talouskasvulla tukemaan, ovat kaatuneet yksi kerrallaan. Jälkeensä tämä jätti vain rikkinäisiä ihmisiä ja uuden laman, henkisen repeämän yhteiskunnassa. Olemme jakautuneet vahvasti kahtia, juuri kun vastakkainasettelun aika jäi menneisyyteen.

Aineistossa sanotaan, että suuri osa lapsistamme on lopettanut leikkimisen kokonaan, ja että näillä lapsilla on enemmän ulkonäköpaineita ja itsetuhoajatuksia. Tytöt tahtovat satuttaa itseään, pojat taas muita. Väkivalta on tässä maassa ajettu yhtä syvään kuin itsesääli, ne ovat asioita joita suomalaiselta ei saa ottaa pois. Niillä on aina ollut vahvat perinteet täällä, ja tavallisimmin viha itseä kohtaan on vain projisoitu epämääräisiin "Helsingin herroihin" tai naapuriin. Pojat ovat oppineet tämän mallin isiltään, tytöt hiljaisen hyväksynnän ja kärsimyksen äideiltään. Olisiko aika tehdä jokin ratkaiseva muutos omassa asenteessamme, jotta lapsilla olisi edes vähän positiivisempia roolimalleja matkittaviksi?

Vuosi Kunkkuna.

Elina Tanhuan juttu Etelä-Suomen Sanomissa käsitteli kuusivuotiaitten kehityksestä ja oppimisesta kirjan kirjoittaneen Timo Jantusen ajatuksia siitä, millainen oppiminen sujuu tuossa vaikeassa iässä kaikkein parhaiten. Heidän kantava ajatuksensa on se, ettei lasta pitäisi altistaa kaikelle aikuisten maailman stressille ja väsyttävälle rutiinille, vaan hänelle pitäisi tarjota virikkeellistä tekemistä mielelle, jota hän opettelee juuri käsittelemään. Kuusivuotias oppii kuuntelemaan ja käsittämään pitempiä satuja, hahmottamaan niitten eri henkilöitten tunteita ja näin myös kehittämään omaa tunneälyään.

Vallalla on into laittaa lapset ensimmäiselle luokalle jo kuusivuotiaana, mikä Jantusen mukaan on vähän merkillistä, kun lapsi tavallisimmin rauhoittuu juuri siihen seitsemän vuoden ikään mennessä sen verran, että hän jaksaisi kuunnellakin mitä hänelle koulussa puhutaan. Tekstissä tuodaan myös esille, että nykyään niitä asioita, jotka ennen tulivat viidennellä luokalla, aletaan pohjustaa jo toisella luokalla. Se on mielestäni sairasta lapsen henkisen kasvun tyrehdyttämistä, ja yhteiskunnan perversioiden tyydyttämistä: kun saadaan lapsi mahdollisimman nopeasti "valmiiksi", se alkaa tuottaa jotakin yhteiskunnalle. Meidän sukupolvemme kohdalla taidettiin tehdä se merkittävä "virhe", että annettiin yksilöiden kehittyä rauhassa, tarjottiin opetusta juuri optimaalisessa tahdissa, jotta oma tajunta kehittyy pilkkomaan ja pyörittelemään sitä mielessään. Tästä syystä tämä "neuroottinen" laman alla kasvanut sukupolvi oppi osaltaan näkemään läpikin tuosta systeemistä. Monilla se saattoi johtaa kaiken opiskeluinnon totaaliseen häviämiseen, joitakin se taas ajoi eteenpäin kaivelemaan näitten järjestelmien perustuksia vielä syvemmältä.

Minulle luettiin lapsuudessa paljon satuja, ja äidilläni oli tapana myös käyttää itse piirtämiään kuvia, joiden ympärille hän keksi sadun. Se on ehkä hienoimpia lahjoja, mitä hän on minulle siirtänyt, vaikka en kykenekään muistamaan yhtään niistä saduista. Epäilen, ettei hänkään, mutta sillä ei ole merkitystä. Tärkeintä on että nyt ymmärrän millainen luova prosessi siinäkin oli takana, ja pienen lapsen mielelle tarinat olivat erilaisia ja innostavia, mielikuvitusta kehittäviä. Se on tapa, jota aion ehdottomasti käyttää omien lasteni kasvatuksessa, mikäli sellaisia koskaan elämän suuri satunnaisuus minulle heittää. Uskon, että se on on ollut ainakin välillisesti merkittävässä osassa kehittämässä sitä, mitä tiedemiehet kutsuvat abstraktiksi ajatteluksi, mutta joka minun kohdallani taitaa tarkoittaa enemmän absurdia ajattelua.

Motoriikan kehittäminen on tuossa iässä myös hyvin tärkeää, koska ensinnäkin vaikkapa puissa kiipeily on hauskaa ja mielikuvituksellista ja toisekseen oma keho on helpompi opetella tuntemaan siinä vaiheessa, kun se ei vielä paina seitsemääkymmentäviittä kiloa ja taistele vastaan joka asiassa. Sen kanssa joutuu kuitenkin taivaltamaan parhaimmillaan aika pitkän elämän, joten sen kanssa kannattaa olla ainakin jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä. Terve mieli voi paremmin terveessä ruumiissa, ja tyytymättömyys omaan fyysiseen minään heijastelee aina myös mielenterveyden puolelle. Siksi on tärkeää liikkua paljon. Se ei tarkoita, että lapsia pitää kuskata kilpailemaan muitten lasten kanssa siitä, kuka on parempi jossain täysin merkityksettömässä lajissa, vaan antamaan lapselle niitä omia hyviä kokemuksia liikkumisesta, joka ei tähtää minkään muun kuin oman itsensä voittamiseen ja yleiseen hyvinvointiin.

Sunnuntai ja vitutus.

Onpahan ollut taas kärsivä sunnuntai. Joka paikkaan sattuu ihan vitusti henkisesti ja fyysisesti, nytkin kissa hakkaa sormille koko ajan ja yleinen tunnelma on kuin jostain ortodoksien passiosta. Katsottiin tuossa vähän Ghost Adventuresia, joka tarjosi mm. yli vedettyjä representaatioita mahdollisista hulluista ja kummituksista, joita voi kohdata haahuillessaan suljetussa mielisairaalassa. Lisäksi oli hämmentävää huomata, että vastoin kaikkia odotuksia Zak Bagansin hauikset kykenivät kasvamaan eksponentiaalisesti vielä tämänkin tuotantokauden alkuun. Ne on oikeasti yhdet hämmentävimmistä asioista maailmassa. Miten mikään kummitus uskaltaa aukoa päätä millekään niin massiiviselle? Ja kuinka kukaan uskaltaa päästää sen sterkkahirmun mihinkään juttelemaan kummituksille, joitten olemassaolo luultavasti perustuu tunteille tai muille hauraille ja vaikeasti määriteltävissä oleville perusteille, joita ei välttämättä ratkotakaan hakkaamalla paskoja ulos kummituksista? Mutta onhan se nyt siistiä, että meillä on vapaustaistelija kaikkia ilkeitä henkiä vastaan. Kenenkään ei tarvitse kärsiä enää. Zak Bagans hakkaa kaikki henkimaailman Nalle Wahlroosit täältä johonkin toiseen ulottovuuteen.

Tein vitun ankean sunnuntaibiisinkin tuolla uudella sähköpianolla. Se oikeastaan tiivisti kaiken tämän päivän fiiliksen itseensä. Vitutuksen ja hajoilun. Ette varmaan tykkää siitä, kun siinä soi taas kaiken maailman pesukoneet ja laulan nuotin vierestä, kun en osaa vieläkään laulaa. Opin koko ajan vähän, ja sitten joskus nauhoitan nämä kaikki biisit oikeasti ja myyn miljoonia. Vielä en myisi kolmeakaan levyä. Sodassani kissaa vastaan olen juuri hävinnyt ja siirtynyt käyttämään näppäimistöä, jossa yt eivät toimi. En kyllä edes käsitä miksi meillä on kaksi näppäimistöä koneessa kiinni, mutta näköjään se on osoittautunut ihan yleishyödylliseksi käytännöksi.

Miten nämä sunnuntait ovatkin aina samanlaisia, ja vuodesta toiseen vain raskaampia ja raskaampia? Hetkellisesti luulin että se piikki olisi ollut siinä 17-vuoden iässä, kun tuntui että kaikki vitutus oli ylimmillään, mutta kyllä sitä näköjään riittää. Muutenkin olen melko varma siitä, että tulen vain vihaisemmaksi mitä vanhemmaksi elän, koska minun päästäni ei löydy sellaista vipuvaihdetta, jossa lukisi "luovuta". Ja minulla mukautuminen vanhuuteen, laiskuuteen ja tyhmyyteen on luovuttamista. Ei vanhuuteen fyysisessa merkityksessä, sitä ei voi väistää ja se pitää ottaa vastaan jonkinasteisella ilolla aikanaan, vaan pään sisällä. Jos alkaa ajatella että maailmassa on asiat hyvin silloin kun se on tulessa, on luovuttanut. Nyt se palaa ilmiliekeissä, mutta joka puolella maailmaa se palo on tuonut mukanaan vapautta ja mielenrauhaa. Mekin tarvitsisimme länsimaiseen kulttuuriin perusteellisen puhdistavan palon, joka polttaa kaikki itsestäänselvät instituutiot, tai ainakin hävittää tyhjät merkitykset niiden takana. Ihan sama osuvatko Mayat oikeaan uuden ajan alussa vai eivät, itse asetan aika suuria odotuksia sille, että voitaisiin saada muutoksia aikaan tässä parin vuoden aikana.

Huomenna pitää taas herätä aikaisin ammattillisen kasvun tunnille, mikä on toisaalta ihan mukavaa kun koitetaan vaan kasvaa paremmiksi itseksemme. Joten ihan suhteellisen helposti tajuttavaa asiaa, mikäli on yhtä tyhmä jätkä kuin minä. Nyt koitan vielä saada aikaan jotain kehittävää, tai vaikka lukea Chuck Palahniukin Eloonjäänyttä, ennen kuin menen nukkumaan. Elämä alkaa voittaa tämänkin sunnuntain jo pikkuhiljaa.

VITTU MITEN SATTUU!

Oli kiva ilta eilen, kaikki kaverit tuntu olevan liikkeella ja olo ei tuntunut ihan helvetin vaikealta kaikkien ihmisten keskellä baarissa. Ainut mikä oikeasti häiritsi oli Seurahuoneen pomppuhevi DJ joka oli ite ihan vitun fiiliksissä kaikesta mitä soitti, ja soitti musiikkia niin kovalla ettei kukaan kuullut puhua, enkä tuon Profane Omenin keikan jälkeen ihan hirveästi jaksanut huutaa. Nytkin tekisi mieli kirjoittaa, mutta käsiin ja sormiin ja kaikkiin paikkoihin sattuu niin vitusti. Hengityselimiä tukeva lihaksisto kramppaa vähän väliä ja jään haukkomaan ilmaa vähän väliä kun ei keuhkot toimi. Väsyttää ja sattuu. Meen soittelee pianoo.

Mussiikkihommia.

Tänään olen pitkästä aikaa tilanteessa, jossa saan mennä katsomaan livenä bändejä, ilman että tarvitsee itse tehdä mitään siinä. Tai nauhottaa kai pitäisi, mutta se on vielä suht kevyt homma. Ensin siis Profane Omenia ja kumppaneita finlandia-klubilla ja sitten Kill The Romancea seurahuoneella, mikäli riittää rahat sinne sisään. Toivottavasti, olisi se kiva nähdä nekin pitkästä aikaa, vaikka se uusi levy menikin itseltä vähän ohi. Ja tietysti on pää ollut koko päivän ihan vitun kipeä, eli musiikin kuuntelu helvetin kovalla kuulostaa juuri nyt tosi hyvältä idealta. No, tässä käy suihkussa ja lepäilee vähän, kuuntelee Balck Sabbathia ja ottaa ihan iisisti, niin eiköhän se siitä.

Tämä Master of Reality meinasi aluksi jäädä vähän tylsäksi levyksi itselle, oli vuosikaudet vähän vaisu, mutta onneksi Seve halusi kuunnella tätä koko matkan kun ajettiin Absolutistin kanssa Karjaalle. Kiitos siitä, koska nyt tämä levy on sidottu mun päässä siihen dieselmoottorin hyrinään, keskarin näyttelyyn mummoille, sateeseen ja siellä pakun takaosassa röökaamiseen. Siis tämäkin on lojunut vuosikaudet nurkissa, ja vasta tänä syksynä sille löytyi aika ja paikka, joka tavallaan avasi sen. Siksi levyt on niin hienoja juttuja. Ne korvaa valokuvat ihan täysin. Siksi mun hyllyssä on monta sataa levyä, mutta valokuvat loppuvat siihen mistä aloin ostella levyjä. Monet punkkarit aina ihmettelee, ja päässänsä varmasti nauravat sitä, kun mulla ei ole vinyyleitä. Ei haittaa. Jos mulla olisi vinyylisoitin, ostaisin niitäkin, eilen viimeksi kattelin Jimi Hendrixin Band of Gypsies levyä vitosella, mutta en malttanut ostaa, koska samalla kirpparilla olin aikaisemmin tavannut jotain, mikä jäi kaivertamaan mieltä. Jotain, mikä ei antanut hetkenkään mielenrauhaa, ja mikä sai mut heti miettimään velan ottoa mafialta tai joltain moottoripyöräjengiltä.

Oltiin Lanttilassa ja etsin sieltä soittopelejä, niin kuin aina ennenkin. Kaikki mun soittimet on ostettu käytettynä, eli olen siis jo muka helvetin hyvä ihminen ja teidän kaikken muiden yläpuolella koska kierrätän muitten vanhoja soittimia. Nyt silmiini sattui vanha sähköpiano, vitun hieno peli jossa oli mainoksena tarra:
ELTONIN VANHA.
JOHNIN 120€

Naurettiin sitä luokkakaverin kanssa, vähän kokeiltiin ja hymy hyytyi, kun se puski sellaista vitun siistiä kekkulijazzisoundia. Heti ajattelin että tuossapa on sen verta paljon sielua, että se on pakko saada. Loppu kierroksen vaan kuljin ja fiilistelin sitä, sanoin kaverille että vittu, kyllä se meidän olkkarissa vielä tänä iltana pönöttää. Rahaa mulla oli kaksikymmentä euroa. Pääsin kotiin, ja soitin Raxille, sillä ei ollut lainata rahaa, mutta auto oli. Soitin Heidille, otettiin se kyytiin ja se lainasi mulle satasen. Puoli tuntia myöhemmin kannetaan sitä värkkiä kotiin, kasaan sen, ja lähetän ensimmäisenä luokkakaverille kuvaviestin:

"Mission accomplished."

Ainut asia mikä jäi harmittamaan oli se, etten tajunnut pyytää niitä hintalappuja mukaan, koska se Eltonin vanha lappu olisi ollut aika hyvä vitsi tuossa. Jouduin laittamaan tuon keittiöön, koska rehellisyyden nimissä mulla alkaa tila tässä kämpässä jo loppua kaikkien näiden soittimien kanssa, mutta ei se haittaa, siivotaan treenistä ja sinne mahtuu taas vähän lisää, lisäksi voisin porata nuo kitaratelineet seinään kiinni niin saa ne pois sohvilta. Kyllä tämä tästä, ku jaksaa kikkailla!

Dubstepin...laiminlyöjä?

Teen teille nyt paljastuksen: minä en välitä dubstepista. Jos jotain ei kiinnosta musiikkilöpinät yhtään, niin kyse on siis konemusiikista, jossa käytetään hassuja sammakkowauwauwauwauääniä, väkivaltaista ja hyökkäävää äänimaisemaa ja sellaista kevyttä lievien huumausaineitten olotilaa vahvistavaa kuumottelua. Ainakin parhaimmillaan. Sillä olisi ollut mahdollisuudet ihan helvetin paljon enempään, jos se olisi pysynyt hyökkäävänä ja väkivaltaisena, se olisi voinut olla konemusiikin punk. Tai itseasiassa siitä kyllä tavallaan tulikin, kun joka toinen pentu osti kaossilatorin ja alkoi väsätä biittejä itse. Onhan se hauska lelu, en minä sitä kiellä. Ja on se hienoa että kaikki saa tehdä biisejä ja ilmaista itseään. Eli Dubstep ei ole täysin turhaa, väritöntä ja hajutonta musiikkia, parhaiammillaan se voi olla ihan helvetin hyvää. Minä en siltikään vaan juuri välitä siitä.

Mielestäni siinäkin meni vain niin paljon potentiaalia hukkaan, kun sitä alettiin tehdä niin sanottuun biletyskäyttöön. Onhan se nyt silleen ihan hauska ajatus, että muksut tanssii jotain Skrillexin First of the yearia tai muita hidastempoisia biisejä piripään raivolla jossain limudiskossa, mutta kun musiikkia tehdään vartavasten bilettämiseen ja hyvään fiilikseen, siitä katoaa jotain suurta ja omaehtoista. Sen takia mulle ei koskaan ole mikään girls, girls, girls meininki pudonnutkaan, se on niin kaukana omasta mielenmaisemasta, kuin joku asia voi vain olla. Minulla voi olla hauskaa, mutta minä en saatana biletä. Enkä hymyile. Elämä on vakava asia. Kuuntelen Neurosista kotona, puhumatta kenellekkään ja keskisormet pystyssä.

Konemusiikkipuolella taidan kyllä muutenkin olla vammainen, kun en jaksa innostua kaikesta. Ei se ole edes se perinteinen muusikoiden valitus siitä, että kun ne eivät soita mitään, tai eivät soita itse tai että tuollaista voi tehdä kuka vaan. Ongelma on ennemmin siinä, että sitä ei voi tehdä kuka vaan, ja sitä tekee vähän kuka sattuu. Prodigy on mun korvaan noista kaikista vain paras. Tuntuu että se on kaikki mitä tuolta puolelta oikeastaan edes tarvitsen. Ranskalainen Moshpit on hölmöstä nimestään huolimatta toinen, koska siinä on hardcorepuolen paras bändi, osattu käyttää sampleja ja kaikkea juuri oikein. Saa tähän alle toki laittaa jotain mielenkiintoisia konejuttuja, jos vaikka innostuisin, ei mulla niitä vastaan sellaista asennevammaa ole, ettenkö kuuntelisi. Parhaimmillaan niillä saa tehtyä sellaisia äänikerroksia, että niitä jää vaan kuuntelemaan monttu auki, ja onpa Neurosiksenkin levyillä aika paljon kaikenlaista säksätystä ja suhinaa efekteinä. Itsekin haluaisin ottaa juuri tuollaisten taustojen tekemisen kannalta haltuun vähän muutakin, kun kaikupedaalin, josta saa kohinalla tehtyä hauskoja surisevia efektejä.

Skarppausoperaatio.

Tein tässä aikani kuluksi "melkein-reggae" biisin, vähän "melkein-kasvisruokaa" ja kohta varmaan pyörittelen näitä "melkein-rastojani" ja poltan jotain "melkein-pilveä". Rupean siis "melkein-hipiksi", ja saan aikaan "melkein-maailmanrauhan." No joo, ehkä hipeillä vittuillaan ihan riittävästi ilman että "melkein-omat" alkaa aukoa päätä. Hippiys itsessäänhän on ihan helvetin hieno asia, se että se pääasiassa on vain tekosyy huumeitten käytölle on vähän vähemmän siistiä. Toki se on alusta asti ollut aika olennainen osa sitä touhua, mutta voisin kuvitella, että ihmiset pysähtyvät mieluummin kuuntelemaan ihmistä, joka on saarnansa hetkellä suhteellisen skarppina, eikä toistele fraasia "oottekste koskaa kelannu, et...". Kyllä. Kyllä me olemme kelanneet. Me olemme kelanneet samat kelat monta kertaa, ajatelleet näissä omissa pienissä päissämme ne samat asiat, joita olet meille esittelemässä. Tämä sama koskee minua. Välillä tunnen oloni aika Dr. Philiksi, kun väännän itsestäänselviä asioita, jotka ihmiset mitä luultavimmin kuitenkin tietävät ja tajuavat. Mutta olen onnellinen siitä että pääsin kouluun, jossa on ympärillä muita ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella. Eli koittakaa kestää, skarppaan kyllä. Kunhan jaksan. Pitäisi kohta tehdä vähän kouluhommia, voisin oikeastaan kirjoittaa tähän, kun olen jotenkin tottunut, ja laittaa sitten vasta opettajalle.

Tässä on vielä se melkeinreggaebiisi.

Musiikkia ja kulttuurikasvatusta nuorille.

Tehtiin tänään esitelmä kulttuurisesta nuorisotyöstä ja sen vaikutuksesta nuoriin, ja tällaisen touhuilun tarpeesta ylipäätään. Käytännössä sillä siis tarkoitetaan kaikkea nuorille tarjottua bänditoimintaa, musiikkitapahtumien järjestämistä, tanssikursseja ja aivan kaikkea vähänkin luovempaa toimintaa, jota maailmassa nyt voi ylipäätään harrastaa. Aluksi ajattelin sen tarkoittavan jotain ihan muuta, ja pidin sitä aiheista itselleni vieraimpana, mutta sitten tajusin että sehän oli juuri sitä, mikä minut alunperinkin ajoi näihin nuorisopalveluitten kuvioihin. Nimittäin vuonna 2007, kun meillä oli vielä se maailman kaikkeuden keskinkertaisin, mutta silti ihan hauska hevibändi Chaosphere, joka vaihtoi nimeä kerran kahdessa kuukaudessa vähintään, riippuen vähän sen mukaan mitä levyjä kukakin oli kuunnellut, päätettiin että pitäisi järjestää ikärajaton keikka Lahteen, kun ei niitä niin hirveän paljon ollut. Muodostui sellainen ajatus Äpärärockista, kun mua jostain syystä on kaikki hauskat ihmiset sanoneet äpäräksi. Pertunmaalla eräs hupsu uusnatsin alku (loistava tyyppi, älkää käsittäkö väärin) keksiä.

Profane Omen lupasi tulla pääesiintyjäksi, ja se antoi uskoa siihen että tuollainen voisi onnistuakin, vaikka lipun hinta piti kustannussyistä olla 7 euroa. Se on kai toisiksi korkein lipun hinta, mitä mulla on ikinä ollut keikalla, ja siellä oli eniten porukkaa kaikista noista itse järjestetyistä. Se oli ensimmäinen keikka jonka järjestin, mutta ei todellakaan pidä luulla että siitä olisi yksin mitään tullut, kaikki meidän bändistä tekivät aika paljon töitä sen eteen, siellä oli meidän äiti ja serkku myymässä lippuja ja se olikin vissiin viimeinen kerta kun noita sukulaisia on meidän keikoilla näkynyt. Eipä, setä oli Mikkelissä katsomassa. Ja yks serkku Tampereella. Mutta muuten. Monessa vaiheessa meinasi alkaa vituttaa, ja epätoivo hiipi pään sisään kun oli pari viikkoa tapahtumaan ja puuttui vielä järjestyksenvalvojia, jotka olisi halunneet seistä heviä kuuntelemassa 8 tuntia. Saatiin kuitenkin kaikki hoidettua, koko päivä meni hyvin ja sain maksettua kaikille rahaa, jäi vähän itsellekin varastoon seuraavaa keikkaa varten.

Se, mihin tällä pitkällä alustuksella pyrin oli ihan toinen juttu. Siitä nimittäin seurasi sellainen hieno asia, että kaikki muutkin nuoret alkoivat järjestää tapahtumia itse, ja sen seuraavan vuoden ajan oikeastaan toiseen Äpärärockiin asti joka kuukausi oli jotain tapahtumia, ja niissä kaikissa kävi porukkaa. Se oli mukavaa aikaa, ja sen vaikutuksen näkeminen tuntui itsestä aika hyvältä, kun on kuitenkin muuten ollut aina syrjään vetäytyvä erakko. Jostain minulle tuntemattomasta syystä ne tapahtumat sitten kuitenkin loppuivat kuin seinään seuraavan Äpärärockin aikaan vuotta myöhemmin. Sielläkin oli vielä 50 ihmistä, että kaupungin tappiotakuu auttoi sitten lopuissa omilleen.

Ymmärrän kyllä toisaalta täysin, etteivät nuoret jaksa järjestää tapahtumia tuota reittiä. Se on teht byrokratialla aika kohtuuttoman vaikeaksi, jos jonkun 17-vuotiaan pitää alkaa miettiä tapahtuman budjettia ja sponsorointia ja mahdollista tuottoa. Ei sillä ole edes realistista käsitystä kävijämäärästä, jos Kasisalin kapasiteetti on se 400 ihmistä, nuori voi hyvin olettaa että se tulee täyteen, vaikka todellisuudessa satakin ihmistä paikan päällä on jo järjettömän kova saavutus tänä päivänä. Lisäksi äärettömän tiukka nollatoleranssi alkoholin kanssa ajaa monet pois, vaikkeivat nuoret saa juoda missään muuallakaan. Mutta täysi-ikäisiä on lähes mahdoton saada keikalle, jolla ei saa juoda viinaa. Se ei vain mene kaaliin, että musiikki yksinään voisi muka olla niin hieno juttu jollekulle.

Siksi pidän nuorista, koska heidän suhtautumisensa musiikkiin on vielä raakaa ja alkukantaista, ja se ei sisällä viinaa. Ei ole mikään itsestään selvyys, että kun on soitin kädessä, toisessa on litran pullo viinaa tai ei hevi räime soi. Se on lapsellisimpia asenteita, joihin saa törmätä aina silloin tällöin, joku aikuinen mies pillittää kuin 5-vuotias, jos ei baari kustanna soittajalle kaljoja. Ihan vitun lapsellista. Jos sun paska bändisi ei saa paikalle neljääkymmentäkään baarin vakiokalustosta poikkeavaa ihmistä, niin eipä ole mielestäni kohtuullista vaatia jotain koria kaljaa takahuoneeseen, jota ei välttämättä ole konkreettisesti edes olemassa. Niillä mennään mitä eteen annetaan, ja ilmankin pärjätään. Soittaminen on aina niin kivaa, että sen takia voi lähteä istumaan kuudeksi tunniksi autoon ilman bensarahaa. Musiikki on itsessään niin kunnioitettava voima, että tuollainen käytös tuntuu jotenkin halventavalta sitä kohtaan.

Nuorisotyössä musiikin voima on lähinnä siinä, että se antaa ihmiselle kokemuksia ja tunteita, joilta hän saattaisi muuten välttyä kokonaan. Sitä kautta oppii tuntemaan saman henkisiä ihmisiä ja verkostoitumaan luonnollisella tavalla, oppii tulemaan toimeen hyvinkin erilaisten persoonallisuushäiriöisten kanssa, oppii suodattamaan paskaa ja tarkastelemaan omia tekemisiään kriittisesti, pienten kantapään oppituntien kautta. Se luo yhteisöllisyyttä ja pitää nuorten porukat poissa kaduilta sekoilemasta, kun musiikista innostunut mummojen potkija hakkaakin rumpuja kavereittensa kanssa treenikämpällä. Se antaa välineet kaikenlaisten tunteitten ilmaisuun luontevammin, kuin varmaan mikään muu taiteenlaji, koska se on tavallisimmin toimintaa, johon koko keho jollakin tavalla omistautuu siksi hetkeksi, kun ihminen soittaa. Vaikka se olisikin vain skaalojen läpi runkkausta tai huoletonta sunnuntaisoittelua. Koen, että etenkin tässä kohtaa minulla voi olla tällä alalla paljon annettavaa, koska vaikka en ole varsinaisesti hyvä soittamaan mitään, kykenen soittamaan sen verran, että saan tunteeni ilmaistua, ja sitä tahtoisin jotenkin opettaa eteenpäinkin. Itseilmaisua ilman rajoja, täysin pitelemätöntä ekspressionismia vaikka minkälaisen musiikillisen surrealismin säestämänä. Se olisi hienoa.

Niin, ja tottakai on vitun pikku vanhaa ja mukakypsää puhua nuorista erikseen, kun on itse 22. Tiedän, ja anteeksi siitä. Lopussa vielä sarjakuva, joka liitettiin siihen esitelmäämme.

Halkaistu Varakreivi..

...tai yhtä hyvin dualismin ylistys on Italo Calvinon sopivan absurdi kirja kaverista, joka joutuu sotaan ja halkeaa siellä kahtia. Toisen puoliskon parsivat kasaan lääkärit, toisen noidat tai muut hihhulit, eli klassista tieteen ja uskonnonkin vastakkainasettelua tästä saa kaivettua. Lääkäreitten kasaama puoli on kyyninen, julma ja paha, toinen puoli messiaan kuva. Paha puoli ottaa vanhat maansa hallitakseen ja hirtättää suunnilleen kaikki, ja yksi kirjan mielenkiintoisimmista hahmoista on selkeästi puuseppä, joka ei tahtoisi rakentaa hirsipuita ja kidutusvälineitä ajatellessaan mihin niitä käytetään, mutta on silti ihan helvetin innoissaan niitten kasaamisesta ja suunnittelusta, ja tekee niistä hienoimpia ja täydellisimpiä kaikista tekemisistään. Hyvä puoli tulee selittämään hänelle, miten hienoa olisi jos hän voisi rakentaa vaikka myllyn, joka nostaa vettä joesta ja voi kulkea kylästä toiseen auttamaan ihmisiä. Seppä ei kaikesta huolimatta tajua hänen visioitaan, ja surkuttelee sitä, miten on niin paljon helpompi tehdä pahaa kuin hyvään, että paha tulee ihmisille jollain tavalla luonnostaan.

Tarinan kertoja on varakreivin siskon äpäräpoika, joka on kuin lapset yleensä, vähän niinkuin jaloissa. Lisäksi siellä jossain seassa on spitaalisia joilla on oma kylä ja tohtori joka mieluummin ryyppäilee ja tutkii kiviä kuin hoitaa ihmisiä ja heidän tautejaan, kunnes lopulta näyttelee sitten suhteellisen suurta osaa, kun jaksaa vaan keskittyä itse asiaan.

Paha puoli haluaa kostaa kaikelle elämälle sen, että hän on vain puolikas ihminen. Hän haluaa pilkkoa kaiken keskeltä kahtia, sanoen ettei ihminen kokonaisena näe asioita selkeästi, vaan häntä harhauttaa liikaa asioiden kaksipuolisuus. Hyvä puoli alkaa auttaa kaikkia lähitienoon ihmisiä ja saarnata näille heidän moraalisista heikkouksistaan, synneistään ja vilpillisestä kaupankäynnistään. Se johtaa sitten siihen, ettei hänestä oikeastaan pidetä yhtään enempää, kuin pahastakaan puolesta, koska hän on moralistinen kusipää jonka näkemys oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta ovat täysin epärealistisia. Etenkin spitaalisten elämästä tulee huomattavasti ankeampaa, kun tämä tulee moralisoimaan heidän orgioitaan ja musiikkiaan, ja he jäävät sitten yksikseen tautiensa kanssa ilman mitään lohtua, joka veisi ajatukset pois kuolemasta.

Kukaan ei jaksa kumpaakaan näistä, ja sitten lopulta nainen, johon he molemmat ovat rakastuneet saattaa heidät yhteen kaksintaisteluun, joka sitten johtaa vähemmän yllättävästi molempien yhteen liittymiseen ja tasapainoiseen persoonallisuuteen. Pidän Calvinon tavasta kirjoittaa, koska siellä on huumoria juuri sellaisessa paikassa, missä sitä ei odottaisi olevan. Siis että hänen huumorinsa on lähinnä siinä, että hän asettaa sodan ja taistelemisen ja ihmisyyden kyseenalaiseksi, nauraa vaikka ihmisten käsityksille keskiaikaisesta ihmiskuvasta, ja tuo esiin sen, miten ihmiset lähinnä hyppivät mudassa kuluttaakseen aikaa, tekivät työtä ja pelkäsivät uskontoaan niin paljon etteivät uskaltaneet edes puhua siitä etteivät tekisi syntiä. Se on symbolista ja helppoa luettavaa, pitää mielenkiintoa yllä kaikilla täysin absurdeilla jutuillaan, vaikka kirjat alkavat vähän saman henkisillä suhteellisen normaaleilla kuvauksilla jostakin Kaarle Suuren sodasta. Parasta onkin se, miten totaalisen yllättävän käänteen ne ottavat heti ensimmäisten sivujen jälkeen, muuttuen kaikenlaisen metafyysisen pohdiskelun pohjaksi.

Niin... Tällaista tänään.

"Lauantaina 10.9.2011 kello 6.30 aikaan vieraaksenne tullut henkilö on rikkonut A-rapun ulko-oven lasin. Toinen teistä on käynyt alhaalla avaamassa oven.

Taloyhtiölle aiheutui 212, 79 € korjauslasku."

Moni asia tässä lapussa on totta, mutta jotenkin tuntuu ajatuksena aika järjettömältä, että jos tämä kyseinen henkilö on tullut lasin läpi, niin minkä helvetin takia kenenkään olisi muka tarvinnut käydä ovia avaamassa.Kyseinen henkilö kyllä tuli vieraaksemme tuona päivänä, suunnilleen tuohon aikaan. (Tosin muistini mukaan avasin oven kyllä tässä ylhäällä 6.48, että jos lähdetään noin tarkoille linjoille, niin oltaisiin sitten täsmällisiä kanssa.) No, tämä vieraamme maksaa kyllä laskunsa, mutta se mikä minua häiritsi on se, että tuo lappu on lähetetty myös vuokraisännälle "tiedoksi", ja jos siinä lukee että me olemme käyneet avaamassa oven alhaalla, niin antaahan se nyt vähän eri kuvan, kuin että meille on vähän niinkuin tultu Jäätteenmäen toimistoon, "tahtomatta ja yllätyksenä". Pitääpä selvitellä asia jos vuokraisäntä soittelee, aika perushuttuahan tämä on kun tuo alakerran lasi on paskana kahden viikon välein. Sitä se on kun asuu Lahden keskustassa. Ei täällä ihmiset osaa viinaa käyttää oikein.

Kävin taas kirjastossa ja lainailin vaikka mitä, mm. lisää Italo Calvinoa, joka on kyllä yksi absurdeimmista proosakirjailijoista. Hyvin harvoin kirjojen nimet niin tarkkaan kuvaavat sitä sisältöä, tämäkin, Halkaistu Varakreivi, kertoo nimenomaan varakreivistä joka lähtee sotaan turkkilaisia vastaan, saa tykistä, ja kursitaan kasaan. Ikävä kyllä siitä jää henkiin vaan se vittumainen ja katkera puoli. Luen sen loppuun ja pilkon sitä lisää.