torstai 4. elokuuta 2011

Syksy tulee rytinällä sisään.

Tämä alkusyksyn kylmyys ja pimeys on kyllä juurikin mun aikaa. Sitä ei vaan ikinä muista, kun talvi on niin vitun kylmä, ja kesällä on kaikkea yötä myöten heilumista. Oikeastaan ihan jokaisessa vuoden ajassa on omat puolensa, kunhan vaan saan elää näitä kaikkia mahdollisimman monta, niin olen ihan vitun tyytyväinen. Nuorena kuoleminen tai rokkielämä ei niin paljoa innosta, että sen vuoksi tahtoisi jättää elämisen kesken, vaikka tämä olemassaolon paradoksaalisuus ahdistaakin välillä ihan liiaksi asti. Mikä järki on elää elämä, kun lopulta kuolet, ja sen merkityksellisyys tai merkityksettömyys muuttuu saman tien kerta napsauksesta yhden tekeväksi, koska sinua ei enää ole olemassa? Tai vaikka joku muisteleekin sinua seuraavat viisi vuotta, ehkä vahingossa löytää jonkun tekemäsi biisin joskus, se on kuitenkin kaikille muille jo ihan vierasta. Ehkä joku löytää ihmisten ja robottien ja alienien välisen suuren sodan jälkeen jostakin yhden viimeisen tietokoneen, jolla pääsee internetiin, ja siellä sattuu olemaan sisässä Cut To Fitin levy, ja se joku ihan vahingossa käy googlettamassa hassun nimisen bändin, löytää kaikki nämä tekstit ja saa lukea yhden joskus eläneen ihmisen elämän tarinan. Mikä on todennäköisyys? Tuollaista skeneä lukuunottamatta näen ihmiselämäni aika hyödyttömänä.

Meidän maailmankaikkeutemme on niin merkillisen monimuotoinen ja yksinkertaisen outo (ajatelkaa nyt vaikka sitä, että meillä on erikseen hevosia, kameleita, ja seeproja, jotka kaikki on vähän niinkuin eri levelillä pyörivän saman eläimen eri ilmentymiä. Jos ajatellaan, että meidät on joku luonut, niin unohtiko se matkan varrella, miltä hevosen oikein kuului näyttää? Sitten sillä yhtäkkiä olikin kaksi kyttyrää ja jotkut ihme räpylät, ja se räkii paljon.) että joskus harhaisesti ajattelee, että pakkohan tällä nyt on jotain saatanan merkitystä olla. Sitten vähän aikaa heijastelee omaa elämäänsä, sattumia ja vahinkoja, jotka ovat johdattaneet minut tähän hetkeen, tuntee pienen puistatuksen ja hyväksyy taas sen tosiasian, ettei tällä ole mitään syvempää tarkoitusta. Olen käyttänyt tätä vertausta ennenkin, mutta ei sitä kukaan ole kuitenkaan aiemmin lukenut: meidän maailmamme on kuin kankaan toinen puoli, ja meidän olemassa olomme on se pieni pätkä punaista lankaa, joka siihen jää näkyviin siltä matkalta, kun neula työntyy ulos, ja sukeltaa takaisin kudosten läpi pois. Toki se on samaa lankaa kaikille, mutta sen tarkoitus on vaikka sitten kuvastaa sitä, että kaikki elämä on aivan yhtä arvotonta ja turhaa. Käymme täällä keräämässä kokemuksia, joita emme voi jakaa kenellekään.

Meidän maailmamme on vankina omassa itsessään. Se, että se on olemassa vangitsee sen tehokkaammin, kuin minkään niistä maailmoista, jotka eivät ole olemassa. Me olemme täällä hetken aikaa, ja sitten menemme takaisin olemassaolemattomuuteen. Tarkoitus olisi ilmeisesti kuljettaa eteenpäin jotakin viestiä, jonka voi siirtää omasta puolestaan jälkipolville, ja toivottavasti turvata ihmiskunnan lajikehityksen. Silti, vaikka joitakin tieto siitä että voi olla mukana näin isossa kuviossa saattaa lohduttaa, minua se vain ahdistaa. Koska en ole koskaan tyytynyt jättämään asioita puolitiehen, minua turhauttaa aivan helvetisti, etten saa nähdä tätä ketjua valmiina. Tai vielä pelottavampaa oikeastaan saattaisi olla sen lopun näkeminen. Ihmiskunnan totaalinen tuho omana elinaikanani. Monet ovat varmoja, että loppu on lähellä, mutta uskoisin tämän kaltaisten uskomusten olleen ajankohtaisia jo viimeiset 5000 vuotta. Ja silti ihmiset ovat pyristelleet pinnalle. Ehkä tästäkin selvitään, vaikka näyttääkin vähän epätoivoiselta. Ehkä ihmiset tuhoavatkin omassa paranoiassaan kaiken elämän maan päältä 2012, ja täyttävät itse sen ennustuksen, jonka täyttymistä ovat pelänneet. Olen elänyt jo ainakin kolmenkymmenen "varman" maailmanlopun yli. Täytyy myöntää, että itselläni on joitakin pieniä kutinoita vuoden 2012 suhteen, mutta jos ne eivät täyty, tiedän maailmanlopun olevan vain ihmiskunnan lohtu, viimeinen laukaus jota ei koskaan kuulukaan, ja meidän tragediamme on jäädä eloon kärsimään tätä kaikkea.

Mutta on tässä aika vitusti hyvääkin, se vain tahtoo aina välillä hautautua oman elämänsä heijastelemisen alle. Ystävyys on yksi hienoimmista asioista, joita tässä todellisuudessa ja kaikkeudessa voi kuvitella tuntevansa, joten nauttikaa siitä. Kerätkää kokemuksia, jotta voitte kuolinvuoteella päteä nuoremmillenne. Tässä teille vielä Vastavirran keikka masennukseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti