keskiviikko 3. elokuuta 2011

Työ. Talous. Tyhjyys.

Aamulla Ylellä (katsoin Areenasta, joten en edes tiedä ohjelmaa, mutta kai joku aamu tv-hässäkkä) Katainen peräänkuulutti yhteiskuntaa, jossa vallitsisivat sellaiset arvot, että ihmiset oikeasti huolehtisivat toisistaan ja välittäisivät siitä mitä toisille kuuluu. Se olisi luottamusyhteiskunta, jota hän tahtoo olla rakentamassa. Arvon Jyrki ei taida vaan olla ajatellut asiaa niin pitkälle, että tajuaisi itse toteuttavansa käytännössä juurikin toisenlaista politiikkaa. Tai sitten kyseinen asia on hänelle vain juuri jossakin sokeassa pisteessä, ettei hän tajua yhtälöä.

Niin kauan, kuin toimintomme ja tekemisemme ovat omistamista (as in TYÖ), eli teemme työtä ja myymme sitä omaa osaamistamme saadaksemme oikeutuksen omalle olemassaolollemme, katsomme aina alas päin niihin, jotka eivät tee samoin. Se jo itsessään on omiaan luomaan nopeasti eriarvoistuvaa yhteiskuntaa, koska aika äkkiä erikoisosaaminen työmarkkinoilla unohtuu, ja joutuu tekemään jotakin motivaatiota, intoa ja luultavasti myös älykkyyttä tuhoavaa ja halventavaa paskaduunia (tämä ei tarkoita matalapalkkaista työtä, vaan työtä, joka ei vastaa yhtään yksilön omia taipumuksia, osaamista ja ymmärrystä). Siitä alkaa kasvaa railo niitten välille, joilla menee hyvin ja jotka kokevat tehtäväkseen halveksia alempana pyristeleviä, ja niitten katkerien, jotka koittavat pyristellä alempana ja tulla toimeen, byrokratian jatkuvasti taistellessa vastaan miljoonan lomakkeen voimalla. Tällainen ilmapiiri ei vain kykene synnyttämään ympäristöä, jossa ihminen kokisi olevansa tasa-arvoinen ja vapaa, etenkään, kun pääministeri juoksee ympäri EUta pitämässä isojen poikien rahakasta unelmaa hengissä oman valtionsa kustannuksella, tulee sitten takaisin ja sanoo ettei näitä asioita voi oikein hahmottaa voitto-tappio-näkökulmasta. Käsittääkseni aina kun on puhe rahasta, asiat on aika helvetin helppo hahmottaa voitto-tappio-näkökulmasta, joko sitä tulee tai sitä menee. Toki on näitä RAYn käsityksiä todennäköisyyksistä ja tuplauksesta, että aina kun heität kolikkoa ja valitset kruunan tai klaavan, niin ainakin viidellä kerralla kymmenestä kolikko jää pystyyn.

Mielestäni työllä on vain välillinen arvo. Ei edes välinearvo, koska en käytä sitä välineenä hankkiakseni onnellisuutta tai omaisuutta itselleni. Työn tarkoitus on auttaa ihmistä omaksumaan uutta, vaikkapa tulemaan toimeen uudenlaisten ihmisten kanssa tai kehittää kärsivällisyyttä, opettaa tekemään käsillä jotakin uutta tai kasvattaa ymmärrystä, jotta näitä taitoja sitten voisi soveltaa omassa elämässään jossain muualla. En mene töihin saadakseni rahaa. Menen töihin kun huomaan, että yksinäisyys alkaa tehdä tehtävänsä pään sisällä, ja on jo aika vieraantunut yhteiskunnasta, rytmeistä ja normeista. Silloin käyn muutaman kuukauden työjaksolla, keräämässä taas vähän raaka-aineita siihen yksin olemiseen ja kaikkeen luomiseen.

Onko kaikki työ saman arvoista? Ei. Työksi katsotaan sellaiset ammatit, jotka on saatu alistettua kellokortille, tuntipalkalle, ja tilinauhalle. Vaikka en saa mistään tästä rahaa, niin 22-vuotiaaksi nämä tekemiset voisi kyllä pikkuhiljaa vastata jo lyhytikäisen säveltäjän, kirjailijan, kuvataiteilijan ja tapahtumajärjestäjän elämäntyötä. Ei mulla mitään sitä vastaan ole, jos joku tahtoo ruveta mesenaatiksi ja maksaa mun vuokran joka kuukausi, mutta kyllä tämä on mulle sellainen välttämättömyys, että teen tätä ihan ilman korvaustakin. Ja itseasiassa vielä aika reippaalla tappiolla. Tähän on sellainen luonnollinen flow, joka pitää kaiken tekemisen itselle mielekkäänä ja rehellisenä. Joskus nuorempana oli hirveä herätysinto päällä, että vittu, miks kukaan tekee mitää maailmassa jossa joku vitun Katainen vie kuitenki rahat välistä, mutta olen tässä oppinut ymmärtämään, että jotkut ihmiset oikeasti tuntee samanlaista käsittämätöntä flowta muuratessaan seiniä tai hoitaessaan jonkun rikkaan kyrpänaaman puutarhaa. Sellaisille ihmisille välitön hatunnosto, koska he tekevät työtä sitten juuri oikeista syistä.

Työn teko on ihmiselle monellakin tapaa tarpeellista, mutta se, mitä me tänä päivänä kutsumme työksi ja vapaudeksi, on lähinnä vapaaehtoista orjuutta. Pankit pitävät huolen siitä, että jokaisella on asuntolaina, joka pitää ihmisen töissä eläkkeelle asti, ja parasta tietenkin, jos siitä jäisi vähän lapsillekin maksettavaksi. Se ei ole vapautta. Vapaus olla olemassa olisi sitä, ettei sinun tarvitsisi hävetä itseäsi, jos joudut jonottamaan sossussa rahaa, jos olet työtön, tai jos et tahdo elää elämääsi, kuten kaikki muut. Nyt on saanut nähdä, miten ihmiset ympärillä alkavat miettiä asuntolainojensa ottamista. En ole jaksanut alkaa taistella jokaista tuulimyllyä vastaan, jos se tuuli tuntuu kutittelevan mukavasti siipiä, niin onnea sitten vaan. Minulle se elämä ei ole. Toisaalta tiedän, että oma lopullinen ja täydellinen hajoamiseni odottaa sitten vanhuuden ja kuoleman lähestyessä, joten fuck that shit, ja nyt nautin tästä elämästä, joka minulla on.

Aamulla lueskelin myös taas siitä että Jenkkilät on armollisesti päättänyt päästää itsensä pälkähästä jälleen kerran, nostanut omaa korkokattoaan ihan itse, ja luoton antajat paukuttavat kilpaa AAA-luokituksia! Kyllähän tällaisen valtion maksukykyyn voi luottaa. Tämä taas kertoo vaan siitä, miten vitun tyhjää ja rituaalisen orjallista myös tämä meidän "vapaa markkinataloutemme" on. Kapitalistisessa maailmassa, jota tässä nyt on saatu hetki katsella, kaikki menee päin vittua, mutta silti on varaa koko matkan helvettiin pitää jenkkihymyä yllä ja peukaloa pystyssä. Kyllä tämä tästä! Ei mitään hätää! Kylläpä taas tekisi mieli huutaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti