Sekoilu on hieno asia.

Sainpa kuumeen, on vitun huono olo joten on varmaan syytä esitellä, mitä tämä koulun käynti meikän nupin sisällä on. Uskokaa tai älkää, näissä kuvissa on kaikki mitä meille on luennoitu, jotenkin päin. Olo on nyt aikasen sekava, ehkä menen piirtelemään vielä vähän lisää. Sitten nukkumaan.

Turku ja Kokkola

Takana on pitkä viikonloppu. Kaksi keikkaa, 1130 kilometriä ja muutama tunti autossa istumista. Perjantaina saatiin auto vasta joskus vähän vaille kuusi, ja lähdettiin ajelemaan tuonne Turkkusen suuntaan. Vili tunsi tulevansa pikkuhiljaa kipeäksi, ja otti buranan, jonka huuhtoi punkulla alas kun ei muutakaan juomista löytänyt. Pilleri jäi tietysti kurkkuun kiinni, ja punkkua oli nautittava lisää. Tällä kohtalokkaalla hetkellä korkki kuitenkin putosi jonnekin penkin alle, ja punkkua oli nautittava vähän lisää, koska onhan avoin punaviinipullo riski verhoilun kannalta. Löytyi se korkki kuitenkin, niin ei Vilin tarvinnut koko matkaa ryypätä. Tie Turkuun oli suunnilleen yhtä tylsä kuin aina ennenkin, poikkeuksena muihin teihin tietysti ne hauskat pitkät tunnelit, joita Helsinki-Turku välille on tehty. Ne piristävät mukavasti. Muutenkin puhuttiin, että tällaisia pitkiä matkoja varten jokaisella kunnalla olisi ihan velvollisuus tehdä motareistaan ihan vitun hauskoja. Tämä pitäisi säätää lailla. Aivan sama miten ne sen hoitavat, mutta jokaisen kunnan pitäisi osoittaa, mitä sen mielestä hauskuus on. Tämä myös kertoisi aika tehokkaasti, haluaako siinä kunnassa pysähtyä kahvillakaan, jos tien poskessa vaikka on iso pahvista, liimasta ja mopon osista tehty römpsä pystyssä. Mutta yksi hyvä esimerkki olisi, että kunta maalaisi tien ihan vitun tripauttavan väriseksi, jotta ajajan mielenkiinto pysyy yllä.

Turkuun saavuttiin myöhässä, siinä yhdeksän aikaan. Soundcheckiä ei tehty eikä tarvittu, ja tiedettiin jo ensimmäisen bändin aloittaessa, että ne paikallista kavereitten bändiä katsomaan tulleet häviävät heti keikan jälkeen. Näin aika pitkälti kävikin. Hypnotic soitti jostain minulle kummallisesta syystä sitten noin neljäkymmentäviisi minuuttia, ja encoren jota kukaan ei pyytänyt. Toki voi leikkiä rokkitähteä, mutta tekisin sen sitten ainakin jossain sellaisessa paikassa, jossa on vähän yleisöäkin. Hyviä jätkiä olivat kyllä, musiikissakin muutamia juttuja joista tykkäsin, mutta tuollainen tuntuu minusta aina vähän turhalta. Itse soitettiin sitten vartti, lopussa tuli ihan järjettömän kova improvisoitu sludgesekoilu! Alettiin naureskella, että sitten etsimään jotain yöpaikkaa. Onneksi paikalla ollut Western Cancerin laulaja kämppiksineen oli valmis majoittamaan meidät luksuskämppäänsä, löydettiinpä Turkuunkin yksi kommuuni, jonne pääsee tarpeen vaatiessa, kiitos hauskasta illasta!

Turusta löytyi lähtiessä paikka nimeltä Kähäri, ja Vili oli siitä innoissaan. On se mukava tietää, että on aina paikka, jota voi mennä heppoisilla perusteilla vaatimaan omakseen, kun jää puille paljaille. Itse aion marssia Kilpisjärvelle ja vaatia koko kuntaa itselleni. No joo. Back to business. Ajeltiin siinä sitten koko päivä Kokkolaan, oltiin myöhässä kun mentiin syömään kotipizzaan samaan aikaan kaikkien Turun raksamiesten kanssa. Matka oli pitkä ja hajottava ja paikalla Kokkolassa oltiin seitsemän aikaan. Haettiin Spawn From Deceitin Roope kyytiin ja tultiin paikalle, kun meitä edeltävä bändi aloitti. Niitten jälkeen sitten vaan kamat lavalle. Kysyttiin että onko meillä jotain checkiä, miksaaja kysyi että tarvitaanko. Kysyin mikrofoniin että "toimiiks tää?" tuntui toimivan, ja alettiin vetää. Kahden ekan biisin aikana tyhjään saliin tulikin jengiä ihan vitusti, oli aika hyvä kontrasti sille viidelle soittamiselle edellisiltana. Ja oli muutenkin ihan helvetin kivaa, kaikki tuntui lähtevän tosi hyvin ja rennosti. Yleisön ystävät pyysivät Palavaa Paskaa, ja ryssittiin se läpi aika hauskasti. Keikka kesti vajaan puoli tuntia, meno oli kaikin puolin aika hyvä, ja tuosta keikasta saa kuulema vielä rahaakin. Keikan jälkeen kamat autoon, pojat ja tyttö kaljakauppaan ja takaisin parkkikselle ryypiskelemään. Otettiin Roopen kanssa CTF vs. SFD piirrustuskilpailu, ja sen norsu pesi mun norsun kyllä aika kepeästi. Laitan vaikka kuvan jossain välissä. Ajelin auton grindihippikommuunille ja mentiin sinne ihmettelemään. Käytiin Severin grillillä syömässä ehkä Suomen parhaita hampurilaisia ja jossain vaiheessa alettiin tipahdella sinne kämpille. Olihan vitun hyvä ilta sekin.

Seuraavana aamuna päästiin lähtemään liikkeelle yllättävän aikaisin, ja raivotettiin tietä kuin viimeistä päivää, ajatuksena päästä kotiin ihmisten aikaan. Muutamalla tauolla ja yhdellä tankkauksella selvittiin, eikä vituttanut yhtään niin paljon kun pääsi kotiin. Heinolan kohdalla jo vähän hymyilyttikin. Kipeäksihän tuollakin reissulla oikeastaan vaan tuli, mutta ei se mitään, kun oli noinkin kivaa. Loppuillan sitten vain istuin kotona ja katsoin South Parkia, menin puoliyhdeltätoista nukkumaan ja tunsin oloni aika helvetin väsyneeksi.

Mielipidekirjoitus, joka sitten editoitiin ja pätkittiin ihan erilaiseksi, mutta ajattelin että alkuperäiselläkin oli jokin pointti.

Nuorten alkoholin käyttö on jatkuvasti esillä oleva ja monen mieltä askarruttava asia. Mielipiteitä ja totuuksia löytyy puolin ja toisin, jopa siinä määrin, että yleensä itse asia hämärtyy oman äänen muitten yli huutamisen innosta. Tärkeää olisi muistaa myös se, että nuoret ovat ihmisiä, joilla on asiasta omat mielipiteensä. Ja ihan niin kuin aikuisillakin, heidän mielipiteisiinsä voidaan vaikuttaa negatiivisesti tai positiivisesti.

Nuori, joka näkee vanhempiensa juovan alkoholia, polttavan tupakkaa ja käyttäytyvän ”niin kuin aikuinen käyttäytyy”, ajattelee sen kuuluvan erottamattomana osana aikuistumisrituaaleihin, siinä verojen maksamisen ja autolla ajamisen ohessa. Aivojen kehitys on vielä vähän vaiheessa, ja ajatusmaailma on ankaran mustavalkoinen. En väitä että se itsellänikään välttämättä vielä täysissä Full HD -väreissä loistaa, mutta sävyjä tulee koko ajan lisää.

Oma malli on näissä asioissa kaiken A ja O. Nuori tarkkailee vanhempiaan koko ajan, rakentaa omaa maailmaansa sen ympärille mitä oppii ympäristöstään ja minkä siitä kokee elämänsä kannalta tarpeelliseksi. Jos tässä kehitysvaiheessa nähdään, että kaikki aikuiset käyttävät päihteitä, se rakentuu normiksi, jota ei ole tarvetta kyseenalaistaa, koska se on toiminut myös omilla vanhemmilla. Miksi korjata jotain mikä ei ole rikki? Ja juuri tässä onkin suurin ongelma: emme kykene näkemään, kuinka pahasti tulehtunut suhteemme päihteisiin on.

Katuväkivaltatyön pioneeriksikin tituleerattu Olavi Sydänmaanlakka sanoi mielestäni hyvin YLE:n haastattelussa 4.2. 2011, että yhteiskunta ja maailma keskittyy liikaa nuoruuteen ja sen perässä juoksemiseen, unohtaen aikuisuuden merkityksen nuorten elämässä. Aikuisen pitäisi olla aikuinen, jonka elämään nuori saa kasvaessaan osallistua. Nuorten elämästä ainoat pois suljetut, eli aikuisten asiat ovat viinan juonti ja vapaa seksielämä. Juurikin tästä johtuen aikuisuuteen pyrkivät nuorten pyristelevät päästääkseen mukaan siihen aikuisuuteen, joka heille on eteen levitetty. Siihen ei kuulu harkinta tai vastuu omista tekemisistä. Tai jos kuuluukin, sitä puolta aikuisuudesta ei esitetä nuorille. Se puoli, joka nuorille näkyy, on yksipuolinen ja juuri niin mustavalkoinen, kuin se yksilö joka sen itseensä imaisee.

Tässä vaiheessa kuvaan tavallisesti ajetaan mukaan yhteiskunnan ja nuorisotyön kasvattava vaikutus. Vanhemmat päivittelevät, miksei koulussa ja nuorisotiloilla opeteta vastuulliseen päihteitten käyttöön, tai oikeanlaiseen suhtautumiseen. Toki yhteiskunnan tulee valistaa tulevia täysipainoisesti toimintaansa osallistuvia yksilöitä toimimaan niitten poliitikkojen yleisesti peräänkuuluttamien ”yhteisten pelisääntöjen” mukaan. Lopulta vastuu oman lapsensa kasvattamisesta ja hänen henkisen kasvunsa turvaamisesta on kuitenkin vanhemmilla, jotka ovat katsoneet oikeudekseen tuoda maan päälle uutta elämää. Uskon, että tässä kohtaa löytyy paljon myös vanhempia, jotka näin tekevätkin. Suomalaisella rytmitajulla toteutetut käsien läpsyttelyt heille. Siltikin on olemassa hyvin monia perheitä, joissa näistä asioista ei keskustella ollenkaan, tai keskustelu ajoittuu lähinnä siihen tilanteeseen, kun vahinko on jo sattunut.

Nuorison päihdevalistuksessa olennaiseen osaan nousee se, millaisia roolimalleja nuorille oikein on tarjolla. Petri Nygård ei ole tarkoittanut levyjään lapsille, mutta siitä huolimatta hänen suurin kohderyhmänsä ovat teini-ikäiset, koska heille hän esittää aikuisten juttuja sopivan lapsellisesti ilmaistuna. Mies itse sanoi jossain haastattelussa, että hänen puolesta hänen levyilleen voisi laittaa ikärajan, koska hänen tehtävänsä ei ole kasvattaa kenenkään lapsia. Mielestäni yllättävänkin ”vastuullisesti” sanottu.

Ongelmana on ehkä se, ettei lapsille ja nuorille ole tarjolla ns. katu-uskottavaa mallia ihmisestä, joka ei käytä päihteitä. Pääasiassahan ainoat päihteettömiksi tunnetut ihmiset nuorten keskuudessa ovat satunnaisia seurakuntatyöntekijöitä, ja entisiä alkoholisteja. Kaikki oikeasti ”merkittävät” ihmisethän sitten ryyppäävät tai vetävät huumeita. Niin.

Suuri osa tästä kaikesta syötetään meille päivittäin median kautta. Nuorisotyötä tehdessäni huomasin, että monella nuorella medialukutaito on täysin olematonta, osittain toki nuoresta iästäkin johtuen. Se herättikin mielessäni kysymyksen, että kun 12-vuotiaita pommitetaan täsmälleen samalla määrällä vilkkuvaa mediajätettä, kuin aikuisiakin, olisiko syytä aloittaa nuorten mediakasvatus jo aiemmin? Jos nuori joutuu käsittelemään saman määrän informaatiota kuin aikuinenkin, tulisi hänellä ehkä olla hieman paremmat välineet sen käsittelyynkin.

Vaikka vanhemmat parjaavat yhteiskunnan osuutta nuorten kasvatuksessa, heiltä jää huomaamatta monet sellaiset pienet osaset päihdetyössä, jotka tekevät suuren eron pienistä voimavaroistaan huolimatta. Yksi tällainen on ainakin Lahden kaupungissa toimiva Monon Side RY, jonka vapaaehtoistyöntekijät viikonloppuisin kiertävät siellä missä nuoret ovat nauttimassa alkoholia. Tarkoitus ei ole osoitella heitä syyttävillä sormilla, vaan antaa turvaa ja viedä vaikkapa pihalle sammuva nuori kotiin. Veikkaisin monen vanhemman arvostavan tällaista toimintaa, kun vaihtoehtona on se, että se oma lapsi makaa vaikkapa jossakin Pienivesijärven rannan pusikossa koko yön. Nuorisotiloilla on viritelty varovaisia keskusteluja vastuullisuudesta, ja siitä miten se alkoholin käyttö nyt ei välttämättä vielä kuuluisi kehitysvaiheessa olevan nuoren elämään.

Päihdevalistuksessa lipsutaan harmittavan usein sille perinteiselle ”älä tee näin ja älä tee noin”-linjalle, mikä on tänä aikana jo auttamattoman vanhentunut tapa. Nuori voi kymmenessä minuutissa tarkistaa, oliko hänelle esitetyt asiat ja faktat pelkkää pelottelua, tai suhteettomaan mittakaavaan nostettua pikkusilppua. Jos nuori huomaa, että hänelle valehdellaan yhdessä asiassa, valehtelijan auktoriteetti rapisee silmissä todella nopeasti. Tämä ei ainakaan kasvata luottamusta nuoren ja aikuisen välille.

Uskoisin tehokkaammaksi keinoksi avoimen keskustelun, joka onkin noussut viime vuosina merkittävämpään asemaan. Se on myös tehnyt tehtävänsä, koska Valviran tutkimuksen mukaan alkoholinkäyttö nuorten keskuudessa on laskenut hieman kaikkien muitten, paitsi lukioikäisten tyttöjen keskuudessa. Tässä ryhmässä voidaan kyllä sanoa sosiaalisen paineen ja yhteenkuuluvuuden vaikuttavan niin vahvana, että asenteiden muuttuminen voi ottaa oman aikansa. Muutenkin valistustyössä olisi ehkä syytä tehdä selväksi, että vaikka nuori jaksaisi odottaa täysi-ikäisyyteen asti, hänelle jää silti vielä monta vuosikymmentä aikaa tuhota niitä aivosolujaan, jos niin on aivan pakko kerta tehdä. Sillä aikaa tapahtuu myös henkinen kypsyminen, joka saattaa jo sitten vaikuttaa mielipiteisiin ja ehkä jopa päihteettömän elämäntavan harkitsemiseen.

Tarkoitukseni ei oikeastaan ole syytellä yhtään ketään, sen paremmin kuin saarnata käännytetyillekään, vaan esittää lähinnä nuorisotyössä ja opiskelussa sivusta tehtyjä havaintoja siitä, miten asiat tuolla kentällä oikein ovat. Jos nuorisoa tahdotaan kohdella samanvertaisina ja oikeudenmukaisesti, tulee heille myös antaa vilaus täysipainoisesta aikuisuudesta ja sen mukanaan tuomista vastuista. Monella nuorisotalolla nuoret ovat mukana tekemässä yhteisöään koskevia päätöksiä, vaikuttamassa omiin asioihinsa ja tekemässä ruokaa. Se on mielestäni todella hienoa.

Nuoret pyörittävät itse systeemiään ja näkevät, miten se toimii. Tämän lisäksi päihteet ovat varsin yleinen puheenaihe, joka tarjoaa nuoriso-ohjaajille useita mahdollisuuksia tehdä niin sanotusti näkymätöntä päihteitten vastaista työtä. Onneksi myös monella nuorella vaikuttaa olevan huomattavasti vastuullisempi ja ylipäätään tiedostavampi tapa suhtautua päihteisiin, ja etenkin alkoholiin, kuin vaikkapa omalla ikäryhmälläni oli.

Tämän huomaaminen on ollut tulevaisuuden kannalta lohdullista, vaikka kaikki ympärillä jaksavat aina päivitellä miten nykynuorisosta ei ole mihinkään. Taitaa vain osoittaa sen, kuinka ympäröivät ihmiset kasvavat päivä päivältä vanhemmiksi, ja se ahdistaa.

Tänään tällaista.

Tänään Torvessa tällaiset hässäkät. Sinne kaikki siis, aloitetaan sitten kun saadaan tuo meidän kitaristi töistä.

Tom Waitsia on tullut kuunneltua ihan sikana tässä koko ajan, on se niin kova ukko ettei mitään järkeä, ja eilen tuli myös traileri uudesta levystä, ja olen ihan onnesta soikeana. Nyt pitäis vaan sitten jaksaa venailla lokakuun loppuun asti, ei kiinnostaisi ihan yhtä paljon kuin se, että joku julkaisisi tuon levyn vaikka tänään. Kohta pitää lähteä jo kouluunkin, pitäisi kai jotain aamupalaa kehittää sitä ennen, kun on nälkä jo nyt. Niille, jotka eivät tienneet, aamiainen on päivän tärkein ateria. Siitä huolimatta en ole oikeaa aamupalaa tainnut syödä sen jälkeen, kun täytin 15.

Vituttaa kun kävin eilen suihkussa, ja hiukset haisee silti ihan tupakalle. Tämä on ärsyttäviä puolia röökaajien kanssa enemmän hengaillessa, joutuu haistelemaan sitä röökiä vielä viikon sen jälkeen, kun viimeinen tupakka jonkun olohuoneessa on poltettu. Ei auta vaikka vaihtaa kaikki vaatteet.

Ei mulla kai muuta. Chillax ja sillee!

Crushing Insects Pt.1

Politicians - Like insects
Devouring what they can
I come back at them
With a swapper in my hand.

Who's laughing now?

Kaikkien poliittisten murhien, ja anarkismin historian innoittama pätkä. Joskus tämä perseily menee vain liian pitkälle, ja jollakin rivikansalaisella napsahtaa oikeassa kohtaa riittävällä volyymilla, ja sen jälkeen alkaa ötököitten murskaaminen. Anarkistis-luonteisten tapahtumien vaikutus ihmiskunnan historiassa on tavallisimmin sivuutettu vähän partaan mumisten ja sivulauseessa, vaikka esimerkiksi se, että Suomen valtio on olemassa on jo osoitus siitä, että anarkismi on toiminut. Muutenkin Suomi on maana aika loistava osoitus anarkismista siinä, että se on demokratia jossa kukaan ei ole samaa mieltä, ja silti joku porukka muka osaa luovia kohti jonkinlaisia ratkaisuja, epäilemättä niitä, jotka hyödyttävät heitä itseään. Tai ainakaan en keksi ihan kauhean montaa tapaa, jolla Kataisen sokea EU-elvytys suomalaisia tai heidän asemaansa hyödyttäisi.

Hauska oli nähdä myös, miten Saatanan tytär Marja Tiura perusteli eduskuntapaikkansa menetystä sillä, että ilkeä anarkisti romutti hänen vaalityönsä. Minä taas veikkaan, että jos ulosanti on tätä, niin ei kyllä ole yhtään mitään vitun asiaa mihinkään sellaiseen asemaan, jossa olisi tarkoitus päättää yhtään mistään:
Tiuran Suomirohkeus oli sloganina jo sellainen, että siitä pitäisi saada elinikäinen banni koko maahan.
Muutenkin on aina hauska lukea poliisin epäilevän anarkisteja jostakin. Se on aika laaja kenttä. Ihmisestä tulee anarkisti sillä hetkellä, kun hän toimii odottamattomasti. Hän rikkoo kaavaa, joko omaansa tai toisten odottamaa, ja lakkaa olemasta anarkisti sillä hetkellä, kun toimii yhteiskunnan, tai omien odotustensa mukaisesti.

On tietysti eri asia olla anarkisti, ja anarkiaan taipuvainen ihminen. Internet on täynnä nimenomaan anarkISMIn nimeen vannovia, jotka eivät tunnu pääsevän ikinä sen ajatuksen ytimeen, että pohjimmiltaan anarkia, etenkin filosofiana, pitää sisällään lähes tulkoon kaikenlaisen älyllisen toiminnan, joka ei hae oikeutusta itsensä ulkopuolelta. Eli, individuaalin yksittäisen tavan kokea maailma ympärillään. Internetin anarkistit kyttäävät anarkistin käsikirjan kanssa, että mitä voivat lukea isminsä sisään kuuluvaksi, ja mitä ei. Heille anarkismi on Bakuninin anarkismia, sosialismin väkivaltaisempaa ja impulsiivisempaa jatketta. Minulle se edustaa sitä puhdasta virtausta, jota tunnen tehdessäni eri asioita. Sitä tunnetta siitä, että olen oikeilla jäljillä, koska ketään muuta ei kiinnosta tulla perässä. Silloin tehdään jotain omaperäistä. Silloin tehdään sitä anarkiaaaaa!

Joillekin ihmisille tuntuu olevan vaikea tehdä eroa idiotismin ja poliittisen innon välillä. Voin sanoa olevani täysi idiootti. Politiikka ei kiinnosta minua millään tavalla. Tai ei kiinnostaisi, ellei se olisi välttämätön paha, joka vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Se on siis tavallaan negatiivista kiinnostusta. Tämän systeemin voisi purkaa osiin ja rakentaa uudelleen erilaiseksi, ja siitä saisi ihan helvetin hyvän. Ottaisin mallia Platonilta, sen verran että poliittiset päättäjät työskentelisivät täysin vailla korvausta. Alkaisi riittää rahat terveydenhuoltoon ja poliisiin ja koulutukseen, kun ei tarvitse maksaa kaikille entisille kansanedustajille eläkettä. No, olenpa näistä lätissyt ennenkin, ei ne lätisemällä muutu. Herättäkää, kun se vallankumous alkaa.

Inwarmation

We open ourselves up
To find deeper meanings
But instead we just find
The endless mass of vipers to feed!

Have you seen the internet?
It's just an all out war.

And words lose their meanings
They're being buried under egos
And everyones at war
With enemies they don't even know!

Tämä on huomattavasti selkeämpi biisi. Internet. Paljon informaatiota, vielä enemmän paskaa. Ja loput pornoa. Mutta pääasiassa sitä keskimmäistä. Internet on valtameri, jonne ihmiset heittäytyvät vapaaehtoisesti tuntemaan itsensä pieniksi siinä valtavassa ihmistulvassa, joka täällä hyökkää silmille välittömästi kun avaa selaimen. Voit päivässä törmätä useampaan erilliseen ihmiselämään, kuin mitä täysin ilman internetiä saattaisit kohdata vuodessa. Tai ehkäpä helposti viidessäkin vuodessa, jos vähänkin päättää törmäillä ihmisiin internetissä. Tässä valtavassa nollainformaatiopaskassa me kaikki sitten killumme ja huudamme omaa ääntämme kuuluviin. Tässä suhteessa minä en ole minkäänlainen poikkeus.

Jokainen tulee internetiin korkein odotuksin, ajatuksenaan vaikka "nyt minä kommunikoin toisten kädellisten kanssa lähestulkoon telepaattisesti", ja sitten tämä kommunikointi onkin lähinnä Tykkää-napin painamista ja "lol"ia. Sen lisäksi huomataan, että hyvin harva ihmisolento onkaan loppujen lopuksi yhtään kivempi virtuaalitodellisuudessa, kuin siellä oikeassakaan. Ihmiset saattavat ollakin jostain asiasta eri mieltä, heidän perustelunsa ovat pitemmälle pohdittuja, tai ainakin kieliopillisesti vakuuttavampia, ja yhtäkkiä huomaat olevasi keskellä verbaalista sodankäyntiä, jossa pitkän oppimäärän kielioppipommit lentävät ja lukion filosofian ykköskurssin argumentit laulavat. Ennen kuin tajuatkaan, sinut on joko julkisesti nöyryytetty, tai olet julkisesti nöyryyttänyt itsesi, mutta mitään muuta seurausta tällä käytöksellä ei juuri sitten olekaan. Ihmisen evoluution kannalta tarpeetonta, mutta yksilön henkisen hyvinvoinnin kannalta "välttämätöntä".

Internet on yhtä päättymätöntä sotaa kaikkia muita vastaan. Se on ihmiskunnan henkinen paskakaivo, joka on tarjonnut minunkin kaltaisilleni näennäisen sosiaalisille, mutta todellisuudessa aika pitkälle oravaa vastaaville kavereille mahdollisuuden avata nuppinsa sisältöä ja purkaa omaa ajatustyötään. Hyvää tässä on se, ettei minulle kaikella tällä aktiivisella purkamisella pääse muodostumaan minkäänlaisia patoutumia muita idiootteja kohtaan, huonoa tietysti se, että jostain vitun syystä päätän työntää tätä kaikkea sensuroimattomana ulos. En tiedä miten tarpeellista tämä on. Todellisuudessa tällä ei tekisi kukaan kyllä oikeasti yhtään mitään. Suurin osa kaikista näistä ajatuksista ja sanoista on aivan yhtä uusia minulle, kun ne ovat teillekin. Täydellisen metafyysistä tajunnanvirtaa. Ei näistä kukaan mitään opi, koska juuri missään ei ole pohjalla minkäänlaista tilastoitua tietoa, vaan täysin subjektiivisia kokemuksia.

Mutta tavallaan se on kaiken tämän yksi tärkeimmistä pointeista. Ihmisten subjektiivinen todellisuus ei nykymaailmassa ole yhtään minkään arvoinen. Se ei vastaa totuutta, sitä objektiivista ihannetta, johon tiede koittaa niin suurella innokkuudella päästä. Mutta siltikin, mitä kauemmas subjektiivisuudesta mennään, sitä kauemmas mennään myös siitä totuudesta, joka on ihmisiä kaikkein lähimpänä: heidän omansa. Sitä ajetaan kauemmas ihmisistä, sanomalla ettei se ole minkään arvoinen, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Onhan, se on ekspressiivisesti väritetty todellisuus, joka on lähempänä todellista totuutta, kuin yksikään tunteista ja väristä pyyhitty tilasto, jonka joku suuryhtiö on kuitenkin ja maksanut itselleen edulliseksi, mutta joka esitetään täytenä totuutena. Tutkimustulosten yhteydessä tulisi aina esittää tutkimuksen rahoittaja. Aivan kuten historian kirjoissa pitäisi jo ala-asteelta lähtien olla viitemerkintänä, että näkemykset ja nimitykset ovat voittajien omia, eikä niillä välttämättä ole juurikaan tekemistä sen objektiivisen todellisuuden kanssa, johon me niin kovasti kaikessa tieteessämme ja elämässämme muka pyrimme.

Kaikki mitä mulla on koskaan ollut Kelasta sanottavaa

Individualismista ja mutuilusta.

"Luottamus omaan ajatukseen, usko, että se mikä on totta itselle oman sydämen syvyydessä, on totta kaikille ihmisille - se on neroutta. Kun lausut piilevän vakaumuksesi, se saa yleisen merkityksen, sillä se, mikä on sisintä, muuttuu aina ulkonaisemmaksi - ja ensimmäinen ajatuksemme kajahtaa meille takaisin huomispäivän torvien soittona. Sielun ääni on meille jokaiselle tuttu, ja ylin ansio, jonka katsomme kuuluvan Moosekselle, Platonille ja Miltonille, on se, että he ovat pitäneet kirjoja ja traditioita mitättöminä ja ovat puhuneet siitä, mitä ovat itse ajatelleet, eivät sitä, mitä muut ihmiset ajatelleet."
-Ralph Waldo Emerson, Self-Reliance, 1841-

Tällainen pätkä käveli vastaan pohjustuksella, että kyseinen essee kuuluu amerikkalaisen kirjallisuuden ja filosofian avain teoksiin. Olen tästä sekä eri, että samaa mieltä. Eri mieltä siksi, että tässä korostuu juurikin amerikkalainen individualismi, joka eroaa minun päässäni olevasta individualismista merkittävästi siinä, että sen tehtävä on korostaa itseään. Tekstin alkupätkä ilmentää juuri sitä amerikkalaiseen mielenmaisemaan juurtunutta maailmanpoliisiuden oikeuttavaa hapatusta, jonka mukaan MINÄ olen jotenkin erikoinen, ja mikä on minun sydämessäni oikein, on varmasti oikein myös kaikille muille, ja siksi minun tehtäväni on valistaa ja käännyttää kaikki omalle kannalleni. Amerikkalaista perinnettä ja yleistä mielenmaisemaa ajateltaessa ei voi olla tulematta siihen lopputulokseen, että jenkit ovat väärässä silloinkin kun ovat oikeassa. Heidän lähtökohtansa toimia oikein ovat väärät. Esimerkki tapaus, joka on ennemmin symbolinen, kuin tarkka: Monty Pythonin Life of Brianin ilmestyessä Yhdysvalloissa sitä vastaan nousi järjettömän suuri kohu, ja sille lyötiin sensuuri- ja bannileimoja vaivautumatta edes katsomaan elokuvaa. Tätä vastustamaan nousi joukko ihmisiä, jotka sitten haastateltaessa vetosivat siihen, että tällainen sananvapauden rajoittaminen on askel lähemmäs kommunismia ja siksi sitä ei voi sallia, ei siis elokuvan itsensä takia, vaan omien aatteitensa tukemiseksi. Eli periaatteessa he olivat kyllä oikeassa, mutta vääristä syistä. (On tuo kapitalismikin osoittanut, ettei sensuuri ja kontrolli ole ihan vaan kommareitten hommaa, kun suuryritykset rahoittavat ja manipuloivat oikeastaan kaikki tutkimukset mieleisikseen. Hail Science!)

Tällaisen ajattelun välille olen näissä mutuiluissani tahtonut aina tehdä selkeän pesäeron. Vaikka tekstini ja ilmaisuni on pelkkää "Mun mielestä" ja "mielestäni" verkkoa, sen tehtävä on tehdä selväksi nimenomaan se, että nämä ovat vain ja ainoastaan minun ajatukseni aiheesta, eikä teidän todellakaan tarvitse ajatella samoin. Minun totuuteni ei ole absoluuttinen totuus, jota olisin kokenut tarpeelliseksi levittää kaikille maailman ihmisille jotta minun erikoisuuteni huomattaisiin ja minut nostettaisiin jalustalle, joku syöttäisi viinirypäleitä, toinen leyhyttelisi jollain palmun lehvällä. Se olisi minusta ihan vitun vaivaannuttavaa. Minusta on jo nyt ihan vitun vaivaannuttavaa, kun törmään ihmisiin jotka sanovat jotain positiivista tästä kirjoitustouhusta ylipäätään. Se on minulle mielenterveyden kannalta välttämättömyys, ja jos tilanne joskus muuttuu, harkitsen koko paskaa uudestaan. Mutta tämä on minulle ainutta terapiaa, josta minun ei tarvitse maksaa. Olisin tahtoessani saanut lääkkeitä paniikkihäiriöön ja masennukseenkin, mutta en ole niitä koskaan kokenut niin kiinnostaviksi, että olisin lähtenyt itselleni reseptiä hoitamaan. Joskus on vaikeampaa, mutta se on elämää, ja vaikeampina aikoina täytyy vain vetää henkeä ja sukeltaa syvemmälle. Tämä kaikki vajaan kolmensadan tekstin hapatus on yhden ihmisen päässään pyörittelemä subjektiivinen totuus, joka korjaa itseään sitä mukaa, kun henkistä kasvua ja järkeä tulee lisää. Voin vuoden päästä olla jo täysin "takkini kääntänyt" jonkin asian suhteen. Se vähän kuuluu tähän ikään, tiedän sen, ja siksi sitä on helvetin mielenkiintoista seurata itsessään ikään kuin sivusta.

Se kohta, mistä tekstissä olin samaa mieltä on tuo loppu. Tosin sekin pienellä varauksella. Emerson sanoo näistä kolmesta, että he hylkäsivät menneisyytensä ja aikansa täysin, ja puhuivat omia ajatuksiaan muitten toistelun sijaan. Esimerkiksi Platon oli hyvinkin vahvasti Sokrateksen sanojen toistelija, ja Sokrates oli se aikansa oikea anarkisti, mikä sitten koituikin kuolemaksi. Mooseskin toisteli vain niitä "jumalan sanoja". Menneisyydestä ja aikalaisistaan kuuluu ottaa oppia. Heitä kuuluu tarkkailla ja kuunnella, ja kun on kuullut heidän tarinansa, ajatella sitä itse ja tehdä siitä omat tulkintansa ja ratkaisunsa. Siinä on se elämän ja itsensä merkityksellisyyden pointti. Tiedän ihmisiä, jotka joka paikassa heittävät vain sitaatin joltain muulta, ajatellen sen luultavasti antavan fiksun vaikutelman. Ja varmasti se joillekin antaakin. Minulle se yleensä puhuu heti ensimmäisenä siitä, että omien tyhjien kohtien yli venytellään muitten sanoja.

Se, että puhuu omalla äänellään antaa monelle taas sellaisen kuvan, että tuo kaveri rakastaa puhua itsestään ja tykkää korostaa omia ajatuksiaan. Minulle on aika vitun sama, haluan vain keskustella ihmisten kanssa, hyviä, rentoja ja ilmapiiriltään mukavia keskusteluja, joita tuo koulukin on nyt jo tarjonnut paljon. Oikeastaan niitä asiallisia keskusteluja on tuolla amiksessa nyt jo ollut enemmän kuin lukiossa, koska lukiossa jokainen halusi päteä vaan sillä, että oli oppinut argumentaation keinot filosofian ykköskurssilta paremmin kuin muut. Se oli aika vittumaista ja itse keskustelua jarruttavaa välillä. Tuossa ryhmässä on monia lukion käyneitä, mutta sen jälkeen myös elämää nähneitä ihmisiä, jolloin se tarve päteä putoaa pois. Se on ihan virkistävää vaihtelua. Vaikuttaisi, että tästä tulee ihan mielenkiintoinen kaksi vuotta. Odotan innolla, mitä tästä seuraa.

The Rape. Taas.

Tämä teksti on vanhempi, kun olin näköjään sellaisen jo kirjoittanut, rippaan itseäni.

THE RAPE

We are committed to turn a blind eye
Every time we see a victim cry

Slip it in and rape the child
A slap on the wrist and a kiss goodbye
If you're a cop you won't do time
If it's not the first you can always lie

Not to mention these nameless priests
Who are protected by church's need
To wash all bloodstains of it's cocks
And smile politely while victims blame themselves!

No more blame and guilt for your sake
I won't let you get away with the rape!

Tuo biisi tuolta viime yönä linkittämältäni demolta kertoo raiskaamisesta. Ei pelkästä siitä Burgessin "vanhasta kunnon sisään-ulos tempusta", vaan myös oman auktoriteetin henkisestä raiskaamisesta. Mun nuppiin ei vain yksinkertaisesti mahdu, että miten päin se, että sut on koulutettu ymmärtämään ja ylläpitämään lakia ja järjestystä, olisi muka lieventävä asianhaara rangaistusta mietittäessä? En tiedä jos tähän sovelletaan jotain mulle tuntematonta "filosofista" logaritmiä, mutta minun oikeudenmukaisuuden käsitykseni mukaan asian pitäisi olla päinvastoin. Jos lain ja järjestyksen ylläpitäjä raiskaa oman auktoriteettinsa tuoman vallan ja vastuun, rangaistuksen pitäisi olla kaksinkertainen sellaiseen ihmiseen nähden, jolla luultavasti ei ole mitään käsitystä siitä, mitä ollaan tekemässä.

Toinen juttu, joka ylipäätään ottaa vitusti päähän on se, ettei vuonna 2011 meidän oikeuslaitoksetkaan toimi oikeastaan yhtään missään päin maailmaa sillä tavalla kuin pitäisi. Oikeussalit ovat muuttuneet asianajajien ja syyttäjien pokeripöydiksi, joista vapaana ja rikkaampana poistuu se, jolla oli parhaat selitykset. Tämän näkee loistavasti esimerkiksi Ior Bockin puukottelusessiot suorittaneen miehen tapauksesta, joka siis luultavasti oli vaan vittuuntunut duuniinsa ja päättänyt päästää työnantajansa päiviltä, oikein tajuamattakaan että kuinka iso juttu siitä voisi nousta. Intialaissyntyinen mies vetosi siihen, että oli ollut vailla ymmärrystä (1 asianajajien kuvakorteista, hulluus!) ja että Ior Bock oli opettanut hänet polttamaan marijuanaa. (2. kortti, jota käytettiin vaikkapa Mansonin istunnoissa aika paljon.) Mä vähän sanon että jos intialaissyntyinen mies menee Ior Bockille duuniin, niin se kyllä tietää kuka se on, ja mitä siellä tehdään. Se ei ole mikään työkkärin kurssin harjoittelupaikka. Kolmas kortti on tietysti katumus, ja kyllähän kolmosilla ja hyvällä bluffilla jo ehdonalaisen voittaa. (Olin väärässä, tuolla bluffilla pääsi vapaaksi.)

Tähän, ja vielä ennemmin raiskauksiin liittyen päästään tietenkin uskontoon. Kaikissa kristillisissä kirkoissa, etenkin herätyksellisissä ja katolisessa, vähemmän luterilaisessa, mutta aivan varmasti siinäkin, tykätään panna lapsia. Se on jotenkin mielenkiintoista, että se on niin yleistä, että siitä voi tehdä vitsin ja kaikki tajuavat heti mistä on kysmys. Se ei siis ole mikään "no pari meistä nyt ehkä kuksaisi muksua kerran" juttu, vaan ennemminkin suurempi ja isompi vamma kirkon muutenkin vähän sisäsiittoisessa DNAssa. Lisäksi Vatikaani on monet kerrat peitellyt pedofilia tapauksia ja maksanut lapsia ja heidän perheitään hiljaiseksi siitä että pojalla saattaa olla identiteetti ja loppuelämä vähän murusina. Näitä paljastuu melkein joka viikko lisää, enkä ihmettelisi jos joskus kolmen vuoden päästä selkiäisikin että kristillinen kirkko ja kaikki sen symboliikka olikin vain maailmanhistorian suurin pedofiilirinki. Osataan sitä kyllä idässäkin, esimerkiksi Gandhi koetteli itseään makaamalla alasti alastomien nuorten tyttöjen keskellä, kuinkahan hyvää se on tehnyt näitten tyttöjen mielenterveydelle?

Raiskauksista vielä sen verran, että mielestäni se on tekona huomattavasti pahempi, kuin tappo. Raiskaus on hyökkäys ihmisen seksuaalisuutta ja identiteettiä kohtaan, ja se romuttaa kaiken sen luottamuksen ja huolettomuuden, jolla on suhtautunut ympäröivään maailmaan. Näin mutuna toki, mutta uskoisin olevani oikeilla jäljillä ainakin lähtökohtaisesti. Tapon uhri on siitä eteenpäin kuollut. Hänelle ei jää teosta mitään traumoja, ei mitään ymmärrystä eikä käsitystä. Toki se on läheisille kovempi pala, koska se on taas hyökkäys enemmän heitä kohtaan, he ovat menettäneet jotain. Raiskauksen uhrin kohdalla uhri sentään on yhä olemassa, ja ihmiset eivät oikeastaan kaikessa egosentrisyydessään osaa ajatella elämää jossa häntä ei olisi, ennen kuin hän on poissa. Sitten alkaa kaipaus siihen, mikä ei enää tule takaisin. Kuulostaa ehkä kylmältä, mutta tällaisia olentoja ihmiset oikeastaan ovat

Tällaisen asian tunkeminen alle minuutin biisiin on sinänsä haasteellista, mutta se on aina yhtä innostavaa ja mielenkiintoista. Joka lauseeseen pitää tunkea tarkoitusta ja asiaa. Tiivistämisen jalo taito.

Consumer-Gatherers.

Nyt kun tuo letukka alkaa kohta olla valmis, niin ajattelin voivani aina silloin tällöin kirjoitella jotain biisipohjaista tekstiä niille kaveriksi, silloin kun sattuu tuntumaan. Jotkut eivät tykkää selittää tekstejänsä, koska tahtovat jättää ne avoimiksi tulkinnoille. Minä tahdon, että se pointti menee perille. On sitten kuulijan käsissä, mitä sillä pointilla tekee. Sanoitusten kirjoittaminen ei ole itselleni mitään tuhottoman vaikeaa hommaa, mutta en myöskään sutaise niitä viidessä minuutissa. Paitsi osan Babylonille, kun tuli vähän kiire, mutta sen kyllä huomasi siinä levyä tehdessäkin, ja sen kuulee nytkin, että aika monet jutut ovat täysin improvisoituja. Sanojen pitää olla tietyllä tapaa saman värisiä, ja niitten pitää soida samalla tavalla yhteen, jotta teksti toimii kokonaisuutena. Rytmi, sovitus ja sisältö ovat kaikki tärkeintä, asioita, joista ehkä rytmi nousee merkityksellisimmäksi, koska tarkoitus on luoda rumpujen ja kitaran päälle vielä yksi rytmisoitin lisää. Joskus mennään kitaran ja rumpujen kanssa, joskus pyöritään niiden kompin ympärillä. Eli siis synkopoidaan takapotku, kuten juuri wikipediasta yritin selvittää jotakin oman selostukseni selvennökseksi.

Consumer-Gatherers

Endless pollution
Underestimation of human mind
Consumer friendly
What ever happened to hunters?

We became gatherers
We became merchants
We became customers
We became consumers

Life lost in the lies
Lies they feed us
With every blink of an eye
Learn to live the sacrifice,
Learn to let go, learn to die.

Ihmiskunnan evoluutio siitä örähtelevästä ja tulta kivistä hakkaavasta neandertalin ihmeestä tämän päivän itseään ja varjoaan pelkäävään materialistiin on hämmentävä. Elämän merkityksellisimmäksi asiaksi on nostettu kuluttaminen, maidon ostaminen on ja jokapäiväiset valinnat ruokakaupassa ovatkin yhtäkkiä hieno poliittinen manifesti, jonka kautta yksilö voi määrittää omaa olemassaoloaan. Pohjimmillaanhan kulutuksesta ja valinnoista on tehty keskeisiä, koska niistä saa rahaa. Se on uuden ajan ane-kauppaa, synnin päästö materialismille ja omalle kulutukselle, kuvitella valitsevansa vaihtoehdoista paremman tai ekologisen, vaikka välttämättä valintojen välillä ei ole eroa mitään muuta, kuin nimi.

Metsästäjä-keräilijät ovat siirtyneet sisustamaan vakinaista asumustaan, modernin joukkoluolan lokeroaan Ikealla ja metsästävät ruokansa teräsviidakosta valmiiksi mutiloituna ja pakattuna. Elämä on niin helppoa, että monet evoluution meille teroittamat taidot ja ominaisuudet menevät totaalisen hukkaan, ja ajan myötä myös katoavat. Kurt Vonnegut vilautteli Galápagoksessaan miljoonan vuoden päässä kuvaa ihmisestä norpan kaltaisena olentona, joka elää vedessä ja tulee rannalle lisääntymään ja nauttimaan auringoista ja piereskelystä.

Raha määrää meidän elämämme tahdin, ja Nalle Wahlroos tahtoisi verottaa ihmisten vapaa-aikaa, koska sen olemassa olo on osoitus nykyaikaisesta kommunismista. En sitten tiedä, miten nämä hommat menevät veroja varmasti jossain kohtaa kiertävillä monimiljonääreille, etenkin pankin ja UPM Kymmenen johtokunnassa istuville, mutta ainakaan täällä maan pinnalla ei ole kovin montaa vapaa-ajan osa-aluetta, josta emme jo maksaisi jotain. Kotona oleminen maksaa vuokraa tai kiinteistöveroa, autolla liikkuminen autoveroa, lemmikit mahdollista koiraveroa, "ilmaisen" terveyden huollon käyttäminen maksaa, vanhempiesi kuolema maksaa sinulle, ja kaikesta elämästä ja ostamisesta ja kuluttamisestasi maksat jo arvonlisäveroa. Ja modernissa maailmassa vapaa-aika on lähinnä eri paikoissa kuluttamista. Joko baarissa kaljan ääressä, tai ruokakaupan kassalla, tai vaikkapa keikalla, jonne maksat lippupalvelun palvelumaksuakin palvellessasi itse itseäsi. Ihmiset rakastavat rahaa, ja uskovat sen tuovan vapautta, mutta se on vain kasa pieniä valheita, joista kudottu kangas on niin väljä ja löysä, ettei se kauaa lämmitä, kun sen päälleen saa. Silti joka päivä meille uskotellaan, että raha ja sosiaalisen statuksen pönkitys omaisuudella on juuri se, millä me olemme vajaita.

Raha, jonka pitäisi tehdä vapaaksi, onkin suurin kahle jota ihminen voi kaulaansa ripustaa. Ei varmaan tullut tämä yllätyksenä kellekään, joka on viikkoa pitempään näitten postausten perässä roikkunut. Toki joskus alussa raha on ollut välttämätön, kun ei ole ollut mitään vaihtokaupattavaa. Se on alun perin ilmaissut velkaa, ja vähitellen korvannut vaihtokaupan. Vaihdat omaa työpanostasi (=toivottavasti osaamistasi, mutta useimmiten tässä maailmassa ei.) rahaan, jota voit vaihtaa egoleluihin. Eli lyhyestä virsi kaunis; olet huora. Huorassa tavallisimmin vielä se ero, että hän myy osaamistaan.

Kaikki se aika, joka meidän pitäisi käyttää ihmiskunnan henkiseen kasvattamiseen, itsemme kehittämiseen ja globaalin paratiisin rantabileitten järjestämiseen, menee käytännössä rahan kasaamiseen ja itsemme vihaamiseen. On olemassa miljoona muuta ovea, mutta kukaan ei uskalla kulkea niistä, kun ei kukaan muukaan kulje. Jos ei kukaan olisi koskaan suudellut tuntematonta ihmistä, maailmassa ei olisi ihmisiä, kuten Tom Waits asian jossain välispiikissään ilmaisi. Onko oman minän uhraaminen yhteiskunnalle ja toisten rahankeräyskoneistoille oikein sinun itsesi kannalta? Tee työtä, jota rakastat, älä työtä jota sinun täytyy tehdä. Koska luultavasti tilallesi löytyisi joku työtön, joka arvostaisi työtäsi enemmän kuin sinä.

Ihmisyys ja kulttuuri muutoksessa.

Maahanmuuttokeskustelu on nyt tänä vuonna ollut aivan täysin suhteettoman kovassa huudossa siihen nähden, minkä verran siitä oikeasti on hyötyä tai haittaa. Olen koittanut pysyä siitä erossa, ja aika onnistuneesti olen pysynytkin, mielestäni meillä nyt vaan olisi ihan vitun paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten nyt nämä taloushässäkät. Lähinnä epäilyttää se, että kun kaikki on ölisemässä siinä maahanmuuttokopissa, niin takahuoneissa tehdään jotain vasemman käden liikkeitä, jotka sitten taas vasta huomataan myöhemmin, että joo, alvia on nostettu taas, liksaa tulee vähemmän ja kaikki maksaa enemmän. Vaikka esimerkiksi. Enemmän nyppii se, miten tästä rasismista koitetaan semantiikalla tehdä jollakin tapaa hyväksyttävämpää, kun yritetään tekeytyä itseään huomattavan paljon älykkäämmäksi olennoksi.

Tiedän, että globalisaatio aiheuttaa ghettoutumista, ja ylipäänsä suurkaupungistumista myös täällä peräpohjolassa, vaikkakin kehitys on hidasta, ja oikeanlaisilla toimilla myös muotoiltavissa. Kyse on siitä, mitä halutaan tehdä. Jos tehdään selväksi, että meidän lintukotoomme eivät ole käet tervetulleita, niin ei se ainakaan auta sopeutumista yhteiskuntaan. Ja jos nämä pienet ongelmalliset osaset eivät sopeudu yhteiskuntaan, ne muodostuvat syöväksi. Kyse on pienestä osasta ihmisiä, jotka saattavat yhtä hyvin tulla Pietarista, kuin Mosambikistakin, on aivan sama mistä he ovat tulleet, kunhan kaupunki on hivenen Helsinkiä isompi, he ovat luultavasti nähneet joskus gheton. Itä-Helsingin räppärit puheistaan huolimatta eivät ole vielä nähneet ghettoa, mutta heille tarjotaan siihen loistavat mahdollisuudet joskus tulevaisuudessa, jos maahanmuuttopolitiikan pääpaino liikkuu Halla-Ahon ja nationalistien mukana niille urille, joille se näyttäisi olevan ajautumassa. Yksi mielenkiintoinen havainto on se, että maahanmuuttomussuttajat eivät pidä vaikkapa venäläisiä kiinteistöjen ostajia niin suurena uhkana, kuin ihon väriltään omastaan poikkeavia. Tätä on tietysti puolusteltu tällä helvetin hienolla "en ole rasisti, olen roturealisti"-heitolla.

Roturealisti on sellainen sana, mikä pitäisi ehkä purkaa vähän selkeämmäksi. Sehän tarkoittaa jotakuinkin eri rotuisiin ihmisiin realistisesti suhtautuvaa, tarkoittaen, että katsantokanta olisi mahdollisimman vähän oman mielipiteen värittämä, ja mahdollisimman todenmukainen? Mikä sitten on totuus, sehän tästä mielenkiintoisen keskustelun tekeekin, koska kollektiivisesti ihmiskunnan totuus on vain subjektiivisten mielten havainnoista kokoon pyyhkäisty karikatyyri. Se ei ole yhtään sen todellisempi, kuin subjektiivinenkaan totuus, mikä vie ehkä myös pohjaa seuraavalta runttaukselta, mutta yritän silti mahdollisimman rehellisesti nyt purkaa ajatuksiani tästä asiasta: Mitä on rotuihin realistisesti suhtautuminen? Se ei ole rotujen jakamista joiksikin musiikin genrejä vastaaviksi keinotekoisiksi rakennuspalikoiksi, joihin voidaan aina liittää varauksetta samat ominaisuudet. Minä en ole tyypillinen suomalainen, en tyypillinen absolutisti, en tyypillinen punkkari, en tyypillinen yhtään-mikään. Toki yleistykset ovat helpottamassa ihmisten käsityksiä, mutta siinä vaiheessa, kun ne alkavat olla haittana muitten yksilöitten kanssa toimeen tulemiseen, niitä kannattaa heivata mielensä avartamisen tieltä.

Mitäpä se roturealismi sitten käytännössä oikeasti olisi? No jos ajatellaan vaikka siltä kannalta, että ihmiskunnan historiassa on tieteenkin todistuksella tapahtunut jonkinlainen katastrofi, joka on karsinut kaikki ihmiset muutamaan tuhanteen yksilöön aiheuttaen pullonkaulailmiön, niin tekeehän se ainakin rotujen perusteella syrjimisen aika turhaksi, koska geneettisesti me olemme kaikki samaa paskaa. Rodulla ei näin ollen ole vaikutusta ihmisen käyttäytymismalleihin tai toimintaan, se on jossakin muualla. Luultavasti se kasvaa ympäröivässä kulttuurissa, ja äkillinen siirtymä toiseen kulttuuriin aiheuttaa mullistuksia yksilöitten elämässä. Kyse on siitä, miten nämä konfliktit otetaan vastaan. Jos niihin suhtaudutaan torjuen ja vihamielisesti ihan vain yksilöitten oman tyhmyyden pohjalta, kärsii siitä koko yhteisö. Hyljeksityillä on tapana muodostaa omat yhteisönsä, koska ihminen on olento, jolla on tarve hyväksynnälle ja sosiaaliselle kanssakäymiselle. Toimivassa yhteiskunnassa ihmiset kokevat olevansa hyväksyttyjä ja henkisesti turvassa heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksinsa perustuvilta uhkakuvilta. Tämä vain ei ole toimiva yhteiskunta. Vaikka oikeisto on koittanut sovittaa itselleen median ajojahdin uhrin viittaa, niin eipä tässä maassa sellaista Antifa toimintaa ole, että uusnatsien täytyisi pelätä. Sen sijaan äärioikeistolaisella ajattelulla on yllättävänkin pitkälle ulottuvat mahdollisuudet toimia esteettä, mikäli he eivät kuse omiin muroihinsa.

Suomessa on aina ymmärretty Koti, Uskonto, Isänmaa-kolminaisuutta, vaikka kaikki näistä voitaisiin oikeastaan purkaa pois suomalaisten nenän alta. Vaikka tämä ei mikään Amerikan Yhdysvallat ole, Suomi maana ja kansana on keinotekoinen. Geneettisesti me olemme vain murrosaluetta idän ja lännen välissä, ja siksi kansamme sisäinen geneettinen vaihtelu on suurta. Aivan kuten aina, me olemme idän ja lännen välissä, vailla oikeaa identiteettiä, ja siksi meidän on pitänyt kehittää tähän väliin maa, jossa asuu tämä ei-kenenkään kansa, ei-kenenkään maassa. Loppumaa. Tietyllä tapaa se toki tiivistää kaiken sen, mitä me olemme melankolisessa, sekä ruotsalaiseen, että venäläiseen sopimattomassa mielenmaisemassamme: Me olemme se jämä, joka ei sopinut mihinkään muualle, ja siksi meillä on kompleksimme ja outoutemme. Se on sittemmin muodostunut identiteetiksemme. Uskonto tänne tuotiin väkisin idän ja lännen kilpajuoksuna, ja kotimaamme taisimme saada vain rajaamaan meidät pois venäläisistä ja ruotsalaisista, ja vahvistamaan tätä haurasta minäkuvaamme. Me olemme maailman kartan avioerolapsi. Tietenkin tällainen ajattelu istuu suomalaisuuteen, mutta se, ettemme anna kenenkään piristää itseämme tai kertoakaan muunlaisesta mallista, on jo itsesääliä ja huomiohakuista angstia. Eristäytymisen väistämätön seuraus on jälkeen jääminen. Vaikka me lakkaisimme kuuntelemasta uusia ideoita, se ei tarkoita että muut tekevät niin.

Lähtökohtaisesti ja perusteetta negatiivinen suhtautuminen ihmiseen kuin ihmiseen ei ole kauhean pitkänäköistä toimintaa. Maailmassa, jossa ihmismäärä kasvaa, on tultava kaikkien kanssa toimeen, halusi sitä tai ei. Siksikin kannattaisi vähän tuuletella sitä pääkoppaansa välillä. Ihmisen kyky tulla toimeen maailmassa perustuu täysin siihen, miten hän adaptoituu ympäristöönsä sen muuttuessa, ja ne jotka eivät sopeudu, häviävät pois. Että tällä kohtaa uusnatsien "survival of the fittest" ajatukset kääntyvät väistämättä heitä itseään vastaan. Ääri-ismeissä suurin ongelma on vain vähän se, että lauseita niistä hienoista kirjoista ei tavallisimmin malteta lukea loppuun asti, vaan otetaan se osa, joka omaan agendaan sopii, ja sitten lähdetään huutelemaan sitä iskulauseena ympäriinsä. Tähän syyllistyvät ihmiset kaikilla puolilla aitaa, ja esimerkiksi erään kuuluisan elämään rakastuneen nihilistin lainaukset, joita näkee aina ja joka paikassa, vaikuttavat minusta väkinäisiltä ja ristiriitaisilta. Ristiriitaisuus on osa ihmisyyttä, sen myönnän, ja nykyisellään ihmisen postmodernistinen persoonallisuus on lähinnä erilaisten sosiaalisten naamioitten välillä uimista, joten johdonmukaisuuden etsiminen ihmisen toiminnasta voi olla jopa täysin turhaa. Siltikin jonkinlaisen henkisen selkärangan rakentaminen, minä-kuvan määrittäminen ja toisten minä-kuvien kanssa kommunikointi olisi mielestäni jokaisella kaikin puolin kehittävää ja elämää huomattavasti helpottavaa touhua. Suosittelen.

Kiitos Kela. Tämän kerran.

Ensimmäinen, ja ehkä viimeinen kerta ikinä: Kiitos KELA. Siitä, että vaikka opintotukihakemuksen kanssa meneteltiin vähän vittuillen ja rasittavasti, on sitä ennen tekemäni asumistukihakemus, joka olisi voitu hylätä, empatian puuskassa myönnetty tälle yhdelle kuukaudelle, jolta en opintotukea saa. Minun kohdallani tämä ei koskaan ennen ole ollut normikäytäntö, vaan on sanottu elokuusta, että mene sossuun. 173 euroa pitää nyt hengissä, vaikka osan vuokraa olenkin vielä pystyssä. Kuitenkin, kiitos tästä.

Tässä naureskeltiin omaa opetussuunnitelmaa katsellessa, että kun meidän opintojemme pohjalla on humanistinen ihmiskuva, niin byrokraatin opintojen pohjalla on nihilistinen ihmiskuva. Luentoja pitävät Pentti Linkola ja Saatana, ja ryhmänjohtotaitoa opettaa Gaddafi. Syventäviä opintoja voi ottaa muiden muassa sadismista ja henkisen nujertamisen taidosta, tärkeimpänä tavoitteena opiskelijalla on ihmiskunnan henkisen kehityksen totaalinen ja lopullinen katkaiseminen.

Amis on muuten näin lukion ja tuon puolen vuoden duunin jälkeen aika helppoa, vähän tuntuu että olisi kiva saada hyväksilukuja kaikesta, kun ihan kaikesta olisi heittää jonkinlaista esimerkkiä tuon työjakson perusteella. Oli vieraalla kielellä ohjaamista, nuoren sosiaalista vahventamista ja kehityksen pohdintaa, itse sen työympäristön ja työskentelytapojen analysointia ja kehittämistä. Kaikkea tuota, mitä tuolla nyt alkaa alusta opiskella, on jo tehnyt. No, kai se on ihan tarpeellista. Tai sitten ei. Väsyttää se istuminen ainakin. Ja tuntuu vaikuttavan heti älyllisen asian ja itseilmaisun laatuun, tuntuu että ei taas ole mitään vitun asiaa, vaikka vähän olisikin. Eli haistakaapa vittu. Menen tekemään jotain muuta.

Huomenta taas.

Kulunut viikonloppu oli poikkeuksellinen siinä, että olin baarissa jokaisena päivänä, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Näistä kolmesta illasta keskimmäisenä kohtasin baarissa ärsyttävän ihmisen, jolla oli jokin tarve väitellä kaikkien kanssa. Taustaltaan hän oli melko samanlainen kuin minä, koska hän on kasvanut maalla ja hänen vanhemmillaan on pientila. Silti hän näytti tuntevan minua ällöttävää ylemmyyttä kaikkia muita kohtaan. Esimerkiksi kun yhteinen ystävämme on nyt ollut kolme kuukautta polttamatta tupakkaa, aivan täysin oman terveytensä vuoksi, tämä ihminen oli tupakka kädessä syyttämässä häntä tekopyhäksi siitä, että kaveri uskoi tuon vaikuttavan yhtään mihinkään. Ehkä olisi pitänyt itse nähdä tuo ihminen, jotta kaikki ne psykologian oppikirjojen kliseet projisoimisesta ja muusta omien heikkouksien siirtämisestä ympärillä oleviin ihmisiin olisivat tulleet selkeämmiksi. Hän asetti omia olettamuksiaan muitten suuhun, vaikka kukaan ei ollut sanonut niitä asioita, joita hän väitti meidän sanoneen. Hän oli ainut joka oikeasti oli humalassa ja poltti tupakkaa, kysymättä keneltäkään hän oletti kaikkien meidän olevan polttamatta siksi että tahdomme säästää sademetsiä. Sitten hän tuomitsi kaiken hippeilyn ja idealismin tekopyhäksi, ja minä olin kuulema äänestänyt Vihreitä. Tiedän, että tällä tavalla itsekeskeisiä ja omaan ylemmyyteensä sulkeutuvia ihmisiä voi kasvaa vain maalla, koska he pitävät kaikkia kaupunkilaisia nynnyinä, joista ei ole mihinkään. Siinä he ovat tiettyyn pisteeseen asti aivan oikeassa. Aivan kuten minäkin HESA-testini kanssa.

Mikä on HESA-testi, te saatatte kysyä? Se on testi, jonka voi tahtoessaan tehdä jokaiselle helsinkiläiselle, jos tahtoo kuunnella inttämistä yleistämisestä ja siitä ettei noin voi sanoa. On aivan sama, onko tosissaan vai ei, mutta helsinkiläiselle et voi sanoa, että Helsinki on perseestä. Minä tiedän, että Helsinki on ihan samalla tavalla täynnä mulkkuja ja hyviä tyyppejä, kuin ihan mikä tahansa muukin paikka, mutta ero on juuri siinä, että helsinkiläiset vaikuttaisivat olevan kaikkein epävarmimpia asuinpaikastaan, ja kokevat tarpeelliseksi puolustaa sitä. Muistakaa tämä, jos menette sanomaan: "Suuri osa helsinkiläisistä on itsekeskeisiä kyrpiä, ja he ovat ainoita jotka loukkaantuvat siitä jos sanoo että Helsinki on paska paikka." Muotoilkaa vapaasti suuhunne sopivaksi, ja katsokaa kuinka stadilainen keskustelukumppaninne osoittaa lauseen todeksi alkamalla puolustella kaupunkiaan tai haukkumalla sinut ahdasmieliseksi. Pointti tässä on vain ja ainoastaan se, että sä voit mennä Tornioon, istua torniolaisen viereen Tornion keskustassa, ja sanoa että "onhan tää Tornio aika perseestä." Se istuu vähän aikaa hiljaa, ja sanoo että "no niinhän tää on.." Sama voi toistua lähes missä tahansa Suomessa, mutta aika harvoin (Notice: Does not exclude the chance of finding a single individual, who might agree with you.) kehäkolmosen sisällä. Jos tähän sattuu alle helsinkiläisiä, saatatte huomata sen. He ovat ainoita, joilta menee koko testin metafyysinen pointti ohi.

Heräsin viideltä, lähtö Orimattilaan on suunnilleen kello 7.40, eli on tässä vielä hetki aikaa. Voisin keittää uuden pannun kahvia, ja jos vaikka kirjoittaisin parit sanat, niin olisin vähän Eetua edellä tuossa Cut To Fitin biisienteko hässäkässä. Soittaminen on ollut taas niin vitun kivaa, treenit ovat sujuneet ja on jaksettu tehdä melkeinpä yksi biisi treenejä kohti. Sitten kun niitä alkaa olla levyllinen kasassa, niin vähän treenataan sulavuutta ja sitten aletaan Tompan kanssa nauhoitella taas. Jos saisi syksyksi levyt keikoille, niin se olisi aika todella jees. Kaipa pitäisi kansiakin tehdä. Millaisethan sitä tällä kertaa vääntäisi. Jos vaikka olisi sanatkin mukana. Mutta sitten pitäisi tehdä melkein mustavalkoisena että tulee halvemmaksi ja mahtuu. Enpä tiedä. Pitää pähkäillä. Keikkaakin alkaa olla taas niin paljon, että saa nähdä miten fiksua on tämä mun koulunkäynnin yritys samalla. Eiköhän se nyt amiksena kuitenkin jousta, kun tekee hommat itsessään hyvin. Really hope so.

Sujuvasti taas nälästä soolokitarointiin. Vittu mulle pitäs jo maksaa tästä. öhöhöh

Opiskelijaelämä on alkanut, rahat on loppu ja on aika helvetillinen nälkä. Olisi tämä kyllä saanut vähän pitempään kestää, kuin kaksi koulupäivää, ennen kuin iskee päälle. Rahaa ei nyt sitten ilmeisesti ennen syyskuuta tule mistään, ja nekin rahat menevät siihen että pääsee vuokriensa kanssa nollille. Eli vittu, ruokaan ei tule rahaa. Musta on aika käsittämätöntä, että kouluruokailu on yhdentoista aikaan. Siinä ei ole mitään järkeä, jos koulussa pitää olla neljään asti. Kyllä mä siitä aamupäivästä jaksaisin venyttää sitä vaikka yhteen asti, ja sitten söisi hyvin, niin ei kerkeäisi tulla jo isompi nälkä ennen kuin päivä on ohi. Tuollainen linjaruokailu yhdeltätoista ei palvele kyllä oikeastaan mitään tarkoitusta, kun puolen tunnin päästä on taas uudestaan nälkä, vaikka söisikin täysiä lautasia ja mahdollisimman monipuolisesti. Tai sitten viime aikoina itseään tehokkaasti ulkoistanut sisäinen läski vaan tahtoo lisää ja lisää.

Päätäkin särkee koko ajan. Se tässä ehkä kaikkein ärsyttävintä on, että mulla nälkä johtaa aika välittömästi pään särkyyn, yleiseen ärtyneisyyteen ja sitä kautta sellaisena yleisenä vittupäänä ruikuttamiseen. Se on aika vitun perseestä. See? naa. Ei kyllä varmaan auta, että kuuntelee Sielun Veljien kokoelmaa, ja tuota keskittymishäiriöistä mölinää ja huutamista, ei varmasti paranna oloa. Hikeä puskee. Tuntuu aika kuumeiselta. Oksettaa. Vierotusoireita työttömyydestä. Nukkuakaan en oikein osannut, vaikka yritin, jumitin vaan kuola poskella silmät auki. On vähän sellainen Pelkoa & Inhoa Vesijärvenkadulla fiilis. Jos nyt vaihtaisi levyn johonkin muuhun, ja keksisi jonkinlaisen pointin tälle gonzoilulle.

Noin. Laitoin jotain, mitä en ole kuunnellut pitkään aikaan, mutta joka on silti vaikuttanut mun henkiseen kehitykseen enemmän, kuin suurin osa kaikesta maailman musiikista ehkä Profane Omenia lukuunottamatta on siihen vaikuttanut: Sentenced. Tämän bändin kohdalla kävi ysärin ja kakstuhatta luvun alkupuolen aikana vähän samalla tavalla, kuin Type O Negativen kanssa. Molemmat niputettiin vaan goottien lempibändeiksi, vaikka molemmat ovat musiikilliselta ilmaisultaan aika vapaamuotoisia ja monipuolisia. Molemmissa on omat hienoutensa. Sentencedillä yksi merkittävimmistä hienouksista on ehdottomasti edesmenneen Tenkulan kitarointi. Maailmassa on hyvin vähän kitaristeja, joitten soolot kiinnostavat mua hevonvittua. Edes Dime ei ole sellainen kitaristi, että olisin koskaan ajatuksen kanssa herännyt kuuntelemaan muuta sooloa, kuin Floodsissa olevaa. Tom Waitsin kanssa soitellut Marc Ribot on yksi. Sentencedin Tenkula, Andreas Kisser, Jack White ja Profane Omenin kaksikko ovat ilmeisestä (mutta ei mitenkään itsestäänselvästä) syystä näitä kavereita myös. Soolojen soitto ja tarpeellisuus ovat minusta useimmiten hyvinkin kyseenalaisia ja suurimman osan ajasta tarpeettomia juttuja. Jokainen biisi ei tarvitse sooloa. Jos soolo ei tuo biisin fiilikseen mitään, tai vaikka johdata sitä johonkin uuteen osaan, sen voi jättää soittamatta.

Tästä syystä mulla tulee usein kitaristeista keskustellessa paskaa niskaan, kun kaikilla on hirveä lista samoja jätkiä, jotka liruttelevat skaaloja edes takaisin ilman suurempaa sielua tai ajatusta siitä, mitä niillä pitäisi tehdä. Ja ylipäätään likaista ja vähän etsivää soittoa on mun mielestä aina mielenkiintoisempaa kuunnella, kuin sellaista ESPn kaulan runkkaamista. Se on väsyttävää ja turhauttavaa kuunneltavaa. Aina silloin tällöin löytyy jotain mielenkiintoista, mutta yleensä pitempi kuuntelu vie terän ja uutuuden viehätyksen soittajasta, kun paljastuu että se onkin tehnyt samaa jokaisessa soolossaan kymmenen levyn ajan. Hendrixilläkään mua ei niin kiinnosta ne soolot, vaan oikeastaan se kaikki muu siinä ympärillä. Se kaikki vaan tuli siltä jätkältä niin luonnollisen oloisesti, ettei haitannut, vaikka jamit kesti jotain puolta tuntia. Niihin voi vaan upota, ja se 60-luvun soundi vie mukavasti mennessään. Nyt saan ruokaa. Menen pois.

Kelan Vihollinen. Nyt ja aina

Nyt taas kun joutuu kouluttamaan itseään sopiakseen yhteiskuntaan, muistaa että miksi tuo Kelan Vihollinen tuli aikanaan ylipäätään valittua. Opintotuen ne antoivat kyllä, mutta jostain merkillisestä syystä sen maksu alkaa vasta ensi kuusta, ja itse tuen maksu vasta 16. päivästä eteenpäin. Muut ovat saaneet jo rahansa, minä menin eilen hoputtelemaan sitten päätöstä ja oikein vittuillessan täti kävi sen mulle tulostamassa, kun näki päätteeltä että se on tehty, mutta se postitetaan vasta ensi viikolla. Sanoin kyllä että nyt kun näen sen tästä, ei sitä tarvitse tulostaa, mutta tämä virnuili ja kävi hakemassa sen, ja vittuili että "nyt voit sitten kirjoittaa mulle positiivista asiakaspalautetta, että pyysit nopeuttamaan päätöstä ja sait sen saman tien käteen!" Sanoin että olisi kyllä kiva saada vähän rahaa tässä kuussa, kun on viisi euroa rahaa ja pitäisi jotenkin päästä kulkemaan ja vuokra on maksamatta. Vitutti, sanoi että se on nyt näin päätetty tuolla. Eli ensi kuussa tulevassa takautuvassa opintotuessa (yhteensa 452 euroa, ja varmaan vielä satanen tämän kuun puolikkaasta) olisi maksettavaa 250 euroa tämän kuun vuokrasta, ja vielä 450 euroa syyskuun vuokraa. Että kiitos nyt taas vaan ihan vitusti. Jos saisin opiskella sossulla, ei tässä olisi mitään suurempaa ongelmaa. Saisin edes vuokran maksettua.

Olisin nyt sitten tänään aikaisemmin päästyäni mennyt sossuun täyttelemään papereita ja keskustelemaan siitä, että josko tälle elokuulle olisi saanut rahat, niin olisin saanut vuokran pois alta, mutta yllättäen se on juuri tänään jostain sattuman oikusta kiinni. Vähän paljon vituttaa taas. Tämä kaikki on sitä pyhää keltaista vettä, jota nielemällä ihminen kasvattaa kyynisyyttään ja vitutustaan maailmaa kohtaan. Vaikea olla humanisti tyhjällä vatsalla. Vapaa maa, jossa vapaus olla olemassa on rajoitettu sillä yksinkertaisella seikalla, että kaikki on tehty maksulliseksi. Et sä ole vapaa, ennen kuin on maha täynnä ja katto pään päällä, ja sinulla on olemassa aikaa, jota voit käyttää kuten parhaaksi katsot. Sillä käytännössähän aika ja vapaus ovat lähinnä toistensa synonyymeja, ja vapaus on sitä, miten päätät käyttää sitä aikaa, joka sinulla elämässäsi jää kaikilta velvollisuuksiltasi. Nyt ei ole ihan kauhean vapaa olo, koska jokainen istuttu sekunti köyhdyttää, ja jokainen väsyneenä ja tyhjänä istuttu hetki lyhentää elämää, mutta ei tuo mitään tilalle. Vitutusta kyllä.

Pitää koittaa rauhoittua. Olla Zen. Rauha. Rauha..

Huomenissa siis..

Clutch ja Truckfighters. Kaksi loistavaa pörinäbändiä, joitten keikat olen missannut aika vitun monta kertaa ihan vain siksi, että ne ovat olleet keikalla Suomessa aivan vääriin aikoihin, joskus syksyn ja talven aikoihin, kun pörinät on meikäläisen osalta tavallisimmin pöristy. Nyt tajuan, että ei ne koskaan ole oikeasti pöristy, hyvä pörinä surisee aina miellyttävästi. Eli Truckfightersien syyskiertue, bet your fucking monkeyballs I'll be there! Varmaan parillakin keikalla, ehkä useammallakin jos sattuu olemaan vitusti rahaa ja liian vähän tekemistä. Nyt sitten jaksan harmitella, kun ei sitä Ruotsin ihmetä kanneta kotiovelle asti, niinkuin aina ennen. Torvi ei ole keikkakalenterissa, mikä harmitti hetken, mutta sitten tajusin kuinka vitun turhaa se on, kun bändi kuitenkin järjestää parin kuukauden ajalle keikkoja viikonlopuille. Aika saamaton täytyy olla, että menisi koko paska ohi.

Tänäänkään en päässyt soittamaan, eli meni koko päivä aika perinteisessä sunnuntai-henkisessä jumittamisessa. Ei se mitään, soittelin resonaattorilla sormeni kipeiksi bluesia ja odottelen huomista aamua ja ensimmäistä kouluaamua varmaan kolmeen vuoteen. Kaipa se jännittää saman verran kuin ensimmäiset työhaastattelut tai työaamut, tai mitkä tahansa syyt herätä aikaisin. Eiköhän se nyt kuitenkin ole helppoa kuin pässin raiskaus. Vähän voi tulla mäkätystä ja byrokratian sarvea, mutta kun saa hyvän otteen niin loppu on sitten itsestä kiinni. Luultavasti lähden väärällä bussilla aamulla ja olen jossain saatanan Pennalassa jumissa kun pitäisi ilmoittautua. No, sitten ei ollut tarkoitus että menen tuohonkaan kouluun, maailma tahtoo että omistan elämäni vaikka zenille ja kukkien kasvatukselle nuorison ohjaamisen ja opastamisen sijaan.

Kello on kaksitoista. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen taidan näin aikaisin suunnitella nukkumaan menoa, mikä on vähän hämmentävää ja outoa. No vitutpa siitä, pörinää soimaan yöksi ja vähän aikaa vielä luen jotain.

I'm baaaack.

Mulla on nyt ollut ihan vitun kivaa. Oli Profane Omenin grillibileet viikonloppuna, ja etenkin lauantaina oli tuon Kokkosen pojan kanssa sellaiset neljän-viiden tunnin akustiset jamit, joissa oli aika kova meno, kun se joi siinä samalla pullon punaviiniä. Tuli kaikkea hyvin mielenkiintoista ja outoa tavaraa. Soittaminen on parasta, mitä elossa ollessaan voi tehdä.

Ylihuomenna pitäisi aloittaa koulun käynti, mulla ei ole kirjaa eikä senttiäkään rahaa, ei mitään hajua, millä pääsen Orimattilaan torstaiaamuna. Eikä vielä oikeastaan kiinnosta. Kuuntelen Jimi Hendrixia, Clutchia, John Lee Hookeria ja Profane Omenia sekaisin, nautin olostani ja odotan että jostakin putoaa edes kymppi rahaa käteen. Aina se jostain tulee. Jos huomenna alkaa näyttää heikolta, niin menen edes soittelemaan tuonne pihalle. Ei siellä kyllä noilla keleillä ihmiset liiku, joten ei siitä saa rahaakaan, mutta vittu, eipä sen väliksi. Himassani olen nyt yksin lähinnä soitellut, tänään olisi ollut täydet mahdollisuudet käydä vähän stoneria soittamassa, mutta meni niin myöhäiseksi, ettei sitten ollut mitään fiilistä. Kirjoitus näyttää nyt luistavan. Se on yksinkertaisesti siitä kiinni, kulkeeko sormi riittävän nopeasti näppäimeltä toiselle. Käytännössä mä kirjoitan kahdella sormella. Muilla on kymmen-sormi- järjestelmä, mulla on kaksi-kirjoittaa-ja-loput-viuhtoo-ympärillä-järjestelmä. Periaatteessa sen pohjalla on aivan sama kuin kaikessa muussakin: huijasin tietotekniikan tunnilla opettajaa, että olisin muka oppinut kymmensormi järjestelmän. Samoin olen huijannut ala-asteella oppineeni kirjoittamaan (oikeasti kirjoitan väärin päin, alhaalta ylöspäin, mutta lopputulos näyttää suunnilleen samalta, ehkä vähän kulmikkaammalta.) ja nyttemmin olen huijannut oppineeni soittamaan kitaraa.

Silmät kuivaa päähän. Ja Hendrix käy ehkä pitemmän päälle puuduttavaksi, kun tällaista on hauskempi soitella itse kavereitten kanssa, kuin kuunnella. Ainakin hyvin usein. Okei, tämä Woodstockin keikka on aika siistiä kuunneltavaa ylipäätään, ihan syystä. Silmät kuivuu vielä enemmän. Tekisi mieli katsoa jotain ihan muuta kuin ruutua. Oikeastaan sitä on tuijottanut koko päivän, kun olen katsonut ensimmäisen tuotantokauden ja aloittanut vähän toista sarjasta East Bound & Down, ihan vitun hyvä. Tulee kakkoseltakin johonkin aikaan, vissiin jossain yhdentoista ja kahdentoista välissä, päivistä ei ole mitään hajua. Nää, aivot sulaa. En jaksa ajatella. Nukkuminenkaan ei ehkä olisi ihan paska vaihtoehto, ellei koulu alkaisi ylihuomenna, ja sitä edeltävä vitutus olisi sellaista luokkaa etten aio nukkua ennen torstaita. Tai ehkä aion. Vittu.

"Pelkäätkö uutta taantumaa?"

Näin kuului Helsingin Sanomien gallup-kysymys tänään. Itsessäni se herätti hetkellistä hilpeyttä, koska olen käsittänyt, ettei se edellinenkään ole oikeastaan ohi, vaikka kaikki presidentit ja valtiovarainministerit ovat kilpaa hihkuneet onnesta, kun on päästy lamasta. Taisivat nuolaista ennen kuin tipahtaa, ja heti, kun oma nahka näytti hetkellisesti olevan pelastettu. Tyypillistä toimintaa sille kädelliselle, joka kulkee maan päällä ihmisen nimellä. Itse näen asian niin, että huippu tuli nyt vastaan, kupla puhkeaa, ja muutoksia on tehtävä, jos rikkaat tahtovat pitää rahoistaan kiinni. Ja arvatkaa vain, tahtovatko rikkaat pitää rahoistaan kiinni? Ei rahan syytäminen laivan pohjassa olevaan reikään sitä reikää tuki, vesi kun tekee näistä euron seteleistä sellaista ikävää mössöä. Euromaita voidaan tukea ihan niin paljon kuin Katainen vain tahtoo sinne rahaa laittaa, mutta se ei ihan oikeasti ainakaan meidän maatamme tule rikastuttamaan, kastelee vain meidänkin rahamme.

Käytännössähän koko meidän systeemi perustuu sille amerikkalaiselle kusetukselle, joka tämän suuren kapitalistisen nousumme alkuvaiheessa teki muutamista amerikkalaisista ihan helvetin rikkaita, koska heillä oli käytössään ammatti-ihmisiä, jotka kiersivät verot ja siirsivät varoja tileiltä toisille, kusettivat ja tekivät silmänkääntötemppuja ja rikastuivat siinä sivussa itsekin. Nyt kaikki firmat ovat muutamien isompien firmojen omistuksessa, ja kaikki media ajetaan käytännössä näitten muutamien firmojen filttereitten läpi. Siksi natseilla on sarvet, terroristeilla turbaanit päässä ja sapelit vyöllä. Noin niin kuin karkeasti ottaen. Nyt sitten kuvitellaan, että tyhmiä ihmisiä voidaan lypsää ikuisuuksiin, kasvu voi jatkua äärettömyyksiin jos kaikki vain puhaltavat yhteen hiileen. Mutta kaikkipa eivät tahdo puhaltaa yhteen hiileen. Ihmiset ympäri maailman ovat alkaneet huomata, että jossain kulkee raja. Joka puolella maailmaa ihmiset ovat nousseet kapinaan, eivät toki ainoastaan talouden takia, mutta etenkin Euroopassa juurikin tästä syystä. Koska paremmassa osassa olevat eivät tahdo maksaa omia virheitään omasta pussistaan, se tulee meidän maksettavaksemme elintarvikkeitten ja verojen osalta. Asiaa ei helpota se, että poliitikot pelkäävät tehdä mitään oikeita ratkaisuja siinä pelossa, että markkinat reagoivat, ja talous kusee. ELI: on siirrytty aikaan, jossa suusyritykset sanelevat valtioille miten toimia. Tämä ei ole terve systeemi, koska valtiot eivät palvele kansalaistensa etuja, vaan yritysten, sijoittajien, ja selkeästi parempiosaisten etuja. Tässä tilanteessa on turha ihmetellä eriarvoistumista ja kansalaisten tyytymättömyyttä nykyiseen systeemiin. Kaikki se viha on täällä nyt vain helvetin epäfokusoitunutta, ja osoitettu turhautumisen partaalla tähän maahanmuuttokysymykseen, joka mielestäni on kyllä pienimpiä ongelmia, joita meillä nyt olisi pohdittavana.

En ole perusvasemmistokommaripökälepäähippi, saman verran paskaa näen sekä vasemmalla, että oikealla. Se tekee houkutuksen sanoutua irti kaikesta ihmisen nykytoiminnasta aina vain suuremmaksi, mennä takaisin Pertunmaalle, johonkin vitun metsään viljelemään perunoita ja metsästämään jäniksiä ruoaksi. Olisin varmasti onnellisempi, mutta kuten kapitalismi tarvitsee työttömyyttä, tiedän itsekin tarvitsevani tämän maailman turhuutta ja tyhmyyttä, koska se ajaa minua eteen päin ja toimii polttoaineena kaikelle tälle tekemiselle. Tai vitustako minä tiedän, josko alkaisinkin tehdä parempia biisejä kun istuisin vaan jossakin kuistilla soittelemassa kitaraa, haulikko vierellä häätämässä kaikki satunnaiset ohikulkijat Ranchilta pois. Who knows, who cares.

Syksy tulee rytinällä sisään.

Tämä alkusyksyn kylmyys ja pimeys on kyllä juurikin mun aikaa. Sitä ei vaan ikinä muista, kun talvi on niin vitun kylmä, ja kesällä on kaikkea yötä myöten heilumista. Oikeastaan ihan jokaisessa vuoden ajassa on omat puolensa, kunhan vaan saan elää näitä kaikkia mahdollisimman monta, niin olen ihan vitun tyytyväinen. Nuorena kuoleminen tai rokkielämä ei niin paljoa innosta, että sen vuoksi tahtoisi jättää elämisen kesken, vaikka tämä olemassaolon paradoksaalisuus ahdistaakin välillä ihan liiaksi asti. Mikä järki on elää elämä, kun lopulta kuolet, ja sen merkityksellisyys tai merkityksettömyys muuttuu saman tien kerta napsauksesta yhden tekeväksi, koska sinua ei enää ole olemassa? Tai vaikka joku muisteleekin sinua seuraavat viisi vuotta, ehkä vahingossa löytää jonkun tekemäsi biisin joskus, se on kuitenkin kaikille muille jo ihan vierasta. Ehkä joku löytää ihmisten ja robottien ja alienien välisen suuren sodan jälkeen jostakin yhden viimeisen tietokoneen, jolla pääsee internetiin, ja siellä sattuu olemaan sisässä Cut To Fitin levy, ja se joku ihan vahingossa käy googlettamassa hassun nimisen bändin, löytää kaikki nämä tekstit ja saa lukea yhden joskus eläneen ihmisen elämän tarinan. Mikä on todennäköisyys? Tuollaista skeneä lukuunottamatta näen ihmiselämäni aika hyödyttömänä.

Meidän maailmankaikkeutemme on niin merkillisen monimuotoinen ja yksinkertaisen outo (ajatelkaa nyt vaikka sitä, että meillä on erikseen hevosia, kameleita, ja seeproja, jotka kaikki on vähän niinkuin eri levelillä pyörivän saman eläimen eri ilmentymiä. Jos ajatellaan, että meidät on joku luonut, niin unohtiko se matkan varrella, miltä hevosen oikein kuului näyttää? Sitten sillä yhtäkkiä olikin kaksi kyttyrää ja jotkut ihme räpylät, ja se räkii paljon.) että joskus harhaisesti ajattelee, että pakkohan tällä nyt on jotain saatanan merkitystä olla. Sitten vähän aikaa heijastelee omaa elämäänsä, sattumia ja vahinkoja, jotka ovat johdattaneet minut tähän hetkeen, tuntee pienen puistatuksen ja hyväksyy taas sen tosiasian, ettei tällä ole mitään syvempää tarkoitusta. Olen käyttänyt tätä vertausta ennenkin, mutta ei sitä kukaan ole kuitenkaan aiemmin lukenut: meidän maailmamme on kuin kankaan toinen puoli, ja meidän olemassa olomme on se pieni pätkä punaista lankaa, joka siihen jää näkyviin siltä matkalta, kun neula työntyy ulos, ja sukeltaa takaisin kudosten läpi pois. Toki se on samaa lankaa kaikille, mutta sen tarkoitus on vaikka sitten kuvastaa sitä, että kaikki elämä on aivan yhtä arvotonta ja turhaa. Käymme täällä keräämässä kokemuksia, joita emme voi jakaa kenellekään.

Meidän maailmamme on vankina omassa itsessään. Se, että se on olemassa vangitsee sen tehokkaammin, kuin minkään niistä maailmoista, jotka eivät ole olemassa. Me olemme täällä hetken aikaa, ja sitten menemme takaisin olemassaolemattomuuteen. Tarkoitus olisi ilmeisesti kuljettaa eteenpäin jotakin viestiä, jonka voi siirtää omasta puolestaan jälkipolville, ja toivottavasti turvata ihmiskunnan lajikehityksen. Silti, vaikka joitakin tieto siitä että voi olla mukana näin isossa kuviossa saattaa lohduttaa, minua se vain ahdistaa. Koska en ole koskaan tyytynyt jättämään asioita puolitiehen, minua turhauttaa aivan helvetisti, etten saa nähdä tätä ketjua valmiina. Tai vielä pelottavampaa oikeastaan saattaisi olla sen lopun näkeminen. Ihmiskunnan totaalinen tuho omana elinaikanani. Monet ovat varmoja, että loppu on lähellä, mutta uskoisin tämän kaltaisten uskomusten olleen ajankohtaisia jo viimeiset 5000 vuotta. Ja silti ihmiset ovat pyristelleet pinnalle. Ehkä tästäkin selvitään, vaikka näyttääkin vähän epätoivoiselta. Ehkä ihmiset tuhoavatkin omassa paranoiassaan kaiken elämän maan päältä 2012, ja täyttävät itse sen ennustuksen, jonka täyttymistä ovat pelänneet. Olen elänyt jo ainakin kolmenkymmenen "varman" maailmanlopun yli. Täytyy myöntää, että itselläni on joitakin pieniä kutinoita vuoden 2012 suhteen, mutta jos ne eivät täyty, tiedän maailmanlopun olevan vain ihmiskunnan lohtu, viimeinen laukaus jota ei koskaan kuulukaan, ja meidän tragediamme on jäädä eloon kärsimään tätä kaikkea.

Mutta on tässä aika vitusti hyvääkin, se vain tahtoo aina välillä hautautua oman elämänsä heijastelemisen alle. Ystävyys on yksi hienoimmista asioista, joita tässä todellisuudessa ja kaikkeudessa voi kuvitella tuntevansa, joten nauttikaa siitä. Kerätkää kokemuksia, jotta voitte kuolinvuoteella päteä nuoremmillenne. Tässä teille vielä Vastavirran keikka masennukseksi.

Työ. Talous. Tyhjyys.

Aamulla Ylellä (katsoin Areenasta, joten en edes tiedä ohjelmaa, mutta kai joku aamu tv-hässäkkä) Katainen peräänkuulutti yhteiskuntaa, jossa vallitsisivat sellaiset arvot, että ihmiset oikeasti huolehtisivat toisistaan ja välittäisivät siitä mitä toisille kuuluu. Se olisi luottamusyhteiskunta, jota hän tahtoo olla rakentamassa. Arvon Jyrki ei taida vaan olla ajatellut asiaa niin pitkälle, että tajuaisi itse toteuttavansa käytännössä juurikin toisenlaista politiikkaa. Tai sitten kyseinen asia on hänelle vain juuri jossakin sokeassa pisteessä, ettei hän tajua yhtälöä.

Niin kauan, kuin toimintomme ja tekemisemme ovat omistamista (as in TYÖ), eli teemme työtä ja myymme sitä omaa osaamistamme saadaksemme oikeutuksen omalle olemassaolollemme, katsomme aina alas päin niihin, jotka eivät tee samoin. Se jo itsessään on omiaan luomaan nopeasti eriarvoistuvaa yhteiskuntaa, koska aika äkkiä erikoisosaaminen työmarkkinoilla unohtuu, ja joutuu tekemään jotakin motivaatiota, intoa ja luultavasti myös älykkyyttä tuhoavaa ja halventavaa paskaduunia (tämä ei tarkoita matalapalkkaista työtä, vaan työtä, joka ei vastaa yhtään yksilön omia taipumuksia, osaamista ja ymmärrystä). Siitä alkaa kasvaa railo niitten välille, joilla menee hyvin ja jotka kokevat tehtäväkseen halveksia alempana pyristeleviä, ja niitten katkerien, jotka koittavat pyristellä alempana ja tulla toimeen, byrokratian jatkuvasti taistellessa vastaan miljoonan lomakkeen voimalla. Tällainen ilmapiiri ei vain kykene synnyttämään ympäristöä, jossa ihminen kokisi olevansa tasa-arvoinen ja vapaa, etenkään, kun pääministeri juoksee ympäri EUta pitämässä isojen poikien rahakasta unelmaa hengissä oman valtionsa kustannuksella, tulee sitten takaisin ja sanoo ettei näitä asioita voi oikein hahmottaa voitto-tappio-näkökulmasta. Käsittääkseni aina kun on puhe rahasta, asiat on aika helvetin helppo hahmottaa voitto-tappio-näkökulmasta, joko sitä tulee tai sitä menee. Toki on näitä RAYn käsityksiä todennäköisyyksistä ja tuplauksesta, että aina kun heität kolikkoa ja valitset kruunan tai klaavan, niin ainakin viidellä kerralla kymmenestä kolikko jää pystyyn.

Mielestäni työllä on vain välillinen arvo. Ei edes välinearvo, koska en käytä sitä välineenä hankkiakseni onnellisuutta tai omaisuutta itselleni. Työn tarkoitus on auttaa ihmistä omaksumaan uutta, vaikkapa tulemaan toimeen uudenlaisten ihmisten kanssa tai kehittää kärsivällisyyttä, opettaa tekemään käsillä jotakin uutta tai kasvattaa ymmärrystä, jotta näitä taitoja sitten voisi soveltaa omassa elämässään jossain muualla. En mene töihin saadakseni rahaa. Menen töihin kun huomaan, että yksinäisyys alkaa tehdä tehtävänsä pään sisällä, ja on jo aika vieraantunut yhteiskunnasta, rytmeistä ja normeista. Silloin käyn muutaman kuukauden työjaksolla, keräämässä taas vähän raaka-aineita siihen yksin olemiseen ja kaikkeen luomiseen.

Onko kaikki työ saman arvoista? Ei. Työksi katsotaan sellaiset ammatit, jotka on saatu alistettua kellokortille, tuntipalkalle, ja tilinauhalle. Vaikka en saa mistään tästä rahaa, niin 22-vuotiaaksi nämä tekemiset voisi kyllä pikkuhiljaa vastata jo lyhytikäisen säveltäjän, kirjailijan, kuvataiteilijan ja tapahtumajärjestäjän elämäntyötä. Ei mulla mitään sitä vastaan ole, jos joku tahtoo ruveta mesenaatiksi ja maksaa mun vuokran joka kuukausi, mutta kyllä tämä on mulle sellainen välttämättömyys, että teen tätä ihan ilman korvaustakin. Ja itseasiassa vielä aika reippaalla tappiolla. Tähän on sellainen luonnollinen flow, joka pitää kaiken tekemisen itselle mielekkäänä ja rehellisenä. Joskus nuorempana oli hirveä herätysinto päällä, että vittu, miks kukaan tekee mitää maailmassa jossa joku vitun Katainen vie kuitenki rahat välistä, mutta olen tässä oppinut ymmärtämään, että jotkut ihmiset oikeasti tuntee samanlaista käsittämätöntä flowta muuratessaan seiniä tai hoitaessaan jonkun rikkaan kyrpänaaman puutarhaa. Sellaisille ihmisille välitön hatunnosto, koska he tekevät työtä sitten juuri oikeista syistä.

Työn teko on ihmiselle monellakin tapaa tarpeellista, mutta se, mitä me tänä päivänä kutsumme työksi ja vapaudeksi, on lähinnä vapaaehtoista orjuutta. Pankit pitävät huolen siitä, että jokaisella on asuntolaina, joka pitää ihmisen töissä eläkkeelle asti, ja parasta tietenkin, jos siitä jäisi vähän lapsillekin maksettavaksi. Se ei ole vapautta. Vapaus olla olemassa olisi sitä, ettei sinun tarvitsisi hävetä itseäsi, jos joudut jonottamaan sossussa rahaa, jos olet työtön, tai jos et tahdo elää elämääsi, kuten kaikki muut. Nyt on saanut nähdä, miten ihmiset ympärillä alkavat miettiä asuntolainojensa ottamista. En ole jaksanut alkaa taistella jokaista tuulimyllyä vastaan, jos se tuuli tuntuu kutittelevan mukavasti siipiä, niin onnea sitten vaan. Minulle se elämä ei ole. Toisaalta tiedän, että oma lopullinen ja täydellinen hajoamiseni odottaa sitten vanhuuden ja kuoleman lähestyessä, joten fuck that shit, ja nyt nautin tästä elämästä, joka minulla on.

Aamulla lueskelin myös taas siitä että Jenkkilät on armollisesti päättänyt päästää itsensä pälkähästä jälleen kerran, nostanut omaa korkokattoaan ihan itse, ja luoton antajat paukuttavat kilpaa AAA-luokituksia! Kyllähän tällaisen valtion maksukykyyn voi luottaa. Tämä taas kertoo vaan siitä, miten vitun tyhjää ja rituaalisen orjallista myös tämä meidän "vapaa markkinataloutemme" on. Kapitalistisessa maailmassa, jota tässä nyt on saatu hetki katsella, kaikki menee päin vittua, mutta silti on varaa koko matkan helvettiin pitää jenkkihymyä yllä ja peukaloa pystyssä. Kyllä tämä tästä! Ei mitään hätää! Kylläpä taas tekisi mieli huutaa.

Vastauksia kysymyksiin.

Tänään sain taas asioida KELAssa pitkästä aikaa, mikä oli ihan jo itsessään sen arvoinen ajatus, että piti iskeä Magrudergrindit soimaan täysille ja purra hampaita koko sen ajan, minkä sain jonottaa ennen kuin pääsin tiskille, jonka takana jatkuvasti silmälasejaan korjaileva, hieman toimistorotalta haiskahtava naisihminen sitten yritti parhaansa mukaan auttaa, vaikka ei luultavasti tiennyt itsekään, miten siinä laitoksessa hommat hoidetaan. Yllättävän nopeasti sain kuitenkin paperit jätettyä, siellä on vähän muutettu systeemiä parempaan, mutta ei se kyllä sitä yhtään helpommaksi tee, että jonotat ensin vuoronumeroa, jonka jälkeen pääset jonottamaan. Itseasiassa kun sitä tarkemmin miettii niin sehän on vain Työkkäristetty. Siellä on samanlainen paskan tärkeä systeemi, jonka kanssa on hyvin vittumaista painia aamulla kello yhdeksän. KELAssa on tietenkin ruuhkaa, joten rahaa ei tule ainakaan kolmeen viikkoon. Olisi mielestäni kyllä ihan kiva tietää jo ennen sitä kolmea viikkoa, että minkä verran rahaa on tulossa. Ihan vain, että saako vuokran maksettua vai ei.

Menen siis kouluun, ja siksi pitää alkaa taas taistella näitten paskalaitosten kanssa. Jotenkin tuntuu, että työttömänäkin on saanut vuokran hoidettua helposti, ilman minkäänlaisia ongelmia. Enkä ole edes nostanut työkkäriä päivääkään elämässäni. Ei kun olenpas, viime helmikuulta kolmen viikon työharjoittelujaksolta. Mutta sitä lukuunottamatta.

Tänään on tullut jossain välissä jo ajateltuakin vaikka mitä, lähinnä sitä kun teinigalleriassa joku pari päivää sitten kyseenalaisti paria kohtaa tekstistä. Se ei jää koskaan vituttamaan, vaan herättää ajattelemaan nimenomaan niitä oman ajattelun löysiä lenkkejä enemmänkin, rakentamaan ne heikommat kohdat umpeen ja täydentämään omaa käsitystään. Siksi kaikki kritiikki, kysymykset ja keskustelu ovat tässä blogissa aina erittäin iloisia yllätyksiä, mutta ymmärrän että monia internet-ujostuttaa. Se johtuu siitä, että internet on täynnä kaikenlaisia foorumeita, joilla subjektiivista ajatuksen juoksua ei arvosteta mitenkään päin. Jos se on sinun itse päässäsi pohtimaasi, se on luultavasti täyttä paskaa, koska sille ei löydy linkkilähteitä wikipediaan. Anarkistien keskeisiä kritiikin kohteita tieteen rakastajille onkin ollut juuri se, että anarkistinen filosofia ei ole sidottu tarpeeseen päteä sillä, että sen olisi oikeuttanut elitistinen ja tänä päivänä varsin kevyesti rahoituksen puhalluksesta heilahtava tiede. Minä arvostan yhtä omaa inhimmillistä ajatusta enemmän kuin kymmentä kirjasta opittua.

Niin, se itse asia. Toinen esitetyistä heikoista kohdista oli se, miten Fidel Castro muka olisi anarkistinen henkilö. Siinä missä Che Guevara oli vain aatteensa puolesta kuollut kapinallinen sosialisti, Castro on pitänyt Kuuban läjässä Jenkkien paskasateessa jo 1960-luvulta lähtien. Kauppasaarto on tehnyt maasta köyhän, mikä nyt on kommunismia ajatellen aika paska juttu, kun valtion tulisi taata sitä hyvinvointia. Siltikin Kuuban kansa on aina minusta vaikuttanut onnellisemmalta, kuin mitä yksikään länsimainen valtio pystyisi esittämään, musiikki soi ja kulttuuri kukoistaa, vaikka sitten ilman rahaa. Toki Castroa voi vaihtoehtoisesti pitää anarkistina siksikin, että hän on tehnyt itselleen ihan hyvät oltavat, ja kansa kärsii köyhyyttä. Amerikkalaiset pörssijournalistit ja muut rahan perässä juoksijat ovat kyllä aika vahvasti väritelleet Castron valtavia rahavaroja, laskemalla kaikki Kuuban valtion omistuksessa olevat yritykset Fidelin rahoiksi. Mutta pääpointtini tässä on ollut se, että se on asettunut Amerikkalaisia vastaan, se on koitettu tappaa yli kuusisataa kertaa, ja se polttelee vieläkin sikareita. Selvä?

Toinen ihmetystä herättänyt asia oli liberalismin ja anarkismin sotkeminen. Tämän ihmettely puolestaan ihmetyttää minua, koska kyse on puhtaasta semantiikasta. Anarkismin pointti ei ehkä niinkään ole vapaus, vaan ei-orjuus. Mielestäni on kuitenkin paljon järkevämpää ja helpompaa puhua vapaudesta, kuin jatkuvasta ei-orjuudesta, tai ei-alistumisesta. Se tekee keskustelusta sulavampaa ja helpompaa. Anarkismi on yksilön vapautta olla oma itsensä ja toimia kuinka parhaaksi näkee, tietenkin ottaen huomioon, että maailmassa on kuusi miljardia muuta yksilöä, joiden tulisi kyetä elämään suunnilleen samalla tavalla vapaina ja tasapainossa. Tässä anarkismi osoittaakin kyntensä parhaiten: Se ei toimi yhteiskunnallisena rakenteena, koska aina löytyisi ihminen joka osaisi kusta sen alkuperäisen idean päälle, mutta se toimii ihmisen sosiaalisena toimintamallina ja elämän ohjeena täydellisesti. Siinä missä sosialismi ja kommunismi ovat yhteisöllisiä aatteita, anarkismi on individualistinen. Se ei kuitenkaan ole yhtään lähempänä kapitalismiakaan, koska se kieltäytyy nostamasta itseään toisten yläpuolelle, tai olemasta tärkeämpi kuin muut. Siinä se taas on usein rinnastettukin liberalistiseen hippeilyyn, tasa-arvon ja vapauden ja veljeyden ihanteineen. Sitä olisikin ehkä päivitettävä tälle vuosituhannelle. Tasa-arvo (=kaikki samanlaisia, kaikki yhtä arvottomia tai arvokkaita), vapaus (=olla oma itsensä ja toimia vastuullisesti muita yksilöitä kohtaan) ja veljeys (= mut ei sit mitää pippelijuttuja?).

Ongelma internetissä ajatuksiaan paljastaessa on se, että paikalle hyökkää kymmenen ihmistä, jotka ovat lukeneet kaikki tarvittavat merkkiteokset, päntänneet wikipediaa, ja katsoneet kaikki aiheesta kertovat dokumentit, jotta osaisivat olla ANARKISTEJA. Itsehän en ole oikeasti lukenut Bakuninia, tai sen suuremmin ketään muitakaan tunnettuja anarkisteja satunnaisia sitaatteja enempää, tämä on vain aina ollut minun näkemykseni siitä, miten asiat maailmassa tapahtuvat. Vasta viimeaikoina olen saanut kirjallista taustatukea, kun olen lukenut paria satunnaista yleisteosta, jossa on koottu ajatuksia yhteen. Enpä kyllä tahdo juurikaan kuuluakaan näihin samoihin anarkisteihin joita internet on kasvattanut. Olen vain ihminen, jonka elämää ei hallitse kukaan eikä mikään voima, joka kulkee sokeana metsässä, vaikka pitäisi olla motarin varressa jonottamassa rahaa niinkuin muittenkin. Tiedän, etten ole yksin tai ainutlaatuinen, koska kuulen täällä muittenkin askelia ja huutoja. Mitkään näistä ajatuksista eivät pohjimmiltaan taida olla omiani, enkä osaa päättää onko se masentavaa vai lohdullista. Ehkä vähän molempia. Oikeastaan silloin huomaan olevani lähimpänä omaa ajatusta, kun kukaan muu huoneessa olijoista ei ole samaa mieltä. Ja niistä ajatuksista koitan sitten pitää kiinni, ja rakentaa jotain järkevää.

Kattofit sontaa. ja aika perus rakaspäiväkirja-meininkiä..

Tämä päivä on ollut hyvä, vaikka se veikin viimeiset rahat hedelmämehuun ja sai oksentamaankin (tosin vain suuhun, ja sitten nielin hedelmämehut, valkosipulit, makaronilaatikon ja vatsahapot kiltisti takaisin) ensimmäistä kertaa ainakaan vuoteen. Jotenkin silti tuntuu että päivä jäi kesken, ja pitäisi jotakin vielä tehdä. En oikein tiedä että mitä, mutta vähän merkityksettömältä se jäi haisemaan. Ehkä syy on siinä, että Cut To Fit on tämän kesää ollut vähemmän aktiivinen, mihin kyllä on saattanut vaikuttaa se, että järkkäsin ne pari grindcore iltaa tuossa kuun alussa, ja niissä oli aika paljon stressiä ja henkilökohtaista rahaa ja jaksamista kiinni. Nyt sitten tuntuu siltä että pitää alkaa puskea hommia taas niin vitusti, koska on paljon asiaa ja hinku tehdä biisejä, mutta vituttaa kun ei käydä soittamassa. Nyt. Saatana. 9 biisiä valmiina, jonkinlainen rakenne hahmoteltiin Eetun kanssa päivällä, että A-puoli ja levyn viimeinen biisi on nyt tehty, ja nyt tehdään sitten B-puolelle biisit vielä. Tähän mennessä se tuntuisi hyvältä näin:
1. Consumer-Gatherers
2. The Rape
3. Inwarmation
4. Crushing Insects pt. 1
5. Addicted To War
6. Silvottu Totuus
7. Youtuberculosis
--joku välisample, yms.--
8. Edustuksellinen Byrokratia
xx. Propaganda By Deed

Ne jotka on joskus jotain noita biisejä keikalla kuulleet, tietävät ainakin ne. Muutenpa kenelläkään ei ole näistä mitään hajua, ei meilläkään ihan hirveän tarkkaa, mutta eiköhän tästä jotain tule. Keikkojakin on onneksi syksyllä taas, jos joku tahtoo soitella meidän kanssa jossakin, niin sähköpostilla tavoittaa: cuttofit@windowslive.com . Tai kysyy vaikka tässä. Tai ihan mitä vaan. Ainakin Absolutistin kanssa soitellaan pari keikkaa syyskuussa, elokuussa Kokkolassa, ehkä Kuopiossakin. Tinneriltäkin tuli viestiä, josko voisi marras-joulukuulle häslätä jotain. Pitänee katsoa, eihän Torvessakaan tänä vuonna ole edes kymmentä kertaa tullut soitettua.

Mä katson nyt YLEn silminnäkijää, ja vitsi että tuohon olisi siistiä tehdä musiikkia, koska pääasiassa tuo tuntuisi olevan halpaa melkein-elokuvamusiikkia, mutta fiilikseltään aika toimivaa. Voisinkin vähän kaivella, että kuka näihin tekee musiikin. Voisin alkaa hätyytellä sen paikkaa. Teostoja. Rahaa näihin muihin hommiin. Jotain muutakin musiikkia olisi siisti tehdä, siis ihan oikeitten ihmisten kanssa, eikä vain itsekseen. Yksin musan tekeminen on kyllä palkitsevaa, mutta siinä ei opi samalla tavalla. Pyörii vaan omalla mukavuusalueellaan kokoajan. Muitten kanssa joutuu venymään ja opettelemaan jotain uutta. Mutta silti aina kun soittaa jotakin omaa biisiä muille, ja tietää siellä olevan piilossa monta kitararaitaa, joista kellään muulla ei ole mitään hajua. Ne ovat olemassa vaikuttamaan tunnelmaan, ja ihmiset kuulevat ne, vaikka eivät tiedosta sitä. Se on niin siistiä. Siitä minä nautin. Siitä myös tiedän tekeväni musiikkia itselleni, koska kukaan muu ei kuule sitä samalla tavalla kuin minä.