keskiviikko 17. elokuuta 2011

Ihmisyys ja kulttuuri muutoksessa.

Maahanmuuttokeskustelu on nyt tänä vuonna ollut aivan täysin suhteettoman kovassa huudossa siihen nähden, minkä verran siitä oikeasti on hyötyä tai haittaa. Olen koittanut pysyä siitä erossa, ja aika onnistuneesti olen pysynytkin, mielestäni meillä nyt vaan olisi ihan vitun paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten nyt nämä taloushässäkät. Lähinnä epäilyttää se, että kun kaikki on ölisemässä siinä maahanmuuttokopissa, niin takahuoneissa tehdään jotain vasemman käden liikkeitä, jotka sitten taas vasta huomataan myöhemmin, että joo, alvia on nostettu taas, liksaa tulee vähemmän ja kaikki maksaa enemmän. Vaikka esimerkiksi. Enemmän nyppii se, miten tästä rasismista koitetaan semantiikalla tehdä jollakin tapaa hyväksyttävämpää, kun yritetään tekeytyä itseään huomattavan paljon älykkäämmäksi olennoksi.

Tiedän, että globalisaatio aiheuttaa ghettoutumista, ja ylipäänsä suurkaupungistumista myös täällä peräpohjolassa, vaikkakin kehitys on hidasta, ja oikeanlaisilla toimilla myös muotoiltavissa. Kyse on siitä, mitä halutaan tehdä. Jos tehdään selväksi, että meidän lintukotoomme eivät ole käet tervetulleita, niin ei se ainakaan auta sopeutumista yhteiskuntaan. Ja jos nämä pienet ongelmalliset osaset eivät sopeudu yhteiskuntaan, ne muodostuvat syöväksi. Kyse on pienestä osasta ihmisiä, jotka saattavat yhtä hyvin tulla Pietarista, kuin Mosambikistakin, on aivan sama mistä he ovat tulleet, kunhan kaupunki on hivenen Helsinkiä isompi, he ovat luultavasti nähneet joskus gheton. Itä-Helsingin räppärit puheistaan huolimatta eivät ole vielä nähneet ghettoa, mutta heille tarjotaan siihen loistavat mahdollisuudet joskus tulevaisuudessa, jos maahanmuuttopolitiikan pääpaino liikkuu Halla-Ahon ja nationalistien mukana niille urille, joille se näyttäisi olevan ajautumassa. Yksi mielenkiintoinen havainto on se, että maahanmuuttomussuttajat eivät pidä vaikkapa venäläisiä kiinteistöjen ostajia niin suurena uhkana, kuin ihon väriltään omastaan poikkeavia. Tätä on tietysti puolusteltu tällä helvetin hienolla "en ole rasisti, olen roturealisti"-heitolla.

Roturealisti on sellainen sana, mikä pitäisi ehkä purkaa vähän selkeämmäksi. Sehän tarkoittaa jotakuinkin eri rotuisiin ihmisiin realistisesti suhtautuvaa, tarkoittaen, että katsantokanta olisi mahdollisimman vähän oman mielipiteen värittämä, ja mahdollisimman todenmukainen? Mikä sitten on totuus, sehän tästä mielenkiintoisen keskustelun tekeekin, koska kollektiivisesti ihmiskunnan totuus on vain subjektiivisten mielten havainnoista kokoon pyyhkäisty karikatyyri. Se ei ole yhtään sen todellisempi, kuin subjektiivinenkaan totuus, mikä vie ehkä myös pohjaa seuraavalta runttaukselta, mutta yritän silti mahdollisimman rehellisesti nyt purkaa ajatuksiani tästä asiasta: Mitä on rotuihin realistisesti suhtautuminen? Se ei ole rotujen jakamista joiksikin musiikin genrejä vastaaviksi keinotekoisiksi rakennuspalikoiksi, joihin voidaan aina liittää varauksetta samat ominaisuudet. Minä en ole tyypillinen suomalainen, en tyypillinen absolutisti, en tyypillinen punkkari, en tyypillinen yhtään-mikään. Toki yleistykset ovat helpottamassa ihmisten käsityksiä, mutta siinä vaiheessa, kun ne alkavat olla haittana muitten yksilöitten kanssa toimeen tulemiseen, niitä kannattaa heivata mielensä avartamisen tieltä.

Mitäpä se roturealismi sitten käytännössä oikeasti olisi? No jos ajatellaan vaikka siltä kannalta, että ihmiskunnan historiassa on tieteenkin todistuksella tapahtunut jonkinlainen katastrofi, joka on karsinut kaikki ihmiset muutamaan tuhanteen yksilöön aiheuttaen pullonkaulailmiön, niin tekeehän se ainakin rotujen perusteella syrjimisen aika turhaksi, koska geneettisesti me olemme kaikki samaa paskaa. Rodulla ei näin ollen ole vaikutusta ihmisen käyttäytymismalleihin tai toimintaan, se on jossakin muualla. Luultavasti se kasvaa ympäröivässä kulttuurissa, ja äkillinen siirtymä toiseen kulttuuriin aiheuttaa mullistuksia yksilöitten elämässä. Kyse on siitä, miten nämä konfliktit otetaan vastaan. Jos niihin suhtaudutaan torjuen ja vihamielisesti ihan vain yksilöitten oman tyhmyyden pohjalta, kärsii siitä koko yhteisö. Hyljeksityillä on tapana muodostaa omat yhteisönsä, koska ihminen on olento, jolla on tarve hyväksynnälle ja sosiaaliselle kanssakäymiselle. Toimivassa yhteiskunnassa ihmiset kokevat olevansa hyväksyttyjä ja henkisesti turvassa heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksinsa perustuvilta uhkakuvilta. Tämä vain ei ole toimiva yhteiskunta. Vaikka oikeisto on koittanut sovittaa itselleen median ajojahdin uhrin viittaa, niin eipä tässä maassa sellaista Antifa toimintaa ole, että uusnatsien täytyisi pelätä. Sen sijaan äärioikeistolaisella ajattelulla on yllättävänkin pitkälle ulottuvat mahdollisuudet toimia esteettä, mikäli he eivät kuse omiin muroihinsa.

Suomessa on aina ymmärretty Koti, Uskonto, Isänmaa-kolminaisuutta, vaikka kaikki näistä voitaisiin oikeastaan purkaa pois suomalaisten nenän alta. Vaikka tämä ei mikään Amerikan Yhdysvallat ole, Suomi maana ja kansana on keinotekoinen. Geneettisesti me olemme vain murrosaluetta idän ja lännen välissä, ja siksi kansamme sisäinen geneettinen vaihtelu on suurta. Aivan kuten aina, me olemme idän ja lännen välissä, vailla oikeaa identiteettiä, ja siksi meidän on pitänyt kehittää tähän väliin maa, jossa asuu tämä ei-kenenkään kansa, ei-kenenkään maassa. Loppumaa. Tietyllä tapaa se toki tiivistää kaiken sen, mitä me olemme melankolisessa, sekä ruotsalaiseen, että venäläiseen sopimattomassa mielenmaisemassamme: Me olemme se jämä, joka ei sopinut mihinkään muualle, ja siksi meillä on kompleksimme ja outoutemme. Se on sittemmin muodostunut identiteetiksemme. Uskonto tänne tuotiin väkisin idän ja lännen kilpajuoksuna, ja kotimaamme taisimme saada vain rajaamaan meidät pois venäläisistä ja ruotsalaisista, ja vahvistamaan tätä haurasta minäkuvaamme. Me olemme maailman kartan avioerolapsi. Tietenkin tällainen ajattelu istuu suomalaisuuteen, mutta se, ettemme anna kenenkään piristää itseämme tai kertoakaan muunlaisesta mallista, on jo itsesääliä ja huomiohakuista angstia. Eristäytymisen väistämätön seuraus on jälkeen jääminen. Vaikka me lakkaisimme kuuntelemasta uusia ideoita, se ei tarkoita että muut tekevät niin.

Lähtökohtaisesti ja perusteetta negatiivinen suhtautuminen ihmiseen kuin ihmiseen ei ole kauhean pitkänäköistä toimintaa. Maailmassa, jossa ihmismäärä kasvaa, on tultava kaikkien kanssa toimeen, halusi sitä tai ei. Siksikin kannattaisi vähän tuuletella sitä pääkoppaansa välillä. Ihmisen kyky tulla toimeen maailmassa perustuu täysin siihen, miten hän adaptoituu ympäristöönsä sen muuttuessa, ja ne jotka eivät sopeudu, häviävät pois. Että tällä kohtaa uusnatsien "survival of the fittest" ajatukset kääntyvät väistämättä heitä itseään vastaan. Ääri-ismeissä suurin ongelma on vain vähän se, että lauseita niistä hienoista kirjoista ei tavallisimmin malteta lukea loppuun asti, vaan otetaan se osa, joka omaan agendaan sopii, ja sitten lähdetään huutelemaan sitä iskulauseena ympäriinsä. Tähän syyllistyvät ihmiset kaikilla puolilla aitaa, ja esimerkiksi erään kuuluisan elämään rakastuneen nihilistin lainaukset, joita näkee aina ja joka paikassa, vaikuttavat minusta väkinäisiltä ja ristiriitaisilta. Ristiriitaisuus on osa ihmisyyttä, sen myönnän, ja nykyisellään ihmisen postmodernistinen persoonallisuus on lähinnä erilaisten sosiaalisten naamioitten välillä uimista, joten johdonmukaisuuden etsiminen ihmisen toiminnasta voi olla jopa täysin turhaa. Siltikin jonkinlaisen henkisen selkärangan rakentaminen, minä-kuvan määrittäminen ja toisten minä-kuvien kanssa kommunikointi olisi mielestäni jokaisella kaikin puolin kehittävää ja elämää huomattavasti helpottavaa touhua. Suosittelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti