Kapitalismi tekee maailmasta pienen.

Wall Streetillä köyhät ja opiskelijat ja muut yhteiskunnan syöpäläiset osoittavat mieltään toista viikkoa, ja media on pääasiassa koko asiasta ihan hyshys. Ainoat oikeat uutiset, joita asiasta saadaan lukea, on jotain pientä sivuääntä, jossa poliisi on joutunut kaasuttamaan väkivaltaisia hippejä, jotka ovat vääryydellä ryömineet Wall Streetille leikkimään punikkia. Kaikesta tästä voidaan taas vetää suoria viivoja lähinnä yhteen asiaan: Kapitalismi tekee maailmasta todella pienen paikan. En nyt jaksa edes lähteä erittelemään sitä, minkä takia kapitalismi itsessään on systeeminä näin pitkälle vietynä epähumaani ja vahingollinen ihmisten välisille suhteille, koska tämän tekstin lukijat ovat kuitenkin jonkin sortin ituhippejä, joten kaikki tämä on teille tuttua. Käännytetyille saarnaaminen on aina käännytetyille saarnaamista. Siksipä tyydynkin tekemään nerokkaita huomioita ja kommentoimaan omaa älyllistä ylivertaisuuttani kaikkiin muihin ihmisolentoihin nähden. Pyydän teitä muistamaan, että olen äärimmäisen säälittävä, lähinnä oravaa vastaava otus, jonka pallit kasvavat internetissä markkinatalouden kokoisiksi, mutta joka tosielämässä tyytyy lähinnä väittelemään auktoriteettien kanssa ihmislajille ominaisesta käyttäytymisestä vaikkapa päihtymyksen suhteen.

Kapitalismi tekee maailmasta äärimmäisen pienen, koska poliitikot ovat helpommin lahjottavissa jokaisen ollessa vain ja ainoastaan oman onnensa seppä, ja vastuussa tasan itsestään. Tämä johtaa väistämättä valta-aseman väärinkäytöksiin, kuten vaikka juuri nyt meillä täällä Suomessa Kaikkosen kanssa, ja toisaalta siihen, että se oma puolue sanoutuu ryhmänä irti kaikesta vastuusta joka sillä on yksilöä kohtaan. Tämä ei osoita minkäänlaista solidaarisuutta sitä toista yksinäistä ihmisolentoa kohtaan, joka on omiin riveihin hyväksytty, ja jota ryhmäkuri velvoittaa tottelemaan porukan mielipidettä. Tällainen toiminta on moraalitonta, mutta aika helvetin yleistä, lähes tulkoon jokapäiväistä. Lisäksi piirien pienentyessä ja kiristyessä politiikka ja talous alkavat muuntua yhdeksi. Se on amerikkalainen malli, jonka edellinen ja nykyinen hallitus ovat aika tehokkaasti ajaneet myös suomalaisen politiikan tajuntaan, että meidän täytyy tanssia markkinatalouden pillin mukaan. Se on aivan täsmälleen samanlaista, kuin fundamentalistinen uskonnollisuus, koska molemmissa totellaan asiaa, jonka olemassa olo konkretisoituu vain ja ainoastaan meidän tekemiemme asioitten kautta. Markkinatalous on vain ja ainoastaan ykkösiä ja nollia bittiavaruudessa, ja jos me emme reagoisi millään tavalla ykkösten ja nollien välisten suhteitten muutoksiin, ei niitä muutoksia olisi olemassa. Se on suuri Seuraa Johtajaa-leikki, jossa meidän täytyy leikkiä olevamme uppoavassa laivassa vain koska johtaja leikkii olevansa uppoavassa laivassa. Silti aivomme rekisteröivät omien aistiemme kantamia ristiriitaisia viestejä siitä, että oikeastaan olemme ihan tavallisessa olohuoneessa, tuossa näemme sohvan, tuossa pöydän, ja niin edelleen.

Lisäksi kapitalismi kutistaa maailmaa, koska se vauhdittaa globalisaatiota nopeammin, kuin mitä me ihmisolentoina ehdimme muutoksiin sopeutumaan. Kaikenlainen tottuminen ottaa aikansa, koska vaikka ihminen on yksi evoluution "hienoimmista" aikaan saannoksista, se on siltikin vain ihminen. On eri asia, että vähän kerrallaan tutustumme uusiin eri puolilta maailmaa tulleisiin ihmisiin, kuin että yhtäkkiä huomaamme seisovamme kadulla tuntematta ketään. Se voi olla monesta pelottavaa, ja se on johtanut esimerkiksi tässä maassa nyt aikaan ja paikkaan, jossa kukaan ei jaksa puhua mistään muusta kuin maahanmuutosta ja roduista, vaikka molemmat ovat tässä palavassa laivassa aivan täysin toisarvoisia asioita. Meidän tulisi keskittyä ennemmin pohtimaan, miten voisimme kaikki nyt sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin tehokkaammin, ja saisimme kaikki vetämään yhdestä köydestä sen sijaan että vaivumme lapselliseen "minä en leiki mitään, jos tuo on täällä"-syyttelyyn. Ei täältä tila lopu kesken, jos ihmiset ahdistavat niin muuttakaa tuonne Suomen metsiin, ei varmasti tee pahaa päänupillekaan useimmissa tapauksissa. Sinne vaan, Linkolan seuraksi. Ihmiset ovat aina yksilöitä, niin täällä Suomessakin, kuin sen ulkopuolellakin, ja yleistykset ovat olemassa siksi, että ne piirtävät karikatyyrin jostakin isommasta ihmislaumasta. On itsestäänselvää, etteivät ne ole tarkkoja kuvia, ei niiden kuulukaan olla. Niiden pääasiallinen tarkoitus on murtaa jäätä ja tehdä keskustelusta rennompaa, ei toimia rasismin välikätenä, niin kuin usein käy.

Kapitalismi tekee maailmasta pienen myös siksi, että kaikki firmat ovat jonkun isomman firman omistuksessa, ja niitten isoimpien firmojen johtoportaassa istuu aina joku, jolla on poliittisia intressejä suuntaan tai toiseen, yleensä vain toiseen. Isot yhtiöt syövät pienempiä, tai ostavat osuuksia isoista, potkivat henkilökuntaa ulos tehdäkseen niistä pienempiä (Nokia, anyone?) ja ostaakseen ne sitten pois. Amerikkalainen, ja nykyään myös kaikki muu media on pääasiassa viiden yhtiön omistuksessa, jolloin on sanomatta selvää, että näitä yhtiöitä vahingoittavien näkemysten esittäminen valtamediassa on aika vaikeaa. Ei sillä, että kenenkään näkemyksen nyt ylipäätään voisi kuvitella vahingoittavan tuotantoyhtiötä, jolla on järjettömät määrät rahaa kassassa. Mutta niillä on valta tehdä myös tietoisia ratkaisuja siitä, mitä kerrotaan, miten se kerrotaan, ja mitä jätetään kertomatta. Ja tässä tapauksessa mittavat köyhien mielenosoitukset markkinatalouden temppelin ovella eivät ole sellaista informaatiota, jota ihmisten halutaan saavan.

Tästä syystä kiitän internetin olemassaoloa. Tällaisetkään asiat eivät jää täysin äänettömäksi, ja niiden avulla voi olla mahdollista saavuttaa muutoskin. Egyptissä se vaati Facebookin sulkemisen, mikä epäilemättä todistaa suuren osan maailmasta olevan täysin riippuvainen Facebookista. Ehkä, jos täälläkin laitettaisiin kyseinen antisosiaalinen media jäihin, se voisi ajaa ihmiset kaduille polttamaan poliisiautoja ja vaikuttamaan omaan elämäänsä. Se olisikin sitten ainut asia jääkiekon maailmanmestaruuden lisäksi, joka sen voisi mahdollisesti aiheuttaa.

ajsdfliö

Tänään katseltiin koulussa vähän vanhoja todistuksia ja hyväksilukuhommia, ja saan hyväksiluettua lähes kaiken minkä pystyy, ja saan koulun kahdessa vuodessa käytyä. Ellei sitten kaikki jää kiinni siitä, että yhteiskunta- ja yrittäjyysopin hyväksilukuun olisi pitänyt olla kaksi kurssia, ja mulla puuttuu toinen, koska opettajalla ja mulla oli yllättäen jälleen näkemyseroja yhteiskuntaopin tunneilla, ja sain sitten muutaman viikon jälkeen lopettaa sen, ja ottaa jonkun toisen kurssin siihen tilalle. Eli siitä toisesta ei ole numeroa, ja mulla jää yhteiskunta ja yrittäjyysopin hyväksiluku noin 0,3n kurssin päähän. Jos tuo koulu sen takia venyy kolmannelle vuodelle, taidan repiä joltain naaman irti. Jos joudun istumaan jonkun yrittäjyyskurssin, revin jonkun naaman irti, koska se sotii ideoligista vakaumusta vastaan siinä missä vaikkapa kristinuskon opettaminen hankaa islamia vasten. Joten vaadin siitä hyväksilukua vaikkapa sitten koulun ulkopuolelta tulleen tiedon ja harrastuneisuuden takia. Kuulema pitäisi olla jotenkin päin mahdollista.

Cut To Fitille saadaan muuten paitojakin jossain vaiheessa tässä lähiaikoina, mustia paitoja luultavasti tällä kuvalla:
Tekisi mieli kirjoitella ehkä enemmänkin, mutta toisaalta tuo kirjakasa polttelee enemmän juuri nyt, joten taidan jatkaa kirjoittamista sitten kun on oikeasti asiaa. Nyt tuntuu lähinnä siltä, että kulutan vaan teidän arvokasta aikaanne johonkin henkisen masturbaatiohetken seuraamiseen, mikä ei ole välttämättä kauhean miellyttävää kummallekaan meistä. Joten menen tästä muualle suorittamaan tätä olemassaolon ylistystä ja jätän teidät häiritsevän mielikuvan kanssa tyhjin käsin kynnykselle pönöttämään. Ta-taa.

Sana ja vitutus.

Ajattelin kasata kaikesta tästä paskasta omakustannekirjan, mikä tarkoittaa sitä että on pakko alkaa lukea näitä tekstejä. Ihmettelen suuresti miten kukaan on jaksanut lukea reilua kolmea sataa sivua "mun mielestä"-lisää-lause-rakenteelle perustuvia tekstejä, mutta ehkä ne sitten äärimmäisen pienissä päiväannoksissa menevät. Viidenkymmenen kirjan painaminen maksaa käsitykseni mukaan noin 800 euroa, eli jotta saisin katettua kaikki ne ilmaisiksi heittelemäni kopiot joutuisin ottamaan kirjasta 20 euroa kappaleelta. Siihen hintaan sen täytyisi olla jo aika vitun hyvä kirja. Tosin kirjaksi se olisi vielä halvimmasta päästä, ne on nykyään ihan naurettavan kalliita, siinä ei ole mitään järkeä. Jos levyt ovat kalliita, niin kirjan hinnassa on kyllä tänä päivänä vielä enemmän ilmaa. Ja sittenkään et usein löydä niitä kirjoja mitä etsit, ja kirjaston kappaleet ovat jatkuvasti lainassa. Ja kirjasta en kyllä tahtoisi neljääkymmentäeuroa maksaa, mitä niistä usein pyydetään. Ei ne niin hyviä kuitenkaan ole. Mutta minun kirjani olisi tietysti ainakin nyt aluksi tämän planeetan paras. Tietysti.

Ajattelin tehdä sen vähän hämmentävällä tavalla, eli kerään parin sadan A5n edestä kirjoituksia, jaan ne kolmeen osaan, leikkelen pätkiä pois ja kaivan niistä teksteistä niiden olennaisen pointin, ja syvennän sitä. Leikkelen kaikki hullun hauskat päivärutiinit ja nenän kaivamiset pois, tiivistän, ja täytän lopun tilan mustavalkokuvilla. Jos sillä sitten kusettaisi teitä hölmöjä niin paljon, että saisi kolmessa vuodessa ne säälittävät viisikymmentä kappaletta myytyä, jotta voi ottaa toiset viisikymmentä. Niitä ei sitten luultavasti saakaan myytyä, ja joskus kun mulla on lapsia, ne voivat sitten rakennella niistä linnoja niitten He-Man ukoille. Niille on pakko kaivaa jostain kirpparilta He-Man ukkoja. Ne on miehekkäitä leluja, maailman miehisimpiä. Niistä saa lapset sopivan vinksahtaneita kuvia siitä, että lihakset ja polkkatukka sopivat yhteen olematta yhtään gay, vaikka pukeutuisit vain johonkin hemmetin lannevaatteeseen ja valjaisiin. Not gay at all.

Kirjoittaminen itsessään on terapeuttista ja aivan eri tavalla parantavaa, kuin vaikkapa piirtäminen tai soittaminen. Tässä on sellainen jännittävä yhteys, että tiedän ihmisiä olevan toisessa päässä, mutta saan silti saarnata mykille ja kuuroille, joten ei tarvitse välittää yhtään siitä, mitä selittää. Lapsuuden traumoja on helppo purkaa, pelkoja on helppo avata, ja omaa ihmisyyttään helpompi repiä kappaleiksi.

Sain kuulla tänään maailmankuvani olevan ehkä hivenen pessimistinen, mutta mielestäni se ei ole. Tai on, mutta sen pohjavire pitäisi olla se, että elämästä voi nauttia myös vitutuksesta huolimatta, siihen ei ole kukaan vielä kuollut, ellei lasketa niitä ihmisiä, joitten vitutus on purkautunut muihin ihmisiin fataalilla tavalla. Itseasiassa kun asian ottaa tarkasteluun siltä kannalta, vitutukseen on kuollut ihan helvetin monta ihmistä! Miksi kukaan voisi sanoa, tai edes kyseenalaistaa sitä, voiko vitutus tappaa? Itse ainakin laskisin nyt heti vaikkapa toisen maailmansodan täysin globaalin vitutuksen aiheuttamaksi asiaksi. Saksalaisia vitutti, kun ensimmäinen maailmansota johti talouden romahdukseen, kaikkia vitutti kun Saksa alkoi hyökkäillä muita vastaan, Venäjää nyt vituttaa aina ja kaikki, jenkkejä vitutti Pearl Harbor... Paljon kuoli vitutukseen, ei välttämättä omaansa, mutta silti. Mutta minulla ei ollut aikomusta siihen kuolla. Ellei tämä minun globaalia yhteisymmärrystä ja maailmanrauhaa ihmisten ja uskontojen välillä rakastava kirjoitteluni ärsytä jotakin nationalistikeharia riittävästi.

Mutta niin, tämä pessimismi pohjaa perimmiltään ainoastaan siihen, että ihmiskunta ei ole oikeastaan tarjonnut mitään syytä olettaa mutua, kuin että se on pienellä vihreällä avaruussukkulalla killuva viruskanta, joka kehittelee uusia hienoja leluja, mutta ei osaa olla tyytyväinen yhtään mihinkään, vaan tahtoo koko ajan lisää. Se myös kykenee itse tiedostamaan tämän, ja omaisi varmasti kaiken kapasiteetin tehdä asialle jotain, mutta ei tahdo. Tai jos tahtoo, ei uskalla, koska se vaatisi vähän henkisiä ponnistuksia olennolta, joka mieluummin ryyppää ja kuolee nuorena. Mutta kuten olen lähiomaisistanikin huomannut, se monen ihanne nuorena kuolemisesta ei välttämättä toteudu. Ette te siihen viinaanne kuole, ellette ole ihan poikkeuksellisen tyhmiä. Ja tyhmiä ihmisiä on aina. Ja luonnon valinta karsii ne kyllä. Mutta siltikin ne, jotka nyt kovaan ääneen kailottavat sitä, että kuolevat alle nelikymppisenä kun elävät niin rajua elämää, ovat täällä vielä suhteellisen säälittävinä viisikymppisinä istumassa seinäruusuina ja selittämässä miten heillä on ollut todella hurja elämä, kun he ovat ryypänneet koko ajan. Nuorena kuoleminen, se kun ei olekaan ihan niin yksinkertainen juttu.

Useimmiten maailmalla on tapana tappaa aikaisin juuri ne, jotka vähiten tahtoisivat kuolla. Tämä ei nyt sitten mene pessimismin, vaan havaintojen piikkiin. Ne ihmiset, jotka pitävät elämäänsä maailman hienoimpana ja täydellisenä asiana, joutuvat luopumaan siitä, mikä on todella surullista. Se tuntuu vielä surullisemmalta juuri siksi, että tiedämme heidän tahtoneen elää. Mutta kukapa sitä syvällä itsessään nyt kuolla tahtoisikaan, vaikka sitä tulee aika herkästi heiteltyä kaikille vastaan tuleville kanssakuoleville. Mihinkäs se minun positiivinen pohjavireeni taas hävisikään. Äsken se oli tässä vielä.. Tuossahan se! Niin, kaikesta tästä pakotetusta kuolemasta huolimatta meidän täytyisi oppia antamaan itsellemme anteeksi se, ettei muitten mielipiteet meistä koskaan tule olemaan yhtä imartelevia ja kauniita, kuin omamme. Suurin osa minut tuntevista ihmisistä ei ilmeisesti pidä minusta, mutta se ei kiinnosta, eikä haittaa. Teidän syntinne ovat anteeksi annetut. Elän elämääni tasan itselleni ja jos se tulee tuottamaan vanhemmilleni pettymyksiä, olisi ehkä kannattanut geenilotota vähän tarkemmin, koska tällä kombinaatiolla tuli nyt vähän tällainen tietoisuus, jota ei kiinnosta vaipua valmiiseen horrokseen vain siksi, että kaikki muut ovat jo unessa.

Kitara

Michel Del Castillon Kitara on ehkä hiukan paradoksaalisesti kirja. Se kertoo vitun rumasta espanjalaisesta kääpiöstä, joka on niin ruma että vähäiset yritykset olla hyvä peittyvät siihen inhoon, jota ihmiset tuntevat kääpiötä kohtaan. Kääpiö perii paljon maita ja rahaa ja koittaa auttaa kaikkia vuokraviljelijöitään, mutta ne eivät vain tajua. Kaikki pelkäävät rumaa kääpiötä, ja kun aletaan levittää huhua siitä, että tuo hirvitys kiertää yöt nummilla pelottemassa ihmisiä, se alkaa tehdä niin. Kääpiö inhoaa ja vihaa kaikkia ihmisiä, koska haluaisi kuulua joukkoon, mutta ei kykene. Pohjimmiltaan se on siis tarina minusta, vitun rumasta kääpiöstä joka ei kuulu mihinkään ja kokee aina olevansa yksin ja tulleensa täysin väärinymmärretyksi.

Syrjäytyminen ja eristäytyminen ovat kaksi eri asiaa. Syrjäytyminen on pitkän tapahtumaketjun aikaansaama, luultavasti molemminpuolinen hylkimisreaktio yksilön ja yhteiskunnan välillä. Se johtaa masennukseen ja yleensä aina vain alemmas ja alemmas kierteessä, jonka loppupää on tässäkin maassa jo aika tuttu ilman yhtään kliseistä kouluammuskeluesimerkkiäkin. Eristäytyminen taas on omaehtoista muun maailman ulos sulkemista, joka on pienissä erissä hyvää itsetutkiskelua, pitemmällä tähtäimellä lähinnä vahingollista. Koska vaikka sinä lopetat kehittymisen ja elämisen, maailma ympärilläsi ei. Tästä syystä eristäytyminen voi myös muuttua syrjäytymiseksi, kun paluu takaisin yhteiskuntaan ei onnistukaan samalla tavalla. Itselläni on tästä omakohtaisiakin kokemuksia, mutta nyt menee vähän helpommin, täällä yhteiskunnan ulkolaidalla keikkuessa. Tässä kirjassa päähenkilö syrjäytyi jo ihan siitä syystä, että oli ruma ja kääpiö, ja sen jälkeen vielä ärsyttäväkin. Hän tahtoi muuttua siksi hirviöksi, jonka ympäröivät ihmiset näkivät, koska hyvä puoli ei kelvannut.

Sitten hän löytää kitaran, ja opettelee soittamaan sitä hienosti ja täydellisesti. Kitaran kuvaus on kirjassa paljon intiimimpää ja läheisempää, kuin vaikkapa seksin kuvaus, ja ainakin viisi kertaa piti laskea kirja kädestä ja mennä soittamaan kitaraa. On ne vaan niin saatanan hienoja vekottimia. Hetken kirjassa mietitään, missä se kitaran sielu on, koska epäilemättä sillä on enemmän sielua, kuin useimmilla kaikista maailman ihmisistä. Musashissa Eiji Yoshikawa kirjoitti vähän vastaavanlaista runollista proosaa siitä, missä luutun ydin on, missä sen ääni soi, sillä mikään yksittäinen osa siinä ei voi soida, niin kuin luuttu itsessään soi. Vaikka se on rakennettu puusta, ääni soi oikeastaan juuri siellä, missä sitä puuta ei ole. Kun tyhjyys värähtelee ja saa aineen ympärillään värähtelemään, se muuntuu musiikiksi, tunteeksi ja teoksi. Kitaran voi rikkoa säpäleiksi etsiessään ääntä, ja silloin sinulla on mennyt sen sielu täysin ohi. Käsissä lojuu vain erinäistä puuromua, joka ei soi kuin korkeintaa kolisemalla ja hakkaamalla. Minulle tuo on tietystin yhtälailla musiikkia, kuin skaalojenkin liruttaminen, mutta jotkut eivät suostu ymmärtämään sitä. Se on köyhien ja arkisten ihmisten musiikkia. Työläisten sinfonia. Vasarat ja sahat. Siis menneisyydessä. Tänä päivänä sitä on tulostimet ja vastaajat, sähkölaitteitten piipitys ja ulina.

Kirjan rakenne on aivan sama, kuin suurimmalla osalla Family Guyn vitsejä. Ensin kaikki kivittävät sinua, sitten luulet keksineesi jonkin idean, ja soitat kitaraa, jolloin ihmiset vain rikkovat kitarasi ja kivittävät sinua uudestaan. Jos jotakuta muuten haittaa se, että viimeaikoina olen lähinnä spoilaillut kirjojen loppuratkaisuja tässä blogissa, tehkää adressi "Jere Kilpinen tappoi intoni lukea kirjoja, koska olen kykenemätön ajattelemaan tarinan tarkoitusta juonta pitemmälle" ja palauttakaa se mulle, kun siellä on 5000 nimeä. Katson onko siinä tuttuja, ja poistan niitten ihmisten numerot kännykästäni. Ensinnäkin, teen teille palveluksen, koska ei kukaan tänä päivänä kuitenkaan jaksa lukea kirjoja, ja näin voitte esittää sivistynyttä kaikille ystävillenne, kunnes vastaan tulee joku joka oikeasti lukee kirjoja ja paljastaa bluffinne. Toiseksi, jos kirjan keskeinen anti teille on vain juoni, luette luultavasti Ilkka Remeksiä, enkä minä ole ystävänne muutenkaan.

Ritari, Jota Ei Ollut Olemassa.

Luin tuossa joutessani (eli siis kaikella liikenevällä vapaa-ajallani) Italo Calvinon kirjan Ritari jota ei ollut olemassa. Ensimmäisen kahden sivun aikana ajattelin lukevani Ivanhoeta uudestaan, mikä tuntui ajatuksena... No, raskaalta, mutta mielenkiinto palasi välittömästi, kun Kaarle Suuri ei löytänytkään yhden ritarin silmikon takaa yhtään mitään. Kyseessä oli soturi, joka ei ollut olemassa, haarniska joka taisteli kristillisen uskon ja asian puolesta vain sen itsensä vuoksi. Sodan henki, jolla ei ole muotoa, mutta jonka jälki on silti konkreettinen. Vastapainona kirjassa oli mies, jolla oli ruumis, mutta joka ei tiennyt olevansa olemassa. Hän matki lintuja ja kaloja ja kasveja, tajuamatta mistä asiat alkavat ja mihin ne loppuvat. Tämän kaverin olemassaolo oli vain impulsiivista ja puhdasta olemassaoloa. Kyseessä oli uskoakseni myös jonkinlainen vertaus jumalalle, koska jokainen vastaantulija kutsui häntä eri nimellä, ja kohteli kunnioittavasti. Näitten kahden eksistentiaalisten ongelmien kanssa painivien antisankareitten lisäksi tarinassa oli kolme fyysistä elävää ja tiedostavaa ihmistä sotkemassa omiaan, ja pohtimassa näitten kahden suhdetta maailmaan. And of course there was a bich involved.

Sota on kirjassa käsitetty juuri sellaisena, kuin se on aina ollutkin: ennalta-arvattavana byrokratian ja hikoilun verkkona, jossa minkäänlainen miekkojen kalistelu näyttelee äärimmäisen pientä osaa, kun taas erilaiset lautakunnat määräävät kuka tekee ja kostaa mitäkin, jokainen tietää miten taistelu tulee päättymään, ja jokainen kuvittelee olevansa oikeuden ja armon asialla. Silti jokaisessa leirissä toistellaan samoja rutiineja ja rituaaleja, syödään samaa ruokaa ja haistaan hieltä. Mielenkiintoista oli olemattoman ritarin hämmentynyt suhtautuminen ihmisiin, jotka väsyivät ja olivat laiskoja ja haisevia, kykenivät rakastamaan ja nukkumaan, luopumaan omasta tietoisuudestaan muutamiksi tunneiksi, kun taas hänellä ei ollut mitään mistä luopua, hän oli vain haarniska joka pysyy läjässä pelkällä tahdonvoimalla.

Kukaan ei pitänyt hänestä, koska hän korjaili kaikkien leuhkimiset ja tarinat oikeiksi, huomautti huonosti tehdystä työstä ja eli vain ja ainoastaan työlleen. Tällaisia ihmisiä meillä taitaa tänä päivänä olla jokaisella työpaikalla. Se saikin miettimään sitä, kuinka hyvin tämän tarinan voisi siirtää vaikkapa tulevaisuuden dystopiaan, jossa orjien keskellä alkeellista älyä itselleen kehittävä kone koittaisi löytää omaa paikkaansa ja pohtia omaa olemassa oloaan, tai sitten vain tämän päivän yhteiskuntaan, jossa työ määrää ihmisarvon. Mikä on siis sellaisen ihmisen arvo, joka ei ole työnsä ulkopuolella mitään, tai voisi aivan yhtä hyvin hajota atomeiksi työpäivän jälkeen? Onko hyötyä olla kuukauden työntekijä viisi vuotta putkeen, jos se on syönyt kaiken ajan sosiaaliselta kanssakäymiseltä muitten ihmisten kanssa? Sanoisin, että ei. Mutta minua ajavat attribuutiot ovatkin jossain ihan muualla, kuin työn tuomassa arvostuksessa muitten silmissä.

Pidän ihmisten auttamisesta, mutta en mitenkään suoraan auttamisen itsensä vuoksi. En saa auttamisesta mitään tyydytystä, joka ajaisi minut auttamaan ihmisiä. Koen sen vain lähinnä siitä näkökulmasta, että teen niin paljon koko ajan jotain, että jos se nyt samalla auttaa muita jos näen ihan vähän lisää vaivaa, voin samalla tehdä sen pienen ylimääräisen homman. Jokainen tietysti tahtoo ajatella itsensä jollakin tavalla utilitaristisena olentona, mutta auttaakin muita lähinnä tyydyttääkseen egoistisia tarpeitaan. Tähän porukkaan kuuluvat epäilemättä kaikki suurimmat "auttajat" tässä maailmassa Bonosta Oprahiin, ja etenkin kristilliseen lähetystyöhön. Minulle ei jää paskan maku suuhun, vaikka en pystyisikään auttamaan. Se putoaa minulle kaikin puolin kategoriaan ihan sama, autan jos se on mahdollista, mutta eipä satu jos ei onnistu.

Kirjassa kuvattiin hämmennyksen kautta ulkopuolisuutta, mikä tuntuisi olevan alitajuisesti nyt meikäläisellä tutkinnan alla, koska samalla kertaa lainasin myös Ellisonin Näkymättömän miehen, Vonnegutin Piruparan, Michel Del Castillon Kitaran ja Camusin Onnellisen Kuoleman. Eli jokin on nyt ohjannut minut lainaamaan kirjoja, joissa käsitellään erilaisuutta ja ulkopuolisuutta, joka sitten stimuloi tätä minun nuppiani, ja tuottaa tätä henkistä ulostetta tänne internetiin. Tämä oli muuten 300. teksti.

Tein taas biisin.

Pidän syksystä, koska se saa minut tekemään asioita, jotka ovat varmasti helvetin monelle ihmiselle hämmentäviä ja vaikeita käsittää. Nyt on kulunut parilla viikolla vajaa vuosi siitä, kun tein ja nauhoitin ensimmäiset ihan omat biisini. Sen jälkeen niitä on tullut ainakin 30+20+5 (plus Cut To Fitin hässäkät ja satunnaiset jamittelut), muistikorttien mukaan, ja osassa olen laiskuuttani nauhoittanut samalle projektille eri raitoihin uusia biisejä ajan säästämiseksi. Nyt olen soitellut kitaraa viulun jousella, mikä on vaikeampaa kuin voisi uskoa, koska viulun kielet menevä ikään kuin kaaressa juuri siksi, että niitä on helpompi soittaa yksitellen, kitara taas on tasassa, jolloin kaikkia kieliä on soitettava yhtä aikaa. Mutta se johtaa helvetin siistiin epävireeseen ja kipeän kuuloisiin vingahduksiin. Siihen soittaa vielä vähän kuumottelukitaraa delayn kanssa ja se on aika täydellinen. Sain sen juuri miksattua, ja se on kuultavissa tässä:
Valssi kuolleille.

Nyt voisin katsella pari Family Guyta vaikkapa, ja suunnitella nukkumaan menoa. Vaikka ei tarvitse edes herätä heti puoli seitsemältä, niin siltikin jostain syystä nyt jopa VÄSYTTÄÄ niin paljon, että voisi käydä nukkumaankin ajoissa. Tai niinhän sitä luulisi. Kuitenkin jumitan tässä vielä kahdentoista jälkeen, tai sitten jään lukemaan kirjaa tai soittamaan kitaraa. No, aika sama se kai on. Vitunko väli, kunhan saan olla elossa ja tehdä JOTAIN. Kaikki syntymän jälkeen kertyneet kokemukset ovat kotiin päin, koska aika monet eivät pääse kauheasti siitäkään pitemmälle. Joten mikäpä tässä sitten.

Truckfighters oli aika kova.

Eilen tuli tehtyä jotain sellaista, mitä ei tämän oman soittoharrastuksen takia/myötä/mitenvaan ole tullut tehtyä kai vuosiin. Lähdettiin toiselle paikkakunnalle katsomaan jonkun toisen bändin keikkaa. Ja siis jopa ihan Helsinkiä pitemmälle! Se vaan on niin, että kun saa katsoa omia keikkoja soitellessaan niin paljon hyviä keikkoja muutenkin, niin ei oikein riitä aika ja jaksaminen muitten katsomiseen, vaikka mieli tekisikin. Tämän takia olen kerran missannut myös The Hauntedin, mikä vitutti, etenkin kun meillä oli edeltävänä iltana keikka samassa kaupungissa, mutta rahat riitti joko kotiin tuloon tai keikkaan. Valitsin väärin.
Aluksi olin vähän epäileväinen, että tässä ei nyt ole ollut täysin vapaata viikonloppua ties milloin viimeksi, ja olisi kiva nukkua kotona, mutta onneksi Sheriffi sai ylipuhuttua ("maksetaan sut sisään jos ajat takas.") ja valinta oli helppo. Retkikuntamme kerääntyi vähän satunnaisesti tähän meille, kunhan Sheriffi krapuloiltaan selvisi ja Ohtonen pienessä nousuhumalassa vastapäisestä kebabpaikasta päästyään. Mietimme, ettei edes kannata lähteä matkaan liian aikaisin, koska Truckfighters aloittaa kuitenkin vasta keskiyön aikaan. Ehkä noin vartti tästä istuimme kuitenkin jo autossa, jostain kaikille tuntemattomasta syystä.

Lähtiessä Ohtonen sanoi, että jos Tampereella on liian kännissä niin mun pitää lyödä sitä ja sanoa että olisi selvempi. Sain läpsiä sitä jo menomatkalla autossa, kun matkakaljat ja taskusta kaivetut kebabin jämät kolisivat sen verran hauskasti pataan. Matka oli mukava. Mitäpä muuta siitä voi sanoa. Päästiin Tampereelle noin kymmentä vaille yhdeksän, ja tajuttiin että vittu tultiin ihan liian aikaisin vaikka oli puhe ettei tarvitse ennen yhtätoista olla paikalla. Lähdettiin siinä sitten kävelemään ympäri Pispalaa ja löydettiin jokin mukava pubi, josta olisi saanut aika hyvän näköistä ruokaakin, mutta rahat olivat aika vitun vähissä. Sen jälkeen mentiin Vastavirran yläkerran baariin, jonka nimikin taisi olla Yläkerta. Törmättiin vahingossa Anttiin, yhteen niistä harvoista entisistä pertunmaalaisista, joihin pitää yhteyttä vieläkin. Luulin että Eetu oli Antille soittanutkin, mutta eipä tuo höhelö ollut muistanutkaan, joten aistin Antista pientä loukkaantuneisuutta siitä että se vaan kävelee lähibaariinsa ja löytää sieltä Kilpiset juomasta kahvia. Olisin minäkin, ei näitä kehtaisi lähelleen päästää ilman varoitusta. Pelattiin Sheriffin kanssa lasishakkimatsi, josta puuttui puolet nappuloista. Voitin sen fataalin virheen jälkeen, ja juotiin kahvia jossa oli jotain hippilesejuomaa maidon tilalta, kun Eetu veti loput maidot. Se on tuollainen ihmisohjus, tuo meidän Eetu. "Ihan sama kuhan mulla on hyvä" on sen motto. Paska jätkä.

Ensimmäisen bändin puolivälissä mentiin sisään. Lämppärit kärsivät mielestäni molemmat liikajäsenistä. Ensimmäinen bändi olisi toiminut paremmin, jos siinä ei olisi ollut laulajaa ollenkaan. Se oli instrumentaalisesti niin saatanan toimivaa möyrintää, jyrinää ja kiertämistä, että se ei olisi tarvinnut lievästi Candlemass vaikutteista laulajaansa oikeastaan mihinkään. Toinen bändi taas vakuutti ainakin Ohtosen naislaulajallaan, mutta siinä bändissä taas olis toinen kitaristi, joka ei tehnyt oikeastaan mitään muuta, kuin soitti yhtä pitkää sooloa kaiken muun päälle koko keikan. Minä ymmärrän kyllä fiilistelykitaran päälle, tälläkin kitaristilla oli kuitenkin ilmeisen paljon efektejä, niin enemmän se olisi saanut niistä irti soittamalla vaikka jotain näkymätöntä pientä sinne alle, eikä vaan vetämällä koko ajan sooloa kaiken päälle, koska siitä tuli saman tien sellainen "KATTOKAA MITEN VITUN HYVÄ MÄ OON!" fiilis. Tämä siis vain minun mielipiteeni, kyllähän tuota ihan mielellään kuunteli siellä takana pönöttäessään.

Ennen pääkeikkaa törmättiin vielä entiseen naapuriin Pertunmaalta, se bongasi ensin Eetun, ja kysyi "ja onks toi Jere?" juuri kun olin jostain nyt jo unohtuneesta syystä nuolemassa kättäni. Puhuin kai Ohtoselle, ja demonstroin jotain. En voi tietää. Suurimman osan ajasta kaikki tämä paska vaan valuu aivoista ulos, enkä ajattele sitä sen enempää. Truckfighters alkoi soittaa, ja oli ihan vitun hyvä. Niin vitun hyvä, että haluan tänään soittamaan stoneria treenikselle. Tuo bändi on oikeastaan niinkuin elossa oleva Kyuss, ilman että tarvitsee kertaakaan miettiä, että Garcian ääni ärsyttää, tai että se käyttää aina samoja juttuja. Tällainen bändi olisi vitun siisti, ongelma on vaan lähinnä siinä, että mitä haluaa soittaa, kun kaikkea olisi vitun kiva soittaa, ja laulaminenkin olisi siisti juttu, mutta vähän niinkuin pitää valita. Mutta tällaisessa musiikissa se valinta voisi olla ehkä rummut. Niitä on kiva hakata. Siitä minä tykkään.

TRUCKFIGHTERS...

...PURE MOTHERFUCKING AWESOMENESS.

Piano otetaan vastaan!

Tom Waits ja Tim Minchin (hmm, nimet rimmaa. Pianistien salaliitto. Pakko olla. Valitse kolme kirjaiminen etunimi joka alkaa Tstä ja loppuu Mään, etkä voi olla menestymättä. Sori vaan, IIRO RANTALA ((ei se mitään, olet säkin ihan hyvä))) ovat nyt ajaneet minut sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa huomaan istuvani perjantai-iltana kotona näppäimistön ja Yamahan PSR-2 kosketinsoittimen välissä. Kosketinsoitin on helvetin vanha, papan kautta perintönä tullut, ja siinä on sata ääntä, jotka kaikki kuulostavat samalta: ei-hyvältä. Näistä sadasta ei-hyvästä valitsen numeron neljätoista, ei-hyvän pianon. Soitin ei juurikaan soi, vaan päästää ilmoille mekaanisen äänen, jossa on kyllä kuultavissa jokin pieni mekaanisen kaiun sävy, joka kyllä katkeaa saman tien kun nostat sormesi pois koskettimelta. Soittimen soittaminen pianisteja kuunnellessa on siis kaikkea muuta kuin inspiroivaa, mutta silti on ilo huomata, että pienen hakemisen jälkeen siihenkin soittimeen alkaa saada auttavaa tuntumaa. Pystyy soittamaan melodiaa suunnilleen samasta sävellajista siis. Minun vänkyräkorvillani tämä luultavasti tarkoittaa siis sävelaskeleen tai kaksi alempaa, koska jostakin syystä korvani ovat mieltyneet musiikkiin muusikoiden mielestä väärin. Eli siis minulla ei ole absoluuttista sävelkorvaa, se on korkeintaan auttava.

Rytmeistä olen aina tajunnut paljon enemmän, vaikkakaan en osaisi soittaa niitä kaikkia täsmälleen samalla tavalla kerran kuultuani, koska motoriikkani vastaa nelikätisen juuston matematiikan ymmärtämystä pistokokeessa tentattaessa. Käsitän silti sen informaation, jota minulle soitetaan, ja pystyn vaikkapa laulamaan siihen päälle (hur-vitun-raa.) jos tarve vaatii. Koska olen edelleen kuuro pienille säveleroille, ja helvetin huono selittämään kaikkea sitä, mitä musiikissa minun mielestäni tapahtuu, täytyy minun tyytyä osoittamaan esimerkkejä. Niitä on tuo Mikserin profiili täynnä, etenkin kaikki lauletut kappaleet ovat lähtökohtaisesti aika kaukana siitä mitä olen hakenut, paitsi Bring Us Peace, jossa kaiku pelastaa paljon. Myös siitä uudesta Christianitystä tykkään vähän, koska siinä en varsinaisesti laula.

Mutta jos joku tahtoisi auttaa minua oppimaan, ymmärtämään ja käsittämään musiikkia paremmin, minulle saa joku lahjoittaa vanhan vireisen pianonsa. Jos joku tahtoo minun jatkavan samaan malliin kuin tähänkin asti, minulle saa lahjoittaa myös epävireiseen pianon. Kunhan joku nyt lahjoittaa minulle jostakin vanhan pianon, koska minulla ei ole varaa uuteen. Sanotaan, että kahteen sataan euroon asti voin siitä maksaakin, eli jos teillä vaan lojuu himassa joku vanha piano sisustuselementtinä, heittäkää se tänne meille. Banjot kelpaa myös. Joo. Ja bassot. Oikeastaan, jos teillä on jotain vanhoja romusoittimia (tai itsetehtyjä soittimia) torvista putkiradioihin, niin mulle voi niitä lahjoittaa. Viulut ja sellotkin kiinnostaa. Ja kaikki muutkin mistä lähtee ääntä. Mutta älkää koittako kaupata mulle jotain Starkista pöllittyä lautakasaa, kahta kertaa en siihen halpaan mene.

On kyllä aika mukavaa olla kotona, kissojen kanssa ihan keskenään, kuunnella musiikkia ja soittaa sitä, nauttia olostaan ja olla miettimättä keikkojen soittamisia nyt ihan hetkeen. Voi keskittyä miettimään, miten iso vaiva olisi tehdä matkalaukusta akustinen basso. Mulla on tuossa seitsemän euron sähköbasso, josta olisi isompi vaiva tehdä ehjä basso, kuin iskeä tuo kaula puiseen matkalaukkuun kiinni. Taidan siirtyä suunnittelemaan tätä operaatiota. Kiitos ja hyvää yötä kai.

Sotaveteraaneista salkkareihin. I'm that fucked up.

Lukekaa Vonnegutin Hokkus Pokkus, jos saatte sen käsiinne. Mullakin vielä vähän kesken, mutta siinä on kirja, joka on täynnä juuri sellaista turhautumista ihmiskuntaa kohtaan, joka parhaimmillaan innostaa tekemään asioita ja saamaan aikaan jotain suurta. Jos ei muuta niin kirjoittamaan noin saatanan hyvän kirjan. Vonnegutin päähenkilöt muutenkin ovat aina olleet vähän omasta elämästäänkin ulkopuolisia ja syrjäytyneitä, joten mikä olisikaan parempi hahmo kuin turhautunut Vietnamin veteraani? Ei luultavasti mikään, koska jenkit osasivat sodan jälkeen sanoutua niin tehokkaasti irti siitä sodasta, että se jäikin niitten yksilöitten sodaksi, jotka he olivat sinne lähettäneet kuolemaan ja teurastamaan. Sodan jälkeen veteraanit itse jäivät tyhjän päälle, koska eihän se nyt mikään talvisota ollut, jossa oltaisiin puolusteltu omaa maata. Ennemmin se oli Jatkosota, omasta ahneudesta ja tilapäisestä kontrollin menetyksesta kertova yritys kohottaa kansallista itsetuntoa, joka sitten meni vähän vituiksi. Alla Fisher Kingistä otettu Waitsin monologi aiheesta. Veikkaanpa, että mies on säveltänyt siitä itse osan, koska


Salkkarit vitut....puhuttaa taas monia ihmisiä, kun nuoret napostelevat niissä muotihuumeita ilman sen suurempia seurauksia. Itse en ole sarjaa katsonut millään tavalla aktiivisesti enää vuosiin, mutta nuokulla työskennellessäni altistuin sille, ja sain myös nähdä kuinka sitä keräännyttiin katsomaan. Osittain epäilemättä sen tarjoaman postmodernin ironian (jota sanaa kukaan heistä ei ymmärtänyt, mutta jonka täydellisiä määritelmiä he olivat.) takia. Ja en nyt tarkoita sitä, että diggaillaan jostain camp-arvon takia, ja sanotaan sitä postmoderniksi ironiaksi. Mielestäni todellinen postmodernin ironian määritelmä on ihminen, joka kuvittelee tekevänsä jotakin postmodernin ironian vuoksi, eikä myönnä itselleen että on koukussa vaikkapa sitten juuri niihin salattuihin elämiin. Salattujen elämien katsominen ei ole ironiaa, vaan ihminen joka katsoo niitä luullen olevansa ironinen, on ironiaa. Tajusitteko? Ette? No, ei se mitään. En olettanutkaan. Sama asia, kun hipsteri kasvattaa viikset luullen sen olevan jonkinlainen humoristisesti latautunut kommentti, eikä tajua kasvattaneensa viiksiä siksi, kun kaikki muutkin hipsterit kasvattivat viikset, ja hän tahtoo vain kuulua laumaan, vaikka ei myönnä sitä itselleen. Ehkä ironia on vähän väärä sana, mutta sille ei ole vielä keksitty parempaakaan.

Ai niin, ne salatut elämät. Huomasin, että sen tunnussävel kerää ihmiset välittömästi sohvalle ikään ja sukupuoleen katsomatta (no, yläasteikäiset ja vanhemmat siellä kyllä enää siihen aikaan ovat) joten totta kai sen vaikutus ihmisiin on valtava. Se jumittaa ihmisaivot täydelliseen nollatilaan puoleksi tunniksi. Kaikilla ei välttämättä riitä edes kapasiteetti käsitellä sitä kaikkea, mikä ehkä on vähän sääli, mutta täytyy ottaa huomioon esimerkiksi iän mukanaan tuomat rajoitteet maailmankuvan kehittymisessä. Pointtini on se, että jos Duff-kaljaa ei saa myydä kaupassa, koska alaikäiset katsovat simpsoneita, niin salatuille elämille pitäisi VITTU tehdä JOTAIN, koska sen katsojamäärät (=alaikäiset katsojamäärässä) taitavat kuitenkin ylittää simpsonit. Puhutaan lapsista, jotka ovat muutenkin suurilta osin television kasvattamia, joiden medialukutaito on käytännöllisesti katsoen olematon, ja joille kukaan ei ole kertomassa, mistä alkaa television luoma fantasia, ja koska se vaihtuu todellisuuteen. Koska uutisia kukaan nuokulla ei tahtonut katsoa. Kuulin toisinaan sivukorvalla, kuinka salatuissa elämissä vaihdettiin poliittisesti kantaaottava vaihde päälle. Poikkeuksetta tämä tapahtui kahden miehen välisenä dialogina, jossa melko perussuomalaisia arvoja tykiteltiin sitten puolin ja toisin, kaverin komppaillessa vieressä. Ne kohtaukset kuulostivat niin irrallisilta ja päälle liimatuilta, että mietin mikä niiden motiivi on. Ajaa ne arvot ihmisten mieleen, koska tekijät tietävät sarjalla olevan helvetin suuri valta tulevien yhteiskunnan työläisten kasvattajana?

Kaiken tämän ajatteleminenkin saa minut hyppimään riemusta siitä ajatuksesta, että digiboksi on lojunut vaatehuoneen pohjalla jo kaksi vuotta, eikä sitä ole mahdollista asentaa takaisin, koska sen kaukosäädin, jota kautta kanavat haetaan, kohtasi kuolemansa noin yhdeksän metrin korkeudesta kiihtyvällä vauhdilla kohti roskakatosta lentäessään. Kaikki vain eivät ole yhtä onnekkaita tämän asian suhteen, joten toivon, että jokainen aikuinen, joka tämän sattuu lukemaan, sammuttaa television ja alkaa KESKUSTELLA lastensa kanssa asioista, joita tämä maailma käy juuri nyt läpi. Huumeet, lama, viha, pelko, turhautuneisuus, masennus, omissa elämissä tapahtuneet muutokset ja ne ikävämmätkin asiat. Tämä maailma on koko ajan vitun paljon mielenkiintoisempi, kuin yksikään juonenkäänne jossakin rasittavassa sekundanäyttelijöitten ja ilmaisutaitolukiolaisten ponnahduslautasarjassa. Nytkin elämme keskellä valtavaa muutosta, kun fysiikan lait saattavat CERNin löytöjen vuoksi mennä kokonaan uusiksi. Kuinka vitun siistiä se on?

Blyys.

Kokoelmalevyn ostaminen Anttilasta on taitolaji. Tavallisin skenario on sellainen, jossa selailet levyjä väsyneenä, ilman pienintäkään aikomusta ostaa mitään. Sitten selaillessa sattuu silmään iso otsikko halpojen levyjen hyllystä, tyyliin "THE EARLY WORKS OF TOM WAITS", joka on niin kertakaikkisen viekoitteleva, että nappaat levyn saman tien, maksat kolme euroa siitä ja juokset himaan kuuntelemaan. Levy on tietenkin armotonta paskaa, jolloin vaivaudut kääntämään katseesi kanteen, joka vielä hetki sitten sai sinut tekemään täysin impulsiivisen ostopäätöksen. Huomaat alaotsikon "as played by 4 random dudes who had nothing better to do on a sunday afternoon." Sanomattakin selvää, että levy lähtee aika äkkiä vähintään vaatehuoneeseen eristykseen, tai kävelemään vihreää mailia parvekkeelta roskakatosta kohti. Onneksi näihin ansoihin ei mene liian usein, ja välillä sattuu jotain sellaista, kuin Essential Delta Blues tänään.

Kaksi levyä bluesia, onhan siinä kaikki perusbiisit, jotka mulla on varmaan kolmella muullakin kokoelmalla, mutta ei haittaa. Neljä euroa ei ole liian kova hinta siitä, että jos päädyn puuvillapelloille, mulla on soundtrack valmiina. Lisäksi noissa on fiilistä, kun pihalla nauhoittaessa pyyhkäisee joku saatanan tavarajuna ohi pillit huutaen, ja biisistä ei kuule kuin ensimmäisen "I WOKE UP THIS MORNIN'....." kliseen, ja outron. Lisäksi mua yleensä harmittaa, että näihin kokoelmiin ei kelpuuteta mitään vähänkään uudempia nauhoituksia, vaikkapa 70-luvulta, jolloin nauhoitusjälki oli jo kelvollista ilman uudelleen masterointejakin.

Tein itsekin äsken bluesbiisin, jossa kyllä kiroillaan ja kielletään jumala, mutta puoliksi mukahauskana vitsinä bluesille itselleen sen teinkin. Toinen biisi mikä mulla on mielessä, olisi biisi jossa orja rakentaa aitaa, ja lopussa naulaa isäntänsä siihen kiinni ja vasaroi sen hengiltä. Tein siihen sanatkin jo joskus vuosi sitten, kun rakennettiin aitaa Naumin leirintäalueella. Sisäinen anarkisti siinä nautti rakenteitten kasaamisesta. Ei kun oikeasti, se oli ihan vitun mukavaa puuhaa. Toisin kuin äskeinen kauppareissu vesisateessa. Olisin voinut käydä vaikka parvekkeella katsomassa, niin olisin laittanut saappaat tai talvikengät. Nyt valun vettä ja haisen pahalle, suihkuun pitäisi mennä ja makaroonilaatikko tehdä että on jotain syötävää. Ja kuunnella Seasick Steveä ja Tim Minchiniä ja kaikkea muuta hyvän tuulista, ei juuri syysmasennus paina tässä vaiheessa. Vituttaa vaan.

Ristinusko.

Tein biisin tuossa äsken.

En tiedä mitä olette tuollaisista hommista mieltä, taitavat nämä puhutut laulut olla lähinnä laulajien pakkomielteitä, joitten päälle kukaan muu ei ymmärrä hevon vittua, tai niitä pidetään tekotaiteellisena paskana. Se on tuollaista off-beat-runoutta, joka kuulostaisi ehkä luontevammalta jollakin jazz pohjalla, mutta en osaa vielä tehdä sellaisia, niin kätän instrumentaalijuttuja. Ei tuokaan aivan samanlainen ole kuin The Last Day of Summer josta sen otin, mutta vitsinä heitin kaikki muut raidat (huiluäänet ja pianosoolon) siitä biisistä kun sopi niin hyvin yhteen. Harmi että sen pianosoolon time oli niin erilainen, olisi muuten voinut laittaa sen sellaisenaan tuohon biisiin, mutta nyt piti sitten kääntää se väärinpäin ja heittää sinne King Crimson-kohtaan. Sanat tuohon roskaan löytyvät mikseristä tai tuolta Burning The Wallsin puolelta, en jaksa neljättä kertaa niitä kopioida just nyt. En ole kauhean hyvä, mutta ihan vitun innoissani kuitenkin.

Kuukle+

Seison ehkä elämäni suurimman ja syväluotaavimman dilemman reunalla: Liittyäkö Google+aan vai ei? Käytännössähän olen siinä jo, kun minulla on tili Googlella, joten kysymys on vain siitä, otanko sen käyttöön vai en. Tällä voin kiertää myös sen tosiseikan, että olen sulkenut itseni henkisesti jo Facebookista ulos. Minulla ei (onneksi) ole mahdollisuutta mennä sinne, ja tämä voisi ehkä ajan kanssa palauttaa minut elävien kirjoihin myös niitten yksinkertaisten ihmisten mielessä, joiden aivokapasiteetti ei riitä käyttämään kännykkää, kun minulle olisi jotakin asiaa. Näitä ihmisiäkin on lähipiirissäni yllättävän paljon. Lisäksi saisin käyttöön ihmiskunnan kehittämistä sovelluksista hauskimman: Youtubevideoitten hallitsemattoman spämmäämisen kaikille läheisilleni. Se on ollut ainoa asia, mistä olen ollut Facebookille kateellinen, pääsen pätemään sillä tosiseikalla, että kaivoin Youtubesta jonkun kappaleen, jota en välttämättä ole kuunnellut puoleen vuoteen, mutta jonka nimi sattui kommentoimaan hassusti elämän tilannettani juuri sillä hetkellä!

Eli
Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua,
Ei muuta; – luulla, uness’ että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat....

Eli liitynkö Googleplussaan, vai teenkö itsemurhan, todellakin suuri ja vakava kysymys, jonka edessä pitää jokaisen kuolevaisen joskus hiljentyä...

Lapsistakin tulee aikuisia joskus.

Tänään katsottiin koulussa dokumentti siitä, miten lasten leikkiminen on muuttunut tässä kahden-kolmen vuosikymmenen aikana. Siis muuttunut niin kuin meidän lajimme sisällä solidaarisuus ja välittäminenkin: Jenkeissä sitä ei enää ole ollenkaan, ja täältäkin se kuolee kun jostakin minulle tuntemattomasta syystä kaikessa pitää noudattaa maailman itsetuhoisimman trendsetterin mallia, vaikka nähdään jo suoraan, mihin se muutamien vuosien viiveellä johtaa. Tässä dokumentissa oli siis superäitejä ja teknoisejä, jotka olivat aivan vitun vakuuttuneita siitä, että jos lapsella on kolme minuuttia vapaa-aikaa päivässä, siitä tulee luuseri, tai joku kidnappaa sen.

Toki jokainen järjellisesti suomalaisessa perheessä, ainakin maaseudulla, kasvanut ymmärtää miten vinksahtanut tällainen ajatusmalli on. Dokumentin vanhemmat raahasivat lapsiaan urheiluharrastuksesta toiseen ja iskivät niihin kiinni jotain jäljittimiä, joita iskä sitten esitteli innoissaan tietokoneruudulta, että viisi tai kymmenen vuotta sitten piti sanoa lapselle että soittaa kun pääsee kouluun, nyt ei tarvitse kun isä näkee koska lapsi on saapunut kouluun. Helvetin hieno innovaatio, joka taas vähentää sosiaalista kanssakäymistä lasten ja vanhempien välillä, tekee ihmisistä pelokkaampia ja epävarmempia. Koska vaikka se muovinpalan liikkuminen kartalla saattaa olla rauhoittavaa isälle, se ei ehkä ole sitä lapselle. Lapsi saattaisi ehkä ihan mielellään soittaa, ja kuulla vanhempiensa rohkaisevan äänen puhelimessa, tietää että ne vanhemmat myös kuuntelevat ja ovat olemassa.

Lisäksi jos isket lapselle jäljittimen ja sanot, että PELKÄÄ KAIKKEA! ÄLÄ PUHU KENELLEKÄÄN! Niin ehkäpä se lapsi alkaa itsekin ajatella niin, ja pelätä kaikkea. Jos äiti ja isä ajattelevat minun olevan vaarassa, eikö minulla ole kaikki syy olettaa olevani vaarassa? Näistä lapsistako kasvaa sitten jotenkin maagisesti aikuisia, jotka osaisivat luottaa tuntemattomiin ihmisiin ja kylvää ympärilleen rauhaa ja rakkautta ja ymmärrystä? Ainiin, mutta eihän sellaista maailmaa kukaan halua, kun kaikilla on kiire kerätä rahaa nyt ennen kuin maailmanloppu ensi vuonna pyyhkäisee merkityksettömyyden paskatsunamin lailla ihmiskunnan yli. Silloinhan sillä rahalla tekeekin ihan saatanasti, vai mitä?

Pelko ei kasvata ketään millään tavalla järkeväksi. Minut kasvatettiin aika pitkälti sillä tavalla, ja se ei oikeastaan tehnyt mitään hyvää aivotoiminnalle, mutta antoi aika valtavat valmiudet toimia nuorisoalalla. Olen nähnyt niin paljon vääränlaista palkitsemista, vääristä lähtökohdista kumpuavaa vanhemmuutta ja ihmisyyttä, ja sitä miten lapset heijastavat kaiken eteenpäin, että tahdon muuttaa ihmisten asenteita. Henkinen muutos olisi paljon tärkeämpi, kuin joku kierrätyksen lisääminen tai muovipussien käytön lopettaminen, tarvitaan me muovipussejakin, että voidaan sitten tarpeeksi maailmasta saadessamme vetää ne päähän ja tukehtua. Oikeastaanhan se olisi ekologinen tapa lähteä, viedä yksi muovipussi mukanaan. Harmi vaan ettei se pussi hajoa mihinkään nopeammin, kuin pääsi ja luusi, mutta ajatuksena ihan kaunis.

Jostain syystä tänään on taas ollut tällainen saatanan vituhippi päivä, olen jaksanut kirjoittaa niin kauan että kädet alkavat olla jännetuppitulehdusta vaille valmiit, ja ajatellut niin paljon, että jos joku olisi kehittänyt aikanaan aivodynamon, niin saisin tällaisen Lahden kokoisen tuppukylän juuri ja juuri valaistua. Mutta nyt täytyy laittaa aivot narikkaan, katsoa Family Guy, ja sitten YLEn vihapuheilta, mikäli se Areenasta näkyy. Toivottavasti, koska vielä vähän vihaa tämä päivä tarvitseekin.

Meteliä pihalta.

Olen nyt noin kuuden vuoden ajan soitellut bändeissä. Koko sen ajan olen ollut ulkopuolinen ja kokenut oloni ulkopuoliseksi kaikkeen siihen skeneilyyn, jota olen saanut nähdä. Chaospheressä mulle oli helvetin tärkeää, että se bändi ei nauhoita mitään. Että tehdään kaikki eri tavalla, kuin kaikki muut yhtyeet tekee. Vieressä bändit valittavat, ettei Suomen kokoisessa maassa saa keikkaa ilman demoja ja suhteita, ja vieressä me soiteltiin koko ajan jossain päin Lahden lähiseutua, ja ihan ilman demoja ja suhteita. Se oli meidän puolestamme keskisormi kaikkea sitä valitusta ja ininää kohtaan.

Se mikä mua alitajuisesti The Undivinessa ollessa taisi tökkiäkin oli juuri se sovinnaisuus, että asiat tehdään niin kuin muutkin bändit, ja suhteilla. Selkään taputtelua ja EPitä, jossa nyt ei ole mitään ihmeellistä eikä erikoisen pahaa, kaikki bändit toimivat sillä tavalla. Ja juuri siksi se ei ollutkaan meikäläisen juttu. Se tuntui liian sovinnaiselta ja yksinkertaiselta. Ei sillä, että asioita tarvitsisi tehdä jotenkin tarkoituksellisen monimutkaisesti, mutta aina ei tarvitse mennä siitä, mistä se aita on matalin. Se yhtye tähtäsi koko ajan jonkinlaisen levytyssopimuksen saamiseen, ja minulle se ei ollut mitenkään motivoiva maali, joten oli hyvä hypätä jarruttelemasta tänne yksinäisen ulkopuolisuuden naurettavan korkeaan linnakkeeseen.

Minulle ei koskaan ole ollut mitenkään hankalaa tuntea oloani ulkopuoliseksi. Suomessa se on niin vitun helppoa, olet vain juomatta viinaa ja olet saman tien erilainen, outo, ja ulkona suuresta osasta kaikkea kuvioita. Tiedän myös, että tietyllä tapaa se ulkopuolisuus on olennaista kaikelle tälle näkymättömälle duunille, jota nyt teen lähinnä pääni sisällä. Ilman sitä se on tyhjää. Ei ole ketään, ketä vastaan taistella. Tämä henkinen vastakkainasettelu on välttämätön ehto sille, että voi kapinoida. Tiedostan sen ja osaan myös nauraa sille. On se sitten vaikka musiikkibisnes ja sen täysin tyhjän päiväiset lainalaisuudet, joitten mukaan asiat olisi hoidettava. Olen ylpeä siitä, että Cut To Fit tekee asiat eri tavalla kuin suurin osa muista. Juuri niin kuin me itse haluamme. Meille ei kukaan tai mikään määrää tahtia, meille ei pikkutakkiläskit tule hikoilemaan kun pitäisi tehdä hitaammin tai nopeammin levyjä.

Me saadaan tehdä keikkoja niin paljon kuin tahdotaan, ja kaikki suhteet mitä meillä on, on ihan tasan soittamalla lunastettuja. Toki ihmiset on nyt alkaneet työntää meille rahaa säälistä, kun ollaan tällainen saatanan kerjäläislauma joka kiertää almujen hinnalla ympäri Suomea. Samoin ollaan onnistuttu rakentamaan jonkinlainen skenettömien skene, grindihylkiöitten perhe. Siitäkin olen helvetin ylpeä, että ajatus joka lähti jostakin meikän kuppaisesta blogikirjoituksesta kolme vuotta sitten syksyllä, on kasvanut täysin toimivaksi kollektiiviksi ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään asioita sen eteen, että tässä maassa meteli raikaa, vaikka sitä ei kukaan tahtoisi kuunnellakaan! Ja kaikki ilman levytyssopimuksia tai ohjelmatoimistoja tai promoottoreita tai mitään muuta, kuin itse tehtyjä levyjä, ja mun käsin kirjoittamia lässytyksiä.

Nautin jokaisesta hetkestä, ja kaikki nämä grindihommat on omalta osalta täyttäneet odotukset ainakin viisinkertaisesti, eli kaikki mitä tulee on pelkkää plussaa. En odottanut mitään näin siistiä, mutta viime viikko näytti taas, miksi tämä on niin saatanan hienoa hommaa. Tätä on kiva tehdä, ja tässä saa ilmaista itseään tavalla, joka ei ole mahdollista missään muussa musiikissa. Sitä muuta musiikkia teen sitten kaikella muulla ajalla. Kontrastia pitää olla elämässä, koska erilaiset puolet antavat toisilleen merkityksen. Jos en soittelisi akustisia himassa, ei tuo huutaminen tuntuisi läheskään yhtä siistiltä. Jos vaan huutaisin, kyllästyisin siihen aika nopeasti. Siltikin se on jotain sellaista, mitä en oikeastaan koskaan voi antaa pois, mutta se taitaa ennemmin pohjata siihen, että kirjoitan niin järjettömän paljon, ja jostain perverssistä syystä työnnän sen kaiken suodattamatta ulos. Tämä on elämää ilman henkistä sulkijalihasta, paska vaan valuu ulos, ja sinun täytyy lähinnä osata vaihtaa kuppia ajoissa.

Huumori ja musiikki.

Huumorin ja musiikin voima molemmat ovat täysin kiistattomia asioita. Olen näissä piireissä kohdannut todella paljon ihmisiä, jotka nauttivat musiikkinsa musiikkina, ja huumorinsa huumorina. Muusikoista saa toki tehdä pilkkaa, mutta musiikki koetaan liian vakavana asiana, jotta siihen saisi kajota. Nämäkään ihmiset eivät silti ole mitään ryppyotsaisia nenän nyrpistelijöitä, he vain eivät pidä huumorimusiikista. Ymmärrän sen. Siltikin olen sitä mieltä, että mikään ei ole laajempaa ja tehokkaampaa kenttää huumorille, kuin musiikki. Se ei myöskään sulje artistia mihinkään suurempaan häkkiin, että hei, tuo on se jätkä joka tekee vain hauskoja biisejä, eikä se saa tehdä muuta. Ainakaan se ei sulje ovea, jos on ihan saatanan kova soittamaan. Kirkkain esimerkki tästä on mielestäni australialainen pianisti Tim Minchin, joka on ehdottomasti aikamme suurimpia musiikillisia neroja, mutta me ohitamme sen joko olan kohautuksella, tai sitten ette ole koskaan hänestä kuulleetkaan.


Prejudice, joka on paitsi helvetin hauska, myös aika helvetin osuva näpäytys sananvapauden ja rasismin sotkemiselle.


Not Perfect taas on esimerkki vakavammasta kappaleesta, joka vaan viedään sitten kaikessa vakavuudessaan naurettavan pitkälle.

Katsokaa Youtubesta kaikki mitä vain löydätte, minun mielestäni tämän jätkän pitäisi olla paljon suuremmassa maineessa, kuin se on. Käsittämätön pianisti, laulaja ja biisintekijä, joka osaa nauraa itselleen. Ehdottomasti tahdon joskus tavata tuon jannun. Myös Flight of the Conchords ja Jon Lajoien rap-videot ovat naurattaneet tässä viime viikkoina aika paljon, etenkin Fuck Everything ja WTF Collective. Katson mös Primuksen kuuluvan tähän suureen hauskojen vakavien ihmisten joukkoon.

Musiikki on tehty tällaistakin käyttöä varten. Toki sen pitää olla myös vakavaa, mutta jos kaikki tekisivät musiikkiaan kyrpä otsassa, se olisi ihan vitun tylsää. Itsekin koen kyllä, että minulla olisi mahdollisuuksia tehdä tällaista musiikkia, mutta en itse vielä osaa suhtautua siihen niin vakavasti, että osaisin ottaa asiakseni nauhoittaa sellaista. Siinä on vielä jokin henkinen kynnys välissä, mutta toivon, että se joskus ylittyy ja kykenen tekemään myös musiikkia, joka saa ihmiset hyvälle mielelle, ja istuttaa ihmisten päähän samalla ajatuksen jostakin vähän syvällisemmästä, tai ihan vain saada heidät tajuamaan, kuinka naurettavaa suurin osa kaikesta vakavissaan tehdystä musiikista oikeasti on. Loppuun vielä ihan kotimainen neron leimaus, Ismo Leikolan paljastama totuus kaikesta pop-musiikista:

neurosis - times of grace

Neurosis, ja Times Of Grace. Tiedän, että kyseinen levy kuuluu soittaa yhdessa Tribes of Neurotin Gracen kanssa kahdesta soittimesta täysillä, se on vielä kokematta kunnolla, mutta näin puolikkaanakin tämä levy toimii aivan saatanan hyvin aina. Nimenomaan ilman niitä Gracen tuomia tekstuureja tuo äänimaailma kuulostaa niin väkivaltaisen pelkistetyltä koko ajan, että vaikka kuuntelisi tätä kesäpäivänä, se päivä muuttuu saman tien mustavalkoiseksi (tai vähintään seepiaksi) ja kaikki linnut näyttää variksilta. Helvetin hieno levy, joka on juuri sellaista uuden ja vanhan Neurosiksen välissä olevaa melkein punkkia jyristelyä.

Mukana on jo paljon efektihuhuilua ja kiertoja, mutta perusilme on silti aika sama, kuin vaikkapa Through Silver in Bloodilla. Ainut mikä näissä alkupään Neurosiksissa on, niin kansitaiteet olivat varsin ysärit, eli aika vitun hienoja etukansia, mutta lopuilla kuvilla ei ihan hirveästi sitten ole ehkä tekemistä sen kanssa. Mutta kun bändi pystyy jo pelkillä äänillä aiheuttamaan niin vahvoja, nimenomaan visuaalisia näkyjä, niin sen voi antaa anteeksi. Harva bändi kykenee samaan. Biisit kulkevat sulavasti ja jatkuvana virtana, muuttuen vähän kerrallaan kunnes jossain vaiheessa huomaat sen muuttuneen kokonaan. Se on ihan helvetin hienoa. Se on valtamerta musiikkina. Se on puhdasta voimaa, jota ei pysty pitämään mikään. Se tulee jostain korkealta raskaana alas, tuhoaa ja huuhtelee pääkopan puhtaaksi, ja siitä paljaasta aivokuoresta alkaa kasvaa heti miljoona ajatusta, jotka rakentuvat tämän levyn aiheuttamien värinöitten ympärille. Täysin uudet puut, uusi maailma ja uudet ihmiset, joista kuitenkin tietää, että ne tuhoavat kaiken vielä uudestaan.


Kohokohtia itselle on The Last You'll Know, Exist ja End Of The Harvest, mutta Neurosiksen vahvuus onkin siinä, ettei sulla tavallisimmin ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä biisi on menossa, vaan se on yhtä hitaasti vöyryvää aaltoa, joka tuntuu vaan aivan saatanan hienolta. Tämä yhtye on mulle käsittämättömässä asemassa, se ei ole minkäänlaisen hierarkisen ajattelun sisällä, että tämä olisi jollain tavalla "paras" bändi maailmassa. Se on sellaisten asioitten ulkopuolella, opettamassa asioita biisien teosta, levyn rakenteesta, siitä miten musiikki on aina henkimaailman hommia ja se johdattaa ihan itse jonnekin, jos on johdattaakseen. Väkisin et saa koskaan tehtyä mitään, ja kuten Bukowski sanoi, jos se ei tule raivolla ulos sinusta, jätä se mieluummin tekemättä. Se on elämän ohjeeni itselleni kaikessa.

KOTONA!

Mä olen tänä vuonna nähnyt noita geneerisiä ABC-huoltoasemia niin paljon, etten kauhean mielelläni enää niitä katsele. Surullista on, että tiedän joutuvani katselemaan niitä vielä monta vuotta tästä eteenpäin, koska tässä maassa ei oikeastaan ole enää mitään muita, kuin S-ryhmän ABC-asemia, joilla kytät syö ilmaiseksi ja sinun ruokasi tulo kestää puoli tuntia, syöminen kolme minuuttia ja sen ulos paskantaminen kaksi minuuttia. Mutta oikeasti, kun astut ovesta sisään, on lähes täysin mahdoton sanoa, missä päin Suomea olet. Ne on kaikki sisältä samanlaisia, ja niitä on kahdenlaisia. Toiset on nimeltään Lohjia ja toiset Vaajakoskia. Niissä joko on Hesburger tai ei ole Hesburgeria. Pitemmän päälle ne on äärimmäisen masentavaa katseltavaa.

Jep, käytiin taas soittelemassa tällä viikolla. Takana oli ensin kolme keikkaa Absolutistin kanssa, ne meni kaikki aika hyvin ja olisi tehnyt mieli soittaa niitten kanssa vielä Jyväskylässäkin, mutta se ei ollut meistä kiinni. Muuten oltaisiin ment. Perjantai jäi sitten jumittelupäiväksi, nollailtiin isolla porukalla kaverilla ja sitten ne lähti ryyppäämään. Lauantaina taisteltiin taas auton kanssa, ja mun koulukaveri antoi sitten auton alle. Ajettiin Kuopioon, ja sain yllättyä siitä, miten hommat siellä oikeasti toimii. Olen kehittänyt sellaisen jutun, kuin Facebook-suodatin. Joka toimii etenkin Helsingin päässä aika hyvin. Jos Facebookissa näkyy, että tapahtumaan osallistuu vaikka 55 ihmistä, paikalla on 20. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Facebook-suodatin petti, ja 43 ihmisen tapahtumassa oli lähes sata ihmistä. Se on grindcore-illalle aika vitusti porukkaa. Että kiitos vaan Dave, ja joka ikinen kuopiolainen, joka eilen oli Resistori-klubilla, ja anteeksi kaikki se mökä mitä ne pändit sai aikaan. Nautimme kuitenkin siitä itse, joten se oli ihan oikeutettua. Jos haluatte ilmaista mielipiteenne, perustakaa bändi ja tehkää biisi Cut to Fit on perseestä, ja mailatkaa se mulle osoitteeseen riderofthelastday@hotmail.com . Paras saa patukkaa.

Oli kaikin puolin aika loistava päätös aika loistavalle viikolle soittaa grindiä yleisölle, joka halusi jopa kuunnella sitä. Tänään olo on ollut vähän hajanainen, päästiin Eetun kanssa yöksi Feastemin Ollille, ja aamulla ryömittiin sieltä vähin äänin lähipubiin aamukahville, ja sitten odotettiin että krapulainen rytmisoittaja ja tyttöystävänsä löysivät auton, meikä ajeli Kuopiosta Jyväskylään ja Heidi sitten Jyväskylästä Lahteen. Musta jopa tuntui, että se ajaminen sujui aina välillä. Ainut kuumotus oli huomata, että edessä on letka autoja, ja yksi niistä onkin meidän kaistalla, ohittamassa mahdollisimman tyhmästi. Mutta muuten meni ihan rennosti Kyussia kuunnellessa. Vilikin kehui, että loppuvaiheessa sitä ei enää edes pelottanut! Tällä menollahan mä voin jo vuoden päästä olla meillä kuskina.

Nyt en kyllä ihan hetkeen mieti mitään keikkoihin liittyvää. Suihkussa kävin ja voisin kohta kaupasta hakea hedelmiä ja jotain syötävää. Ottaa ihan iisisti. Kuunnella jotain rauhallista. Jee.

Eilisen ja tämän päivän välissä

Eilinen oli kyllä iltana kaikin puolin helvetin positiivinen yllätys, vaikka keikka meni mun takia vähän munilleen kun meinasin tukehtua räkään koko ajan, eikä tasapainoaisti toiminut oikein mitenkään päin, meinasi taju mennä ja kaaduin eetun pedaalihärpäkkeitten ja Vilin peltien päälle heti alussa. Sitten se huutaminen vaan alkoi tuntua hankalalta, syke oli jossain 350 paikkeilla ja olo oli aika tukala. Taistelin sen läpi ja luulin meidän soittaneen vuoden, mutta keikka taisi kestää ihan vähän päälle vartin. Uudet biisit kuulosti kuitenkin omassa päässä ihan vitun hyviltä, ja niitä voisi tänään soittaa taas vähän enemmänkin. Tein jopa ihan settilistan, etten taas unohda kaikkia, väliin voi heitellä aina lisää jos siltä tuntuu. Paitoja meidän pitäisi tehdä jossain vaiheessa. Se vaan tarvitsisi jonkunlaista rahaa. Sellaista jolla voi maksaa juttuja. Sitä meillä ei ole.

Absolutist on muuten aivan vitun kova, etenkin kun rumpali ja basisti ovat soittaneet nyt siinä viikon, aika hypnoottinen meininki oli eilen. Joten tänään kaikki lähellä olevat voisivat ryömiä vaikka kohti Torvea sekoilemaan ja kuuntelemaan huutoa ja hakkausta. Kolme euroa maksaa sisään, jos olet kymmeneltä paikalla, niin kolme euroa kolmesta bändistä ei ole paha. Jos tulet vaikka yhdeltätoista, voi kolme euroa yhdestä bändistä olla jo paljon enemmän rahaa. Joten tulkaa ajoissa. Kohta pitää alkaa taas häslätä ja säätää roudausten kanssa, mutta tässä ei nyt ihan heti ole mikään hätä, joten rentoudun ja kuuntelen Tim Minchiniä. Siinä on yksi baaaad motherfucker, ja ehkä luovimpia ja nerokkaimpia nykypianisteja ja sanoittajia tänä päivänä. Youtubettakaa.

Päihdekeskustelua koulussa taas.

Käytiin koulussa aikas kiihkeä keskustelu päihteistä ja huumeista Myllyhoito yhdistyksen työntekijöitten kanssa. Näkemykset ei asiasta ihan kohdanneet, kun he olivat päihdevalistuksessa enemmän sellaisella pelkää ja ole kyseenalaistamatta -henkisellä linjalla, kun me taas korostimme yksilön vastuuta ja vapautta. Suurin kiistakapula oli se sama vanha, eli kannabis. Molemmilla puolilla on ehkä hivenen vääristynyt käsitys asiasta. Dekriminalisoijat (pökälerastapäähipit) ovat sitä mieltä että kannabis on jonkin sortin ihmelääke, joka parantaa kaikki haavat tunneissa ja kehittää älykkyyttäsi, vastapuolella taas ollaan sitä mieltä että vastapuoli on täynnä narkkareita, joilla ei ole mitään varaa puhua asiasta. Jälkimmäinen on kyllä tavallisimmin oikeassa juuri siinä, että kaikkein räikeimmin kannabista vastaan puhuvat juurikin sen käyttäjät. Pseudointellektuellit, laiskasti slangia laskettelevat maailmanparantajahipit, joiden mielestä kaikkien pitäisi tanssia alasti Jefferson Airplanen tahtiin ja maalailla toisiaan sormiväreillä. Tämä on se näkyvä osa kannabiksen käyttäjistä, lähinnä siksi, että se on se pahan hajuisin osa.

Kannabis ei Suomessakaan ole mikään uusi juttu. Se on ollut pinnan alla vuosikymmeniä, ja soittohommissa ympäri Suomea ajellessamme olen huomannut, että kannabiksen käyttäjiä on aivan mahdotonta rajata iän, sukupuolen tai sosiaalisen aseman perusteella. Sitä käyttävät kaikki. Jos tässä jotain muutosta on tapahtunut, niin se, että nuoret ovat löytäneet sen, ja luulevat olevansa jotenkin merkittävässä pioneeriasemassa. Tästä innostuneena he sitten alkavat gangstailla tuolla pikkukaupunkien kaduilla, ja vanhat jässikät vaan naureskelevat partaansa, että on se täällä ainakin sodista asti pyörinyt. Luultavasti kyllä aiemminkin. Se on kuitenkin aika vanha kasvi, joten en usko että se ihan viimeisen sadan vuoden aikana olisi tännekään tullut.

Se mikä minulla näissä keskusteluissa tavallisimmin ottaa aivoon, on ihmisten sumuttaminen, pelottelu ja koko ajatusmaailman mustavalkoistaminen. Kannabis aiheuttaa masennusta, voi laukaista skitsofrenian tai herättää perimässä piileviä sairauksia. Elämä tämän päivän yhteiskunnassa stresseineen ja ympäriinsä juoksemisineen voi muuten aiheuttaa kaikki noista. Herkimmin masennukselle voi kannabiksen käytön takia altistua ehkä juuri siksi, että kun valitset sen käytön, olet valinnut jotakin, joka yleisen konsensuksen mukaan on rikollista toimintaa, ja se voi ajaa kiilaa sinun ja yhteiskunnan väliin. Tämän tajuaminen saattaa olla omiaan synnyttämään masennusta, kun sosiaaliset suhteet vähenevät ja ihminen jää yksin. Tätä on sitten helppo "lääkitä" kannabiksella, ja vahvistaa omaa tunnetta erillisyydestään.

Siitä olin yhtä mieltä, että suuressa osassa tapauksia ihmiset lääkitsevät itseään huumeilla ja päihteillä, mikä nyt on vähintäänkin vinksahtanut malli. Ei se ganjakaan mikään ihmelääke ole. Se on samalla tavalla sinun elimistöllesi "myrkyllinen", kuin muskottipähkinät, sienet tai mikä tahansa syötävä tai juotava asia, jota voi käyttää väärin. Kaikki päihtymystilat ovat pohjimmiltaan lieviä myrkytystiloja, ellei kyseessä ole vaikkapa endorfiinituotannon tilapäisestä noususta johtuva innostus. Siksi korostankin tässä asiassa aina kohtuutta ja yksilön omaa vapautta valita. SINÄ olet se, joka päättää mitä tahtoo kehoonsa tunkea, ja sinä päätät minkä verran. Se ei ole kenenkään muun valinta. Vastavuoroisesti olet vastuussa siitä, mitä saat myrkytyspäissäsi aikaan.

Jos kykenet tuottamaan oman mielihyväsi kuormittamatta muitten yksilöitten oloa, helvetin hienoa. Anna mennä. Käytä vaikka kaikkia maailman huumeita, tapa itsesi niillä jos siltä tuntuu. Mutta pidä se itselläsi, älä käännytä muita siihen. Jokaisella on oma tapansa. Minun tapani on se, etten vedä yhtään mitään, ja kierrän ympäri Suomea huutamassa näitä asioita ihmisille päin näköä. Joku voi pitää sitä vitun sairaana, tai tyhmänä, kun siitä ei rahaakaan tule, mutta maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita kuin raha. Se ohjaa kaikkea globaalia päätöksen tekoa, mutta sen ei tarvitse orjuuttaa meitä sen enempää. Käännetään poski, kuunnellaan toisia ja keskustellaan vaikkapa näistä huumeista avoimesti toistemme kanssa, sen sijaan että pelätään olemattomia tai toistellaan muitten hokemia mielipiteitä.

Tänään kaikki Helsinkiläiset sitten bar Looseen, Cut To Fit soittaa yhdeksältä ja sen jälkeen Absolutist ja Bob Malmström. Sisään maksaa vitosen.

Puhuminen

Puhuminen ja kieli ovat ihmisen identiteettiä hyvin pitkälle määrittäviä tekijöitä. Ne kertovat muille, mistä tulet, ja murteet ja aksentit tekevät sinusta sen persoonan, joka toisten keskellä olet. Minä kasvoin lingvistisen sodankäynnin gound zerossa, Pertunmaalla. Paikassa jossa vastat ja vihdat kohtaavat limput ja rieskat, ja jossa puhutaan hämettä ja savoa sujuvasti sekaisin. Lisäksi mummoni puheessa oli jäämiä Oulun murteesta, ja isomummoni oli lähtenyt tuohon ihmiskunnan itseilmaisun sulatusuuniin Karjalan Sortavalasta sodan aikana. Sain siis jo hyvin varhaisessa vaiheessa kuunnella lähes kaikkia Suomen murteita, ja opin hahmottamaan tietyt ihmiset juurikin heidän kielensä, ja heidän käyttämien sanojensa ja sanontojensa kautta. Huomasin myös ihmisten kielen muuttuvan tilanteen mukaan. Ystäviensä seurassa rennossa ilmapiirissä kiroilu tuli vahvaksi osaksi kieltä, ja koko puhe sai aivan erilaisen rytmin, hidas hämäläisyys vaihtui hetkessä savolaiseen papatukseen.

Tämä on myös ohjannut havaintojani ihmisten puheesta siitä lähtien. Eri ihmiset ovat minulle kasa ajatuskarttoja, joissa melko lähellä olennaista keskipistettä on nimenomaan murre, jota ihminen puhuu. Se myös ohjaa alitajuisesti tapaa, jolla minä puhun kyseisille henkilöille, sanat ja aksentointi alkavat ottaa vaikutteita hänen omasta murteestaan. Sellainen tekee keskustelusta molemmille osapuolille hiukan miellyttävämpää, koska siinä luo täysin toisenlaisen yhteyden ihmiseen. Tavallaan sulkee kaikki muut ihmiset siitä murteiden pyhästä kolmiyhteydestä ulos, kun vaihdetaan samalle taajuudelle jonkun tietyn ihmisen kanssa. Millään tavalla tietoista se ei ole, harvemmin pystyn itse sanomaan itselleni, että "ahaa, hän puhuu torniota, taidanpa minäkin puhua torniota herättääkseni hänen luottamuksensa." Se on vain ominaisuus, joka tulee minulle jollakin tapaa luonnostaan, koen omankin oloni rennommaksi keskustelutilanteessa.

Siksi kirjakieli tuottaakin välillä suuria hankaluuksia kaikessa värittömyydessään. Toki, jos sekin on persoonallista, tai täynnä hassuja sanoja, se voi olla aivan yhtä värikästä kuin syvinkin pohjoisen murre. Mutta byrokraattinen teksti, sen lukeminen tai näkeminen aiheuttaa kaikessa poliittisessa korrektiudessaan minussa sellaista vampyyrien sylkemisrelfeksiä, joka on jokaiselle populaarikulttuurista tuttu tänä teiniverenimemisen ylimitoitetun pakkosyötön aikakautena. Se on mielestäni askel kohti tasapäistävää ja tylsää yhteiskuntaa, koska jos viet ihmiseltä vapauden ilmaista itseään kielellisesti, vähitellen otat pois myös kyvyn ajatella itsenäisesti. Ja se on tässä ajassa kaikkea muuta kuin toivottavaa

Zeitgeist ja Ajan Henki.

Olen pitkään miettinyt, mitä mieltä olen Zeitgeist-liikkeestä. Puhutaan vuosista. En ole oikeasti osannut suhtautua siihen, koska se näyttää hivenen epäilyttävältä, kaikessa idealistisessa loistossaankin. Amerikkalainen vastaava kun selitteli illuminati yhteyksiä, minulle nousi väistämättä mieleen että mikä olisikaan mahdolliselta salaseuralta nerokkaampi tapa, kuin kerätä ihmiset yhden aatteen alle itseään vastustavalla liikkeellä, harhauttaa sillä "muutoksella", joka muka olisi liikkeellä. Näinhän esimerkiksi Raamatussa antikristuskin tulee kuulema vapahtajan hahmossa. Se on tosin aivan yksi ja sama, onko tämä maailman tunnetuin salaseura olemassa (luultavasti, mutta vähän eri mittakaavassa tai tarkoitusperillä kuin yleisesti ajatellaan). Se mikä on olennaista on se, että Zeitgeist-liike on tehnyt itsensä olevaksi ja se on vihainen liike täynnä vaikka minkä näköistä porukkaa. Sen huomaa myös tästä uudesta Ajan Henki dokumentista, joka on nollabudjetin dokumentiksi aika vitun massiivinen, ja täynnä vaikka minkä näköistä puhuvaa päätä.

Pääasiassa puhujat ovat joko nuoria vihaisia miehiä, idealistisia taiteilijoita, tai vanhoja partoja, joista jälkimmäiset kyllä loistavat tässä pätkässä omaksi edukseen. Esko Valtaoja on aina oikeassa, koska hän aina korostaa sitä mahdollisuutta, että hän voi olla täysin väärässä. Hänen kaltaisiaan ihmisiä tulisi tässä maailmassa olla aika paljon enemmän. Nuoremmasta porukasta taas aistii sen, että vihaa ja intoa muuttaa asioita on selkeästi olemassa, mutta samalla ollaan vouhottamassa niin kovalla draivilla eteenpäin, ettei oikeasti koskaan kiinnosta kuunnella, mitkä voivat olla muitten ihmisten mahdolliset kannat. Ja tässä tämä dokumentti ampuu mielestäni kauimmas ohi. Sillä on niin kiire julistaa ja leimata ja mesota, että se unohtaa olla se humaani ja pitkäjänteinen ihanne, jota se itse peräänkuuluttaa. Vai kuinka tarpeellista on käyttää koko ajan pelottelukuvia maailmanlopusta, tai epäilemättä Venäjällä kuvattua pätkää, jossa roskakuskit heittävät kulkukoirat auton perään ja laittavat myllyn päälle?

Dokumentissa on toki todella paljon oikeasti sellaista asiaakin, joka monen tulisi tietää. Mutta se on myös täynnä selkeästi omaa agendaansa ajavia ihmisiä, ja se on kaikkea muuta kuin objektiivinen kuva ajastamme. Jos osaa painottaa katselukokemuksensa oikein, ja kuuntelee vaikka kaikkia oikeasti parrakkaita miehiä, niin voi saada jotain irtikin siitä, miten mahdollisia muutoksia tähän maailman tilaan voisi tuoda. Mielestäni sen näkeminen ei toivottavasti kuitenkaan tee vahinkoakaan, joten laitan linkin tästä alas. Katsokaa se, pohtikaa sitä omilla aivoillanne, ja tehkää itse omat päätöksenne. Fundamentalistisuus ihan mihin tahansa suuntaan on aina väärä tapa suhtautua asioihin, koska me elämme kuitenkin maailmassa, jossa mikään ei ei ole mustavalkoista.

http://www.ajanhenki.com/

Hauskaa.

Elämällä on tapana yllättää. Aamulla nimeltämainitsematon ( ei mistään suojaavista syistä, olen minä sen ennenkin sanonut, joko vaan tiedätte tai ette) ystäväni hakkasi ovea puoli seitsemän aikaan ja tuli sohvalle sammumaan. Yhdentoista aikaan hän yritti herätä, mutta siitä ei oikeastaan tullut hevon vittua. Minulla kuitenkin oli helvetin hauskaa, seurata vierestä kadonneen eilisen metsästystä. Suurin osa teistä ei voi käsittää, miten helvetin hauskaa on olla selvinpäin, tietenkin sillä oletuksella ettei sen lisäksi ole ahdasmielinen kyrpäaivo. Selvinpäin on mielestäni helvetin hauska katsoa, kun muut ryyppäävät. Multa on noin miljoona kertaa kysytty, eikö ärsytä katsella kännisiä idiootteja. Ei ärsytä. Jos ärsyttää, en katso. Istun kotona silloin. Toivottavasti sitä ei enää kauhean usein tarvitse selittää.

Mun elämä on ehkä maailman siistein elämä. Vähän kun tämä paska röhä vielä hellittää, niin ensi viikosta tulee taas yksi elämän parhaita viikkoja, neljä keikkaa ja mukavia ihmisiä ympärillä. Kohta ruokaa, ja kaverille pelailemaan mafiapelejä.

Lisää havaintoja.

Pari asiaa joita olen huomannut tänään tuon mehuhomman lisäksi:

1. Lauri Tähkällä on vitun isot korvat. Se näyttää ihan kaikilta noilta ihmisiltä, joita mä olen piirrellyt, koska se on jo livenä niin karikatyyrinen olio. Ei sen puoleen, mitä kierompia ja vinoutuneempia ihmisiä koittaa piirtää, sitä selkeämmin huomaa ettei ole olemassa millään tavalla kauniita ihmisiä, vaan kaikki ovat jollain tavalla vinoutuneita. Joillain se vain sattuu olemaan eduksi ja tuomaan ehkä vähän persoonaa siihen naamaan.

2. Paavo Lipponen on siisti jätkä. Ei niinkään minkään sellaisen takia, mitä se olisi koskaan politiikassa tehnyt, vaan koska se on ilmaisuineen kuin revitty suoraan Vanhasta Testamentista, kaikki on Harmageddonia ja nahkurin orsilla tavataan ja ärrin murrin. Vanha ja kärttyinen setä, joka vaan vittuilee kaikille, ja sen ylös korkeuksiin kohoavassa saarnaajan sormessa on enemmän voimaa kuin yhdessäkään nuoremmassa poliitikossa, oli kyse sitten naiveista idealisteista, TOIMITTAJILLE itseään ilmiantavista perussuomalaisista tai noista lopuista käärmeistä tuolla mäellä.

3. Luin tuon sitaattikirjan, ja suomalainen politiikka on aina ollut yhtä kusetusta ja silmille kusemista. Siihen ei ole koskaan tullut poikkeusta, eikä tule.

Just wondering....

..Aika jännä homma, että Marlin lisäaineellinen ja säilöntäaineellinen mehu säilyy jääkaapissa avattuna 3-4 päivää, ja lisä- ja säilöntäaineeton mehu samalta firmalta säilyy jääkaapissa avattuna viikon. Mitä vittua ne säilöntäaineet tekee, jos eivät ainakaan oletettavaa tehtäväänsä?

Peruspaskaa.

Ärsyttävää, miten kuvallista saastetta pystyy tuottamaan tasan niin kauan kun sitä ei tarvitse oikeasti mihinkään. Heti kun pitäisi alkaa miettiä vaikka levyn kansia, hanat menee kiinni saman tien. On mulla sentään ideoita ja visioita varmaan kymmeniä erilaisia, mutta kun levyn kansien kanssa pitää miettiä sitä soundiakin. Siksi on vähän hankala tehdä niitä nyt ennen kuin levyäkään on nauhoitettu. Mutta kyllä ne riffitkin jo värittää itse itseään, se vaan vähän hidastaa kun on nyt niin vitun sekavaa settiä, että värejäkin on ihan vitusti. Jotain sellaista sohjoista paskan ruskeaa noissa kyllä on. Niin paskoja riffejä, että kuulen vaan ruskeeta suhinaa.

Kyllä mä nyt jotain sain sentään aikaan, saa nähdä, onko siitä oikeasti sitten yhtään mihinkään, ja millaisia värejä siihen sitten käyttää. Ehkä kolmatta kertaa elämässäni tein jotain niinkin pitkäjänteistä, kuin tallensin luonnoksen ja jatkan tekstiä myöhemmin. Se vaatii nimittäin sitä, että palaat omalle astiallesi, ja näitten tekstien osalta en sitä juurikaan tee, ellei satunnaisesti osu jossain vastaan. Eli yleisimmin en.

Kävin kirjastossa, vakaana aikomuksenani vain viedä vanhat lainakiellon kerääjät pois, mutta piti lainata yksi Vonnegut, ja joku poliitikkojen sitaatteja sisältävä pikku kirja, sieltä voi löytyä jotain hyvinkin käyttökelpoista. Ja Vonnegut vaikutti ihan vitun siistiltä jo siksi että kannessa luki Kurt Vonnegut. Pitää lukea vaan vanhoja kirjoja pois alta ennen kuin kehtaa taas aloittaa, se on vaan ihan perseestä aina. Lukeminen on kyllä vittumaista hommaa, kun siitä ei pääse koskaan irti. TARVITSEN APUA, en ole kyllin varma lopettamaan yksin. Eetu koitti jotain interventiota ja sanoi Turkuun mennessä, ettei mun tarvitse kyllä lukea enää yhtään kirjaa koko elämäni aikana.

Kerkesin ostaa pari levyäkin, kun kerta oli Levykauppa Xn leimakortti täynnä, toinen tuo joku ilta fiilistelemäni Primuksen Pork Soda, ja toinen Unkindin Harhakuvat. Jälkimmäinen oli kyllä helvetin positiivinen yllätys, aikalailla tuli Totalt Jävla Mörkerin Söndra & Härska mieleen, äänimaailmassa ja riffeissä oli aika paljon samaa fiilista. Sanoituksetkin juuri sellaisia, mitä itse kirjoittaisin, jos saisin sen suomenkielisen sludgebändini nyt pystyyn. Pitäisi olla ihan helppoa kaupungissa josta tulee niinkin loistava bändi kuin Fleshpress, mutta eipä se aina näköjään ole, tai sitten mulla on jo niin vaikean jätkän maine, ettei kukaan tahdo soittaa mun kanssa. Mielestäni olen kyllä ihan suhteellisen simppeli kaveri. Ehkä ilmaisen itseäni vähän hankalasti, eikä mulla ole mitään käsitystä siitä miten sosiaalisissa tilanteissa kuuluisi edetä, mutta tulen kuitenkin ihmisten kanssa toimeen. Ja monesta hyvän jätkän maineessa olevasta ei voi sanoa samaa.

Kuvia ja Crushing Insects.

Viha voi olla myös luova voima.

Juuri aamulla lueskellessani internetsistä kaikkea paskaa, tuntematta mitään vihaa, mietin että olenko tulossa vanhaksi, ja alanko vain mukautua ympäristööni, sopeutua. Istuessani terveyskeskuksella vartin myöhässä olevaa lääkärintarkastusta odottaen vastaus iski minuun kuin se kuuluisa otsonia vapauttava energian purkaus plussien ja miinusten tasoitellessa välejään.
Huomasin, kuinka paljon vihaan tätä yhteiskuntaa sen käänteisten ilmiöitten läpi. Sen, että se luo minun kaltaisiani yksilöitä, joilla asiat eivät mene nappiin, ja samalla se istuttaa heihin ajatuksen jonkinlaisesta eksklusiivisuudesta tässä kurjuuden karsinassa, jota kukaan muu ei koe kuin minä. Se ajaa nämä nuoret vihaiset miehet erilleen, koska se tietää, että he päätyvät yhteen, ja passivoivat toinen toisensa huumeilla. Jokainen, joka on istunut sossussa tai terveysasemalla ja kuunnellut miten joku moraalityhjiössä elävä viiden pennin sekakäyttönisti tilittää eilistä iltaansa kymmenelle kaverille puhelimessa, ja sopii jo tulevan illan fixejä, tietää mistä puhun. En ole kyllä varma ymmärsikö hän edellisistä lauseista yhtään mitään, mutta avaimet ovat siellä päässä, ovi on tässä.

Yhteiskunta ghettouttaa alempia kerroksiaan, koska se tietää että pientä heijastelua lukuunottamatta alamaailman ongelmat ovat alamaailman ongelmia. Tämä kaikki valkeni minulle kun kuuntelin tämän pikku Wertherin käyvän läpi edellisiltaansa, ja varmasti myös paikalla olevat eläkeläiset kuulivat sen. Teki mieli nousta ylös, pyytää heiltä kaikilta anteeksi ja todeta, että tämä suuren vähemmistön edustaja ei toki edusta kaikkia alle neljäkymmentäkahdeksan vuotiaita, meissä on myös ihan fiksua sakkia, jos teitä kiinnostaa jutella vaikkapa kirjallisuuden historiasta ja ihmisen kollektiivisen tajunnan kehittymisestä viimeisten kahden- kolmen vuosisadan aikana, odottelen tuolla kahviossa. Nyt kaikki mitä heille jää mieleen on joku vitun vatipää leuhkimassa terveyskeskuksen aulassa kolmelle eri ihmiselle naamaan jäävästä arvesta, ja sitten valittamassa tiskillä kun yhteiskunta rankaisee häntä siitä että hän mieluummin valittelee omaa elämäänsä kuin tekee sille mitään.

Mielenterveysongelmaiset huomio: lääkkeitten sekakäytön kautta ei ole vielä yksikään elävä ihmisolento voittanut masennusta. Jos olette varmoja siitä, etteivät he vain ole sekakäyttäneet tarpeeksi hyvin, no, vetäkää mun puolesta vaikkapa suurin mahdollinen määrä kerralla. Toki minulta puuttuu yhteiskunnan vaatima asiantuntijuus ilmaista mielipiteeni asiasta, mutta kiitos internetin, mikään ei estä minua tuomasta sitä julki. Puhuminen auttaa ihan vitusti. Puhuminen jollekin sellaiselle, jolla ei kuuntelusta raksuta taksamittari vieressä koko ajan, jollekin joka tuntee sinut riittävän hyvin, mutta on silti riittävän ulkopuolinen omasta elämästäsi, että osaa olla rehellinen ja objektiivinen. Aivokemia on asia, jota en vähättele, mutta se kemikaalinen rakkaus on aika pitkälti opittua, ja lääkefirmojen syöttämää huttua. Dopamiinia ja serotoniinia voi erittää ilman lääkkeitä, kun vähän aktivoi itse itseään, syö ja nukkuu hyvin, koittaa jotain uutta ja mielekästä tekemistä ja oppii nauttimaan elämästään. Jos sinulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö (sellainen oikea, eikä sellainen post-teiniangsti) mene lääkärille, äläkä vitussa kuuntele sanaakaan siitä mitä sanon.

Opin tänään myös, että elämysten hakemisessa internet ei enää vain toimi minulle kuten ennen. Kaikki mesoaminen ja raivoaminen täällä on jo niin arkipäiväistä, ettei se herätä mitään tunteita. Mutta astupa ulos ovesta, ja jo alkaa vituttaa kaikki rappukäytävästä eteenpäin.

Kuumeista The Hauntedin fanitusta.

Saikuttelu jatkuu, tunnin päästä lääkäri, aamulla meikästä otettiin ensimmäinen verikoe varmaan sen jälkeen kun olen ollut kahdeksan. Ja voin sanoa, että ne muistikuvat siitä touhusta oli kyllä aika erilaisia, kuin mitä itse tapahtuma oli. Muistan selkeästi viime verikokeesta lähinnä palavat kylät ja panssarivaunut, palavan lihan ja bensan hajun, kuolleitten lasten avonaisina tuijottavat silmät, kun äidit koittavat itkeä ja huutaa jälkikasvuaan uuteen elämään. Mutta sehän oli oikeastaan ohi ennen kuin kerkesin edes tajuta mitä tapahtuu. Tai sitten mulla on joku hirven reaktionopeus. Nyt vaan ihmettelen sitten tässä pää täynnä räkää tuonne yhteen asti, jolloin menen kuuntelemaan että mitä sieltä verestä löytyi. Tai kuinka tulehtunutta touhua tämä meikän elämä oikein on. Juuri nyt tuntuu, että aika todella tulehtunutta.

Primus on varmaan viimeinen bändi, jota tällaisessa ihmehuuruolossa kannattaa kuunnella. Siksipä nyt soikin kyseisen orkesterin hämmentävä levy Pork Soda. Tällä on myös Welcome To This World, joka soi South Parkissa siinä kohtaa kun Kyle alkaa sekoilla todellisuuden kanssa neljännellä tuotantokaudella hammasmafiajaksossa. Olen katsonut niitä, Family Guyta ja American Dadia nyt aika paljon. Monty Pythonia periaatteessa tekisi mieli katsoa kanssa, mutta ne on kaikki liian tuoreessa muistissa. Mutta lähinnä tämä sairastelu on nyt ollut tällaista erilaisten juttujen katsomista ja levyjen kuuntelua. Se onkin ollut aika palkitsevaa touhua, vaikka tämä poskiontelomätäisyys vaikuttaa kyllä korviinkin silleen, ettei mikään kuulosta ihan samalta kuin normaalisti. Korkeat äänet vituttaa.

The Haunted on soinut kanssa, One Kill Wonder nimittäin. Monien mielestä turha levy, mutta se on täynnä kaikkea siistiä pientä, minkä takia siihen jaksaa palata uudestaan ja uudestaan. Aluksi se oli mullekin aika yhden tekevä, ajattelin että Made Me Do It olisi Aron levyistä parempi, kun siinä oli niitä hittibiisejä, mutta kylläpä tuo One Kill Wonder vetää pitemmän korren. Se osaa hidastaa juuri oikeissa väleissä, siinä on jo havaittavissa samoja elementtejä mitä on Unseenilläkin, ja silti yleiskuva on kiukkuinen ja aika Slayer. Sanonkin aina tuota Slayerin parhaaksi levyksi, koska se tekee sen, mihin Slayer ei mulla ole ikinä onnistunut. Suosittelen jokaista heviperttiä nyt kaivamaan tuon lätyn naftaliinista, ja kuuntelemaan sen viisi kertaa läpi täysillä. Rakenteeltaan mielestäni täydellinen levy, noita biisejä ei olisi voinut parempaan järjestykseen laittaa. Kaikki vaikutteet Candlemassista ja King Crimsonista siihen Slayeriin ja niihin At The Gates viboihin ovat täydellisissä asemissaan. Olen taas ihan fiiliksissä.

5. Addicted To War

Blood!
Writes the course of our history
Endless victory march on our yard
Life itself remains concealed in mystery
Still it's end always catches us off guard

Addicted to...War
No time for compassion
No place for peace
Industrial war runs every fucking thing
No sense of pride at all

Tässä biisissä puhutaan asiasta, josta olen jauhanut ennenkin (luonnollisestikin joko kirjoitan biisejä niistä asioista, jotka ovat jääneet vaivaamaan kirjoittelun pohjalta, tai sitten kirjoittelen siitä asiasta, mikä biisissä on kaivannut enemmän ajatustyötä, kuinka hyvänsä, toistan itseäni enemmän kuin tahtoisin) mutta en niin selkeästi, että olisin jaksanut kaivaa ihan biisiä eteeni.

Kyse on siis sodasta, ja siitä miten eräs suuri länsimainen edelläkävijävaltio on lipsumassa hyvinkin pitkälle Orwellin mieleen siinä, että sota muuttuu valtion suurimmaksi huumeeksi, jota on pakko saada koko ajan lisää ja lisää. Alkupätkä lähinnä teroittaa sitä, miten mikään historian kirjoitus ei koskaan ole objektiivista, vaan hävinneitten veri kyllä hiljentää vastaväitteet siinä vaiheessa, kun voittajat kirjoittavat uudet luvut ihmiskunnan historiaan. Silti, vaikka joka ikinen päivä näemme verta, tulta ja kuolemaa, itse kuolema elämän päättymisenä on tehty vieraammaksi ja näkymättömämmäksi kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Siitä ei puhuta. Se on oikea tabu, vaikka populaarikulttuuri ja uutiset ovat täynnä tappamista, se on täysin yksiulotteista tappamista. Se ei ole kuolemista, se ei ole ihmisten olemassaolon loppumista. Se on vain tappamista. Tulva tappoi niin ja niin monta New Orleansissa, jenkit tappoivat yli satatuhatta siviiliä Irakissa, tsunami tappoi Japanissa, Breivik tappoi Norjassa. Uhrit ovat viimeisintä lukuunottamatta kasvotonta massaa, ja siksi viimeisin esimerkki tuntuukin pahemmalta. Se on konkreettisempaa ja lähempänä, ja sillä on kasvot.

Sotateollisuus on maailman merkittävimpiä bisneksiä huumeitten ja tupakan ohella. Se pitää koko jenkkilän työllisyystilanteen pinnalla, ja kaikki tiede ja osaaminen on valjastettu sodankäynnin kehitykseen, ja tehokkaamman tappamisen suunnitteluun. Sieltä ne innovaatiot sitten pikkuhiljaa valuvat alaspäin kaikkeen oikeasti hyödylliseen, mutta sieltä kaikki lähtee liikkeelle. Ja se teollinen tarve, vaikkapa juuri öljylle, ohjaa myös sitä sodankäyntiä. Siinä ei paina moraaliset arvot tai yksilöitten mielipiteet, jotka saadaan kyllä tukahdutettua massojen ölinän alle, kun pidetään massat riittävän yksinkertaisina ja tyytyväisinä. Ajetaan koulutus alas ja pidetään ihmiset tyhminä, vedotaan jumalan suomaan oikeutukseen, ja lähdetään ristiretkelle. Niin se on toiminut oikeastaan aina, ja niin se tulee aina toimimaankin.

Kaikki tietävät sen, mutta tuntevat voimattomuutta noin helvetillisten koneistojen edessä. Ja ihan syystä. Emme me voi muuttaa tätä, koska sen takana pönöttävät kaikki ne joilla on rahaa, joka tässä maailmassa tarkoittaa valtaa. Me voimme vain nousta passiiviseen vastarintaan, ja olla osallistumatta tuohon sotaan. Mikä ei olekaan niin helppoa, jos aletaan vetää vaikkapa kulutusvalinnoista pieniä viivoja. Säästääkseni aikaa sanon vain, että esimerkiksi kaikki suuremmat amerikkalaiset levy-yhtiöt (esim.BMG, VIVENDI UNIVERSAL, TIME WARNER) rahoittavat sotateollisuutta. Sisäinen hippi huutaa tuskasta sen sotaa vastustavan levyn äärellä, jonka perseessä lukee universal tai sony BMG? Ehkä syyttä. Boikotti olisi lapsellinen ja naivi tapa vaikuttaa, koska tässä maailmassa sotateollisuus pyörii lähes kaikella muulla, paitsi hengitysilmalla. Ja varmasti siitäkin saadaan tulevaisuudessa joku veroprosentti aseita rahoittamaan. Ei ole syytä tuntea syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa joka vitun asiasta, jonka kerkeää päivän aikana tehdä, koska elämässä on kyse jostain aivan muusta, kuin siitä, että olet yksi kävelevä manifesti joka suuntaan.

Passiivinen vastarinta tässä tapauksessa tarkoittaakin lähinnä sitä oman pään sisäisen asenteen muuttamista. Pitäkää sotanne. Me emme tarvitse sitä, koska meillä on maailman tehokkaimmat kommunikointivälineet, ja kyky ja ymmärrys käyttää niitä. Me pystymme lopettamaan sodat, kun emme koskaan tapa ketään. Naivia idealismia, tiedän. Ja aina löytyy joku, joka tahtoo tappaa sinut. Mutta jos kukaan ei alistu tappamaan jonkun epäselvän ideologian, tai valtion asettaman pakotteen takia, vaan ainoastaan oman henkensä pitimiksi, niin ruumiit vähenevät aika merkittävästi. Kenenkään ei tarvitse ruveta hipiksi, se on yleensä mustavalkoista ja typerää touhua. Riittää että vähän katselee ympärilleen, ja ajattelee tekemisiään vähän muittenkin kengistä.

Luin vanhoja tiedelehtiä aikani kuluksi.

Lueskelin tässä mielenkiintoista (wanhaa) tavaraa, mitä oli jostain hiukkaskiihdyttimestä saatu jo ajat sitten irti. Se osoitti sen, että materian ja antimaterian suhde törmäytyksissä oli epäsymmetrinen, eli materiaa syntyi jokaisessa törmäyksessä vähän enemmän, mikä taas selittää sen, että meidän maailmankaikkeus on olemassa. Siis tasan sen verran, että miksi se koostuu materiasta, eikä antimateriasta. Kukaan ei vieläkään tiedä, miksi materiaa syntyy enemmän. Eli taas pieniä askelia, jotka tekevät tällaisen tietoa pimeässä hapuilevan retardin elämän vielä vähän vaikeammaksi. Muutenkin mua vituttaa, etten ole syntynyt tuhat vuotta myöhemmin, mutta toisaalta muksuna olisin halunnut syntyä tuhat vuotta aiemmin, tajuamatta juurikaan sen tosiasian päälle, että keskiaika ja Dragon Lancet ei ole sama asia. Jokainen keskiaikaan haluava haluaisi tietysti syntyä ritariksi, mutta elämä löisi kuitenkin kasvoihin kun olisit joku Jumalan vihaa pelkäävä potunviljelijä jossain Pohjanmaalla, minkäänlaista viemäröintiä ja sähköä ei olisi ja kuolisit kolmekymppisenä. Siihen asti hyppisit mudassa ja laulaisit virsiä. Aa, paitsi että tuhat vuotta tästä taaksepäin kristinusko ei olisi vielä edes tullut Suomeen, eli hyppisit mudassa ja kuolisit kolmekymppisenä.

Aika on sellainen asia, joka kiinnostaa minua ehkä kaikkein eniten tässä maailmankaikkeudessa. Ensinnäkin jo siksi, että tähtitieteelliset ajat ovat aivan järjettömiä määriä ihmiselämiä, eikä niillä lopultakaan tee muuta, kuin masentaa itsensä. Lisäksi kiinnostaa ajan subjektiivinen kokeminen, ja se, onko aika oikeasti alkanut kulkea nopeammin viimeisten viiden vuoden aikana, koska aika monet sanoisivat että on, sekä nuoret että vanhat, joilla nyt on enemmänkin kokemusta tästä ajan kanssa puljaamisesta. Ehkä tätä pitäisi kysyä joltakin sellaiselta, jonka vuodet toistuvat mahdollisimman samanlaisina, toistaen rutiineja. Ja toisaalta, miten niin monissa uskonnoissa voi olla täysin erilainen käsitys ajasta? Länsimaisen maailman aikajana on mielestäni tylsin, ja ehkä kaikkea ajattelua harhaanjohtava vaihtoehto. Buddhalaisten aika on joka paikassa ja kaikkialla tapahtumassa koko ajan uudestaan, mikä on hyvin mielenkiintoinen näkemys, ja Einsteinin aika oli sidottu tilaan ja massaan. Nyt ollaan ilmeisesti kuitenkin yhdistämässä tämä Newtonin teoriaan siitä, että riittävän suurista energioista puhuttaessa nämä eivät taas ole riippuvaisia toisistaan, vaan aika muuttuu absoluuttiseksi, irralliseksi hässäkäksi. Mikäli nyt ymmärsin oikein edes mitä luin.

Oli aika mitä hyvänsä, olemassaolo ei silti ole muuttumassa mihinkään. Me olemme yhä kärpäsiä, jotka ovat lentäneet kiinni kärpäspaperiin, eikä kenelläkään enää parin minuutin rimpuilun jälkeen ole minkäänlaista hajua siitä, mistä olimme tulossa. Tärkeintä on se, että nyt ollaan kiinni paperissa, ja kohta tähän sitten kuollaan ja jämähdetään pysyvästi, varoittavaksi esimerkiksi muille, jotka tulevat kuitenkin tekemään kaikki samat virheet, kuin mekin. Lohdullista? Niin minustakin. Mutta sellaista se pohjimmiltaan on. Elämä ei toki ole täysin merkityksetön, vaikka kaikki ihmisen saavutukset viimekädessä ovatkin. Tässä voi sitten kehittää itseään ja omaa humaania ymmärrystään, koittaa olla parempi ihminen kaikille muille, ja auttaa silloinkin, kun ei saa siitä mitään irti. Voi oppia sen, ettei viha ole pelkästään tuhoava, vaan myös rakentava voima, kun sitä käytetään oikein muutoksen tekemiseen. Viha menneisyyttä kohtaan saa meidät muuttamaan sen erilaiseksi. Luultavasti seuraava sukupolvi vihaa taas omaa menneisyyttään, ja muuttaa sen erilaiseksi. Jossain vaiheessa taannutaan merkittävästi, mutta siitä noustaan taas uuteen kehitykseen, ainakin toivottavasti. Nyt menen kuumetrippailemaan jonnekin muualle.

lapsuuuvven traumoja. Siis ihan oikeasti.

Nyt hommat saattavat lipsahtaa rankemman puolelle, ja moni voi miettiä kuinka järkevää tällaista tekstiä on kirjoittaa internetiin. No, eipä vittu kiinnosta. Nyt puhutaan lapsuuden traumoista, kun niitä nyt jostain syystä olen ajatellut. Niistä tärkeimmistä mahdollisista asioista, jotka muokkaavaat meidän persoonaamme, toisia heikommiksi ja toisia vahvemmiksi. Itse uskoisin, että ne ovat tehneet minusta joko täydellisen sekopään, tai sitten aika helvetin vahvan ihmisen. En tiedä, tiedän vain että jonain päivänä iän karttuessa kaikki tämä tulee romahtamaan sisään päin, ja saan viettää päiväni ja yöni huutamalla lepositeissä.

Ihmisen tajunta alkaa rakentaa itseään jo kohdussa. Aluksi se on aika yksiulotteista, ja vielä siinäkin vaiheessa kun äiti pukkaa mukulan huutavana ja heiluvana tähän maailmaan, voidaan sanoa että kokemukset ovat vähäisiä. Itseasiassa uskon, että koska aivot eivät ole varautuneet sellaiseen yhtäkkiseen aistitulvaan, sillä ei ole kapasiteettia ottaa niitä vastaan, ja siksi tuo elämän toiseksi tärkein tapahtuma menee meiltä niin nopeasti ohi. Sitten alkaa välittömästi aivojen sopeutusvaihe, jossa ne etsivät säännöllisyyksiä ympäriltään ja alkavat rakentaa uudelle ihmiselle maailmankuvaa. Tämä kestää vuosia, mutta jotenkin minulle on ollut itsestään selvää, että jos ihmislapsen ensimmäiset alitajuntaiset muistikuvat ovat keskoskaapista, hän saattaa kehittyä vähän erilaiseksi. Itse päätin anarkistina työntyä ulos noin kuukauden etuajassa, ja pääsinkin sitten nauttimaan tuollaisen äitilootan lämmöstä. En aio väittää, että muistaisin siitä mitään, mutta jos sinulle lapsesta asti sanotaan, että meinasit kuolla syntyessäsi, niin kyllä se pistää elämää vähän miettimään.

Pistää miettimään sitä niin paljon, että neljä vuotiaana alat kokea ensimmäistä ikäkriisiä, ja ajattelet sitä, että sinun pitää kuolla. En tiedä mistä olen tuon neljän nykäissyt, olen vaan veikannut että se on loogisesti siinä välissä, koska viiden vanhana muistan jo varmoja paniikkikohtauksia ja pelkotiloja, eikä kukaan uskoisi jos sanoisin saaneeni niitä vaikka kolmen vanhana. Kaipa äitillä saattaisi olla jonkinlainen haju tästä. Tai sitten ei, yleensä se ei kyllä muista mitään tällaisia juttuja. Kuusivuotiaana esikoulussa kävin erityisopettajalla juttelemassa kuolemasta ja esittelemässä hienoja eläinlehtikansioitani, molempia kuulema aika sulavasti sekaisin. Muistan myös unia, joissa olin arkussa Pertunmaan päiväkodin viereisellä hautausmaalla. Ei oikein mennyt tajuntaan se kristinusko läpätys siellä seurakunnan päiväkerhoissa, missä piti lukea Raamatun kohtia että sai jotain ihan paskoja tarroja.

Seuraava isompi muutos elämässä oli se kun isä lähti. Siihen asti olin antanut sille ihmiselle kaiken anteeksi, sen että se tupakoi ja oli kännissä, tappeli naapureitten ja kavereittensa kanssa, oli pitkään töissä. Ajattelin, että se oli maailman siistein jätkä, vaikka en halunnutkaan olla yhtään samanlainen kuin se on. Chevy vanin kyydissä istuminen ja Diesel-moottorit tuo mulle vieläkin samanlaisia alkukantaisen hyviä fiiliksiä. Sitten yhtenä iltana, joka ei kuulema ollut viimeinen, mutta aika lähellä loppua, se katkoi kertaheitolla kaikki siteet, mitä mulla oli siihen ollut. Tässä kohtaa voidaan alkaa puhua traumasta, koska mä muistan koko sen illan lopun ikääni, ja sitä en anna koskaan anteeksi. Kuusivuotiaan ei tarvitse kuulla, miten meistä ei ole koskaan ollut mitään hyötyä, miten meidän ei pitäisi olla olemassa. Siinä kohtaa voi sanoa, että muutamiksi vuosiksi eteenpäin, isä kuoli aika helvetin tehokkaasti. Nyt meidän välit on paljon paremmat taas, pitkälti siksi, että se oli tuossa ainakin vuoden taas ihan selvinpäin. Mutta siitä pari vuotta oli kyllä sellaista aikaa, etten ajatellut omistavani isää ollenkaan. Äiti löysi uuden miehen, mutta eipä se minulla asiaa miksikään muuttanut. En kyllä osannut koskaan syyttää erosta itseäni, vaikka olisi vissiin voinut olla kaikki eväät siihenkin. Osasin syyttää vain vanhempiani. Katsoessani isäni vanhempia, näin mitä on onnellinen elämä ja toimiva yhteinen arki. Se on vieläkin minulle yksi hienoimpia muistoja, joita voi olla.

Lamasukupolvi on hyvin merkillinen sukupolvi. Olen keskustellut tästä aikalailla kaikkien ystävieni kanssa jossain vaiheessa elämää, ja me olemme edustaneet aika hyvin myös väkivalta- ja rikostilastoissa. Tietty pessimismi ja epätoivo on aina sisäänajettuna, mutta jotkut osaavat värittää senkin hassumman näköiseksi ja nauraa itselleen. Osa sitten taas ei, ja ne kuuntelevatkin tuhansien murheellisten laulujen maata, vetävät viinaa ja tappelevat tuolla baareissa. Luultavasti tämä kuvio on kyllä toistunut jokaisen suomalaisen sukupolven kohdalla, ja jokaisessa se maailmantuska on muka eskaloitunut aivan uudella tavalla, kukaan ei voi ymmärtää sitä painoa, mitä kannan harteillani, ja yhyyhyhyyyhyy. Itsesääli on suomalainen perisynti.

Miten se kuoleman läsnäolo sitten muuttaa ihmistä? Aluksi se teki minut pelokkaaksi, oravaksi joka vain lähinnä odottaa sitä kuolemaansa, kun ei uskalla tehdä mitään muutakaan. Ensimmäiset viisitoista vuotta elämässäni oli tätä. Toki siihen väliin mahtuu iloisia kesiä ja kavereita ja kaikkea sellaista mitä lapset nyt duunailee, mutta kuitenkin kaiken varjolla oli aina se, että mitä kivempaa on, sitä syvempi ja pahempi on illan kohtaus. Siksi en uskaltanut aina pitää hauskaakaan. Se varjosti kaikkea tekemistä. Nyt se on kääntynyt täysin ympäri. Osaan arvostaa elämää sinä haisevana paskaläjänä, joka eteeni on tyrkätty, ja aion muovailla siitä mahdollisimman monta erilaista hahmoa, ennen kuin se kuivuu kasaan. Teen niin monta biisiä kuin vain on fyysisesti ja henkisesti mahdollista, piirrän niin monta kuvaa kuin vain on mahdollista, kirjoitan niin monta tekstiä kuin vain on mahdollista. Teen kaikille niille, joilla on aikaa kuunnella selväksi, että täällä oli joskus tällainenkin paskapää. Toivottavasti tämä auttaa myös joitakuita heijastelemaan omaa elämäänsä, ja olemaan rehellisempi itselleen.