Life. Could be better, will get worse.

Anarkismin oikeutuksesta, filosofisesta ongelmasta sen määrittelyssä, ja pekonivoileipien ylivertaisuudesta.

Filosofia on aika outo homma. Ennen kuin menin lukioon, kuva filosofiasta oli sitä, mitä se minulle yhä puhtaimmillaan ja oikeimmillaan on. Se on kuolevaisuuden, olemisen, merkitysten, kielen, psykologian ja yhteiskunnallisten asioitten pohtimista vapaasti, vaikka vertausten tai ajatusleikkien kautta. Lukiossa nykyfilosofia sitten iski aika täysillä päin pläsiä, ollen vain kasa opetettavia normeja ja malleja, joiden mukaan filosofisen keskustelun tai pohdinnan täytyy edetä, jotta se on hyväksyttävissä filosofiaksi. Toki kouluttamattoman keittiöfilosofin mielipide tähän on se, että tuollainen on lähinnä ajattelun koristelua jollakin tarpeettomalla ja ylimääräisellä, filosofien elitististä jalustalle nostamista. Tähän olen nyt törmäillyt etenkin kelaillessani tuota Chomskyn käsitystä anarkismista. Viisas mies tietysti, mutta liian koulutettu ja liian vangittu omaan viisauteensa, että olisi oikeastaan nähnyt itse anarkiaa. Toki voidaan puhua Venäjällä vaikuttaneista, sosialisteista erkaantuneista anarkisteista, joita Chomsky monesti tarkoittikin, eikä olla sen enempää väärässä. Mutta mielestäni anarkismi ei ole ryhmäaate, se on yksittäisen ihmisen vapautta kuulua tai olla kuulumatta mihinkään sosiaaliseen ryhmään ja tehdä täysin omat päätöksensä ja toimia omien periaatteittensa mukaan.

Siltikin jatkuvasti törmään keskusteluun siitä, mitä anarkistit ovat historiassa tehneet ja mitä he ovat tai eivät ole saaneet aikaan. Tällainen keskustelu on mielestäni harhaan johtavaa, koska anarkismin olemukseen kuuluu, ettei se ole mitenkään järjestäytyneesti yrittänyt olla yhtään mitään kenellekään. Se ei ole mikään yhtenäinen porukka saman agendan kanssa, kuten vaikkapa vasemmalla tai oikealla olevat ääriryhmät. Anarkismi toki herättää ensimmäisten asioitten joukossa mieleen terrorin ja räjähtävät asiat, mutta voivatpa ne räjähdykset olla henkisiäkin. Yleensäkin henkisillä pommeilla anarkistit ovat muuttaneet ajattelua ja historiaa enemmän kuin suoranaisella terrorilla, ja näistä ihmisistä minäkin olen ottanut jonkinlaisen esikuvani. Jeesus, Sokrates, Jack White, Fidel Castro ja vaikkapa Kurt Vonnegut ovat olleet anarkistisia hahmoja, ja heillä on ollut oma tiensä, jota ei esimerkiksi Castron tapauksessa ole pysäyttänyt edes 638 salamurhayritystä. Sanat voivat muuttaa maailmaa, jos niitä kuunnellaan. Niin huomiohakuinen en ole koskaan ollut, että olisi kiinnostanut kenenkään henkeä riistää sitä saadakseni. Itseasiassa olen tehnyt kirjoitusteni seuraamisen mahdollisimman vaikeaksi, vaihdan forumia aina kun tuntuu, että liian moni ihminen lukee tätä paskaa. Se muuttuu häkiksi, ja siitä on murtauduttava ulos.

Platonia lueskellessani törmäsin sieltä ajatukseen, joka kyti hänen päässään, ja alkaa nyt osoittautua pikkuhiljaa todellisemmaksi. Kun demokratian täydellinen vapaus etenee riittävän pitkälle, se synnyttää syvimmän diktatuurin, koska liika vapaus muuttuu vankilaksi. Eli kun vapaitten maitten vapaat ihmiset alkavat harjoittaa vapauttaan ampua muita vapaita ihmisiä, täytyy valtion alkaa tiukentaa otettaan kansalaisista, kun eivät osanneet vapauttansa oikein käyttää. Tämä on myös luultavasti monien pelkäämän islamisaation lähtösyy, koska kristinusko on nykyään persettä tarjoamassa jokaiselle vastaantulijalle, niin islam on tarjonnut sitten rajoja ja kieltoja, joita ei valtion suunnaltakaan ole tullut. Miksi ihminen tarvitsee sitten kieltoja ja rajoitteita? En tiedä. Ehkä rikkoakseen niitä. Jokainen ihminen tahtoo kokea itsensä altavastaajaksi, löytää jonkin kohteen, jota vastaan taistella. Jotain mitä vastaan rikkoa. Kun jumala ei kaikista rikkomuksista huolimatta näytä välittävän, täytyy alkaa rikkoa jotakin muuta vastaan.

Lueskellessani ympäriinsä tässä törmäsin ajatukseen filosofian ja anarkian suhteesta (huomatkaa miten loistava aasinsilta takaisin itseasiaan, ja loistava tapa koittaa sitoa koko paskaa jollain tavalla yhtään. Nice try, faggot.), ja siitä, miten analyyttisen filosofin, eli filosofina oppien ja kirjojen ja poolokauluksensa kautta itsensä mieltävän ihmisen on mahdotonta ymmärtää anarkian ja anarkismin filosofista käsitettä, koska hän on määrittelemässä sitä, ja pyrkii hakemaan sille oikeutusta jostakin historiasta (Bakuninin porukat venäjällä) tai jostakin elitistisestä näkökulmasta hyväksyttävämmästä lähteestä. Anarkistinen filosofia ei kaipaa perusteita tai oikeutusta mistään muusta lähteestä, kuin siitä päästä, jossa se ajatus on syntynyt. Tämä ei tietenkään internetissä mene läpi hetkeäkään, koska näissä argumenteissa et ole mitään ilman wikipedialinkkiä ja sivistyssanakirjaa. Joten älkää helvetissä menkö sanomaan, että minä olisin sanonut teille näin.

Musiikista osa mikälie: Primus & Punk & Anarkia

Musiikin hienoimpia puolia on se, että sitä on ihmiskunnan historian aikana tehty niin vitusti, että siinä riittää pureskeltavaa koko oman ihmiselämäni ajaksi. Luultavasti en kerkeä läheskään puoleen väliin, etenkin kun näitä biisejä tehdään joka päivä lisää. Toki kyynikko voisi sanoa, että musiikki on kuollut ja sen parhaat päivät ovat takana, mutta en malta uskoa sitä. Tällä hetkellä tehdään joka paikassa niin helvetin kovaa musiikkia, että on kyllä aika oma vika, jos on jumissa sen paskan kanssa, jota radiosta tungetaan. Mutta tämä kaikki ei ollut tämän tekstin pointti.

Sen pointti oli se, että pitkälti tämän meidän ystävämme Sheriffin, Kolkankadun Claypoolin, ansiosta Primus on kasvanut mulle Tom Waitsin kanssa työskennelleestä hauskasta South Park bändistä nopeasti aika kovaksi tekijäksi. Se on täydellinen osoitus musiikillisesta vapaudesta ja tajunnanvirrasta, pienten nerokkaitten vitsien yhteen sitomisesta järkyttävän kovalla groovella ja "oudoilla" jutuilla. Samalla tässä huomaa miten moniin juttuihin tämä kaikki on vaikuttanut. Esimerkiksi Tool ei kyllä olisi juuri mitään ilman tätä bändiä, mutta suurin osa teistä taisikin tietää sen jo ennen minua. Olen kasvanut tynnyrissä, joten saan säälipisteitä ja kolme vapaata natsikorttia näissä jutuissa. Tässä musiikissa on paljon sellaista mitä en tajua, ja vielä enemmän sellaista mitä en koskaan tule oppimaan soittamaan mitenkään päin, ja siksi se onkin niin siistiä. Se on pako paikka siitä harhakuvitelmasta, jossa luulen ymmärtäväni näistä jutuista jotain. Vähän niinkuin kävisi nukkumaan, ja näkee unta joka tuntuu hyvin todelliselta sen unen aikana, ja siitä herätessä on sellainen olo, että eihän tuossa ollut mitään vitun järkeä, vaikka hevoset baarin pianoa soittamassa sen unen aikana tuntuivatkin järjellisiltä ja jollakin tapaa loogisilta. Tämä ei siis ole pelkästään Primuksen, vaan ylipäätään "tällaisen" musiikin tarkoitus minulle. Samaan sarjaan lukisin myös Meshuggahin, Toolin, uuden The Hauntedin ja osan Tom Waitsin tuotannosta.

Yritin etsiä Youtubesta musiikillista anarkiaa. Musiikkia, jolla olisi jotain tekemistä oikean vapauden ja kahleettomuuden kanssa. Vastaan tuli vain Sex Pistolsin Anarchy in the UK, mikä nyt lähtökohtaisesti on aika vitun kaukana anarkiasta. Punk yleensäkään ei ole läheskään niin anarkistista musiikkia, kuin monet tahtovat ajatella, se on kaavoihin kangistunutta ja itselleen uskollista. Sisäänpäin lämpeävää ja pitemmän päälle puuduttavaa, ellei sitä soita yhtye, jolla on se oma luontainen kulma tehdä sitä musiikkia, mutta sellaiset yksilöt voisivat soittaa mitä tahansa muutakin musiikkia, ja se toimisi. Heille on sattunut oikeanlainen soittoporukka ja oikeanlaiset kemiat, jolloin homma toimii vaikka kuviota koittaisi kusta miten.

Punk musiikkina on samanlaista kuin Noam Chomskyn anarkismi. Hän koitti asettaa sille rajat ja seinät, joiden sisälle anarkistin käsite mahtuu. Samalla tavoin punkkarit ovat sulkeneet rakkaan lempilapsensa häkkiin ja koittavat pitää sen turvassa pahalta maailmalta, oudoilta hajuilta ja vierailta sediltä, jotka voisivat tartuttaa siihen joitakin outoja ja mielenkiintoisia tauteja. Kyseessä on kuitenkin musiikki, jota ei pitäisi rajoittaa yhtään mitenkään. Itselleni punk on musiikissa kaikkein eniten olemassa, kun sitä ei kuule itse musiikissa, vaan sen tuntee luissa ja ytimissä. Entombedissa on vitusti punkkia. Kyussissa oli vitusti punkkia. Nick Cavessa on vitusti punkkia. White Stripesissa on vitusti punkkia. Psykoanalyysissä on vitusti punkkia. No jälkimmäisessä sen kyllä kuuleekin, mutta noissa muissa se ei ole niin läsnä, ja punkkarit luultavasti heivaavat tämän tekstin syvälle kieltämisen rotkoon.

Se ajatus, mitä tässä haen, on siinä, että nämä bändit ja artistit ja mitkälie eivät kaipaa mitään hyväksyntää minkään muun yhtyeen tai yleisönosan toimesta. Ne ovat olemassa pääasiassa siksi, että niitten täytyy olla olemassa. Ne ovat olemassa vain oman itsensä takia, ja mielestäni se on sitä suurinta anarkiaa, jota tässä yhteydessä voidaan soveltaa. Vapautta olla olemassa ilman mitään muuta syytä. Jollakin on ollut niin vahva tarve tunkea oma paskansa ulos, ettei häntä kiinnosta kenenkään muun mielipide tai käsitys siitä, miten asiat pitäisi muka tehdä. Se on tuottanut kaikki oikeasti millään tavalla merkittävät ja mielenkiintoiset levyt, ja niin se tulee tekemään jatkossakin. Anarkistinen vapaus luoda jotain, jonka pitää olla olemassa, ja joka ei voi jäädä tekemättä.

Uutisten läpilukua.

Pitkän radiohiljaisuuden jälkeen (voitteko uskoa, minulla oli hetkellisesti elämä) voisin taas aktivoitua kirjoittelun puolella. Tai aktivoiduinhan kyllä jo eilen aika huolella, mutta kun se on lontoota niin ei se tunnu ketään kiinnostavan: http://burningthewalls.blogspot.com/2011/07/new-face-of-terror.html .

Mielestäni on aika hassua, että puolalainen kaveri joka myi Breivikille lannoitteita laitetaan syytteeseen siitä että hän on tehnyt työtään ja myynyt internetin kautta ostajalle lannoitteita ja kemikaaleja, joita puutarhahommissa yleensäkin käytetään. Kuulostaa ihan tavalliselta internet-kaupalta, harvemmin sieltä lupia tullaan kyselemään tai ihmetellään jos ne väärennettyjä ovat. Etenkään Puolassa. Eli siis vaikuttaa hyvin vahvasti taas sen sortin hommalta, että kaivattiin joku syntipukki kantamaan vastuuta toisten tekemisistä, kun oikeisto on nyt käyttänyt kaiken vapaa-aikansa irtisanoutuakseen siitä vastuusta itse. Ihan mielenkiintoinen kuvio, mutta mielestäni näille pitäisi ehkä pitää pari historian tuntia tai vaikka yhteiskuntaoppia, ja näyttää, että meillä on kyllä ihan vitusti isompia ongelmia, kuin maahanmuutto, josta nämä vatipäät eivät pääse sekunniksikaan irti. Siksi niitä ihmisiä sanotaan VÄHEMMISTÖIKSI. Niitä on vähemmän. Ne eivät lisäksi tahdo järjestäytyneesti pesiytyä maahan ja tehdä siitä islaminuskoista, vaikka te kovasti tahdotte niin uskoakin.

Toinen hauska juttu, aivan sama onko totta vai ei, on se että kirkon tutkimuskeskuksen tutkija tulee sanomaan, että Breivik kuvitteli kuuluvansa johonkin temppeliritarien kaltaiseen järjestöön. Olkoon tai ei, tuon tutkijan tuleminen nimenomaan kirkon suunnalta herättää heti sen hauskan ironisen mielikuvan siitä, kun Savonarola syyttää kirkkoa korruptiosta, ja kirkko ristiinnaulitsee ja polttaa hänet todistaakseen hänen olleen väärässä. Ja näitä esimerkkejä kristinuskon historiassa riittää, on siellä ennenkin tultu perässä lakaisemassa omia jälkiä piiloon, on tapettu aika monta ihmistä ennen kuin on saatu rauhan, rakkauden ja yhteisymmärryksen usko suosiolla juurrutettua tähänkin maahan. Se on hauska, ettei nationalisteilla käy mielessä, että ei tämä evankelisluterinen uskonto tähän maahan kuulu yhtään sen enempää kuin islamikaan. Ja nationalistit harvemmin tunnustavat, että oikeastaan Israel on ainoa oikea nationalismin aatteen pohjalle perustettu valtio. Tuntuu vain olevan aika kova pala, kun siellä on niitä jutskuja. Siinähän koitatte sitten sanoa, että nationalismi ja natsismi ovat eri asia. Ovathan ne, mutta niin ovat sosialismi ja kommunismikin. Se niitten valtio olisi voinut olla vähän pienempi, niin Palestiinalaisillekin olisi jäänyt elintilaa.

Olen taas lueskellut vähän kirjoja tässä. Viimeisimpänä Noam Chomskyn lehtisen Tulevaisuuden Valtio, jossa hän eritteli vähän klassista liberalismia ( Ihmisten tulisi tehdä työtä vapaasti, saada antaa sisäisten attribuuttien ajaa sitä, jolloin päädyttäisiin parhaaseen mahdolliseen tulokseen ta työ olisi mielekästä) libertaarista sosialismia (eli vapaata vasemmistolaisuutta, joka Chomskyn mielestä tarkoittaa anarkismia, mistä olen vähän eri mieltä, koska hänen näkemyksensä mukaan anarkistin tulee johdonmukaisesti vastustaa kapitalismia. Toki anarkismin ajatuksena on vapaus omistuksesta, sekä yksityisen että valtion, mutta mielestäni anarkismiin ei voida liittää mitään johdonmukaisuutta, koska anarkisti kykenee näkemään myös sen siemenen, joka kapitalisminkin pohjalla on alunperin ollut: Ihmisellä on tarve kilpailla ja olla toista parempi, se on luontainen paha meissä ja se voidaan hyödyntää kaikkia kehittävällä ja rakentavalla tavalla verenvuodatuksen sijaan ((Tässä välissä tahdon todeta, että nykykapitalismi ei todellakaan ole kaikkia kehittävää, saatika rakentavaa)). Tämä on pääasiassa egosentristä länsimaista politiikkaa ja elämäntapaa vaivaava piirre, joten sille täytyy myös tehdä jotain.) ja kapitalismia ja kommunismia sellaisenaan. Lehtinen on tallennettu luennosta vuonna 1970, joten kaikki siinä on ehkä hivenen vanhentunutta, näennäisesti. Pohjimmiltaan Chomskyn näkemykset siitä, miten kapitalistinen ja kommunistinen maailma yhä piiskaavat toisiaan eteenpäin kuvitteellisella pelotteella toisen olemassaolosta on paikkaansa pitävä, vaikkakin nyt terrorismi on korvaamassa kommunismin uhan.

Siltikin sen asema amerikkalaisten alistamisessa mitä tyhmemmille vaatimuksille on sama, kuin kommunismin aikanaan: Ihmiset saadaan tekemään uhrauksia, elämään jatkuvassa poikkeustilassa, jotta voitaisiin vaatia leikkauksia koulutuksessa tai terveydenhuollossa ja hassata ne rahat jatkuvaan sotaan. Tämä on myös Orwellin tärkeimpiä pointteja, sodassa oleva valtio voi jatkuvasti vaatia kansalaisiltaan jotain, mitä rauhallinen valtio ei voi. Mielestäni on vain hienoa nähdä, että nyt alkaa silmukka kiristyä, ja jenkkien periamerikkalainen munien esittely estää heitä pääsemästä sopuun velkakaton kanssa. Eiköhän se sopukin pettymykseksemme vielä löydy, koska eivät he oikeasti tahdo nähdä valtionsa kaatuvan. Kunhan tahtovat pistää sen koville. Silti toivon että kamelin selkä taittuu, ja saadaan politiikkansa takia vararikkoon ajautunut valtio näitten taloutensa takia paskaan jamaan ajautuneitten rinnalle. Amerikkalainen unelma muuttuu painajaiseksi. Muillekin kuin kansalaisille.

Hmm..

Olen nyt lueskellut uutisia, ja vielä enemmän nettikirjoittelua aiheesta, ja eniten kaikessa tässä mua häiritsee se, ettei suomalaiset saa omia muniaan hetkeksikään irti tuosta vitun maahanmuutosta. Ihan sama kummalla puolella ollaan, toiset inisee että tätä tapahtuu maahanmuuton takia, toiset että tätä tapahtuu maahanmuuttokritiikin takia, ja vittu kumpikin puoli esittää täysin samaa ilkkumista ja toisen alentamista. Toki se ei ole mitenkään täysin perusteetonta, koska kyseinen kaveri on ääri-kristillinen nationalisti ristiretkellä islamisaatiota vastaan, mutta itse teko taas kohdistui jonnekin ihan muualle. Välillä oikein mietin että missähän vitussa näitten kavereitten fokus noita suunnitelmia duunaillessa oikein on, jos yhdeksän vuotta suunnittelee noita ja siltikin kohde on kaiken järjellisen ajattelun mukaan ihan muualla, kuin itse iskun motiivi ja periaate.

Toinen ajatuksia herättänyt seikka tässä on se, että nämä koitetaan uutisoida meille mahdollisimman pelottavina ja kaoottisina tapahtumina. Ennen sait pelätä vain sitä naapurin Ahmedia, koska se oli eri värinen kuin sinä. Kohta et voi luottaa edes naapuriisi, koska kaikki voivat olla sekopäitä. Niin ovat voineet olla aina ennenkin. Tämä prosentti tässä ei ole juurikaan noussut, ainoastaan se retoriikka ympärillä on muuttunut. Tämä aika rakastaa terroria ja terrorismia. Jos tämä olisi tapahtunut 90-luvulla, kukaan ei olisi sanonut sitä terrori-iskuksi. Se olisi ollut massamurha ja pommi-isku, sen sijaan että nyt nämä voidaan niputtaa yhdessä suuremman poliittisen yleiskäsitteen alle. Ja koska koko maailma on nyt SODASSA TERRORISMIA vastaan, niin tuntuu olevan vitun tärkeää, että mahdolliset TERRORISTIT pelkäisivät meitä enemmän, kuin me niitä. Jostain luin, että Norjan pääministeri (?) sanoi Norjan vastaavan tähän lisäämällä demokratiaa. Niin kauan, kuin kyseessä ei ole amerikkalaisnatolinen demokratia, niin tämä kuulostaa vitun hyvältä. Koska kaikenlainen kostaminen näyttäisi lähinnä sen, että kalikka osui, ja provosoisi lisää vastaavanlaisia väkivallan tekoja, kun niillä kerta saavutetaan huomiota. Tänä päivänä kaikki tällainen pelko pitää tunkea ihmisten kurkusta alas kokonaisena, mahdottomana sulatella, koska se tekee poliittisen johtamisen aika paljon helpommaksi. On helppo johdattaa lampaat turvaan lammen rantaan, jos väittää tietävänsä missä se lampi oikein on. Ja jokaisella poliitikollahan on aina tällaisessa tilanteessa paras ratkaisu tarjottavanaan.

Sota terrorismia vastaan on ihan yhtä ohi, kuin amerikkalaisten sota huumeita tai pornoa vastaan, tai ihan mitä vastaan ne nyt vaan on ikinä sotineetkaan. Sota ei terrorismia lopeta. Se rohkaisee kaikenlaiseen sissisotaan ja vastavoimaan, koska kukapa nyt haluaisi elää kenenkään bootsin alla. Jos alistat ihmisen, viet identiteetin ja alat käskeä tekemään asioita joita se ei tahdo, katsoppas vaan, se alkaa ehkä purra takaisin. Tässä suhteessa poskien kääntely ja Jeesuksen kuunteleminen on paikallaan. Terroristien vaatimuksiin ei pidä suostua, ne pitää jättää huomioimatta. Ironisinta on mielestäni se, että kaikkein huonoimmin Raamattuun kirjoitetut sanat ja opit on sisäistetty juurikin Israelin ja Palestiinan välisissä kähinöissä. Ai niin, mutta eihän juutalaisilla ole kuin vanha testamentti, joten ei niitten tarvitse kuunnella mitään paskaa jostain vitun välittämisestä tai anteeksiannosta. Pommia vaan. Joka paikkaan. Pitäkää hauskaa siellä pelokkaassa tulevaisuudessanne, minä aion luottaa tuntemattomiin jatkossakin, ja jos se minut tappaa, se saa olla osoitus siitä että olin väärässä ja rauha ja rakkaus ovat kuolleet. Siihen asti samaa rataa siis.

Uslu

Vittu mikä meininki Oslossa. Eniten vituttaa se, että tällainen aika päin vittua kohdistettu viha on hyvin todennäköistä myös täällä, koska internet ruokkii tyhmiä ihmisiä, jotka eivät edes tajua, kenelle pitäisi olla vihainen. Perussuomalaisseparit ovat syyttäneet vain Keskustaa ja vihreitä koko ajan, ja unohtaneet että kyllä se Katainen valtionvarainministerinä on päättänyt, mihin ne teidän verorahanne työnnetään. Nytkin kovimmat syytökset kohdistuvat SDPhen, joka on käännellyt takkia (kuulkaas vähän pakko, jos tahtoo hallituksessa istua, saman värinen se takin nurja puoli silti on kuin ennenkin, sen voi kääntää takaisinkin) ja Katainen saa taas touhuta ihan rauhassa, mikä on mielestäni aika käsittämätöntä. Mitenkä liittyy aiheeseen? demareita tuokin tappoi, oletettavasti oikeistolaisen näkemyksensä ja ajatusmaailmansa pohjalta, Facebook profiilissa näytti olevan ne perinteiset sekopään merkit: klassinen musiikki ja kouluammuskelutekno.

Tyhmyys johtaa kaikkeen tällaiseen. Tai no, toki kouluammuskelijat ja tämän kaltaiset kaverit pitävät itseään älykköinä, yksinäisinä susina joitten Faustilaista maailmantuskaa ei kykene kukaan muu kantamaan, ja yksin heidän on pelastettava ihmiskunta ja mitä muuta paskaa ne nyt vielä itselleenkään syöttävät. Siltikin, kaikessa siinä erikoisuuden tavottelussaan heidän toimintatapansa ja motiivinsa ovat yksinkertaisia. Huomiota ei tule vapaaehtoisesti tai helpolla, vaikka olet täysi mulkku kaikille koko ajan, niin se pitää ottaa väkisin. Sitten ynistään jotain yhteiskunnasta droppaamisesta, vaikka auttavat kädet eivät vain ole kelvanneet. Hämmentävää ja häiritsevää luettavaa, ja mielestäni on outoa että hesari pitää etusivullaan kuvaa, jossa makaa kuolleita nuoria sikin sokin rantakivikossa. Varmasti myös siellä on internetin Mad Maxit taas selittelemässä mitä sattuu ilman ymmärrystä mistään, koska viimeaikoina siellä on ollut aivan tolkuttoman rasittava meininki. Alan olla oikeasti niin vitun kypsä kaikkeen internetiin. Kai tämä kaveri haki sitten jotain äärikristillistä tasuria niitä muutamaa islamisti-iskua vastaan. Jännä sinänsä koska käsittääkseni norjalaiset äärinationalistit ovat tavallisimmin olleet tätä Odinin perässä ratsastavaa kirkonpolttajasakkia. Eiköhän tästäkin selviä lisää, mutta ensireaktio on vitutus. Veikkaan että se tulee pysymään yllä.

ei lisättävää

Kesästä ja nukkumisesta.

Menin taas kesähämyyn. Eli kun heinäkuun ensimmäiset sateet tulevat, ajattelen että syksy alkoi ja kesä meni jo ohi. Nyt sitten taas tajuan, että se itse kesäpä on oikeastaan aina ollut tässä heinä-elokuu välillä, sitä ei vaan tajua ajatella kun on pääasiassa ollut työttömänä koko ajan. Nyt kun alkaa koulu taas, tajuaa että niinpä se taas onkin vasta siellä myöhemmällä se oikea kesä. Ellei sitten tule sellaista kunnon ilmastonmuutos,anyone?-hetkeä, ja huomenna tulee lunta. Ukkosia saisi kyllä olla enemmän, on ollut kaksi kunnon ukkosta tänä kesänä. Niitä on mukava pällistellä ikkunan läpi tai parvekkeelta. Ainut vaan että näkymät sisältä on lähinnä sisäpihalle päin. Mutta sisäpihaksi tuo on siitä siisti että siinä on tilaa, ja saan katsella puita, joista näkyy vuoden ajat, se miten ne lehdet alkaa muuttua punaisiksi ja sitten putoilevat pois. Eli kaupunkiasunnoksi harvinaisen mukava, vaikka seinät ovatkin aika ahdistavan väriset.

Nyt on ollut oikeasti aika siedettävää tämä maallinen ihmiselämä. On saanut olla rauhassa tarpeettomilta, rasittavilta runkkareilta ja kasvatella viiksiä himassa. Täytyy vaan välistä käydä tuolla pihallakin tekemässä sellaista pientä reality checkiä, ettei ajaudu liian kauas todellisuudesta ja ympäröivistä ihmisistä. Viime yö oli nimittäin kaikessa outoudessaan aika... no, outo. Mulla särki päätä koko päivän, ja ajattelin että Raxi olisi tulossa tohon sohvalle yöksi, joten istuin sitten ja lueskelin ja kärsin päänsärkyä aamu kolmeen asti, jolloin päätin että saa riittää. Kävin nukkumaan ja puolen tunnin päästä annoin Raxille fillarin pyörävarastosta, että pääsi polkemaan himaansa. Sitten pääsin takaisin sänkyyn, päänsärky ei ollut hävinnyt mihinkään, ja aloin ihmetellä jostain tajunnan reunalta kuuluvaa ääntä. Se oli hengittämisen ja elämisen jo vähän yli puoli vuotta sitten lopettaneen mummon ääni. Piti sammuttaa musiikki, että kuuli sen paremmin, ja sitten kuuntelin sitä. En muista tarkalleen, koska en oikein tiedä, oliko se unta vai juuri sitä merkillistä välissä killumista, mutta me juteltiin kissoista ja naapureista ja kaikesta arkisesta. Muistan silmät, äänet, eleet, kaiken niin hyvin, että pystyn palauttamaan yksityiskohtaisesti asioita, joista on puhuttu. Pystyn sanomaan mitä mieltä se olisi mistäkin asiasta, koska kuulen sen sanovan ne asiat. Lisäksi me myös puhuttiin aina kaikesta mahdollisesta, niin luultavasti tiedänkin mitä olisi ollut asiasta mieltä.

Nukuin kymmenen tuntia, mikä on enemmän, kuin mitä olen kuukauteen nukkunut, ja heräsin aika virkeänä tuossa yhden aikaan. Mä en ole sellainen ihminen joka nukkuu lomalla. Uni on välistä pahinta mitä voin ajatella, koska se on aina pois hereillä olosta ja elämisestä. Silti itse unet on välillä niin hieno asia, että pitää nukkua jo ihan niiden itsensä takia. Miten painajainen syntyy, miten se voi saada sut heräämään hikisenä ja tärisevänä, vaikka se on vain ajatus, joka lähti väärille raiteille? Se on niin hämmentävää, outoa ja hienoa. Jos luulet, ettet kyennyt tuntemaan enää mitään, näeppä uni. Näe painajainen, ja huomaat että jossakin tajuntasi hämärissä tunnet aika paljonkin asioita. Unen tarkoitus on herättää. Ei välttämättä unesta, vaan todellisuudesta, joka valuu unena. Silloin unista tulee se todellisuus, joka näyttää tietä unelle. Se pakottaa ajattelemaan itseään ja miettimään mistä se tulee. Ja ehkä parhaimmillaan auttaa hahmottamaan omaa tilannettaan paremmin. Näin ainakin uskoisin tämän homman toimivan.

Proge.

Proge on mulle kirosana. Yleensä ja lähinnä kaikin puolin. Etenkin jos on joku tarve tunkea sitä hevaamiseen. Siltikin on olemassa muutamia bändejä, jotka ovat ymmärtäneet, mikä on progressiivisen musiikin johtoajatus ja idea. Se ei ole tarkoituksellinen vaikeuttaminen tai kahdeksan minuutin biisit, joissa soitetaan paljon, mutta joissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. On muutamia yhtyeitä, jotka tajuavat ettei se musiikki ole olemassa sitä varten, että siitä voitaisiin tehdä itsetarkoituksellisen kiemuraista. Nämä harvat bändit tajuavat, että alunperinkin progessa on kyse tunteesta, ja aika pitkälti oikeanlaisten huumeitten ja mieltä avaavien kokemusten löytämisestä ja hahmottamisesta. Minulle se huume on melatoniinivaje. Joillekin muille se voi olla kannabis, joillekin sienet, piri se ei ole yhtään kellekään, vaikka monet saattavat niin luullakin. "Kovat huumeet" ovat vähän samanlaisia kuin musiikkibisnes, niiden tarkoitus on vaan kerätä rahat pois tyhmiltä ja sulattaa niiden aivot jollakin vitun sekavalla mössöllä.

Kun se haettu fiilis musiikissa löytyy, sen kuulee. King Crimson on ensimmäisen levynsä ansiosta yksi maailman hienoimpia bändejä minun kirjoissani. Se on yksin kuolemis-musiikkia. Sellaista jota kuunnellaan jossain Kairossa hotellihuoneessa, illan hämärtyessä kattotuulettimen pyöriessä piinaavaa vauhtia. Sellaista odottavan laiskaa, joka ei ole riittävän nopea, mutta ei hidaskaan. Siellä maataan hikisenä ja tärisevänä sängyssä, ilman housuja, ja kuunnellaan In The Court of the Crimson Kingiä, ja odotetaan. Toinen progebändi, jolla oikeasti on kaikki palaset paikallaan, on kaikkien hipsterien ja "musiikkidiggareiksi" (sinänsä aika kummallinen käsite, koska yleensä nämä runkut eivät tunnu diggaavan yhtään mistään, kaikki on yliarvostettua ja korkeintaan ensimmäiset levyt olivat hyviä) itseään kutsuvien munakelloaivojen yliarvostetuksi ja paskaksi haukkuma Tool. Se on niitä harvoja vääntäjiä, jotka ovat pitäneet progen johtoajatuksen edes jollakin tavalla relevanttina vielä tällä vuosituhannella, vaikka kaiken maailman Dream Theaterit ovat koittaneet painaa sen pään pinnan alle, ja pitää sen siellä kunnes kuplat lakkaavat nousemasta.

Heviproge on yleensä aika vitun tylsää kamaa. Metallica on mielestäni ihan heittämällä tylsimpiä metallibändejä ikinä, koska sillä on joku tarve tehdä niitä helvetin pitkiä hevibiisejä, joista osa kyllä on ihan hienosti rakennettu, mutta sitten ne on kuitenkin pilattu sillä, että samaa riffiä hinkataan neljä minuuttia, jolloin siirrytään seuraavaan. Saanen huomauttaa, ettei tämä ole itselleni ongelma vaikkapa Reverend Bizarren tai Neurosiksen kanssa, ei se ole vain kestosta kiinni, vaan vähän siitä, että mitä sillä ajallaan tekee. Meshuggah on onnistunut hienosti omissa tekemisissään, ehkä juuri siksi etteivät he ajattele itseään progempanakaan bändinä. He vain soittavat vähän hassuja rytmejä, tajuamatta itsekään tahtilajeista hevon vittua. Se on minusta jo aika hienoa ja kunnioitettavaa tuolla venkoilun määrällä. Ja kiitos pojilla Catch 33sta, jos joku sattuu joskus tämän heille kääntämään. Muutenkaan heidän levyillään pääosassa ei ole venkoilu, vaan kokonaisuus, se miten se musiikki murskaa ja polkee, painaa kalloa lattiaan ja jauhaa koko ihmisyyden säilykepurkkiin mahtuviksi murusiksi.

Toki joku (luultavasti musadiggari) löytää päätelmistäni aukkoja, ja voisi osoittaa levyhyllystäni kymmeniä progeilevia levyjä, mutta kun nämä ovat itselleni lähinnä täysin fiiliskysymyksiä jonkun tietoteoreettisen inttämisen sijaan. Ihmiset, jotka aloittavat keskustelun musiikillisen moniruokaisuutensa toitottamisella tai "genreillä ei ole mulle väliä" mantralla, kysyvät jotain uutta kohdatessaan kuitenkin hämmentyneinä, että "mitä tämä on?" Yleensä vastaan että "musiikkia". Tiedän, että ihmisten genrerunkkaus tulee ihmisten tarpeista leikkiä jumalaa ja asettaa asioita laatikkoihin, luokitella ja jotenkin kognitiivsesti jäsentää sitä informaatiota. Meidän talossapa kuitenkin rakastetaan musiikkia. Jazzia jossain elämäni vaiheessa jaksoin vähän vähemmän, ja Jere 15w olisi varmasti valmis naulaamaan mun vasemman kiveksen ja oikean korvan lattiaan, kun sanon nyt että jazz on parhaimmillaan aika vitun hienoa musiikkia. Musiikilliset matemaattiset kokeet eivät minua niin kiinnosta, koska olen aina ollut täysin paska kaikessa matematiikkaa vaativassa, mutta vaikkapa Django Reinhardtin Cavaliere on fiilikseltään niin täyteen ammuttu biisi, ettei siitä kauheasti hienommaksi pääse. Ja koko Tom Waitsin 70-luku riittää tekemään tyhjäksi kaikki seuraavan vuosikymmenen ryyppäysrokkibiisit.

Kai tälle kaikelle pitäisi jonkinlainen konkluusio saada aikaan. Musiikki hyvää, huumeet pahoja, paitsi jotkut, kuunnelkaa musiikkia ja keskustelkaa siitä, tai se menee hukkaan, tuntekaa ja eläkää ja sitokaa ajatuksianne ja elämänkokemuksianne biiseihin, ostakaa CD-levyjä jotta teillä joskus on valokuva-albumi näistä muistoistanne, älkää ottako kaikkea (ja etenkään minua) niin vitun vakavasti, nauttikaa elämästänne ja kuolkaa pois.

Nollapostaus osa kakssataajotain

Olo on kuin ladatulla aseella, hirveä ylimääräinen jännite ja energia sisällä, jota ei oikein osaa purkaa mihinkään hyödylliseen. En edes yritä teeskennellä, että tässä tekstissä olisi minkäänlaista asiaa, koska ei ole. Tahdoin vain päästää tämän sähköimpulssien kasan näppäimistön kautta ulos, kuluttaa energiaa edes sormilla, jos ei se mihinkään muuhun kulu. Selkä on kipeä ja tekisi mieli lähteä pihalle heilumaan, mutta jos siellä ei ole ketään, niin onhan se nyt vitun ankeaa. Ellen ota musiikkia ja lähde vaan pyörimään tuonne "jonnekin". Aa, keskiviikko, eli kadut on täynnä sekakäyttäjiä ja sekopäitä. Ei oikein houkuttele. Vielä. Itseasiassa sitten kun ne kaikki humalaiset alkaa ryömiä kotiin, niin kännykästä vaan Roky Eriksonin Night Of The Vampire soimaan ja naureskelemaan sille epämääräiselle haahuilulle.

Might work.

Cut To Fitin kanssa tehtiin eilen pari biisiä, torstaina soitellaan ja väännetään vielä lisää ja katsellaan josko viikonloppunakin saisi parit biisit tehtyä, sitten harkkaillaan niitä ja katsotaan mitkä on oikeasti hyviä, muut vittuun. Ja elokuussa nauhoitellaan kai taas jotain. Sillä aikaa Eetu väsäili meille facebookkiinki jonkun jutun, en tajua niistä hevon vittua, mutta liittykää siihen, jos musiikki nappaa. Ei tarvitse liittyä, jos ei tykkää. Selkään taputtelijoita on jo ihan riittävästi tullut vastaan, muodostakaa ihan itse oma mielipiteenne (99% elävistä olennoista sanoo "hirveetä möykkää" tai "tollastahan voi soittaa vaikka apinaki!". He ovat täysin oikeassa. Tässäkin bändissä soittaa kolme kädellistä ihmisapinaa. Ei se vaikeaa ole) ja älkää pelätkö sitä, mitä muut ajattelevat. Raportoin maailmankaikkeudesta ja omasta universumista, kun jotain raportoitavaa oikeasti tulee.

Youtuberkuloosi

Kello on 5.20, mikä on vähän niinkuin absolutistien 4.20, ja tulin juuri kotiin. Olisi aikomus mennä nukkumaan, mutta pitää ensin sanoa jotain viisasta, ennen kuin se katoaa. Ihmiset pelkäävät salaliittoja ja uusia maailmanjärjestyksiä, odottaen, että joku salaseura käy istuttamassa hänen aivoihinsa magneettisirun, jonne voidaan suoraan lähettää käskyjä korkeammilta tahoilta, tai muuta vastaavaa paskaa. Tämä kakka-aivo ei ehkä tajua, että hänessä on jo tämä pelätty pedonmerkki sisään rakennettuna, eikä hänellä ole mitään mahdollisuutta päästä siitä irti koko sinä aikana, jonka viettää länsimaisen sivistyksen ja yhteiskunnan parissa.

Se on kuulkaas lapset ja lapselliset sillä tavalla, että ihmisaivot itsessään ei ole mitään muuta, kuin helvetin iso (tai pieni) radiovastaanotin, jotka on viritetty tietynlaisille taajuuksille. Siellä voi soida kokonainen sinfoniaorkesteri, eikä sen silti tarvitse olla konkreettisesti pään sisällä. Kaikki se, mitä me ja myös nämä salaseuroja pelkäävät "toisinajattelijat" imemme kitusiimme televisiosta, tai mahdollinen tai mahdollisesti mahdoton luoja paratkoon, internetistä (joka ei koskaan valehtelisi meille, eihän?) on sattumalta TULLUT JOSTAKIN. Mikään tästä informaatiosta ei ole väriltään ja sävyltään neutraalia, ja sillä on kirjoittaja, jolla on omat päämääränsä ja ambitionsa omassa elämässään ja tekemisissään. Ihminen voi virittää vastaanottimensa myös muille taajuuksille ja sanoa, että fuck you, I won't do what you tell me, mutta pääasiassa kaikki kanavat suoltavat samaa asiaa eri painotuksilla.

Vaikka ihminen kääntelisi kanavia ja vaihtelisi taajuuksia, parasta mitä hän voi saada aikaan on löytää jokin kanavien välinen asema, jolla ei soiteta yhtään mitään. Tähän valkoiseen taustakohinaan ja mielenrauhaan, täydelliseen tyhjyyteen vaipuneet me sitten suljemme täydellisen tyhjiin ja valkoisiin huoneisiin, koska emme käsitä heitä tai heidän kohinaansa. Se pelottaa meitä. Se on outoa, se on poikkeavaa. Silti meistä kaikkein oudoimmat ja sairaimmat asiat ovat normaaleja. Katsomme televisiosta pelkkiä mainostaukoja, ja ohjelmiin piilotettuja mainoksia, eikä meitä oikeastaan edes kiinnosta, missä se ero näiden välillä oikeastaan on. Siihen väliin on piilotettu tunteita, jotka ovat meille vieraita ja hämmentäviä, mutta me imemme ne kaikki sisään, ja liitämme ne kaikkiin niihin mainoksiin, jotka blastataan aivoihimme jumiin tiukemmin, kuin mitä yksikään grindcore rumpali voisi mahdollisesti tykittää.

Tämän päivän nuorilla ei kokemukseni mukaan ole juurikaan medialukutaitoa. Popkulttuuri on hetkessä elävää, ja kaikki vanha on kuollutta. Ei ole mahdollisuutta alluusioitten rakentamiseen, koska ei ole mitään mihin viittauksia rakentaa. Ne ovat kuolleet valtakulttuurin pirstaloitumisessa saamiinsa haavoihin, ja ne ovat menettäneet merkityksensä lähestulkoon täysin. Jokainen tahtoo saada oman varttinsa, ja miljoona katselukertaa Youtubeen. Tästä syystä ihmiset laittavat sinne mitä merkityksettömämpiä asioita. Itse olen tästä loistava esimerkki, olen ladannut sen täyteen paskaa siitä, miten soitamme biisejä, jotka puhuvat nimenomaan näistä asioista. Silti koen sen metelin ja hyppimisen merkityksellisemmäksi, kuin yhtäkään paskaa videoblogia, joita turhaakin turhemmat ihmiset yrittävät ylläpitää. Tylsät ihmiset yrittävät olla jotakin, mitä eivät ole: mielenkiintoisia. Siinä on ihmiskunnan suurin henkinen ongelma tällä hetkellä. Sillä ei ole menneisyyttä. Ihmiset kuluttavat musiikkia ja kulttuuria, koska he ovat ymmärtäneet, että heidän pitää tehdä niin. Musiikkia oli, ja tulee olemaankin olemassa ilman minkäänlaista musiikkiBISNEStä. Välistä katsellessani ja keskustellessani nuorten kanssa en voi olla ajattelematta, että jos tuleva sukupolvi osaa mennä Facebookkiin, mutta ei käyttää kirjaston hakukonetta, tulemme olemaan ihan vitun hukassa. Samat tahvot ehdollistuvat sitten valtavirtaisiin kulutustottumuksiinkin. Toki poikkeuksia löytyy, mutta eiköhän kaikki tiedä, että tällaisissa asioissa äänekkäälläkään vähemmistöllä ei ole väliä. Valtaosa kuluttaa sitä, mitä muutkin, koska he haluavat hyväksyntää. Ja tämän varjolla voidaan ihmisten mieliin ja ajatuksiin ajaa vaikka minkälaista paskaa. Jos mediakriittisyys tai historiansa ymmärtäminen ei muutenkaan kiinnosta hevon vittua, en luultavasti voi auttaa paljoakaan. Mutta jotenkin minusta tuntuu siltä, että tässä globaalissa, valtavassa verkossa me olemme niitä kärpäsiä, ja hämähäkki on vielä jossakin piilossa, soitellen synkkiä säveliä, joiden värähtelyn kyllä tunnemme ja pohjimmiltamme ymmärrämme, mutta joiden olemassaolon pyrimme kieltämään täysin. Se on pelottavaa.

Trip. Take Your Pills Before Diving In

En keksi yhtään järkevää syytä kirjoittaa, mutta nukkumaan en ole kypsä ja xboxia on hakattu tälle päivälle jo aikasen eksessiivinen määrä, niin kirjoitetaan nyt sitten hetki vielä jotain hämmentävää ja sekavaa sontaa, ja käydään sitten neuvottelemaan uudelleen nukkumatin kanssa mahdollisista antautumisehdoista. Jedisaattue satamaan ja helikopterilento Mexicoon ovat epäilemättä vaatimuslistalla. Ja vaikka joku "pähee" uni zombiholokaustista, jossa selviytyjät vaan räiskivät niitä huvin ja urheilun vuoksi, vailla suurempaa kuumoitus-elementtiä pilaamassa sopivan kantrihenkistä untani. Zombeista tuli mieleen, että käsittääkseni Bushin hallintokaudella oikeasti tehtiin suunnitelma mahdollisten zombiepidemian ja -hyökkäysten varalle, mikä mielestäni kertoo kyseisestä presidentistä, ja mahdollisesti hänen seuraajistaan aika paljon. Tai ehkäpä silläkin on ollut ympärillään sellaisia suhteellisen ajattelevia olentoja, jotka on katsoneet toisiaan merkitsevästi pöydän yli ja pudistelleet päätään, kun maan johto Jumalan armosta vaahtoaa siitä, miten joka hautausmaalle on saatava ionitykit ja laserpyssyt, joilla zombit voidaan torjua. Sitten nämä viranomaiset ovat joutuneet rakentamaan lasten lelupyssyistä ja yhdeksän voltin pattereista ja traktorin penkeistä hautausmaan laidalle joitain vekottimia, joita Bush on käynyt vihkimässä käyttöön, ja kaikki ovat vaan huokaisseet syvään ja ihmetelleet, miksi tuo mies johtaa maata heidän sijastaan..

..Älkää uskoko mitään, mitä ylempi kappale saattoi teille kertoa, luultavasti siitä ei mikään enää Xboxin jälkeen ole totta tai paikkaansa pitävää. Ei ainakaan maininnat tekstin hämmentävyydestä tai mahdollisesta sekavuudesta. Tämän kappaleen pääasiallinen tarkoitus on korjata edellisen aikaansaamaa vahinkoa lukijan mielessä, ja siksi se on huomattavasti lyhyempi, kuin seuraava kappale.

Istuin tuossa äsken baarissa suhteellisen sekavassa seurueessa. Pohdittiin ja puitiin siinä sitä, miten KAIKKI äärettömänkin pienten todennäköisyyksien asiat, kuten se, että juuri nämä henkilöt istuvat kaikkien elämiensä sattumusten jälkeen tässä pöydässä lausumassa näitä sanoja, tulevat äärettömän ajanjakson aikana tapahtumaan äärettömän monia kertoja. Havaintona siis paradoksaalinen, koska länsimaisen maailmankatsomuksen mukaan ihminen elää fyysisessä olomuodossaan tasan kerran, ja kaikki nämä satunnaiset tapahtumat ympärillämme, jotka muodostavat maailmankaikkeuden, ovat olemassa vain hyvin ohikiitävän ja lyhyen hetken ajan. Siltikin, jos aika on aina ollut olemassa, ja tulee aina olemaan olemassa, kaikki nämä asiat tulevat jossain vaiheessa äärettömyyttä toistumaan vielä. Täsmälleen samanlaisina, eli kuvittelemme olevamme jonkin uuden asian äärellä, vaikka se on tässä tapahtunut jo äärettömiä kertoja, ja tulee tapahtumaankin. Tämä on jo omiaan kumoamaan länsimaisen oman aikakäsityksemme, joka on opetettu lähinnä historiaa kuvaavalla janalla. Mielestäni siinä ei koskaan kouluaikana ollut mitään järkeä, ja vielä vähemmän oli järkeä niillä tapahtumilla, joita sille janalle oikein aseteltiin.

Miten toisen maailmansodan tai Rooman valtakunnan tuhon voi kuitata piirtämällä pisteen janalle? Tällaisten monimutkaisten asioitten yksinkertaistaminen naiviksi pisteitten väliseksi ajanjaksoksi on suorastaan halveksivaa yksinkertaistamista kaikkea sitä ajatellen, mitä niiden välillä on tapahtunut, miten tietyt yksilöt ovat vahingossa tai tahallaan vaikuttaneet miljooniin muihin yksilöihin, ja vielä kaikkiin ajanjaksoihin sen jälkeen. Rooman valtakunnan tuho jatkuu yhä. Toinen maailmansota jatkuu yhä. Se on vetänyt syvät arvet maailman juutalaisiin, ja tämä on nähtävissä esimerkiksi amerikkalaisessa viihdeteollisuudessa, jossa natsia ei voi esittää ilman sarvia, koska kaikki tuotantoyhtiöt ovat juutalaisten omistuksessa. Ei siinä, ovat juutalaiset aina olleet korkeissa ja tärkeissä viroissa, ja luultavasti niillä sitten on luontaista kykyä ja ymmärrystä toimia sellaisissa tilanteissa, kaikki kunnia siitä heille. Mutta ajatelkaapa, jos Hitler vaikka olisikin yrittänyt pelastaa maailman rahan perässä juoksemiselta. Ei, en kannusta teitä antisemitismiin ja juutalaisten vihaamiseen, tai natsien sympatiseeraamiseen, vaan pohtimaan vaihtoehtoista teoriaa, koska tässä tehokkaammin kuin missään tuodaan esiin se, miten läpi ihmiskunnan historian voittajat ovat kirjoittaneet sen, ja he ovat aina määränneet, miten jälkipolvet tulevat tilanteen näkemään. Troijan sodasta kolonialismiin ja Irakiin, meidän historiamme on alusta loppuun yhtä voitonmarssia. Neuvostoliitossa tapettiin omia, oman aatteen puolesta työtä tekeviä ihmisiä enemmän, kuin Saksassa juutalaisia. Ja Mao löi kaikki ennätykset, mutta Kiinassapa onkin millä mällätä kun on kaikki niin pientä paitsi väkiluku. Se vaan on niin, ettei se kiinnosta, koska Hitler hävisi, ja sodan jälkeen tarvitaan syntipukki, jota syyttää. Jeesus oli juutalaisten fariseusten mielestä pelottava, koska häntä kuunneltiin, eikä hänessä ollut mitään vikaa, siksi se oli pakko saada päiviltä. Aikansa Kurt Cobain, sanon minä. Varmasti monella tapaa ristiriitainen ja häiriintynyt sosiopaatti, josta vaan sitten maalattiin kultainen kuva, kun kuoli niin jalosti. Ja sitten lähti isosti lapasesta, ja meillä on tämä Rooman valtakunnan tuhoutumisen muistomerkki, henkilöpalvontainen kristinusko. Kiitos vitusti, Konstantinus.

Työstä, Sarasvuosta, vähän jenkeistä ja kaikesta.

Sarasvuo se taas osaa olla yllättämättä oma itsensä. Lapset orjatöihin, ja sitten vähän brassailua, kuinka hänen ei tarvitsisi tehdä työtä, mutta hän kuitenkin Suomen puolesta painaa täyttä päivää. Niille jotka eivät tiedä, tai joita ei kiinnosta, Jari Sarasvuon duunia on olla täysipäiväinen paskan puhuja ja idiootti. Ja se saa vielä tyhmemmät maksamaan itselleen helvetillisiä määriä rahaa, ja sitten se alkaa leuhkia miten on rahaa niin paljon että pärjäisi. Varmasti on. En epäile yhtään. Mutta mua ei kyllä haittaisi yhtään, jos se lopettaisi kaiken duunin, ja vaikka ihan tuon hengittämisenkin. Ei ehkä omalta valtaistuimeltaan sitä huomaa, mutta hänen henkilökohtaisen elämänsä huomiotalouden nimissä paskalehdille tyrkyttäminen on ihan samaa tasoa, kuin Keskisen Vesan raportit kulliin pistäneistä ampiaisista tai yksinäisistä kävelyistä rannalla. Käsittämätöntä paskaa.

Kaikki pitää tunkea töihin, joita he eivät osaa, joita he eivät kykene tekemään tai joihin heillä ei ole minkäänlaista soveltuvuutta. Minun kaltaiseni ihminen kaupan kassalla asiakaspalvelussa? Yksi reklamaatio väärään aikaan kurkun kilohinnasta tai pakkauksesta ja asiakkaalla on kolme kurkkua perseessä ja neljä suussa. Minun kaltaiseni ihminen raksalla? Jäisi laatat laittamatta, kun ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, milloin linja on suorassa, ja jää vaan kelailemaan että näistä laatoista saisi muuten tehtyä aika siistin kuvion tähän lattiaan, kun pistäisi ne kaikki säpäleiksi ja rakentaisi lattiakaivon ympärille luodin särkemän lasin kuvion. Minun kaltaiseni ihminen museossa? Senkin skenaarion olen jo, se meni siihen että punapisteosoittimella sniputin asiakkaita valvontakameroitten kuvista. Jos sen olisi nähnyt joku venäläistä harjoittelijaa tärkeämpi, olisi loppunut sivari siihen.

Sitä paitsi vanha kansa pitää sitä ehkä laiskuutena, mutta musta tuntuu että monelle ihmiselle ainakin osa-aikainen työttömyys alkaa olla samanlainen manifesti, kuin mitä se on meikäläiselle. Mä en tee töitä vain siksi, että joku Kataisen Jyrki haluaa nyt valtion kassaan vähän lisää rahaa, jolla voi pitää yllä isompien poikien EU unelmaa, se ei nyt vaan toiminut ihan niin kuin jenkkilät, ja se pitää hyväksyä. Täällä päin ollaan liian hajallaan, ja meillä on liian vahva kulttuurillinen identiteetti. Intiaaneja lukuunottamatta amerikkalaisilla ei ole mitään omaa. Se on kaikki Eurooppalaista, joka viedään liiallisen hedonismin linssin läpi ja pilataan täysin turhalla sössötyksellä. Siihen lisätään johto, joka kusettaa kansalaisiaan joka vitun käänteessä, ja keitos alkaa olla aika vaarallinen. Nyt julkistettiin että maaliskuussa on jonkun maan hallitus tunkeutunut Pentagonin tiedostoihin, sitten vain odotellaan että johonkin maahan täytyisi päästä sotimaan ja hups vain, taisikin juuri sieltä tapahtua tietomurto, jännä! Addicted To War on biisinä enemmän oikeassa kuin ikinä. All hail the mighty me.

Mutta niin, se työ, EU, ja Kokoomuksen itkupotkuraivarit. Teen töitä, kun koen niitä henkisesti tarvitsevani. Tiedän myös, milloin olen ollut liian kauan työttömänä, ja milloin oikeasti tarvitsen hetken jonkinlaista heijastuspintaa ihmisiin ja yhteiskunnan nykytilaan. Silloin menen siihen paikkaan, jossa haluan työskennellä, ja aika poikkeuksetta olen töihin päässyt. Määräaikainen muutaman kuukauden sopimus, ja se on siinä. Sitten ihmiset vituttavat jo taas niin paljon, että on mukava palata omaan onnelliseen olotilaan, jossa ei ole ihmisiä, ei kusipäitä. Annetaan toleranssin kasvaa ennen seuraavaa pyrähdystä. Työ on tärkeämpää lähinnä niille, jotka tahtovat sinun uhraavan itsesi heidän hyvinvointinsa eteen. Sarasvuokin tuossa viittasi sivulauseessa yritysjohtajille luvattuihin eläkkeisiin. Eli siis niihin monien tonnien eläkkeisiin, joita ne nauttivat joka kuukausi lopun elämäänsä, lähinnä siksi että ovat niin ansioituneesti lähinnä pönöttäneet kasan päällä. Tätä on kapitalistinen länsimainen vapaa markkinatalous pohjimmiltaan. Puhutaan yhteisestä hyvästä, vaikka pohjimmiltaan sillä tarkoitetaan pienen porukan elitististä hyvää, jonka aikaansaamiseen tarvitaan kaikki kasan pohjalle uhrautuvat. Siitä tässä Kokoomuksen palvonnassa on kyse, toivotaan että se hyvinvointi valuisi sieltä ylhäältä joskus tänne alaskin, mutta voin luvata siinä välissä olevan niin monta kättä, ettei se koskaan yllä tänne asti.

Menneitten tonkimista ja suhteellisen karuja metaforia.

Sain maksettua kirjastolle verirahat ja lainasin Kurt Vonnegutin Sähköpianon ja Siniparran, sekä Sartren Inhon. Päätin että kun lainaan vähemmän kerralla, vituttaakin vähemmän siinä vaiheessa, kun huomaan taas unohtaneeni uusia lainat. Pitäisi kai kirjoitella taas jotain omaakin sontaa eteenpäin, mutta kun sitä ennen pitäisi lukea kaikki se tähän asti kirjoitettu, ja myötähäpeän tunne voisi kasvaa liian suureksi. En osaa suhtautua mitenkään järkevästi mihinkään itse tekemääni. Ehkä se on vain tervettä, ehkä ei, mutta en pysty näkemään mitään eroa tekemäni paskan, ja tekemieni hyvien juttujen välillä, näen vain omia tekeleitäni, sellaisia retardeja muksuja pyörimässä nurkissa, ilman että osaan muodostaa niistä mitään mielipiteitä. Tarvitsen aina jonkun osoittamaan ja sanomaan, että "no tuolla nyt on ainakin kivat silmät. Ja tuon kädet on ihan kunnossa." Sitten saatan pistää ne paloiksi ja luoda sen yhden terveen tekeleen, taikka vähän murjoa niitä valmiita vähän lähemmäs ihmishahmoa, jotta ne virtaisivat vähän paremmin muihinkin tajuntoihin, kuin vain omaani.

Toisaalta kun aika kuluu, ja asioihin saa perspektiiviä, niihin osaa suhtautua erilailla. Yhden tällaisen kokemuksen minulle tarjosi eilen entinen soittoporukka The Undivine, jonka uusi levy on streamattavissa ainakin vähän aikaa Kaaoszinen sivuilla. On hyvin hämmentävää kuunnella biisejä, joiden sanat olet kirjoittanut ja sovittanut, ja joita olet kaksi vuotta soittanut aika monella keikalla, jonkun muun suusta, vähän eri tavoin ääneltynä. En oikein tiedä mitä olen siitä mieltä. Itsehän lopetin siinä yhtyeessä touhuilun, kun se hyvä porukka alkoi hajoilla Villen ja Mixun lopettaessa, niin ei se minustakaan tuntunut enää kauhean oikealta.

Ja silloin pitää lopettaa. Mitään en tee väkisin tai siksi että joku odottaa minun tekevän niin, siitä en tingi, se on ollut pienestä pitäen itsestään selvää. Kirjoittamisenkin olen lopettanut kokonaan kolmesti. Silti teen sitä vieläkin. Se on vain pakko. Ei pysy nuppi läjässä muuten. Tuossa bändissä nuppi oli hajoamisvaarassa aika usein, mutta itse musiikki ja biisit olivat niin hyviä, että niitä oli vitun kiva tehdä. Samoin keikoilla oli aina kivaa. Sen aikaa kun oli kivaa. Vaikka tuo levy ei nyt oikein minulle lähtenytkään yhtä kovaa, kuin miltä ne touhut aikanaan tuntuivat, niin kuunnelkaa toki ja muodostakaa oma mielipiteenne, eiköhän Iiro ja Paka tuonkin jollan vielä pystyyn käännä. Kunhan keskittyvät olennaiseen. Henkka laulajana on kai ainakin hyvä alku.

Viritin kitaran taas avoimeen G:hen, ja se soi niin vitun iloisesti, ettei voi olla itsekin nauttimatta olostaan, kun menee parvekkeelle vähän soittelemaan. Manatkoon pois vaikka sen vitutuksen, joka johtuu siitä etten pääse millään Poriin katselemaan Seasick Steveä. White Stripes korvaa paljon, ja ehkä tuo Steven kotisivuillakin pyörivä keikka jotain helpottaa.

pari biisiä taas.

Lisäsin mikseriin taas pari uutta biisiä, toinen on se meditaatio jonka silloin viikko takaperin taisin duunailla ja toisen tein äsken, tuli vaihteeksi aika kivuttomasti, vaikka yleensä on perkeleellistä vääntöä laulujen kanssa.

http://www.mikseri.net/artists/?id=132173

Tarkoituksettomuudesta.

Toinen ilmeisen sateinen päivä putkeen, Tom Waitsin Rain Dogs soimaan.

Ihminen on kaikessa merkityksettömyydessään suhteellisen merkillinen olento. Pelko siitä, ettemme me maailmankaikkeuden mittakaavassa merkitse hevon vittua ajaa meidät kuvittelemaan ja tekemään ihmeellisiä asioita. Joissain tapauksissa tämä tarkoittaa totaalista sekoamista ja niin sanotun jutskueksterminaatiovaihteen päälle kytkemistä, joissain se vain saa ihmisen kehittämään harhautuneelle mielelleen jotakin tekemistä, ettei se tuntuisi niin turhalta. Tällaisesta psykologisesta alipaineesta seuraa sellaisia ilmiöitä, joita youtube on pullollaan. Jotain kautta eksyin nimittäin katselemaan videoita, joissa ihmiset vakuuttivat olevansa yhteydessä johonkin intergalaktiseen YK:hon, ja toiset samanhenkiset olivat kyselleet heiltä asioita, joihin intergalaktinen YK heidän kauttaan sitten vastasi. Sokeitten maassa yksisilmäiset rulettaa ja sillä lailla..

Tällaisten videoitten katsominen sai minut itseasiassa vähän surulliseksi näitten ihmisten kannalta, koska tiedän sen pohjaavan siihen samaan ylitsevuotavaan tarkoituksettomuuden tunteeseen, joka itselläni aiheutti lapsena monia paniikkikohtauksia päivässä. Nyt tilanne on kaiken säheltämisen kanssa jotenkin kontrollissa. Mutta nämä ovat samalla tavalla ihmisyyteen pettyneitä ihmisiä, joilla ei riitä välineet todellisuuden kohtaamiseen, ja he alkavat keksiä itselleen merkityksiä. Varmasti vieras rotu avaruudesta kidnappasi minut ja teki minusta äänitorvensa maan päälle. Tyhmiä ihmisiä, johtamassa vielä tyhmempiä harhaan. Näissä videoissa viitattiin myös Nibiruun, jota kuumotellaan nyt muutenkin. Se on amerikkalaisen sekopään vuonna 1995 keksimä juttu, eikä suinkaan mitään ikiaikaista viisautta, tai salattua tiedettä. Silti totuus ei kiinnosta ketään, kun valhe on paljon mielenkiintoisempi ja pelottavampi. Sillä myydään vielä paljon lehtiä, ennen kuin se lässähtää.

Kuten aiemmin sanoin, tämä kaikki pohjaa siihen suureen tyhjyyteen, johon kukaan meistä ei uskalla todella katsoa pelätessään järkensä ja persoonansa puolesta. Buddhalaisuudessa kaiken ydin on juuri siihen tyhjyyteen katsominen, omasta minästään luopuminen ja takaisin ajattomaan ykseyteen ja kuolemaan laskeutuminen. Ajatus on minusta kiehtova, vaikka itse kuolemassa minua kaikkein eniten karmaisee juurikin minuudestani luopuminen. Minä nimittäin satun pitämään itsestäni olemassa olevana olentona, jolla on kyky oppia uutta ja käsittää asioita, tehdä jotakin arkipäiväistä ja ajatella. Siksi minän naulakkoon ripustaminen ja kuolemaksi tuleminen tulee olemaan minulle aivan järjettömän hankalaa. Ellen sitten opi ihmiselämäni aikana käsittämään tuon hylkäämisen ydintä, ja lähtemään rauhassa. Todellakin toivon sitä, koska muunlainen elämä olisi mielestäni keskeneräinen.

Toisaalta kun kaiken elämän asettaa oikeaan perpsektiiviin, se tuntuu yhtä merkityksettömältä. Miljardin vuoden päästä maan meret kiehuvat, eikä täällä voi elää. Ihmiskuntaa ei ole siinä vaiheessa ollut olemassa aikoihin. Se tekee kaikesta ihan vitun positiivista ja iloista. Hirveästi tekee mieli kuluttaa omat 50 vuottansa jotenkin vasemmalla kädellä sutaisten. Ja silti on olemassa vaikkapa Mozart, jonka teoksista en ole ikinä pitänyt, mutta joka silti saavutti jotain kuolematonta paljon vähemmässä ajassa. Mutta sanotaanko, että Mozartilla oli siihen vähän paremmat edellytykset, ja vähän enemmän etumatkaa. Toivon silti, että vaikka eläisinkin hieman pitempään, jäisi minultakin ihmiskunnalle jokin henkinen perintö annettavaksi, joku pieni oivallus, joka tekee elämän vähän helpommaksi. Tai siedettävämmäksi. Tai vaikeammaksi. Kunhan sillä on joku vaikutus.

Masentavinta kaikessa on varmasti juuri se, että kun ihmiset ovat rakentaneet itselle hienot uskonnot, vieraat rodut ja muut, joiden keskeinen ajatus on että joskus joku tulee kertomaan meille, mikä meidän suuri tehtävämme tai tarkoituksemme on, sitä suurta hetkeä ei koskaan tule. Toivomme, että se selviää meille kuolemassa, ja koemme jonkun suuren valaistumisen ja autuuden. Entäpä, jos jotain tuleekin nyt, meidän elinaikanamme? Eikö se olisi mahdottoman epäreilua kaikkia niitä kohtaan, jotka kuolivat ennen tätä päivää? Niitä, jotka elivät maailmassa jossa mitään yliluonnollista ei tapahtunut, jotka joutuivat pettymään kerta toisensa jälkeen ihmeitä odottaessaan. Veikkaan, että pohjimmiltaan jokainen tietää kuolevansa lopullisesti sillä hetkellä, kun todella kuolee. Siltikin sen ajatuksen kiertäminen jollakin omalle päälleen sopivalla valheella on mielestäni hyväksyttävää, jos se auttaa pitämään pään kasassa. Meidän jokaisen täytyy löytää omat valheemme, joiden kanssa voimme kuolla rauhassa. Siinä taitaa olla elämän merkitys ja ydin.

Aurinko sentään alkoi paistaa, joten kaipa se elämä osaa vaihtaa suuntaansa hetken mielijohteesta siinä missä ihminenkin.

Pari kuvaa eiliseltä.

Voiko kuvitella jotain sellaista, mitä ei ole olemassa? Näemmä voi. Ockhamin (tai kuten post-ironista internethuumoria viljelläkseni väärin kirjoitetun OCCHAMin) partaveitsi kuitenkin kehoittaa keskittymään siihen olettamukseen, että yksinkertaisin mahdollinen teoria on luultavasti oikea. Mutta mitä jos pystyisit kuvittelemaan jotain niin vitun siistiä, että se kykenee kuvittelemaan itse jotain alemmalla siisteyden tasoilla eläviä otuksia, kuten nyt vaikka pöllön ja mustekalan risteymän, kolmipäisen rotan, tai lihaa syövän vesikauhuisen pesukarhun?
Bileet, joissa tarjoillaan Johannes Kastajan päätä vadilla, mukana myös ajan henki, Kutulu, ja joku saatanan ölliäinen tuolla alakulmassa.

Musiikin olemuksesta

En osaa lukea nuotteja. Yhtään. Tai juuri sen verran, että aikani pälyilemällä tiedän, missä C:n kuuluisi olla, ja siitä osaan hitaasti laskea nuotteja eteenpäin, mutta kauhean sujuvaa se ei ole. Yleinen musiikinopetus pohjaa siihen olettamukseen, että musiikilla on jotain yhteistä matematiikan kanssa. Tästä syystä en ole ikinä oppinut musiikkia sellaisena asiana, kuin se länsimaissa ilmennetään, täynnä eripituisten nuottien välisiä merkityssuhteita siitä, miten tämä nuotti on kaksi kertaa niin pitkä kuin tuo, ja tähän pisteelliseen menee vielä aavistus lisää siitä. Mielestäni tällainen musiikin käsittäminen on aina ollut tietyllä tapaa harhaanjohtavaa, koska jos sitä opetetaan matemaattisena asiana, sen toistaminenkin kuulostaa matematiikalta. Jos osaat soittaa pianoa vitun hyvin nuoteista, se on vähän sama kuin osaisit derivoida yhtälön liitutaululta. Kuulostaa ja näyttää toki hienolta, mutta itse sisältö on ehkä vähän hukassa.

Uskon oppineeni ymmärtämään musiikkia vähän eri tavalla, koska minusta sillä ei ole mitään vitun tekemistä matematiikan kanssa. Sen sijaan se on kieli, ja minulla on aina ollut hyvä kielipää. Vaikka en osaisi uutta kieltä heti, pystyn suhteellisen nopeasti omaksumaan sen lauserakenteita ja ominaisuuksia, sävyjä ja rytmiä. Viime yönä ajattelin tätä enemmänkin, ja tulin siihen lopputulokseen, että musiikki olemassaolevana asiana on kieli. Siinä on omat kielioppisääntönsä, esimerkiksi melodioihin tai sointujen muodostukseen liittyen. Tämän näkee helpoiten ehkä kitaran seiskasointuja ottaessa, joissa tavallisimmin jätetään vain keskimmäinen kieli ottamatta. Poikkeuksia on, mutta niin on epäsäännöllisiä verbejäkin. Se, mitkä soinnut sopivat yhteen ja miten päin, on ainakin minulle selkeämmin lauserakennetta, kuin matematiikkaa ilmentävä asia, ja sen voi kuulla korvillaan, kun asiat soitetaan musiikillisesta kirjakielestä poikkeavalla tavalla. Sekään ei ole väärin, vaan murteen tai slangin mukaan tuomista, ja suurin haaste soittajalle taitaakin olla oman slanginsa luominen kaikkien muitten äänten keskelle.

Musiikkia voidaan purkaa ja analysoida ajallisesti mitä pienempiin nuotteihin ja osiin, ja kaikille improvisoiduille sooloillekin voidaan kirjoittaa nuotti, vaikka se olisi kuinka atonaalinen tai mutkalle väännetty. Siltikään kaikki se puhe musiikista ei ole yhtä olennaista, kuin se, mitä itse musiikki sanoo ja tekee. Erilaisten ihmisten kanssa soittaminen on erilaisten ihmisten kanssa keskustelua, vuorovaikutusta. Monet soittajat toistavat samaa skaalarunkkausta tai maneeria, ihan sama mitä musiikkia ja kenen kanssa he soittavat. Itse pyrin aina mukautumaan toisen soittajan mielentilaan, luomaan jotain siihen sopivaa ja sitä ilmaisevaa. Joskus soitan tarkoituksella vääriä ääniä, joskus en vain tajua niiden olevan vääriä, ja useimmiten menee aikaa siihen että koitan etsiä sitä ensimmäistä ääntä josta lähteä liikkeelle, koska en kitaristina ole mitenkään erityisen hyvä. Joittenkin soittajien kanssa yhteistä säveltä ei vain löydy, vaikka hän soittaisi täsmälleen samoja sointuja, kuin minä itsekin. Ne ovat henkilökemioista ja vuorovaikutustaidoista riippuvaisia asioita. Siksi se on mielestäni paljon lähempänä keskustelua ja uuden kielen omaksumista, kuin derivointia.

Rytmi on olennainen osa musiikkia, ja kieltä. Etenkin sanoituksessa, ja siinä miten se istuu siihen pohjaan, jonka musiikki on sille rakentanut. Olen itse huomannut, että käytän mielelläni paljon enemmän alkusointuja ja samalla tavalla soivia sanoja, kuin varsinaisia riimejä. Toki niitäkin nyt on musiikkia tehdessä käytettävä paljon, mutta jotenkin riimit ilmentävät minulle sitä yksinkertaisinta, naiveinta ja rasittavinta runouden muotoa, jonka kanssa joutuu tekemisiin aina silloin tällöin kun joku kehari päättää lukea runoja. Mielestäni kenenkään ei koskaan pitäisi lukea runoja ilman musiikkia. Tai en tiedä. Kunhan taustalla on jotain kolinaa ja ääniä, niin sekin jo riittää. Runojen lukemisessa on jotain niin homoa ja kornia, että sitä vierastaa luonnostaan, ellei niitä sitten lue vaikka megafonin läpi. Tekstien kirjoittaminen on mielestäni suhteellisen vapauttavaa ja rentouttavaa. Pidän teksteistä, joissa on oma rytminsä, ja se voi vaikka kulkea erillisessä rytmissä kappaleen kanssa. Tuossa lueskelin omia lyriikoitani tätä varten, ja huomasin, että aika monessa rytmi kääntyy jossain vaiheessa säkeistöä. En tiedä mistä meikäläisen nuppiin on myös alunperin uinut se ajatus, että sanat alkavat ihan vähän ennen varsinaista säkeistöä, mutta se on tavallisimmin aiheuttanut keskusteluita äänittäjien kanssa, kun ovat ajatelleet että kiilaan. Ei, se sovitus niissä lauluissa vaan on vähän tavallisesta vakavanhaväinämöisestä poikkeava. Se on kai sitten sitä soittajan omaa slangia, mistä aiemmin puhuin.

Pointti tässä mutu-utuilussa oli lähinnä se, että vaikka en ole oppinut tuota musiikkia ihan perinteisellä tavalla, ja moni musiikkia opiskellut voi sanoa meikän olevan ihan vitun hukassa tämän asian kanssa, näkisin että suhteeni musiikkiin on itseasiassa primitiivisempi ja läheisempi, monella tapaa suorempi, kuin sitä matemaattis-luonnontieteellis-mikälienä lähestyvällä. Nyt voisin ottaa jäätelöä, kuunnella Waitsia ja koittaa keskittyä olennaiseen. Eli ottaa iisisti.

Elossa ollaan.

Ensimmäinen sadepäivä hetkeen, joten jaksaa istua sisällä ja kirjoittaa edes jotain. Tässä on lähinnä heiluttu Nistikon ja muitten grindibändeissä soittelevien ihmisten kanssa, eilinen meni sitten ihan nollailun piikkiin ja tuntui taas, että alkoi oikeasti heräillä joskus yhdeksän jälkeen. Suunnittelin äkkikatoamista jonnekin Latviaan, mutta ei taida ihan rahat riittää siihen tällä hetkellä. Josko sitten toisiksi parhaana vaihtoehtona menisin torstaina katsomaan Seasick Steveä Poriin. Olisi aika jees, vaikka lipunhintana 30 euroa on mielestäni aikasen suolainen. En päässyt yliopistoonkaan, sain työkkäristä ilmoituksen että karenssia rapsahti, ja kirjaston kirjoissa on lainauskielto ja 5 euroa maksettavaa. Eli aika perus bluesaamu. Nainenkin lähti jonnekin, mutta taisi mennä vaan matkavakuutuksia hoitamaan, kun se on lähdössä Puolaan soittamaan. Minä en. Tuli sentään postissa Brant Bjorkin Jalamanta, joka on maailman rennoin levy.

Opettelin karkausta varten jo pari uutta Tom Waitsin biisiäkin, harvemmin sitä oikeastaan muitten biisejä opettelen, ja jos, niin melkein poikkeuksetta kyllä Waitsin biisejä. I'll Be Gone on kyllä sävellyksenä ja sanoituksena, sekä fiilikseltään yksi miehen hienoimpia veisuja. Kohokohtana linet: I tie myself below the deck / I pull the rope around my neck / and in the morning I'll be gone. Se on muutenkin alusta loppuun suhteellisen vahvaa itsemurhatykitystä. Frank's Wild Years on levynä muutenkin todella kova, vaikka kaikki biisit tuntuvat loppuvan vähän kesken pois feidautuen, ja jättää ehkä vähän sellaisen maun että musikaalia varten tahdottiin vain tehdä mahdollisimman monta erihenkistä biisiä. Mutta juuri siksi se toimii. Siinä on todella paljon variaatiota ja mielenkiintoisia soitinratkaisuja, hienoja rytmillisiä venkoiluja, ja helvetin paljon hienoa tekstiä. Vaikka se näiden Frankin sekoiluja kuvaavien levyjen jälkeinen Bone Machine on itselle tärkein, on Waitsin "huonotkin" levyt parempia kuin kaikki muu mitä ihmiset ovat saaneet maailmanhistoriansa aikana väkerrettyä.

Voisinpa tänään viettää enemmänkin aikaa tässä "kirjoituspöydän" ääressä, kun ei kukaan kuitenkaan tee yhtään mitään taas ja vituttaa vaan loppuillan. Piirrellyt olen paljon.

Leavings

Tilillä juuri ja juuri 200 euroa, The Arson Projectin Niklas sai "ylipuhuttua", ensi viikolla lähden jonnekin päin Eurooppaa kitaran kanssa. Joko laivalla Tallinnasta ja liftailemalla eteenpäin, tai jollain halpalennolla jonnekin, pitää nyt katsella mihin pääsee ja miten. Tai jos tästä grindikeikasta lauantaina tulee ihan helvetisti turpaan, niin voihan se olla etten lähde yhtään minnekään. Mutta eipä siitä niin paljon tule. 28 euroa on kansipaikka tallinkilla. Voipi olla, että menen sillä. Mitä enemmän rahaa säästyy muuhun häsläämiseen, sen parempi. Luultavasti saan lahjoa puolalaiskyttiä etteivät syynää mun persettä jossain vaiheessa kuitenkin. Ensi viikollapa tulee tieto niistä yliopistojutuistakin kai. Sopiva aika lähteä. Muutenkin, on pakko lähteä, tai kallo repeää palasiksi.

aamukusi

Kahdeksalta herääminen on suoraan sanottuna ihan perseestä. Näillä viidellä tunnilla et kuitenkaan osaa tehdä yhtään mitään, ja puoli kymmeneltäkin on jo nälkä. Yritin lievittää tätä keittämällä kahvia, mutta nuo halvat suodatinpaperit eivät pysy edes kasassa jos keittää alle kuusi kuppia! Se vajoaa siihen kahvin päälle sellaiseksi pussiksi, ja sitten huomaat kahvit olevan sellaista vittumaista vesilitkua. Koitin keittää sen uudestaan läpi, ja sama homma. Vitutti, ja kaadoin kahvin pois, syön viinirypäleitä. Ja kuuntelen Mikseristä jotain minulle mainostettua paskaa hevibändiä. Tätäkin tehdään nykyään ihan liikaa ja ihan vääristä syistä. Mieluummin kuuntelen Tom Waitsia, joka on noin 10000000000000000 kertaa raskaampaa kuin tällainen tissienläpsyttely kitara-synatilutushevi. Ei oikeasti kyllä anna mulle enää yhtään mitään. Ainoat hyvin koskettimia käyttävät hevibändit taitavat oikeastaan olla Type O Negative ja Medeia. Medeia muutenkin erottuu kaikesta paskasta edukseen sillä, että se on vitun tiukasti soitettua, vakavissaan sanoitettua rentoa musiikkia. Rentoa siinä, että siitä aistii sen luonnollisuuden ja vapauden, jolla se on tullut ulos. Ei mitään väkisin juuri tuohon kohtaan väännettyä beatdownia, joka hyppää ihan puskista, vaan niillä osilla on tarkoitus. Se jyrää ihan perkeleesti. Olen senkin hienouden tajunnut vasta aivan tässä viimeaikoina, aluksi olen vähän vältellyt, että ei tuo kai nyt ihan minun musiikkiani ole. Onhan se.

Nämä on taas näitä suhteellisen sekavia ja virtaavia kirjoituksia, mutta tuli vaan mieleen nyt soivista Desert Sessioneista 60-luku. Niistä tuli mieleen lyhyt keskustelu jonka kävimme Magrudergrindin laulajan Avin kanssa vanhasta musiikista, ja siitä miten mellotronin ääni on yksi siisteimpiä juttuja maailmassa. Se on oikeasti noituutta puhtaimmillaan. Se luo fiiliksen ja pohjan minkälaiselle kohtaukselle hyvänsä jo ihan yksinkin, mutta etenkin jossain Something's got a hold of my heartissa ja Beatlesin Strawberry Fields Foreverissä se on niin siisti vekotin. Tom Waits on käyttänyt sitä aika monissa jutuissa. Minäkin tahdon sellaisen, Suomessa niitä taisi olla kolme jos oikein muistan. Jos joku tahtoo tehdä mut oikein iloiseksi, niin voi ostaa sellaisen mulle.

Mitähän sitä tekisi elämällään tänään. Tekisi mieli nauhoittaa jotain, mutta pitäisi käyttää verkkovirtaa kun on akut tyhjät, se rajoittaa kolistelua ja vähän kaikkea. Mutta eiköhän sitä jotain saa taas aikaan, sainpa viimeyönäkin jonkun pienen huhuilujutun tehtyä. Voisi oikeastaan kohta kuulostella, että mitä sitä edes tuli tehtyä. Voisipa tänne lisätä ääniä, tämän proosallisen tajunnanvirran lisäksi voisi aina lisätä myös viimeöisen äänten tajunnanvirran, koska tietyllä tapaa meditatiivisia nuo instrumentaalijutut on. Ne on sen hetkisiä mielenmaisemia äänillä. Siksi niitä en oikeastaan kutsuisi biiseiksi tai miksikään sellaiseksi, niitä ei ole sävelletty tai tehty mitenkään sen enempää. Ne on vaan pikkujuttuja kaiken muun välissä.

Spiderman 3

Katsottiin eilen Spider Man 3. BIIIIIIIIG FUCKING MISTAKE. Se oli oikeasti syvintä paskassa tarpomista, mitä olen joutunut ihan hetkeen läpi kestämään. Ensinnäkin, se on juuri näitä elokuvia, joissa muka tapahtuu ihan hirveästi koko ajan, mutta koska se kaikki on tehty tietokoneella, mikään siitä massiivisesta rytinästä, räjähtelystä, tai edes hämiksen parkouraamisesta ei tunnu yhtään missään. Se ei luo minkäänlaista vaikutelmaa vauhdista tai vaarasta, siinä ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista tunnetta ylipäätään. En jaksa katsoa enää yhtään elokuvaa, joka perustuu visuaalisille efekteille, koska niillä EI VITTU TEHDÄ ELOKUVAA. Ne on mausteita, ja jos keitoksesta puuttuu kaikki sisältö ja oikeat ainekset, niin ei se paljon auta vettä maustaa. Lisäksi elokuvasta paistoi läpi viimehetken ratkaisut, filosofiset epäloogisuudet ja katsojan armoton aliarviointi, sekä suurimman mahdollisen kassamagneetin luomisen yritys.

Ensinnäkin, puolessa välissä elokuvaa koko pätkän henki muuttuu ihan täysin. Ei, ei millään tavalla synkemmäksi tai painostavammaksi, vaan itkevämmäksi ja entistäkin nynnymmäksi. Jostain syystä tutustuttuaan mönjään (jolla on näköaisti ja tietoisuus, mutta ei yhtään silmää, ja silti sillä on tietty perspektiivi sen sijaan, että se vaikka näkisi koko pinnaltaan) Peter päättää värjätä hiuksensa mustaksi ja leikata ne emosti. Samaan aikaan se vitun menninkäinen (jonka naaman vieressä räjähti kranaatti, ja se oli vaan pieni palovamma.) päättää alkaa edustaa Twilightin ihmissusia, ja ne tappelee siitä tyhmästä horosta, joka osaa näytellä vaan sitä samaa itkuista kitisijää, kuin nämä kaksi muutakin, että siinä meillä sitten on viimeinen tunti pelkkää vuorokitinää, itkemistä, ja nynnyilyä. Se korostettu emoilu oli ihan selkeästi tehty aivan suoraan Twilightin menestyksen vanavedessä, kaikki valot tulivat yhtäkkiä alhaalta ja värimaailma oli ihan yhtä nynny. Olenko vielä sanonut, että koko tuo vitun paska oli mielestäni aika kovan luokan nynnyilyä? Vihaa tai aggressiota siinä ei ollut mitenkään päin.

Pakotetun High School Musical kohtauksen jälkeen Parker vielä lyö sitä akkaansa ja muka tajuaa miten vahingollinen tämä symbioosi hänen ja mönjän välillä on. Parasiitti olisi kyllä tuolle alkulimalle vähän oikeampi sana. Se kun tuntuu olevan ennemmin haitallinen verenimijä, kuin harmiton tai hyödyllinen mukana hengailija. Yksi ärsyttävimmistä jutuista oli se vitun hiekkamies. En edes puutu sen syntymisiin ja muihin, mutta minkä takia sellainen ötökkä, jolla ei ole oikeastaan mitään kaunaa kenellekään, ja haluaa nähdä vaan tyttärensä, alkaa yhtäkkiä ryöstellä pankkeja? Mikä järki siinä on? Mitä se tekee rahalla? Toisekseen, Hämis kasteli sen, ja sitten ne kaikki samat hiukkaset yhtäkkiä ajelehti virran mukana rantaan niin, että se pystyi muodostamaan jonkun mutahirviön? Lopussa sekin alkaa nynnyillä ja vuodattaa sitten sydäntään siitä miten vahingossa tappoi hämiksen sedän, vaikka sekin tappaja oli aluksi jo saanut ansionsa mukaan, mutta yllättäen selvisi että paikalla oli toinen mies, kun se nyt sattui sopimaan tuottajien tarpeisiin vähän paremmin. Tylsä ja rasittava elokuva. Rupesi kaikki vaan vituttamaan kun sitä katsoi. Olisivat sitten edes kuvanneet sitä katoilla lentelyä vaan yhdeksänkymmentä minuuttia, eikä jotain lapsellisen naivilla ja paskalla dialogilla kulkevaa kitinää. Tästä syystä en omista telkkaria enää, alkaa vaan vituttaa.

Olipas viikonloppu!

Takana on ihan vitun kova viikonloppu! Launtaina mentiin Helsinkiin grindailemaan ja siitä tuli käytännössä 150 euroa, plus jenkkien ruoat turpaan, mutta onneksi olin fiksuna poikana hoitanut jo etukäteen jo parisen sataa käteisenä, eikä tarvitse tililtä laittaa enää kuin Feastemin bensat. Mutta meininki oli ihan vitun kova, ilolla katsoi sitä moshpittiä ja kaatuilevia kännisiä punkkareita ja hevareita kerrankin ihan sulassa sovussa ilman mitään sössötystä genreistä tai niiden eroista. On niillä paljon yhteistäkin, vaikkei kummatkaan jaksa sitä koskaan myöntää. Se on sitten tämä grindcore, mitä niillä on yhteistä, ja meikästä se on ihan vitun hienoa. Onpahan nämäkin hommat jo lähteneet aika vitun kovaan nousuun parissa vuodessa, mikä on vaan mukavaa. Ei tarvitse aina ruinata jokaista keikkaa erikseen, kun muutkin heräilevät järkkäilemään tällaisia tapahtumia. Täytyy myös sanoa, että kaikki näissä piireissä toimivat tuntuvat ihan järjestään olevan helvetin asiallista porukkaa, jonka kanssa tulee huomattavasti helpommin toimeen kun jonkun stadilaisen egovammaisen pienen rokkibändin, joka olettaa että bäkkärillä pitää olla litratolkulla viinaa ja joku gourmet catering, ja keikasta pitäisi vielä saada 200 euroa ja matkakulut. Näitä on nähty, vaikka minkälaisia.

Magrudergrind oli livenä ihan helvetin hyvä, ja muutenkin olivat mukavia, vaikka aluksi en meinannut saada sen laulajan englannista mitään selvää. Mutta sitten kun siihen aksenttii tottui, niin alkoi juttukin kulkea. Sekin oli vähän hämmentävää, kun ei ollut mitään kontaktia niihin aiemmin, niin en tiennyt että mun vastuulla oli ruokkiminen ja juottaminenkin. Onneksi oli sitä käteistä siinä hollilla, niin oli helppo hoitaa juoksevia kuluja. Oli hienoa nähdä Magrudereilta kaksi täysin erilaista keikkaa. Darksiden keikka oli kaoottinen ja aikasen punk, porukka kaatuili rumpujen päälle ja särki itseään huolella, Vastavirralla oli perus sunnuntaimeininki, mikä oli ehkä odotettavissa, ja sai keskittyä katsomiseen. Vittu että se niitten rumpali on kova jätkä. Se näytti ihan Charles Mansonilta PCPssä, soittaessa katto kaikkia rumpujaan täynnä vihaa ja hakkas niitä täysillä. Se oli niin siistiä! Kitaristi soitti melkein enemmän virityskoneiston puolelta kuin mikkien kohdalta, laulaja oli suurimman osan ajasta jossain puolentoista metrin korkeudella lattiasta. Sen katsomisesta tuli niin alkukantaisen väkivaltainen olo, että teki mieli rikkoa jotain.

Eipä Feastem jäänyt siitä kyllä jälkeen, on se mulle vaan kovin grindibändi ja jokainen keikka ihan yhtä siisti. Pete rikkoi eilisellä keikalla pari mikkipiuhaa ja pyllähti hauskasti monitorin päältä maahan, eiköhän se youtubeen jossain vaiheessa eksy kun kerta satuttiin kuvaamaan. Se näytti kipeältä, mutta laulu ei tainnut katketa hetkeksikään. Eli kova jätkä. Niiden katsomisesta tuli taas hirveä hinku päästä tekemään uusia biisejä ja nauhoittamaan jotain uutta ja tekemään levyä, jolle tulisi uusia biisejä joihin voisi kirjoittaa uusia sanoja ja sillä tavalla. Voisi pitää joku päivä taas sellaisen biisimaratoonin, sitten kun me aletaan niitä tehdä, niin ne on yleensä aika äkkiä saatu valmiiksi. Sitten nauhoitetaan ne nopeasti ja suhteellisen kusisesti, ja mietitään puolen vuoden keikkojen jälkeen että onpa nämä hitaita.

Kotiin tullessa oli hauska huomata että Damned By Lightiin oli ilmestynyt arvostelukin Destructive Devicesista: http://www.damned-by-light.com/reviews/414.html . Siltä varalta että tuo linkki joskus lakkaa toimimasta, otan vapauden kopioida se myös tähän:

"The grindcore-group Cut To Fit just doens't seem to tame down. Good. The band was formed in '08, and have made two demos and four EPs of grindcore since. Almost simultaneously to "Destructive Devices," their currently newest effort, they also released a sludge-EP entitled "Fire Works."

This EP holds just a bit over five minutes of the band's own material, but luckily in grindcore it's often good to be concise. Unlike their previous EP Babylon Burns, "Destructive Devices" presents a more song-oriented, rawer and in a way simpler side of the band instead of a holistic beatdown. The songs are around a minute long bursts of aggression that hit your face through nicely raw, grainy and powerful guitars, somewhat soft but nicely detailed drums, and shouted vocals filled with youthful aggression. The band hasn't had a bass guitar this far, and still don't; the lower frequencies are done with a down-tuned guitar, and it gives the songs a stronger backbone without eating away any of the rawness. The soundscape is a tad damp due to self-recording, and it eats away a bit of the songs' memorability as it slightly flattens the riffs' reach. Still, in grindcore-standards the EP is far from actual lo-fi.

The songs vary from mid-tempo chuggings (that compositionally remind me of filthier 90s death metal) to all-out beatings with so many nuances that it soon becomes clear how enthusiastic the band is about what they're doing. The songs aren't based on endless repetition, but stylish and logical variation and twists which make each of the songs sound unique and noteworthy in their own way. The vocals are a great factor in the memorability as well: be it either the aggressive shouts, lower growls or the highly appealing choir-shouts in "N.A.T.O.," they always make an impact. The vocalist Jere uses some of the the original vocalists' trademarks in the respective cover songs as well, which gives them additional value; they're clearly tributes, not meaningless cover songs.

Most likely due to the EPs short length, it's currently available only as a very affordable DIY paper slip whereas the previous releases were professionally pressed CD-Rs. No lyrics are included but you can read them at the band's home page - and the cover image and the songs titles should give you a pretty good hint of their contents anyway. They are about wrathful hatred against war, submission and oppression, and due to being so specifically targeted they make a greater impact than many did on the band's previous EP.

The group is loyal to their own style and ideas, in all aspects. The band has their own sound and style which has kept changing and developing with each new release, and despite its teaser/promo-like nature, this EP is more than justified. The guitar sound should've been a bit sharper and the EP longer (especially if one disregards the cover songs) to receive a higher grade, but is still highly recommendable to people looking for new noteworthy names in true hostile grindcore. I was a bit disappointed by CTF's previous EP, but these five minutes of grind re-rose my interest towards the band with haste.

7½ / 10"
-M, Damned By Light.

Mielestäni tuo on hyvä sivusto jolta löytyy paljon rehellisiä ja hyviä arvosteluja, joissa on enemmän asiaa kuin suuressa osassa ammattimaisia arvosteluja, joten kannattaa lueskella sitä muutenkin. Nyt alkaa nälkä olla niin kova, että voisin käydä kaupassa. Voisin ehkä syödä tämän viikon vähän jotenkin kevyemmin ja paremmin, on ollut niin epätasaista ja raskasta tässä vähän aikaa. Keikat laitan kun kerkeän.

GRINDMARATHON TÄNÄÄN!

Tänään saa taas grindata sydämensä kyllyydestä, ja huomenna sitten Tampereella Vastavirralla kanssa. Mutta tänään Helsingissä, Darksidessa! Odotukset illalle on aika kovat, koska me ollaan soitettu meidän ainoat hyvät Helsingin keikat juuri Darksidessä. Siellä on mukava henkilökunta, mitä nyt yksi poke oli vähän yli-innokas aikanaan mutta ymmärtääkseni se ei ole siellä enää. Helvetin hyvä paikka minun mielestä. Sinne kaikki tänään! Veikkaisin että kun me ollaan ekana, aletaan soittaa joskus kymmenen jälkeen, ennen yhtätoista. Tulkaa ajoissa niin saadaan keikatkin käyntiin.

sekavaa taas, viikonloppu tulossa.

Oli hauska lukea tutkimuksesta, jossa todettiin kaupunkielämän stressaavan aivoja enemmän kuin maalaiselämän. No. Fucking. Shit. Lukemani mukaan tutkijat ovat voineet "ainoastaan spekuloida sen syistä" tähän asti, että tämä tutkimus saatiin, vaikka se itsessään ei kertonut yhtään mitään. Mulle oli yläasteella selvää, että kaupungissa kaikki on mulkkuja, jotka keskittyy enemmän ulkonäköönsä ja sosiaalisen statuksensa keinotekoiseen ja hetkelliseen pönkittämiseen, kuin mihinkään oikeasti olennaiseen. Kuusi vuotta kaupungissa ei ole muuttanut mun käsitystä mihinkään, näitten ympärillä pörräävien kaupunkilaisten ongelmat ovat ihan yhtä keinotekoisia ja imagoon ja egoon liittyviä, kuin aina ajattelinkin niiden olevan. Maalla elämä on rauhallista, suhteellisen yksinkertaista ja monin puolin suvaitsevaisempaakin, kuin kaupungissa ja etenkin pienemmissä kaupungeissa. Pienillä kaupungeilla on jo itsessään ilmapiirillään joku kollektiivinen tarve räksyttää isommilleen ja koittaa todistaa kaikille, että olisi joku vitun ghettomeno ja niin rappioromanttinen näkymä suomalaiseen sielunmaisemaan. Tämän näkee etenkin Lahdessa, jossa kaikki saa turpaan ihan kyselemättä. Silti en ole ikinä saanut turpaan täällä. Se on imago, jota pidetään yllä kun muut katselevat.

Kaupungeissa ihmiset on puristettu mahdollisimman pieneen tilaan, ja sitten katsotaan kun ne hajoilevat omiin paineisiinsa ja sosiaalisen kanssakäymisen ylitsepääsemättömään vaikeuteen. Miksi on niin vitun vaikea puhua naapurille? Miten ketään ei voi katsoa silmiin, ja miksi tuntemattomille ei voi jutella? näitten piirteitten huomaan tarttuneen itseenikin, mutta ehkä lähinnä siksi että olen muutenkin helposti syrjäytyvää, ja varta vasten syrjään vetäytyvääkin sorttia. Silti olen päättänyt, että minusta ei KELA tai työkkäri tee variksenpelätintä, mallia ihmisestä joka kilahti kun ei kestänyt yhteiskunnan asettamia normeja, jotka eivät ole mitenkään haasteellisia.

Se mikä minua niissä pääosin vaivaakin, on juuri se, ettei ihmiseltä odoteta yhtään mitään henkisellä puolella, kunhan se vaan käy töissä ja tottelee. Sen jälkeen yhteiskunnalle on ihan vitun sama, mitä se tekee. Tämä ei mene minun nuppiini mitenkään päin. Siksi en myöskään sopeudu yhteiskuntaan. Kuten aiemmin päivällä sönkötin, täällä ihmisten päähän ajettu työn kulttuuri on ihan käsittämätön. Muualla tehdään vähemmän töitä, ja valtiot pelaa silti. Meiltä vaan saadaan niitten tarpeellisten funktioitten lisäksi lypsettyä veilä se "hyvinvointivaltio": poliitikkojen korkeat palkat ja eläkkeet, uudet korkeakulttuurirakennukset jotka palvelevat minimaalista prosenttia kansalaisista, hienot linnanjuhlat ja taksimatkat, eduskunnan palkkojen korotukset ja muut turhat paskat. Voitaisiin leikata kaikista näistä, enkä usko että tiet jäisivät paljoakaan paskempaan kuntoon tai että kirjastoja tai kouluja jouduttaisiin sulkemaan.

Mutta tällaisia ajatuksiahan pidetään naivina idealismina, vaikka ne tulisivat kuinka tutkimusten pohjalta, niillä rakennettaisiin utopiaa joka ei ole mahdollinen, koska se helvetin kovaa palkkaa nauttiva sika siinä kasan päällä joutuisi luopumaan omista mukavuuksistaan. Se ei nähkääs pidä siitä ajatuksista. On nekin joskus olleet naiveja idealisteja. Paitsi Kokoomus poliitikot, jotka syntyvät hopealusikka häntänä ja sarvet päässä. Mutta kaikki muut. Paitsi Räsänen. Se on varmasti syntynyt Kokoomukseen, mutta uskonnolliset sävyt ovat korostuneet sitten enemmän. Hauskaa miten suvaitsevaisuus sen mielestä on sitä, että kaikkien tytöistä tykkäävien tyttöjen ja pojista tykkäävien poikien pitää taipua pienen kristityn äärifundamentalistiporukan tahtoon. Muistaakseni tuollaiset hommat olisi terrorismia, jos vaikka muslimit ehdottaisivat samaa.

Huomenna on sitten tiedossa hillittömät grindibileet Darksidessä, liput kympin, soittamassa Magrudergrind, Tinner, Feastem, Gaf ja Cut To Fit. Sinne kaikki Sonisphereen matkaajat tai muuten vaan Helsingissä hengaavat, tulee kova meno kyllä. C YA!

Mikseri.netissä oli mielenkiintoinen keskustelunaloitus keskustelusta ja mielipiteistä, ja toki mun piti heti ensimmäisessä vastauksessa pilata se.

Olen saanut usein kuulla vähän samanlaista, paitsi että minulle on sanottu tuovani mielipiteeni esille liian hyökkäävästi. Se yleinen ulosanti on kyllä ihan suoraan peruja edesmenneeltä mummolta, mutta en ole tarkoituksella vihainen. Samoin koen myös, etten oikeastaan omaa mitään "tarkkaa" mielipidettä, tai en ainakaan pidä sitä vakiona, joka sitten täytyisi pitää samana vaikka huomaisi pönöttävänsä uppoavassa laivassa. Tästä lisää alempana.
Veikkaan, että keskustelukumppani pitää sinua hyökkäävänä vain koska juurikin huomaa omien päätelmiensä epäloogisuuden, ja kokee sen hyökkäyksenä omaa egoaan kohtaan, että kaivat sen epäloogisuuden sieltä. Itse tällaisissa tilanteissa olen aina suhtautunut asiaan siihen kuuluvalla huumorilla, että totta kai sitä ihmisenä ajattelee ristiriitaisesti ja epäloogisesti, ja olen tässä keskustelutilanteessa oppimassa ihan yhtälailla kyseenalaistamalla itseni ja kanssakeskustelijan.

Mielipiteet ylipäätään pyritään näkemään jonkinlaisina aatteellisina fraaseina, jotka on tietysti sidottuja johonkin idealistiseen näkemykseen siitä, miten tuo ihminen toimii. Siis toisten mielessä. Todellisuudessa mielipiteemme itsessään voivat rakentua vaikka kymmenen täysin erilaisen ajatusmaailman sävyeroista, joista sitten saadaan ulostettua yhtenä lauseena vaikka jotain niinkin älykästä, kuin "kaikki maahanmuuttajat ovat homoja!" Tällaisen ajatusoksennuksen joku tuomitsee sitten heti persuiluksi tai rasismiksi, ja sitten tämä itseään hivenen todellisuutta älykkäämpänä pitämä henkilö kiirehtii sönköttämään jotain kulunutta mantraa roturealismista. Itse en käytännössä usko maahanmuuttajien olevan sen homompia, kuin kantaväestökään, itseasiassa pikemminkin päinvastoin, koska homogeenisessä yhteiskunnassa ajatusten ja tapojen vaihto, kehittyminen ja oppiminen ajan myötä tyrehtyy käännytetyille saarnaamiseksi, eikä omia toimintamalleja enää kyseenalaisteta terveellä tavalla. Tämä on esimerkiksi takapajuisessa Suomessamme havaittavissa työkulttuurissa, jossa jokainen meistä on Jussi, taistelemassa suota vastaan. Silti monissa maissa tehdään vähemmän töitä, ja valtion talous ei olekaan ihan perseellään ja ihmiset eivät olekaan täysiä hulttioita. Rennompia ja elämäniloisempia tosin.

Ihmisten kanssa keskustelu ylipäätään on aika usein hankalaa, koska useimmiten tuntuu että omista munista on turhan vaikea päästä irti. Joku voi havaita että tekstini on pelkkää mutua, mutta olen jotenkin yrittänyt tehdä selväksi sen olevan ennemmin sellaista, että otan vastuun vain omista sanomisistani ja mielipiteistäni, enkä tahdo tehdä selväksi että kaikkien muka pitäisi olla samaa mieltä tai en salli minkäänlaista kyseenalaistusta ajatusmalleilleni. Siltikin koen, että jonkinlainen yleissivistys historian, psykologian, filosofian, kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin kohdalla on olemassa, joten olen avoin keskustelulle sellaisen kohdalle sattuessa. Internetissä väittelystä (enkä inttämisestä ylipäätään) en ihan oikeasti perusta, koska tässä on käynyt vähän niinkuin Kummelin kanssa. Yhtä hyvää vitsiä on jankattu kymmenisen vuotta ja siitä on vähän mennyt maku.

Kuuman kesäpäivän pikkuhuvitukset.

On niin vitun kuuma koko ajan. Hiki virtaa ja suihkussakin saa hikoilla, ihan vituttaa jopa. Parvekkeen ovea voi pitää auki sellaisen hyttysverkkokehikön kanssa, ettei kissat mene parvekkeelle, mutta siltikin niitä kiinnostaa vähän liikaa elämä tuon vapauden poissulkevan aidan toisella puolella. Eihän Mölli nyt varmaan tekisikään muuta kuin menisi sohvalle köllöttelemään, mutta tuo pienempi on sellainen evoluution puuttuva rengas, Suuri Valkoinen Metsästäjä, että se voisi tempaista ensimmäisen linnun perässä parvekkeelta alas. Luultavasti ei, mutta saattaisi kuitenkin. Ei voi olla varma.. Mieluummin pidän sen sisällä, kunnes saan jonkun kanaverkon viriteltyä tuohon parvekkeelle. Sitten tämä kämppä vasta keskitysleiriltä näyttääkin.

Esittelin joutessani teille seurapelin, joka kehitettiin Paken kanssa Hanhenpojassa tuossa toissailtana. Se on nerokas, ja toimii loistavana jäänmurtajana jos sosiaalisissa kyvyissä on muuten vitusti vikaa. Kannan tätä tästä lähtien aina mukanani, ja siirrän sen myös aikanaan jälkipolville. tähän tarvitaan Strongbown tuopinalunen, joka revitään keskeltä neljään osaan. Koska siinä on keltaiset reunat, kuvia voi muodostaa joko reunojen muodostamilla nuolilla, tai itse alusen kuvilla. Loppuillasta alkoi tulla aika psykedeelisiäkin ehdotuksia, mutta saattaakseni teidät alkuun tämän jalon lajin taidossa, laitan tähän muutamia kuvioita. "Ystävämme Aatu Hiihtää"

"bluesristeys"

"Animehymiö"

"YingYang"

"Falling Tower"

"WTC"

"High Tower"

"Numero Kahdeksan"