lauantai 13. elokuuta 2011

Sujuvasti taas nälästä soolokitarointiin. Vittu mulle pitäs jo maksaa tästä. öhöhöh

Opiskelijaelämä on alkanut, rahat on loppu ja on aika helvetillinen nälkä. Olisi tämä kyllä saanut vähän pitempään kestää, kuin kaksi koulupäivää, ennen kuin iskee päälle. Rahaa ei nyt sitten ilmeisesti ennen syyskuuta tule mistään, ja nekin rahat menevät siihen että pääsee vuokriensa kanssa nollille. Eli vittu, ruokaan ei tule rahaa. Musta on aika käsittämätöntä, että kouluruokailu on yhdentoista aikaan. Siinä ei ole mitään järkeä, jos koulussa pitää olla neljään asti. Kyllä mä siitä aamupäivästä jaksaisin venyttää sitä vaikka yhteen asti, ja sitten söisi hyvin, niin ei kerkeäisi tulla jo isompi nälkä ennen kuin päivä on ohi. Tuollainen linjaruokailu yhdeltätoista ei palvele kyllä oikeastaan mitään tarkoitusta, kun puolen tunnin päästä on taas uudestaan nälkä, vaikka söisikin täysiä lautasia ja mahdollisimman monipuolisesti. Tai sitten viime aikoina itseään tehokkaasti ulkoistanut sisäinen läski vaan tahtoo lisää ja lisää.

Päätäkin särkee koko ajan. Se tässä ehkä kaikkein ärsyttävintä on, että mulla nälkä johtaa aika välittömästi pään särkyyn, yleiseen ärtyneisyyteen ja sitä kautta sellaisena yleisenä vittupäänä ruikuttamiseen. Se on aika vitun perseestä. See? naa. Ei kyllä varmaan auta, että kuuntelee Sielun Veljien kokoelmaa, ja tuota keskittymishäiriöistä mölinää ja huutamista, ei varmasti paranna oloa. Hikeä puskee. Tuntuu aika kuumeiselta. Oksettaa. Vierotusoireita työttömyydestä. Nukkuakaan en oikein osannut, vaikka yritin, jumitin vaan kuola poskella silmät auki. On vähän sellainen Pelkoa & Inhoa Vesijärvenkadulla fiilis. Jos nyt vaihtaisi levyn johonkin muuhun, ja keksisi jonkinlaisen pointin tälle gonzoilulle.

Noin. Laitoin jotain, mitä en ole kuunnellut pitkään aikaan, mutta joka on silti vaikuttanut mun henkiseen kehitykseen enemmän, kuin suurin osa kaikesta maailman musiikista ehkä Profane Omenia lukuunottamatta on siihen vaikuttanut: Sentenced. Tämän bändin kohdalla kävi ysärin ja kakstuhatta luvun alkupuolen aikana vähän samalla tavalla, kuin Type O Negativen kanssa. Molemmat niputettiin vaan goottien lempibändeiksi, vaikka molemmat ovat musiikilliselta ilmaisultaan aika vapaamuotoisia ja monipuolisia. Molemmissa on omat hienoutensa. Sentencedillä yksi merkittävimmistä hienouksista on ehdottomasti edesmenneen Tenkulan kitarointi. Maailmassa on hyvin vähän kitaristeja, joitten soolot kiinnostavat mua hevonvittua. Edes Dime ei ole sellainen kitaristi, että olisin koskaan ajatuksen kanssa herännyt kuuntelemaan muuta sooloa, kuin Floodsissa olevaa. Tom Waitsin kanssa soitellut Marc Ribot on yksi. Sentencedin Tenkula, Andreas Kisser, Jack White ja Profane Omenin kaksikko ovat ilmeisestä (mutta ei mitenkään itsestäänselvästä) syystä näitä kavereita myös. Soolojen soitto ja tarpeellisuus ovat minusta useimmiten hyvinkin kyseenalaisia ja suurimman osan ajasta tarpeettomia juttuja. Jokainen biisi ei tarvitse sooloa. Jos soolo ei tuo biisin fiilikseen mitään, tai vaikka johdata sitä johonkin uuteen osaan, sen voi jättää soittamatta.

Tästä syystä mulla tulee usein kitaristeista keskustellessa paskaa niskaan, kun kaikilla on hirveä lista samoja jätkiä, jotka liruttelevat skaaloja edes takaisin ilman suurempaa sielua tai ajatusta siitä, mitä niillä pitäisi tehdä. Ja ylipäätään likaista ja vähän etsivää soittoa on mun mielestä aina mielenkiintoisempaa kuunnella, kuin sellaista ESPn kaulan runkkaamista. Se on väsyttävää ja turhauttavaa kuunneltavaa. Aina silloin tällöin löytyy jotain mielenkiintoista, mutta yleensä pitempi kuuntelu vie terän ja uutuuden viehätyksen soittajasta, kun paljastuu että se onkin tehnyt samaa jokaisessa soolossaan kymmenen levyn ajan. Hendrixilläkään mua ei niin kiinnosta ne soolot, vaan oikeastaan se kaikki muu siinä ympärillä. Se kaikki vaan tuli siltä jätkältä niin luonnollisen oloisesti, ettei haitannut, vaikka jamit kesti jotain puolta tuntia. Niihin voi vaan upota, ja se 60-luvun soundi vie mukavasti mennessään. Nyt saan ruokaa. Menen pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti